Omatoimisesta tutkimuksesta kirkkoherranvirastoissa

[Sami Lehtonen]

Terve!

Perustuuko joidenkin (ammatti)sukututkijoiden oikeus tai lupa käydä itse tutkimassa kirkkoherranvirastoissa 1900-luvun tietoja johonkin lakiin vai onko se yksin Kirkkoherran päätettävissä oleva asia?

Ajattelin lomallani poiketa kotiseudulla khranvirastossa kaivelemassa kotikyläni torppien ja torppareiden vaiheita, jos vain päästävät. Mielenkiintoni on Genealogian ohella myös itse tilusten vaiheissa, joten miten se asia kannattaisi virastossa esittää? Useinhan myös rippikirjasta löytyy tieto esimerkiksi torpan vuokrasopimuksen purkamisesta ja liittämisestä takaisin talon viljelyksiin tai sen lunastamisesta.

Pelkään, ettei näitä tietoja kovin helposti virkatodistusten muodossa saisikaan. Ja toisaalta se on kustannuskysymyskin, mieluummin sitten katkaisen historiikin vuoteen 1905, kuin tilaan jokaista torppaa ja taloa koskevan virkatodistuksen.

- Sami Lehtonen

[Juha]

Ainakin itse olen Halikkoa lukuunottamatta saanut tutkia aivan vapaasti. Halikossa oli tarkempaa, mutta sielläkin sain tarvittavat tiedot.

Esimerkiksi Lohjalla on aivan mahdottoman hieno palvelu.

Sitä en osaa kertoa, onko joku vuosiraja olemassa käytännön tasolla. Itseäni eivät nuo 1900-luvun asiat niin hirveästä kiinnosta, joten ongelmia ei ole ollut.

SSS:n juridiikkaa tuntevat voisivat kertoa faktoja!

Juha

[Heikki Koskela]

Taitaa käytäntö olla seurakuntakohtainen. Oman kotiseurakunnan kanssa yleensä pääsee sopimukseen, kunhan vain tekee kirjallisen sitoumuksen tietojen oikeasta käytöstä eikä kerro ulkopuolisille luottamuksellisia tietoja. Kirkkoherran lupa tarvitaan aina.

On seurakuntia, jotka suhtautuvat epäillen tämankaltaisiin pyyntöihin ja silloin on vaikea saada tutkimuslupia arkistoihin tai mikrokortteihin.

Heikki Koskela

[Jeremias Sankari]

Kun kirkkoherra olen niin vastaan sinulle.
Seurakunnat ovat täysin itsenäisiä päättäessään saako sataa vuotta nuorempia kirkonkirjoja tutkia. Valitettavasti tuntuu, että tilanne on tällä hetkellä kiristymässä. Itse olen ollut tekemisissä Päijät-Hämeen keskusrekisterin kanssa, joka kieltää vuoden 1910 jälkeisten kirjojen omatoimisen tutkimisen. Keskusrekisteriin kuuluvat ainakin kaikki Lahden seurakunnat, Hollola, Nastola, Hartola, Sysmä, Asikkala, Lammi, Renko, Tuulos..
Tässä asiassa ei auta tuttuus yhtään. Toivottavasti Kouvolan Hovioikeus ottaa aikanaan myönteisen kannan omatoimiseen kirkonkirjojen tutkimiseen sen johdosta, että keskusrekisterin johtaja ja Lahden maistraatti kieltäytyivät luovuttamasta tietoja.
Eli tutkikaa niin kauan kuin se on mahdollista..

jeremias

[Kari Pesonen]

Moi,

Hyvää tietoa käynnissä olevasta prosessista.

Taustaa niille, jotka eivät henkilötietolakia tunne:

Henkilötietolain 523/1999 pykälän 18 toinen momentti kuuluu:
" Edellä 1 momentissa tarkoitettua sukututkimusrekisteriä varten saa henkilörekisteristä luovuttaa ne tiedot, jotka rekisterinpitäjällä on 1 momentin mukaan oikeus kerätä ja tallettaa tällaiseen rekisteriin, jollei rekisteröity ole kieltänyt tietojen luovuttamista."

