Mikä on kirkonkirjojen oikea päätearkisto?

[P. T. Kuusiluoma]

Suomen Sukututkimuseuran tämän vuoden tammikuussa perustaman edunvalvontahankkeen agendalla on muiden kirkonkirjojen käyttöä koskevien asioiden ohella kirkonkirjojen epämääräinen oikeudelliseen asema. Seura kiinnitti asiaan huomiota jo uutta väestötietolakia valmisteltaessa ja vielä eduskunnan hallintovaliokunnassa hallituksen esitystä käsiteltäessä vuonna 2009. Sukututkijoiden edustaja on ottanut asian vastikään esille myös Arkistolaitoksen neuvottelukunnassa.

Kirkonkirjojen oikeudellinen asema on tänä päivänä jossakin määrin selkiytymätön. Niihin sovelletaan sekä väestötietolakia että kirkkolakia. Aiemmin oleellisesti väestökirjanpitoon kuuluvina asiakirjoina kirkonkirjat ovat nyt kummankin lain näkökulmasta lähinnä historiallinen jäänne, joita ei kuitenkaan sen paremmin käytännössä kuin oikeudellisestikaan käsitellä normaalina arkistoaineistona, johon sovellettaisiin julkisuuslakia.

Väestötietolain (Laki väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista) mukaan väestötietojärjestelmän kokonaisuuden muodostaa Väestörekisterikeskuksen väestötietojärjestelmä yhdessä "alueellisesti järjestettyjen asiakirja- ja muiden vastaavien tietoaineistojen" kanssa. Viimeksi mainittuihin kuuluvat maistraattien ns. siviilirekisterien ohella evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksinen kirkkokunnan kirkonkirjat. Lyhyemmin sanottuna kirkonkirjat ovat väestötietojärjestelmän asiakirjoja.

Kirkkolain (Laki kirkkolain 16 luvun ja 25 luvun 12 §:n muuttamisesta tulee voimaan vuoden 2011 lopulla) mukaan kirkonkirjat koostuvat manuaalisista kirkonkirjoista (mukaan lukien perhekortit vuoden 2004 loppuun asti) ja kirkon yhteisestä jäsenrekisteristä.

Kummassakin laissa sovelletaan ns. loogisen rekisterin periaatetta, ts. nykyiseen sähköiseen järjestelmään katsotaan kuuluvan myös sitä edeltäneet manuaaliset muodot. Paksut kirkonkirjat muodostavat kokonaisuuden yhtäältä yhteiskunnan perusrekistereihin kuuluvan väestötietojärjestelmä kanssa, toisaalta evankelis-luterilaisen kirkon jäsenrekisterin kanssa. Ja kummassakin laissa erikseen säännellään kirkonkirjoja.

Useimmat seurakunnat ovat tallentaneet vanhimmat kirkonkirjansa arkistolaitoksen yksiköihin, mutta noin 1860-luvulta lähtien kirkonkirjoja säilytetään seurakuntien arkistoissa. Ruotsin mallin mukaisesti oikea paikka kaikille manuaalisille kirkonkirjoille olisi Kansallisarkisto ja maakunta-arkistot, joita tulisi pitää kaikkien väestietojärjestelmän asiakirjojen päätearkistoina riippumatta siitä onko ne tuottanut valtiollinen vai kirkollinen väestörekisteriviranomainen.

Vaikka kirkonkirjoja tarvitaan edelleen virallisten sukuselvitysten laatimiseen (lähinnä perukirjoitusta varten), tämä ei edellytä kirkonkirjojen säilyttämistä seurakuntien arkistoissa. Seurakuntien vaihtelevat resurssit ja asiantuntemus arkistoviranomaisena puoltaa arkistolaitoksen yksiköitä kirkonkirjojen päätearkistoina.

Esteenä Ruotsin mallin toteutumiselle Suomessa on kuitenkin arkistolaki, jonka perusteella arkistolaitos ei voi tehdä kirkonkirjoja koskevia päätöksiä. Meillä kirkonkirjojen katsotaan - toisin kuin Ruotsissa - olevan kunkin seurakunnan omaisuutta. Arkistolaitos omistaa ainoastaan luovutetun Karjalan seurakuntien kirkonkirjat.

[M.Sjostrom]

Esteenä Ruotsin mallin toteutumiselle Suomessa on kuitenkin arkistolaki, jonka perusteella arkistolaitos ei voi tehdä kirkonkirjoja koskevia päätöksiä. Meillä kirkonkirjojen katsotaan - toisin kuin Ruotsissa - olevan kunkin seurakunnan omaisuutta. Arkistolaitos omistaa ainoastaan luovutetun Karjalan seurakuntien kirkonkirjat.


