P. T. Kuusiluoma
24.08.07, 23:50
Edellisessä viestiketjussa Erkki Pekola tiedusteli poleemiseen sävyyn ”kuinka aktiivisesti Suomen Sukututkimusseuran ja yleisesti sukututkijayhteisön pitää olla etsimässä ja tunnustamassa harrastuksemme laittomuuksia?”
Käytännesääntöjen kirjoittamisessa ei ole kyse laittomuuksien etsimisestä eikä tunnustamisestakaan. Käytännesääntöjen avulla on mahdollista päätellä, kuuluuko oma sukututkimusrekisteri ylipäätään henkilötietolain soveltamisalaan, ja jos se kuuluu, käytännesäännöt antavat ohjeet siitä, miten on syytä toimia vaikeuksien välttämiseksi.
****
Kun nyt on kulunut melkein yhdeksän vuotta henkilötietolain voimaantulosta eikä sukututkijoiden ja lain toimeenpanoa valvomaan asetetun virkamiehen välille ole syntynyt yhdemukaista tulkintaa siitä, missä määrin laki koskee sukututkijoiden henkilörekistereitä, ei Suomen Sukututkimusseuralla vastuuntuntoisena edunvalvoja ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä etsiskelemään sellaisia näkemyksiä, joista kohtuudella voitaisiin päästä tietosuojavaltuutetun kanssa yhteisymmärrykseen.
Tehtävä on siis erittäin ajankohtainen, sillä ei ole vielä vuottakaan kulunut siitä, kun käräjäoikeudessa oikein olan takaa henkilötietolailla mätkittiin sukututkimusta ja sen seurauksena sukukirjojen julkaisemisen kynnys nousi selvästi Suomessa. Liisankadulle on tullut monia viestejä, joissa kerrotaan sukukirjahankkeiden jäädyttämisestä, kaikkien elävien suvun jäsenten poistamisesta sukuohjelmistosta ym. ”varmuustoimenpiteistä”. Sukututkimuskentällä vallitsee suuri epätietoisuus henkilötietolain noudattamisen suhteen. Solmu on avattava jollakin tavoin.
Sanotaan, että parempi laiha sopu kuin lihava riita ja se pätee melko pitkälle nykytilanteeseenkin. Ilman käytännesääntöjä jatkuu nykyinen olotila, jossa tarjolla on useita erilaisia ja osin toisilleen vastakkaisia tulkintoja siitä, missä määrin henkilötietolaki koskee sukututkimusrekistereitä. Valtiovalta on nimittänyt henkilötietolaille virallisen tulkitsijan - tietosuojavaltuutetun - jonka sana painaa suomalaisessa yhteiskunnassa eivätkä sukututkijatkaan voi hänen kannaottojaan noin vain sivuuttaa. Lopullinen selko oikeista tulkinnoista syntyy tietenkin vasta oikeuskäytännössä ennakkotapausten tuloksena, mutta se on pitkä ja rasittava tie etsiä totuutta.
Suomen Sukututkimusseura on arvioinut, että sukututkijoiden etua palvelee paremmin itse laadittu ohjeistus, jonka myös tietosuojavaltuutettu voi hyväksyä. Toiminnanjohtajana olen kuitenkin sitä mieltä, kuten täällä olen jo aikaisemminkin todennut, ettei käytännesääntöihin tule pyrkiä mihin tahansa hintaan. Monet esille tulevat seikat ovat käytännöllisiä neuvottekysymyksiä, joissa on tärkeää löytää oikea menettelytapa, jotkut taas sukututkimuksen kannalta niin perustavanlaatuisia periaatteita, ettei niissä juuri ole tinkimisen varaa.
Käytännesääntötyöhön ryhtymistä ei voida jättää sikseen sen pelossa, että ohjeistus tulisi liikaa rajoittamaan sukututkijoita. Tämä kortti on nyt katsottava ja luotettava siihen, että Seuran edustajat käytännesääntötyöryhmässä varmasti pitävät huolen siitä, että sukututkijoiden edut tulevat valvotuksi olipa neuvottelujen lopputulos mikä tahansa. Luulen olevan työryhmässä sieltä änkyräisimmästä päästä, mutta silti olen lähtenyt hankkeeseen optimistisena. On hyvä pitää mielessä, että käytännesäännöt ovat kahden kauppa: ne vaativat kummankin osapuolen hyväksynnän eikä kumpaakaan voi niihin pakottaa.