Laki ei sinänsä kiellä tietojen luovuttamasta, mutta mainitsee sukututkukseen pyydetyn henkilötiedon luovutuskiellon perusteeksi vain sen, että rekisteröity on kieltänyt luovutuksen. Lain perusteluista (hallituksen esitys) saa sen käsityksen, että ko. säädöksen tarkoituksena on turvata sukututkimus, henkilörekisterin pitäjän (esim. kirkon ja väestörekisterin) oikeus antaa tietoja sekä sukututkijan oikeus saada tietoja. Kuten totesin, laki ei yksikäsitteisesti määrää tai velvoita tietojen luovuttamiseen eikä kerro onko sukutukijalla oikeus saada tiedot ilmaiseksi vai pitääkö niistä maksaa. Yleensä viranomaisissa on ollut käytäntö, että julkisia asiakirjoja saa katsella/selata/tutkia virka-aikana ko. viranomaisen tiloissa maksutta ja niistä saa tehdä muistiinpanoja esim. kirjoittamalla paperille. Kopioinnista (koneella) ja muusta palvelusta joutuu yleensä maksamaan maksupalvelusäädösten tai -ohjesäännön perusteella. Useimmiten haluamansa asiakirjat joutuu tilaamaan ennakolta nähtäväksi.

En ole selvittänyt, onko esimerkiksi rippikirja (taitaa oikeampi nimi nykyisin olla pääkirja) sellainen julkinen asiakirja, joka pitäisi pyydettäessä antaa katseltavaksi/tutkittavaksi tai, jonka antaminen voidaan henkilötietolain tai muun, sen yli menevän säädöksen perusteella kieltää.

Kokonaan eri asia on sitten se, mitä henkilötietolain ja rikoslain mukaan saa julkaista, tai mikä on - tai saattaa olla - ko. lakien vastaista, oikeudetonta tai rekisterissä olevan henkilön oikeuksia loukkaavaa julkaisemista.


KA:ssa on muistaakseni käytäntä, että alle 100 vuotta vanhaa tietoa ei julkaista esim. internetissä, mutta tutkija saa esim. alle 100 vuotta vanhojen rippikirjojen miokrofilmejä katseltavaksi sitoutumalla tutkijasopimukseen.

Kari Pesonen

[Jeremias Sankari]

Hei vaan!

Sen verran tarkennusta, että kiellot tutkia alle satavuotiaita kirkonkirjoja (rippikirjat, lastenkirjat, kastetut, vihityt, kuolleet) perustuvat julkisuuslakiin ja sen määräyksiin tiedoista jotka eivät ole julkisia.

Seurakunnissa (samoin kuin arkistoissa) on kyse siitä miten kirkkoherra/keskusrerkisterin johtaja/arkistonjohtaja tulkitsee ko lakia. Olemme siis siinä suhteessa ko henkilöiden armoilla.

terveisin

jeremias

[Kari Pesonen]

Tervehdykseni, Jatkan tätä keskustelua siksi, että rekisterien pitäjät ja kansalaisetkin näyttävät välistä tulkitsevan "varmuuden vuoksi?" tiedonsaantioikeutta ja asiakirjojen julkisuutta liian ahtaasti. - - Kyse on kahdesta eri asiasta: 1) omatoimisesta selailusta/tutkimisesta (mikä
ei ole laissa tarkoitettua tietojen luovuttamista henkilörekisteristä, kuten pääkirjasta), 2) tietojen antamisesta (luovuttamista) "viranomaistyönä" ks. Tietosuojavaltuutetun selitykset:
http://www.tietosuoja.fi/uploads/fkdjwcbogib.rtf (http://www.tietosuoja.fi/uploads/fkdjwcbogib.rtf)