Nuo seurakunnat ovat olleet ja ovat yhä julkisyhteisöjä, jotka oikeudllisen systematiikan mukaan ovat osa julkisen vallan järjestelyä. Eräitä viranomaisia. Eivät vapaita yksityisoikeudellisia yhteisöjä. [Tässä kohtaa on syytä muistuttaa että kirkko ei vielä ole erotettuna valtiosta, ja oikeudellisen systematiikan mukaan se valtion osana olo on epäedullista kirkon seurakuntien oikeussuojalle.]
Mikä hyvin tärkeätä, niiden "omistusoikeus" ei ole perustuslain suojaamaa eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten suojaamaa, ei ole perusoikeus eikä ihmisoikeus. Julkisoikeudellinen yhteisö, viranomainen laitoksena, ei omaa ihmisoikeuksia. Julkisyhteisö ei ole ihminen.
Tähän nojaa muun muassa sekin että valtiovalta voi, ja sen on joskus pakkokin, liittää seurakuntia toisiinsa pakolla ja tällöin niiden omaisuus siirtyy yhdistetylle seurakunnalle. Seurakuntien pakkoliitoksista tai vastaavista on kyse esimerkiksi maallisten kuntarajojen muuttuessa.
Jos ja kun omaisuutta (esim tavaroita) siirrrettäisiin julkisen vallan sisällä julkisyhteisöltä toiselle, kyse on vain julkisen vallan uudelleenjärjestelystä. Siinä ei luovuttavalla julkisyhteisöllä ole perusoikeutta pitää kiinni sen hallussa olleesta omaisuudesta.

Vapaat yksityisoikeudelliset yhteisöt (kuten yhtiöt, aatteelliset yhdistykset, yksityisoikeudellise säätiöt) nauttivat perusoikeussuojaa välillisen doktriinin kautta: yksityisoikeudellisen oikeushenkilön asemaan (esim omaisuuteen) puuttuminen saattaa merkitä kajoamista oikeushenkilön taustalla olevan ihmisyksilön oikeuksiin. Tämä on ihan ymmärrettävää: osakkeenomistajat ovat tehneet pääomasijoituksen omistamaansa osakeyhtiöön, osakeyhtiön omaisuuden ottaminen siis vähentäisi osakkeenomistajana olevien ihmisten omaisuutta. Jne. Yksityisoikeudelliset.
Sitä vastoin valtio, kunnat sekä julkisoikeudelliset yhteisöt ja laitokset jäävät vakiintuneen lainsäädäntökäytännön mukaisesti perusoikeussuojan ulkopuolelle.
Se että julkisoikeudelliset yhteisöt eivät nauti perusoikeussuojaa eikä niille kuulu ihmisoikeuksia, on todettu varsin monissa perustuslain tulkinnan tilanteissa: Perustuslakivaliokunnan = PeVL 18/1982 vp, PeVL 6/1990 vp, PeVL 7/1990 vp ja HE 309/1993 ja vielä perustuslakivaliokunnan lausunto PeVL 71/2002 vp (hautaustoimilain yhteydessä).

Julkisyhteisöön ihmisyksilöt ovat kuuluneet ja kuuluvat yhä lainsäädännön sinne järjestäminä. Julkisyhteisöillä usein on verotusoikeus.

Eipä myöskään yhteiskuntafilosofian kannalta kirkolliset seurakunnat voi vaatia sellaista omaisuudensuojaa joka kuuluu omaisuudelle jonka ihminen tai ihmiset ovat keränneet vapaasti. Menneiden vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana, kirkonkirjatkin on rahoitettu ja kerätty seurakuntiin pakolla tai puolipakolla kuuluneiden verosuorituksilla ja sillä tavoin kustannetulla työllä.

Siispä kirkonkirjat kuuluvat kansalliseen kulttuuriperintöön eikä perusoikeuksiuen suojaamaan yksityiseen omistukseen.
Kansallista kulttuuriperintöä maallinen valta on velvollinen säilyttämään ja pitämään käytettävissä. Ne voitaisiin julkisen vallan järjestelyiden sisällä siirtää sellaiseen viranomaiseen joka olisi asiantuntevin ja osaavin niiden säilyttämiseen ja pitämiseen yleisesti käytettävissä. Seurakunnilla ei ole sen estävää omistusoikeutta.