Työskentelyolosuhteet käytännesääntöjen kirjoittamiselle ovat edulliset, sillä kumpikin neuvotteluosapuoli on motivoitunut ja pitää yhteisesti hyväksytyn ohjeistuksen syntymistä tärkeänä. Sukututkijat ja sukuseurat saavat käyttöönsä hyvin laaditut ohjeet ja tietosuojavaltuutetun toimistossa helpottuu sukututkimusrekistereiden sille aiheuttama paine.
****
Mitä tulee Erkki Pekolan mainitsemiin ammoin - tai vastikäänkin - kuolleisiin henkilöihin, Suomen Sukututkimusseuran näkemys on se, ettei henkilötietolaki koske sukututkimusrekistereissä olevia vainajia. Kun Seura toukokuussa määritteli omalta osaltaan henkilötietolain soveltamisessa havaittuja ongelmakohtia (tietosuojavaltuutetulle annettavaa muistiota varten), todettiin vainajan henkilötietojen käsittelystä seuraavasti:
”Henkilö menettää tiedollisen itsemääräämisoikeutensa kuollessaan. Vainajan arkaluontoisten tietojen käsittelystä säädetään julkisuuslaissa ja vainajan muiston häpäisemisestä rikoslaissa.”
Kuten tiedetään, EU:n tietosuojatyöryhmä on juuri ottanut kantaa mm. kuolleiden henkilötietoihin. Se ei kuitenkaan esittänyt yhtään sellaista seikkaa, mikä käytännössä aiheuttaisi sen, että sukututkimusrekistereissä olevat vainajat kuuluisivat tietosuojalainsäädännön piiriin.
****
Niitä henkilöitä, jotka syystä tai toisesta eivät pidä siitä, että sukututkimusrekistereiden ylläpitoa varten yritetään luoda käytännesäännöt, lohduttanee tieto, ettei niitä ole pakko noudattaa. Se saattaa kuitenkin olla hyödyllistä, sillä käytännesäännöt ovat valtakunnallisen sukututkimusjärjestön laatimaa ohjeistusta, jossa on tarkkaan otettu huomioon sukututkimuksen erityiskysymykset.
Käytännesääntöjen kirjoittamisessa ei ole kyse laittomuuksien etsimisestä eikä tunnustamisestakaan. Käytännesääntöjen avulla on mahdollista päätellä, kuuluuko oma sukututkimusrekisteri ylipäätään henkilötietolain soveltamisalaan, ja jos se kuuluu, käytännesäännöt antavat ohjeet siitä, miten on syytä toimia vaikeuksien välttämiseksi.
****
Kun nyt on kulunut melkein yhdeksän vuotta henkilötietolain voimaantulosta eikä sukututkijoiden ja lain toimeenpanoa valvomaan asetetun virkamiehen välille ole syntynyt yhdemukaista tulkintaa siitä, missä määrin laki koskee sukututkijoiden henkilörekistereitä, ei Suomen Sukututkimusseuralla vastuuntuntoisena edunvalvoja ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä etsiskelemään sellaisia näkemyksiä, joista kohtuudella voitaisiin päästä tietosuojavaltuutetun kanssa yhteisymmärrykseen.
Tehtävä on siis erittäin ajankohtainen, sillä ei ole vielä vuottakaan kulunut siitä, kun käräjäoikeudessa oikein olan takaa henkilötietolailla mätkittiin sukututkimusta ja sen seurauksena sukukirjojen julkaisemisen kynnys nousi selvästi Suomessa. Liisankadulle on tullut monia viestejä, joissa kerrotaan sukukirjahankkeiden jäädyttämisestä, kaikkien elävien suvun jäsenten poistamisesta sukuohjelmistosta ym. ”varmuustoimenpiteistä”. Sukututkimuskentällä vallitsee suuri epätietoisuus henkilötietolain noudattamisen suhteen. Solmu on avattava jollakin tavoin.