En ole julkisuuslaista
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990621 (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990621)
löytänyt eriteltyä säädöstä, jonka perusteella viranomainen voisi yleistää säädöksiä siten, että alle 100 v. pääkirjojen, kastettujen ja haudattujen tiedot olisivat ei-julkisia. En tiedä, missä määrin em. asiakirjoissa on ns. arkaluonteisia tietoja, joita esim. voimassa oleva henkilötietolaki kieltää tallentamasta rekisteriin. Laki tosin ei ole taannehtiva eli se ei edellytä ko. tietoja poispyyhittäväksi, mistä syystä tällaisia tietoja (joita esim. 1800 -luvun rippikirjoista tapaa, esim. tieto mielisairaudesta) mainituissa kirkonkirjoissa saattaa olla. Laitan tähän loppuun vielä kysymyksen, johon en ole juristeilta saanut yhdenmukaista, yleistettävissä olevaa vastausta: Henkilötietolaki koskee luonnollisten henkilöiden tietojen rekisteröintiä ja tietojen luovutusta ja rajoittaa heitä koskevien tietojen (esim. ns. arkaluonteisten tietojen) tallennusta ja luovutusta. Kysymys: onko vainaja laissa tarkoitettu luonnollinen henkilö? Jos on, niin kuinka pitkään kuolemansa jälkeen? Jos haluaa luvan julkaista vainajaa koskevia tietoja esim. sukukirjassa, pitääkö vainajalle ensin määrätä edun valvoja, jolla on oikeus päättä asiasta (perikunnan jäsenethän voivat olla eri mieltä asiasta. Yksi voi kieltää, toinen myöntää). Jos esim. perikunnan vastaus ei tyydytä, voiko tietoja haluava henkilörekisterin pitäjä vaatia vainajalle edunvalvojaa asiaa ratkaisemaan. Kuka maksaa prosessin? (onneksi suoramarkkinointifirmoja vainajat eivät taida liiemmin kiinnostaa). Taustalla on kysymys: ovatko (tai pitäisikö olla)
haudattujen (kuolleiden) rekisterit juridisesti toisessa asemassa kuin elossa olevien? (suurin osa sukututkimuksen rekistereistä
lienee haudattujen/kuolleiden tietoja). Kari Pesonen PS. Ymmärrän hyvin, että kirkkoherran virastoilla ole resursseja sille, että päivittäin alkaa ravata kymmeniä ihmisiä kirkonkirjoja selaamassa.

[Enstaka]

Tästä omatoimisesta sukututkimuksesta kirkkoherranvirastossa allekirjoittaneella on vain myönteisiä kokemuksia. Aina kun tulee uusi kirkkoherranvirasto vastaan eli sellainen virasto missä en ole aikaisemmin käynyt, niin olen allekirjoittanut sitoumuksen. Toisin sanoen ne tiedot jotka tulevat vastaan käytän ainoastaan aina kyseiseen tutkimukseen. Nyt kun lähden juhannuksen jälkeen viikoksi tutkimaan muutamien kirkkoherranvirastojen mikrofilmejä, niin olen etukäteen varmistanut soittamalla kyseeessä olevaan kirkkoherranvirastoon. Näin toimimalla kun ilmoittaa etukäteen tulostaan saa myönteistä palautetta.



Martti Vartiainen
_________________

Kirkkonummi

[Jouni Kaleva]

Kysymys: onko vainaja laissa tarkoitettu luonnollinen henkilö? Jos on, niin kuinka pitkään kuolemansa jälkeen? Jos haluaa luvan julkaista vainajaa koskevia tietoja esim. sukukirjassa, pitääkö vainajalle ensin määrätä edun valvoja, jolla on oikeus päättä asiasta (perikunnan jäsenethän voivat olla eri mieltä asiasta. Yksi voi kieltää, toinen myöntää). Jos esim. perikunnan vastaus ei tyydytä, voiko tietoja haluava henkilörekisterin pitäjä vaatia vainajalle edunvalvojaa asiaa ratkaisemaan. Kuka maksaa prosessin? (onneksi suoramarkkinointifirmoja vainajat eivät taida liiemmin kiinnostaa).

Taustalla on kysymys: ovatko (tai pitäisikö olla)
haudattujen (kuolleiden) rekisterit juridisesti toisessa asemassa kuin elossa olevien?
(suurin osa sukututkimuksen rekistereistä
lienee haudattujen/kuolleiden tietoja).

Kari Pesonen


Hei Kari

Erittäin hyvä kysymys, etten sanoisi ydinkysymys! Juristi en ole, pois se minusta. Maallikkona tuntuu, että vainaja ei voi olla tarkoittamasi luonnollinen henkilö. Puhuttamattakaan, että vainajalle voitaisiin määrätä edunvalvoja.

Jos nyt julkaisen uuden sukukirjan, jossa kerron viime viikolla kuolleesta sukulaisestani ja vaikkapa paljastan arkaluontoisen tiedon, esim. vainajan aikanaan saaman rikostuomion, niin rikonko jotakin lakia (ajattelen vielä, että vainajalle ei ole perhettä tai muita ihan läheisiä omaisia, joita tiedon julkaiseminen voisi välillisesti loukata)?

[Veikko Leskelä]

Kysymys: onko vainaja laissa tarkoitettu luonnollinen henkilö? Jos on, niin kuinka pitkään kuolemansa jälkeen?

Kuollut henkilö ei EU:n tietosuojatyöryhmän lausunnon 4/2007 mukaan (annettu 20.6.2007) ole yksityisoikeudellisesti luonnollinen henkilö.

Vainajan tiedot voivat kuitenkin nauttia "epäsuorasti jonkin verran suojaa". Siis suojaa ei saa vainaja, vaan joissain tilanteissa häntä koskevat henkilötiedot.

Tuota uutta henkilötietojen käsitteen tarkennusta on näistä näkökulmista käsitelty informatiivisesti lähiketjussa

http://suku.genealogia.fi/showthread.php?t=663

Mainitussa lausunnossa 4/2007 noita eri tilanteita (suojaa jossain määrin) on tyypillisellä EU:n kielellä tuotu esimerkinomaisesti esiin.

Toivoa sopii, että EU:n yhtenäistulkinnalla olisi suotuisaa vaikutusta mm. kuolleiden suoja-aikojen uudelleen tarkasteluun ja tulkintojen lieventymiseen (ja yhtenäistymiseen) myös kansallisella tasolla. Esiintyneiden ongelmien soisi jatkossa poistuvan.

[Roy]

Tästä keskustelun aiheesta tulee esiin sukututkijakentän yksi keskeisimmistä ongelmista: oikeus henkilötietoihin sukututkimustarkoituksessa.

Olen kaikessa karuudessaan kohdannut Päijät-Hämeen seurakuntayhtymän ja tätä tukevan Lahden maistraatin kannanotot sukututkijan pyyntöön päästä itse asiakirjoja tutkimaan autaessani kyseistä sukutkijaa valitusprosessissa, joka on nyt Kouvolan hallinto-oikeudessa. Suomen sukututkimusseura on valmis jatkamaan prosessi niin pitkälle kuin on tarvis näiden julkisten asiakirjojen tutkimisen turvaamiseksi.

Kirkonkirjojen "salassapidon " ydin löytyy käsittääkseni vanhasta Kirkkolaista, jonka mukaan yli 120 vuotta vanhat kirkonkirjan on siirrettävissä yleisarkistoon. Tästä on kai vedetty yhtäläisyys jonkin kirjoittamattoman salassapitoajan loppumisesta. Sittemmin asiaa on ohjeistettu kirkon arkistosäännöllä, jonka määräyksen mukaan "sukutkijaa ei tule päästää tutkimaan sata vuotta uudempia asiakirjoja".