Sanotaan, että parempi laiha sopu kuin lihava riita ja se pätee melko pitkälle nykytilanteeseenkin. Ilman käytännesääntöjä jatkuu nykyinen olotila, jossa tarjolla on useita erilaisia ja osin toisilleen vastakkaisia tulkintoja siitä, missä määrin henkilötietolaki koskee sukututkimusrekistereitä. Valtiovalta on nimittänyt henkilötietolaille virallisen tulkitsijan - tietosuojavaltuutetun - jonka sana painaa suomalaisessa yhteiskunnassa eivätkä sukututkijatkaan voi hänen kannaottojaan noin vain sivuuttaa. Lopullinen selko oikeista tulkinnoista syntyy tietenkin vasta oikeuskäytännössä ennakkotapausten tuloksena, mutta se on pitkä ja rasittava tie etsiä totuutta.
Suomen Sukututkimusseura on arvioinut, että sukututkijoiden etua palvelee paremmin itse laadittu ohjeistus, jonka myös tietosuojavaltuutettu voi hyväksyä. Toiminnanjohtajana olen kuitenkin sitä mieltä, kuten täällä olen jo aikaisemminkin todennut, ettei käytännesääntöihin tule pyrkiä mihin tahansa hintaan. Monet esille tulevat seikat ovat käytännöllisiä neuvottekysymyksiä, joissa on tärkeää löytää oikea menettelytapa, jotkut taas sukututkimuksen kannalta niin perustavanlaatuisia periaatteita, ettei niissä juuri ole tinkimisen varaa.
Käytännesääntötyöhön ryhtymistä ei voida jättää sikseen sen pelossa, että ohjeistus tulisi liikaa rajoittamaan sukututkijoita. Tämä kortti on nyt katsottava ja luotettava siihen, että Seuran edustajat käytännesääntötyöryhmässä varmasti pitävät huolen siitä, että sukututkijoiden edut tulevat valvotuksi olipa neuvottelujen lopputulos mikä tahansa. Luulen olevan työryhmässä sieltä änkyräisimmästä päästä, mutta silti olen lähtenyt hankkeeseen optimistisena. On hyvä pitää mielessä, että käytännesäännöt ovat kahden kauppa: ne vaativat kummankin osapuolen hyväksynnän eikä kumpaakaan voi niihin pakottaa.
Työskentelyolosuhteet käytännesääntöjen kirjoittamiselle ovat edulliset, sillä kumpikin neuvotteluosapuoli on motivoitunut ja pitää yhteisesti hyväksytyn ohjeistuksen syntymistä tärkeänä. Sukututkijat ja sukuseurat saavat käyttöönsä hyvin laaditut ohjeet ja tietosuojavaltuutetun toimistossa helpottuu sukututkimusrekistereiden sille aiheuttama paine.
****
Mitä tulee Erkki Pekolan mainitsemiin ammoin - tai vastikäänkin - kuolleisiin henkilöihin, Suomen Sukututkimusseuran näkemys on se, ettei henkilötietolaki koske sukututkimusrekistereissä olevia vainajia. Kun Seura toukokuussa määritteli omalta osaltaan henkilötietolain soveltamisessa havaittuja ongelmakohtia (tietosuojavaltuutetulle annettavaa muistiota varten), todettiin vainajan henkilötietojen käsittelystä seuraavasti:
”Henkilö menettää tiedollisen itsemääräämisoikeutensa kuollessaan. Vainajan arkaluontoisten tietojen käsittelystä säädetään julkisuuslaissa ja vainajan muiston häpäisemisestä rikoslaissa.”
Kuten tiedetään, EU:n tietosuojatyöryhmä on juuri ottanut kantaa mm. kuolleiden henkilötietoihin. Se ei kuitenkaan esittänyt yhtään sellaista seikkaa, mikä käytännössä aiheuttaisi sen, että sukututkimusrekistereissä olevat vainajat kuuluisivat tietosuojalainsäädännön piiriin.
****
Niitä henkilöitä, jotka syystä tai toisesta eivät pidä siitä, että sukututkimusrekistereiden ylläpitoa varten yritetään luoda käytännesäännöt, lohduttanee tieto, ettei niitä ole pakko noudattaa. Se saattaa kuitenkin olla hyödyllistä, sillä käytännesäännöt ovat valtakunnallisen sukututkimusjärjestön laatimaa ohjeistusta, jossa on tarkkaan otettu huomioon sukututkimuksen erityiskysymykset.