Kun väestörekisterikeskuksesta tuli automaattisen tietojenkäsittelyn myötä valtakunnallinen väestötietojen vastuuorgaani jäi evankelisluterilaisen kirkon asema avustajaksi, nyttemmin ilmoitusten toimittajaksi VRK:lle ja tietohuollon palvelupisteeksi.

Maassamme tuli voimaan laki viranomaisen toiminnan julkisuudesta vuonna 1999. Se laajensi asiakirjan käsitettä ja selkeytti niiden julkisuutta, salassapitoa ja luovuttamista. Evankelisluterilainen kirkko "ratifio" julkisuuslain julkisoikeudellisena yhteisönä. Sitten ilmeisesti tuli hätä kirkonkirjojen julkisuuden osalta. Tähän löytyi jonkinlainen lääke siinä, että samana herran vuonna 1999 väestötietolakiin "salakuljetettiin" ns. 43 §:n siirtymäsäännökset (salakuljetuksella tarkoitan sitä, että sinne ohi hallituksen esityksen lainmuutokseksi ja ilman minkäänlaista kannanottoa tai perustelua laki muutettiin nykyiseen muotoonsa). Tällä lainmuutoksella "väestötietolain säännöksiä sovelletaan historiallisiin väestökirjoihin ja näiden asiakirjoihin, joita ei ole viety automaattisen tietojenkäsittelyn piiriin" Kyseinen säännös, joka muuten sijainniltaan lain lopussa oli "vähämerkityksellinen" sisältää myös äärettömän merkittävät määräaikasäännökset, jotka nähdäkseni ovat Perustuslain vastaisia ainakin hengeltään. Niiden mukaan "väestökirja tai sen asiakirja tulee julkiseksi kun 100 vuotta on kulunut kirjaan viimeksi tehdystä merkinnästä". Tähän lainkohtaan viittaamalla ymmärtääkseni varovaiset kirkkoherrat ja maistraatit sitten rajoittavat sukutkijoiden pääsyä asiakirjoja tutkimaan. He tosin unohtavat, että "ei-täysin-julkinen" ei tarkoita samaa kuin salassapidettävä, vaan tarkoittaa harkinnanvaraisesti luovutettavissa oleva. Salassapitosäännökset löytyvät julkisuuslaista ja ovat henkilön arkaluonteisten tietojen osalta 50 vuotta henkilön kuolemasta, ellei tästä ole tietoa niin 100 vuotta kyseistä merkinnästä. (nämäkin aikarajat tuplaantuivat julkisuuslain valmisteluvaiheessa ohi hallituksen esityksen)

Nyt nämä tarkoitukselliset sekaannukset ovat johtaneet suurta osaa kirkonkirjoja isännöiviä luulemaan että ne jo henkilöluetteloina ovat luonteensa puolesta salassa pidettäviä 100 vuotta. Toki salassa pidettäviltä osin näin on, mutta salassapitoseikkoja ei tule ylidramatisoida tai liioitella (kts. alla)

Nyt vireillä olevan väestötietolain uudistuksen henki jatkaa tätä samaa linjausta, jonka mukaan väestötiedot ovat julkisia 50 vuoden kuluttua henkilön kuolemasta ja ellei tästä ole tietoa 100 vuoden kuluttua viimeistä merkinnästä. (Taas kerran: ei-vielä-julkinen ei ole sama kuin salassa pidettävä). SSS on jyrkästi kritisoinut tätä ja useaa muutakin kohtaa vireillä olevassa lainsäädännössä.

Suomen Sukututkimusseura katsoo että väestötietojärjestelmään ei tulisi sisällyttää historiallisia väestörekistereitä (kirkonkirjoja jne) vaan se tulisi koskea vain ATK:n avulla pidettävää kaikenkattavaa väestötietorekisteriä. Näin on mm. Ruotsissa. Kirkonkirjoihin ja muihin väestöluetteloihin riittää vallan mainiosto Julkisuuslain sääntely. Väestötietolain ei liioin tulisi säännellä julkisuutta ja salassapitoa erityislakina vaan jättää henkilötietojen käsittely henkilötietolain varaan ja julkisuus ja salassapito "Julkisuuslain" varaan, koska siellä löytyy tarvittava sääntely.

Elossa olevien henkilöiden henkiötiedot eivät ole "vapaata riistaa" jota saisi käsitellä mielensä mukaan. Henkilötietolaki antaa 18 §:n valtuutuksella oikeuden käsitellä elossa olevien henkilöiden henkilötietoja kun perusteena on sukututkimus. Tämä säännös oikeuttaa myös väestötietojen luovuttamiseen väestörekisteristä tai sen asiakirjoista. Eli jos hyväksyttävä peruste löytyy väestötietojen (lue elossa olevien henkilöiden tietojen) käsittelyyn voi rekisteriviranomainen (VRK, maistraatti, seurakunnat) ne antaa. Julkisuuslaki lähtee siitä, että tiedot annetaan ensikädessä pyydetyllä tavalla, esim itse tutkimalla.

Poikkeuksena on että henkilö on voinut kieltää tietojensa käsittelyn sukututkimustarkoituksessa tai tieto on arkaluonteinen ja salassa pidettävä julkisuuslain tai/ja henkilötietolain mukaan.

Lainsäädäntö ei ole millään muotoa selkeä ja aina löytyy peruste kieltää joku toiminta. Tähän olen törmännyt mm. Päijät-Hämeen seurakuntayhtymän kielteisen päätöksen perusteluissa: henkilön uskonnollinen vakaumus on arkaluonteinen tieto ja salassa pidettävä. Kun joku henkilö on merkitty kastettujen luetteloon kummiksi on tieto salassa pidettävä tämän henkilön osalta (koska kummina voi toimia vain evluth kirkon jäsen :eek:)

Näkisin että elleivät seurakunnat muuta asennettaan sukututkijaystävällisemmäksi ja päästä tutustumaan asiakirjoihin tulisi alkaa keskustella asiakirjojen tai niiden mikrokopioiden siirtämisestä arkistolaitoksen huomaan. Tätä puoltaa myös Julkisuuslain säännös, jonka mukaan salassapidettävä tieto voidaan elossa olevan osalta antaa, jos tiedon saaja kirjallisesti sitoutuu olemaan tietoa levittämästä ja loukkaamasta kohdetta tai tämän läheistä. Tätä "sitoumusmenettelyä" monet seurakunnatkin käyttävät. Sen säädöspohja vain on kyseenalainen, kun kirkkoherranvirasto ei ole "arkistolain mukainen arkisto" -vaikka toisaalta voisi kyllä hyvin ollakin, jos lainsäätäjä niin päättää :)

Roy Sjöblom
SSS:n varaesimies
juridisen työryhmän pj.

[Esko Lampinen]

Hyvää sanomaa Roy:lta ! Kyllä seurakuntavirastojen roolista sukututkimuksessa olisi toki pitänyt kunnon keskustelu aloittaa jo vuosia sitten.
Olennaista asiassa on, että kaiken lainsäädännön - sen kannaltamme surkeimmankin kansanedustajien töppäilyn - yli käy kirkkoherran armollinen ratkaisuvalta. Se voi yhtä hyvin sulkea kanslian oven kokonaan tutkijalta kuin päästää vapaasti käsiksi lähes mihin tietoihin tahansa. Olen kokenut molemmat ääripäät.
Kun nyt aluksi saataisiin kumotuksi tuo kummallinen maksuporrastus, joka ilmeisesti arvelee sukututkijat muita tutkijoita varakkaimmiksi tai tyhmemmiksi, koska taksoittaa heille kirjoitetut virkatodistukset puolta kalliimmiksi kuin muiden tutkijoiden saamat.

EL

[Roy]

Hyvää sanomaa Roy:lta !....

Kun nyt aluksi saataisiin kumotuksi tuo kummallinen maksuporrastus, joka ilmeisesti arvelee sukututkijat muita tutkijoita varakkaimmiksi tai tyhmemmiksi, koska taksoittaa heille kirjoitetut virkatodistukset puolta kalliimmiksi kuin muiden tutkijoiden saamat.

EL

(kiitos, kiitos)

Laatu ja hinta eivät kokemuksen mukaan aina kohtaa. Näin esimerkiksi erään Keski-Pohjanmaalaisen seurakunnan minulle lähettämä vajaan sivun mittainen sepustus, jossa mm. kaksi vuotta aiemmin kuolleelle puolisolle oli merkitty lapsi. Lystin hinta 240 mk. No niin . Tässä maassa on muutenkin viranomaisten maksuperustelain tullut oikein kannattava rahastuskeino. Laki suo mahdollisuuden kulut kattavasti maksattaa ylimääräisestä palvelusta, vaivasta ja työstä palvelun pyytäjällä. Tähän asti kaikki hyvin. Mutta sitten ei olekaan mitään kunnon mekanismia tarkistaa kunkin viranomaisen omat laskelmat lisäkulun hinnasta.
Esimerkiksi Ruotsissa ei henkilötietojen pyytäminen sikäläisestä väestön keskusrekisteristä eli veroviranomaiselta ole maksullinen suorite ylipäätään.

Niiden seurakuntien tai muiden viranomaisten tekemien tutkimuskieltojen vastapooliksi tulisi vähintään olla maksuton tietopalvelu. Yksittäistä ihmistä ei voi pakottaa maksulliseen palveluun -mielestäni.

Hauskin havaitsemani "kirkollinen maksullinen suorite" oli muutaman seurakunnan 1990-luvulla noudattama sukutkimusmaksu: kun oli itse tutkinut kirjoja ja kirjannut tietoja tuli ilmoittaa kanslistille tai kirkkoherralle montako nimeä oli kirjannut. Tästä sitten markan maksu nimeltä :D:

Muuten saa olla tyytyväinen jos ylipäätään saa sukututkimusta varten tilattua virkatodistuksen jatkossa. Tekeillä olevan väestötietolain mukaan sukututkimusta varten voisi tilata virkatodistuksen (sukututkimuksen jne) vain henkilö itse tai henkilön huoltaja. Muilta pyytäjiltä edellytettäisiin ko. henkilön/henkilöiden valtakirja !! :eek:

Kyllä työsarkaa riittää tällä sukututkimusrintamalla :rolleyes:

Roy Sjöblom
SSS:n varaesimies
juridisen työryhmän pj

[piipa]

Terve!

Perustuuko joidenkin (ammatti)sukututkijoiden oikeus tai lupa käydä itse tutkimassa kirkkoherranvirastoissa 1900-luvun tietoja johonkin lakiin vai onko se yksin Kirkkoherran päätettävissä oleva asia?

Ajattelin lomallani poiketa kotiseudulla khranvirastossa kaivelemassa kotikyläni torppien ja torppareiden vaiheita, jos vain päästävät. Mielenkiintoni on Genealogian ohella myös itse tilusten vaiheissa, joten miten se asia kannattaisi virastossa esittää? Useinhan myös rippikirjasta löytyy tieto esimerkiksi torpan vuokrasopimuksen purkamisesta ja liittämisestä takaisin talon viljelyksiin tai sen lunastamisesta.

Pelkään, ettei näitä tietoja kovin helposti virkatodistusten muodossa saisikaan. Ja toisaalta se on kustannuskysymyskin, mieluummin sitten katkaisen historiikin vuoteen 1905, kuin tilaan jokaista torppaa ja taloa koskevan virkatodistuksen.

- Sami Lehtonen

Itse olen vain kävellyt kotipaikkakuntani kirkkoherranvirastoon ja allekirjoittanut paperin tutkimuksestani ja saanut lukea sen jälkeen myös 1900-luvun tiedot.

[Erkki]

Itse olen vain kävellyt kotipaikkakuntani kirkkoherranvirastoon ja allekirjoittanut paperin tutkimuksestani ja saanut lukea sen jälkeen myös 1900-luvun tiedot.

Tuo tarkoittaa käytännössä sitä, että paikkakunnalla ei ole lähihistoriassaan sellaisia salattavia 'syntejä', joita kirkkoherra olisi pantu vahtimaan ja piilottelemaan.

[Erkki Järvinen]

Tuo tarkoittaa käytännössä sitä, että paikkakunnalla ei ole lähihistoriassaan sellaisia salattavia 'syntejä', joita kirkkoherra olisi pantu vahtimaan ja piilottelemaan.

Katsoisin kyllä tuollaisen syyn aikatavalla kaukaa haetuksi.

[Erkki]

Katsoisin kyllä tuollaisen syyn aikatavalla kaukaa haetuksi.

Kaimaseni, ei ensimmäinen versio historiankirjoituksessa ole koskaan lopullinen totuus. "Virallinen" historiankirjoitus voi olla jollekin hyödyllisempi, kuin totuus.

[Roy]

Hyvät veljet !

Asiaa voi tarkastella useasta näkövinkkelistä.
Viranomaisten tulee noudattaa lakia ja sen salassapitosäännöksiä. Salassapidettävistä asioista säädetään julkisuuslain (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta 21.5.1999/621) 24 §:ssä, salassapitoajasta henkilön yksityisyyden suojaksi lain 31 §:ssä "asiakirjan salassapitoaika on 50 vuotta sen henkilön kuolemasta, jota asiakirja koskee tai, jollei tästä ole tietoa, 100 vuotta."

Viranomaisen salassapitoajat ovat maksimiaikoja joista voi harkinnalla joustaa, tai lain 27 §:n nojalla sitouttaa tiedon saaja olla käyttämättä hyväksi (mahdollisesti) saamaanansa arkaluonteista tietoa.

Maailma on täynnä tietoa, myös arkaluonteisista seikoista (naapurien ja sukulaisten puheet, perimätieto jne), Minkään viranomaisen, edes kirkollisen, resurssit eivät riitä estämään tiedon/juorun/legendan leviämistä. Vastuu on, ja tuleekin olla henkilöllä itsellään.

Hyvä sukututkimustapa edellyttää aina sopivuuden punnitsemista. Sellainen tieto kannattaa pitää omana tietonaan, jonka julkistamista omalta kohdaltaan ei voisi hyväksyä. Neutraalin perhetiedon käsittely sukututkimustarkoituksessa ärsyttänee hyvin harvoja.

Roy Sjöblom
SSS

[Roy]

Viranomaisen salassapitoajat ovat maksimiaikoja joista voi harkinnalla joustaa, tai lain 27 §:n nojalla sitouttaa tiedon saaja olla käyttämättä hyväksi (mahdollisesti) saamaanansa arkaluonteista tietoa.
SSS

Edellä mainittu lainkohta koskee "arkistoon" siirrettyä materiaalia, vaikka sovelletaan usein -mielestäni onnistuneesti (tosin ilman lain tasoista säätelyä), myös kirkkoherranvirastoisssa: Lause jäi hiukan vajaaksi. Tässä koko sisältö: "Asiakirjan saaneen on annettava kirjallinen sitoumus siitä, ettei hän käytä asiakirjaa sen henkilön vahingoksi tai halventamiseksi, jota asiakirja koskee, tai hänen läheisensä vahingoksi tai halventamiseksi taikka sellaisten muiden etujen loukkaamiseksi, joiden suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty."