Millaista muistitietoa kirjassa voi julkaista?

[SiniTuulia]

Suunnitelmissa olisi pienehkö paikallishistoria/sukukirja, johon tulisi muistitietoa, tarinoita yms. Mietityttää etukäteen, millaista muistitietoa oikeastaan voi/saa kertoa? Ei ole tarkoitus repostella kirjassa suuria skandaaleita, mutta jos kaiken kielteisen/ikävän jättää pois, kokonaisuudesta ei oikein tule aito. Voiko esim. kertoa että 1910-luvulla kuolleella isoisosedällä oli taipumusta juopotteluun, minkä vuoksi lapset pantiin sukulaisten hoiviin? Aika olennainen asia suvun historiassa, mutta entä jos joku pahastuu. Entä muut kauan sitten (= ennen sotia) sattuneet olennaiset "töppäykset"? Saako niistä kirjoittaa, jos koettaa olla hienotunteinen...? Vai uhkaako raastupa, jos kerron jostakusta jotain mistä joku ei pidä? Mistä löytäisin luotettavaa tietoa aiheesta? :confused:

[Esko Lampinen]

Kun tutkit ja kirjoitat, istut turvallisessa mökissä, jossa kukaan ei kysele tekemisiäsi. Kun aukaiset mökin oven eli julkaiset työsi, ovesta voi tulla lunta tupaan arvaamattomalla tavalla. Kirjoitetut lait eivät kerro koko totuutta, vaan niiden kulloinenkin tulkinta. Nyt ylikorostunut yksilönsuoja näyttää käyvän tutkimustensa julkaisijoille yhä ahdistavammaksi. Tsemppiä siis, toivottaa EL

[Kovanen]

Tervehdys!

Löytyisiköhän Sukututkimusalan käytännesäännöstä jotain apua?

Täältä löytyy Hyvä henkilötietojen käsittely sukututkimuksessa ja sukuyhteisöissä: http://www.genealogia.fi/sss/kaytanne.pdf

Terveisin Eila

[SiniTuulia]

Kiitos, näistä on varmasti apua, jos joskus maailmassa jonkinlaisen tekeleen valmiiksi saan... On varmaankin hyvä jättää pois kaikki, mistä jonkun vähänkin voisi kuvitella loukkaantuvan, ettei tule katastrofeja. :)

[Sami Lehtonen]

Kiitos, näistä on varmasti apua, jos joskus maailmassa jonkinlaisen tekeleen valmiiksi saan... On varmaankin hyvä jättää pois kaikki, mistä jonkun vähänkin voisi kuvitella loukkaantuvan, ettei tule katastrofeja. :)

Ei nyt sentään. Moni voi loukkaantua myös satoja vuosia vanhoista asioista. Vaikkapa vain siitä, että tila on ollutkin kruununtila ja ostettu omaksi vasta 1800-luvulla, kun isäntä on luullut sen olleen suvun omaa jo ammoisista ajoista.

Jätä pois sellainen, jolla ei ole tiedollista merkitystä kenellekään ja erityisesti kaikki sellainen, joka on luettavissa elossa olevan tai alle 25 vuotta aiemmin kuolleen ihmisen yksityiseen elämään kuuluvaksi.

Jos vanhalta isännältä sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen karannut tamma talloi ja söi rovastin kukat, niin sehän on vain hauska tarina ja sukukirjan suola, vaikka ehkä silloin nololta tuntuikin.

[Olarra]

Avasit kiinnostavan uuden ketjun. Olen itsekin pohdiskellut hieman samoja asioita. Näyttää siltä, että vanhoissa sukukirjoissa asiat esitettiin räväkämmin kuin nykyisissä. Erityisesti suhde alkoholiin tuntuu olleen tällainen asia. Keuruun Murtomäen sukua käsittelevässä vanhassa sukukirjassa on eräästä sukulaisestani kerrottu melko suorasukaisesti hänen alkoholinkäytöstään, mutta uusimmasta sukukirjasta on nämä kohdat jätetty pois. Myös W-K. Kuulialan kuvaus Hämäläisiä talonpoikia ja kirkonisäntiä sisältää aika realistisia kuvauksia, joiden kohteena on kirjoittajan oma isoisä. Ajallista etäisyyttä tapahtumiin on vuonna 1936 julkaistussa kirjassa ollut reilusti alle sata vuotta.


Yletön viinalla läträys lienee ollut melkoinen vitsaus 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolellakin. Rippikirjoissa oleviin merkintöihin on varmaan moni törmännyt ja pohtinut pitäisikö juopottelusta saaduista tuomioista tai vaimon alle holhoukseen panosta mainita. Tavallaan tuntuu oudolta, jos sata vuotta sitten kuolleiden ihmisten arjen kuvausta kovasti lähdetään kiillottamaan. Kievarit eivät toivottavasti muutu gourmet-ravintoloiksi yhdessäkään sukukirjassa. Luontevalta tuntuisi kytkeä ihmisten elämä siihen arkeen, jossa he elivät. Ks. esim:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_alkoholin_kieltolaki

Isoisäni veljet olivat lakkopäälliköitä 1800-luvun lopulla. Millaisista lakkopäälliköistä oli kyse? Kyse oli viinalakosta, jota raittiusliike voimakkaasti ajoi ja joka aikanaan huipentui kieltolakiin Suomessa. Kyllähän minun pitää tästä kertoa, mutta pitääkö minun jättää mainitsematta se, että heidän raittiusaatteensa taustalla oli luultavasti eräiden heidän vanhempiensa sisarten holtiton viinasten käyttö?


Entisaikain lapsiluku saattoi olla hyvin suuri, silloinkin oli myös pariskuntia, jotka eivät jälkeläisiä saaneet. Lapsia myös tasattiin sijoittelemalla heitä sisarusperheiden kesken. Itselläni on tästä suvussa ainakin kolme esimerkkiä, jotka eivät minun tietääkseni johtuneet alkoholinkäyttöön liittyvistä syistä. Ehkä asiaa voisi avata myös tämän yhteisöllisyyden ja turvaverkon kautta? Varmasti helpotti perheen äidin taakkaa, kun tukena olivat sisaret perheineen. Paljon on kiinni siitä, kuinka asiat tuodaan esiin ja mikä on tekstin sävy.


Sitäkin olen miettinyt, että millainen alkoholinkäyttö sai ympäristön leimaamaan ihmisen juopoksi 1800-luvun maaseutuyhteisössä? Holhouksen alle pano lienee selkeä todiste elämänhallinnan menettämisestä, mutta entä rippikirjamerkintä? Muuttuivatko esim. pappien asenteet säätyläisten leipäpappien korvautuessa herännäisillä raittiusmiehillä? Heijastuiko tämä rippikirjoihin? Varhaisempi papisto ei itse sylkenyt lasiin ja moni pappi toimi sivubisneksenään myös krouvarina, kuten esi-isäni, kappalainen Erik Herkepaeus Hauhon Kapakassa 1600-luvun lopulla.


Meitä on aika moneen junaan ja kaikkia ei voi miellyttää, vaikka koko elämänsä yrittäisi. On myös ihmisiä, jotka tuntuvat pahastuvan lähes kaikesta, mitä toiset kirjoittavat tai tekevät. Onneksi heitä on kuitenkin aika vähän. Alkoholin ohella pohdituttaa monia vuosi 1918 ja muut historialliset kipupisteet. Jossain vaiheessa eletty elämä kuitenkin muuttuu historiaksi ja siitä kertominen helpoksi. Minusta yli sata vuotta vanhat asiat ovat historiaa, sitä uudemmilla asioilla voi olla kytköksiä nykypäivään. Kun kirjoittaja itse pohtii ja puntaroi sitä, mikä on sopivaa, on hän silloin eettisesti jo toimimassa oikein.
t. Olavi A.

[Antti Järvenpää]

Olen samaa mieltä kuin Olavi tuossa edellä, että aihe on mielenkiintoinen.

Kun edellä sitten viitataan käytännesääntöihin, on syytä tehdä ero kirjan ja sukukirjan välillä, koska näin on myös tietosuojavaltuutettu halunnut asian olevan. Näitä kahta ei nykytilanteessa kannata yhdistää.

Jos siis tekee sukukirjan, se tulkitaan henkilörekisteriksi ja sitä säätelee se mitä henkilötietojen käsittelystä on säädetty. Jos sen sijaan tekee kirjan, sitä koskee sananvapauslaki. Näiden kahden välillä on vissi ero ja se ero on suuri.

Mikään laki ei kiellä tekemästä muistelmateosta ja jopa kirjakauppojen hyllyt notkuu niitä. Uusinta uutta on vielä se, että elävistä ihmisistä tehdään muistelmia kohdehenkilöä tai –henkilöitä kuulematta.

Jos siis pohtii teosta, joka painottuu enemmän elämäntarinoiden kertomiseen, kannattaa tarkoin harkita, että pitää selkeän eron sukutauluihin. Muistelmateokset kertovat niin ihmisistä kuin heidän kontakteistaan, oli ne sitten minkä luonteisia hyvänsä. Epäilisinkin, että kun sukukirjojen tekoa on voimakkaasti rajoitettu, niin moni pohtii tekevänsä kirjan tai kirjoja, jotka pikemminkin ovat kylä- tai sukuhistorioita ilman selkeitä polveutumiskaavioita, jotka kuitenkin käyvät esille rivien välistä.

Toinen asia, mitä pohdin tämän ketjun aloituksen pohjalta, on se, mitä tarinoilla tai muistelmilla tarkoitetaan. On nimittäin juoruja, huhuja ja oikeita tarinoita. Jos tarina on oikea, niin sille löytyy monasti myös vahvistus asiakirjoista. Silloin kun löytyy vahvistus myös julkisista asiakirjoista, niin kirjoittaja on vahvoilla, vaikka asia ei ehkä kaikkia miellyttäisikään. Hyvä tarina kirja siten tarkoittaa myös lähdetyöskentelyä, joka työskentely luultavasti myös lisää elementtejä tarinoihin ja jopa tuo aivan uusia ulottuvuuksia. Tarinan on yleensä moni kuullut, mutta harva kaikkea sitä, mitä niiden taustalla on.

Otan esimerkiksi tapauksen, jossa olen tiennyt erään jo kauan edesmenneen kuuluisan näyttelijä sukulaisekseni. Olin kuullut tarinan jo lapsena, mutta koko tapaus ja kytkentä selvisi minulle kunnolla, vasta kun eräs sukulaiseni teki kirjan, jossa kerrottiin eri sukuhaarojen tarinoita ilman ainuttakaan sukutaulua. Näiden tarinoiden kerääminen on vaatinut melkoisen panoksen ja paljon lähteisiin tutustumista, mutta kaikki työ on alkanut tarinoista.

Jos nyt itse olisi kirjoittamassa kirjaa tarinoiden pohjalta, niin en näkisi kovin suurta tarvetta karsinnalle, lukuun ottamatta huhuja ja juoruja, joiden tietoja ei voi mistään vahvistaa. Hyvä maku on kuitenkin tässäkin tapauksessa syytä pitää mielessä.

[Sami Lehtonen]

Ei se nyt ihan noin mene. Tarinat tarinoina ja sukutaulut sukutauluina - molemmat voivat sijaita aivan hyvin samassa kirjassa.

Yksityisyyden suojaa loukkaava tieto on ihan yhtä loukkaava ja lainvastainen oli kirjassa sukutauluja eli ei. Lähtökohtaisesti kirjoittaja on vahvoilla, kun pitäytyy oikeaksi osoitettavissa olevassa totuudessa. Lisäksi sitten voi harkita, mitkä asiat eivät ole ylipäätään kertomisen arvoisia, ja jonkalaisia ei toivoisi itsestään kerrottavan.

Sataa vuotta vanhempien tarinoiden kohdalla ei tarvitse ihmisten loukkaantumisista huolehtia.

[Olarra]

Uutiset kertoivat juuri lukuisten turkkilaisten repäisseen viittaansa tv-sarjan vuoksi, jossa 1500-luvulla elänyt sulttaani esitettiin viinistä ja naisista pitävänä hallitsijana. Mahtaako siis sadan vuoden raja ollakaan riittävä? Onneksi esimerkki ei liittynyt sukututkimukseen. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu maininnastani Erik kappalaisen kapakoinnista 1600-luvulla tai toisissa ketjuissa esiin tuodun esi-isän (kaniikki Blomen) aviottomista jälkeläisistä 1500-luvulla. No, voin puolustautua sillä, että saahan sitä omista esivanhemmistaan puhua, mutta ovathan he aika monen muunkin esivanhempia (tuhansien?). Anteeksi tämä pilke silmäkulmassa esitetty sivuhyppy hyvässä asiaketjussa.:)
t. Olavi A.

[Antti Järvenpää]

Ei se nyt ihan noin mene. Tarinat tarinoina ja sukutaulut sukutauluina - molemmat voivat sijaita aivan hyvin samassa kirjassa.

Yksityisyyden suojaa loukkaava tieto on ihan yhtä loukkaava ja lainvastainen oli kirjassa sukutauluja eli ei. Lähtökohtaisesti kirjoittaja on vahvoilla, kun pitäytyy oikeaksi osoitettavissa olevassa totuudessa. Lisäksi sitten voi harkita, mitkä asiat eivät ole ylipäätään kertomisen arvoisia, ja jonkalaisia ei toivoisi itsestään kerrottavan.

Sataa vuotta vanhempien tarinoiden kohdalla ei tarvitse ihmisten loukkaantumisista huolehtia.

Molemmat voivat toki sijaita samassa kirjassa, mutta haluan terottaa sitä, että kannatta pohtia, mitä tietoa julkaisee missäkin muodossa.

Jos kirjoitan muistelmateoksen, vaikka siinä olisi - niinkuin aina on - henkilötietoja, niin se kuuluu sananvapauden piiriin eikä henkilötietolain piiriin. Ja tässä on vissi ero, joka kannattaa ottaa huomioon. Toisaalta teos ei saa sisältää sukutauluja missään muodossa, mutta toki saa sisältää kertomuksia, kuka oli kenenkin lapsi, isä, täti, serkku, setä tms.

On tarpeetonta puhua loukkavasta tiedosta, tai en ymmärrä oikein mitä haet. En ole koskaan kuullut että joku tekisi tai olisi tehnyt sukukirjoja häväistysmielessä. Totta kai hyvä maku pitää olla aina mukana, mutta myös harkinta, mitä ihmisllä on oikeus kuulla.

Mikä hyvänsä historia- tai muistelmateos, joka ei riittävässä määrin seuraa todellisuutta, on myös väärä teko lukijoita kohtaan. Otan esimerkiksi vaikkapa syksyn aikana lukemani Erkki Tuomiojan kirjan isoäidistää. Tämä "Häivähdys punaista" ei kaunistele asioita ja on mielestäni hyvin tehty ja lähteisiin perustuva. Tulee reilusti 100 vuoden sisälle, vaikkakin suurin osa kirjan henkilöistä on jo edesmenneitä, mutta eivät kaikki. Tätä teosta ei säätele henkilötietolaki, vaan sananvaupauslaki. Epäilisin, että tätäkään teosta, vaikkakin se on palkittu tiede-finlandialla, ei kaikki hyvällä katso.

Ero on siinä, että sukukirja tulkitaan nykyisin henkilörekisteriksi, joka tarkoittaa sitä, että elävistä henkilöistä ei kirjata mitään henkilörekisteriksi tulkittuun sukukirjaa ilman kyseisen henkilön lupaa. Jos kirjoitat kylähistorian tai suvun muistelmat, voit aivan surutta mainita ihmiset nimeltä, koska tällaisia teoksia koskee sananvapauslaki. Mikäli myös historialliset muistelmat alettaisiin tulkita henkilörekisteriksi, oltaisiin jo todella lähellä sensuuria, jollaista askelta en usko yhdenkään hallintoviranomaisen uskaltavan tehdä tai edes ehdottaa sen paremmin julkisesti kuin pienemmässäkään piirissä, sillä tästä on lyhyt askel siihen, että hallinto koneisto hiljentäisi painotuotteet ja panisi rajoja koettelevat lukkojen taakse, kuten tapahtuu nykyisinkin joissakin maissa.

No, aina ei ehkä hahmota kirjoittaessaan, miten toiset lukijat kirjoitustani tulkitsevat, joten pyydän anteeksi, jos annoin jonkin väärän viestin, joten täsmennän vielä kerran, minkä viestin halusin välittää.

Sukukirja tulkitaan henkilörekisteriksi, jolloin jokaista henkilötietoa, oli se sitten polveutumistauluissa tai leipätekstissä, käsitellään henkilötietona, kuten henkilötietolaki ankarimmillaan säätää. Tämä tarkoittaa, että henkilötietojen julkaisemiseen tarvitaan jokaisen elävän henkilökohtainen lupa.

Historia- tai muistelmateosta säätelee sananvapauslaki sekä yleiset käsitykset hyvästä mausta. Näissä teoksissa voi olla henkilötietoja ja myös aina on, ilman että niitä tarvitsisi kysyä henkilöiltä itseltään.

Kahden em. välillä on todella suuri ero, joka kannattaa piirtää terävästi esiin ja on myös asiallista tuoda kysyjän tietoon.

[Sami Lehtonen]

Antti, tiedät hyvin, että riittää, jos henkilöllä on mahdollisuus saada tietää olevansa sukukirjassa mainittu. Tästä on olemassa oikeustapauskin, joskaan ei ennakkotapausta.

Olisin myös varsin skeptinen sen suhteen, että samoihin kansiin sitominen aiheuttaisi näkemyksesi mukaisen henkilörekisteritulkinnan koko niteestä. Jos kirjoitan Holopaisten sukukirjan ja proosamuotoisessa esipuheessa kirjoitan hyvästä ystävästäni Jaatisesta, ei minun tarvitse Jaatiselle siitä mitään ilmoittaa. Sen sijaan Holopaisille, minun tulisi aikeistani ilmoittaa, ennen kirjan painoon viemistä.

[Sami Lehtonen]

Keskustelu alkaa itse asiassa luistaa aidan seipäisiin.

Sukukirjan kohdalla on tietysti huolehdittava henkilötietolain tuomista velvoitteista, mutta se ei ratkaisevalla tavalla muuta sitä, mitä ja minkälaisia tarinoita siinä lisäksi voi kertoa. Se tosiasia, että kirjassa on sukutauluja, ei laajenna henkilötiedon määritelmää; ei kirjoittajan ja jonkun kirjassa esitellyn henkilön yhteinen kalareissu siitä henkilötiedoksi muutu. Ja vaikka muuttuisikin, niin tiedottamalla sukukirjan julkaisusta on jo hoidettu ne ylimääräiset velvoitteet. Henkilörekisterin tuomia lisämurheita on sitten korkeintaan se, ettei kalareissu saa olla kalavale, mutta sellaisen esittäminen ei olisi muutenkaan lainmukaista.

Susan Ruusunen (ent. Kuronen) tuomittiin hovissa yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä, vaikkei kirjassa tietääkseni (en ole sitä lukenut) ole ensimmäistäkään sukutaulua.

[blue-eyed]

Suunnitelmissa olisi pienehkö paikallishistoria/sukukirja, johon tulisi muistitietoa, tarinoita yms. Mietityttää etukäteen, millaista muistitietoa oikeastaan voi/saa kertoa? Ei ole tarkoitus repostella kirjassa suuria skandaaleita, mutta jos kaiken kielteisen/ikävän jättää pois, kokonaisuudesta ei oikein tule aito. Voiko esim. kertoa että 1910-luvulla kuolleella isoisosedällä oli taipumusta juopotteluun, minkä vuoksi lapset pantiin sukulaisten hoiviin? Aika olennainen asia suvun historiassa, mutta entä jos joku pahastuu. Entä muut kauan sitten (= ennen sotia) sattuneet olennaiset "töppäykset"? Saako niistä kirjoittaa, jos koettaa olla hienotunteinen...? Vai uhkaako raastupa, jos kerron jostakusta jotain mistä joku ei pidä? Mistä löytäisin luotettavaa tietoa aiheesta? :confused:

Vuosia sitten sain sukututkijakonkarilta ohjeen, että älä kerro ihmisistä mitään ikäviä asioita, kerro vain myönteisiä. Minusta tämä on hyvä ohje, tuskinpa kukaan siitä ilahtuisi, jos esim. tuon isoisosetäsi juopottelut ja perheen tragedian painat ikuisiksi ajoiksi kirjaan. Kerro mieluummin sankariteoista, kai niitäkin on, tai, jos sukusi historiassa ei ole tapahtunut mitään muuta olennaista, kuin tuo isoisosetäsi tragedia, niin kannattaneeko ko muistelmateosta kirjoittaa. Olen lukenut valtavasti sukukirjoja, joihin on kirjattu muistitietoja jos jonkinlaisia, mutta yhdessäkään ei ole mässäilty jonkun yksittäisen henkilön "olennaisilla töppäyksillä", kuten itse asian ilmaiset. Näillä "töppääjienkin" jälkeläisillä on tunteet. Jos tuo juopotteleva isoisosetäsi olisi Sinun oma isoisoisäsi, niin tuskin pitäisit asiaa niin "olennaisena suvun historiassa", että siitä olisi välttämättä kerrottava juuri ilmaisemassasi muodossa. Eikö tosiaan sukusi historiassa ole tapahtunut mitään merkittävämpää asiaa?

Ihmettelee
Arla

[Sami Lehtonen]

Olin jotekin ohittanut alkuperäisen kysyjän viestissä olleen esimerkin, joten palaan aiheeseen ja tuon siihen uuden näkökulman.

Kyllä ikävistäkin asioista on voitava kertoa; varsinkin, jos ne oleellisesti ovat vaikuttaneet perhekuntien muodostumiseen ja siten myös myöhempiin suvun vaiheisiin.

Oleellista on, kuinka asiat esittää. Ehdottomasti on vältettävä pejoratiivisia tai sellaiseksi tulkittavia (missään nimessä sitä ei saa tarkoittaa) termejä kuvaamassa ihmisiä. Tässä on vielä muistettava, että useimmat vuosikymmeniä sitten käytetyt tavanomaiset puhekielen termit ovat nykypäivänä haukkumasanoja ja siten vältettäviä.

Asia on voitava myös esittää neutraalisti; jos et pysty siihen, älä julkaise sitä. Antamassasi esimerkissä käyttämäsi luonnehdinta "juoppouteen taipuvainen" on ajan kirkonkirjamerkinnöissä tavanomainen ja vielä vähän aikaa sitten tavanomaista puhekieltä. Nykykielessä juoppo on yksinomaan solvaava nimitys. Tässä kohtaa kirjan kirjoittajan ei tule ajatella omaa näkemystä tai käsitystä asianlaidasta; sen voi kertoa myös ilman poliittista tai yhteiskunnallista agendaa.

Voit myös pohtia sitä, mikä on sukututkimuksellisesti tärkeä tieto. Sekö, että lapsia sijoitettiin muihin perheisiin, vai se, että syy oli isän juominen? Voit jättää alkoholiongelman kuvasta pois ja vain kertoa, että perheen vaikeudet lastenpidossa johti lasten sijoittamiseen muihin perheisiin. Näin sukututkimuksellisesti ja sukuhistoriallisesti oleellisin tieto-osa tulee välitetyksi eteenpäin, mutta mahdollisimman lievästi ilmoitettuna. Tuohon aikaan mahdollisia syitä - täysin perheen ulkopuolisiakin - olisi voinut vastaavalle olla.

[kkylakos]

Tutkimusetiikasta oli juttua Terhi Willmanin blogissa eilen: http://terhijakirjat.blogspot.com/2011/01/eettisia-ongelmia-kaikenlaisia.html

Itse tutkiskelin aihetta viime syksynä, kun tein elämäkerrallista tekstiä vielä elossa olevasta henkilöstä. Selviä vastauksia ei löytynyt mistään.

[blue-eyed]

SiniTuuliasta varmaan isoisosetä on hirveän kaukainen sukulainen. Itse olen moninkertainen isoisotäti ja vanhemmistani (kuolleet parisen kymmentä vuotta sitten) on menossa jo viides sukupolvi hyvän matkaa. Kun ajattelee taaksepäin viisi sukupolvea, niin se tuntuu hirveän kaukaiselta, mutta minusta vanhempani eivät tunnu. Joten jättäisin isoisosedän perheasiat retostelematta. Sukulaisten muistitieto ei ole todellisuutta, mitä siinä perheessä on eletty, perheen elämän tietävät vain he jotka ovat sen eläneet, eivät kirkonkirjat eikä muistitieto. Sitäpaitsi juoppous on sairaus, eikä kenenkään pidä toisten sairauksilla retostella.

Jos joku on valmis näinkin tuoreitten henkilöitten "töppäyksiä" pelkän kuulopuheen perusteella julkaisemaan, liityn minäkin niiden 90 000 sukututkimuskiellon tehneiden joukkoon.

Sijoitetuista lapsistakaan ei asia varmasti ole mukavaa. Olen ollut hautajaisissa, jossa osa vainajan lapsista oli sijoitettu lastenkoteihin ja annettu adoptoitavaksi. Ei ollut ollenkaan mukava tunne, kun yksi näistä nyt jo keski-ikäisistä lastenkotilapsista tuli muistotilaisuudessa melkein syyttämään yhtä vanhaa ihmistä, että hän ei ole koskaan tiennyt hänellä olevan tätiä, siis tämä melkein kahdeksankymppinen nainen oli tämän katkeran "pojan" biologinen täti, jota "poika" ei muistanut koskaan nähneensä. Jopa muistotilaisuudessa pitämissään puheissä nämä eri puolille perheisiin ja lastenkoteihin sijoitetut "lapset" syyttivät katkerasti biologista äitiään siis tässä tapauksessa vainajaa, jonka hautajaisiin olivat tulleet. Säälin näitä sijoitettuja lapsia ja heidän lapsiaan, enkä ikinä olisi valmis retostelemaan heidän kohtalostaan missään pienimuotoisessakaan sukukirjassa. Mainitsen omissa tutkimuksissani heidät vanhempiensa biologisina lapsina, enkä muuta. Ei ole syytä lisätä katkeruutta ja vääntää puukkoa haavassa.

Joten olen, Sami, kanssasi eri mieltä. kaikkea ei tarvitse kertoa, mitä kuulee puhuttavan tai kirkonkirjoista lukee. 7-päivää lehti on sitä varten, jossa kerrotaan kuulopuheita!!

[Heikki Koskela]

Jokaisella kirjoittajalla on oma tapa kertoa asioista - uusista ja vanhoista. Jokainen kirjoittaja joutuu ratkaisemaan mitä kirjoittaa ja mitä jättää kirjoittamatta. Kun tuoreita asioita käsittelee on syytä painella herkin sormin ja varoen kirjoituskoneen nappuloita.

Jokainen kirjoittaja on myös vastuussa kirjottamisistaan senkin jälkeen kun on saanut luvan käsitellä tietyn henkilön yksityisiä asioita. Koko Suomi on pullollaan kirjoja, joissa on käsitelty hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Yksi kirjoittaja ottaa riskin, toinen jättää kirjoittamatta. Kirjoitettu lause tai virke on aina julkistettu ajatus. Jos ajatuksen haluaa piilottaa, on se pidettävä aivojen sopukoissa.

Monet koettelevat lain reunoja kirjoitellessaan. Luule heidän ottavan tietoisen riskin, jos kyseessä on julkaisu ja jälleen kirjoittaja kantaa vastuun, jos on loukannut kirjoituksellaan jotakin henkilöä.

En pidä niin mahdottomana tai loukkaavana sukutukimusta kohtaan, jos viranomaiset asettavat tiettyjä rajoituksia henkilötietojen levittämisessä. Meillä kaikilla tutkijoilla on aina mahdollisuus varmistaa onko oikein ja kohtullista levittää nuorta sukututkimustietoa kaikkien katseltavaksi. Sitäpaitsi 125 vuotta ei ole taitavalle sukututkijalle este. Sen voi ylittää helposti mainitsematta lainkaan näin nuoria tietoa. Olen huomannut selvää herkkähipiäisyyttä tämänkin forumin kirjoituksissa. Haluan vain muistuttaa, että maailma ei pyöri meidän käskyjemme tahdissa.

Olisihan se mukava asia, jos me saisimme kirkkoherran virastossa mesoa mielin määrin sukutietojen parissa. En minäkään panisi lainkaan pahakseni. Pitää muistaa, että henkilötietolaki ja siitä seuraavat esteet eivät ole laitettu meidän kiusaksi vaan niitten suojaksi, jotka ovat tutkimuksen kohteena.

Itse olen joutunut tekemisiin kahden ääripään kanssa. Kirjoitin erään kyläkirjan, jossa kävin läpi mm. kylän asukkaitten (elävien ja kuolleitten) sukutietoja ja kirjoitin ne myös kirjaan. Kirjan julkaisun jälkeen sain soiton hyvin kiukkuiselta henkilöltä, joka oli loukkaantunut kirjan mainintaan hänen asemastaan tietyssä perheessä. Kirjoitin hänen olevan adoptiolapsi. Aluksi hän uhkasi minua oikeudella ja vaati korjausta. Se ei ollut enää mahdollista ja tilanne jäi siihen kunnes hän vuosia myöhemmin soitti sovintopuhelun ja sanoi ymmärtävänsä minua. Tietenkin tein väärin vaikka teko oli tahaton ja vailla negatiivista latausta.

Toinen ääripää oli samassa kirjassa, jossa ei ollutkaan tarpeeksi tarkkaan kerrottu tietystä perheestä (siis elävistä) asoita. Sain siitäkin huomautuksen.

Vahvat hyökkäykset viranomaistahoa vastaan eivät tuota tuloksia. Agressiivisilla kirjoituksilla saatetaan vain vaikeuttaa tilannetta. Analysoiva ja kaikkia osapuolia kunnioittava kirjoittelu onkin sitten toinen asia.

[SiniTuulia]

Eikö tosiaan sukusi historiassa ole tapahtunut mitään merkittävämpää asiaa?

Ihmettelee
Arla

Joo ei syytä huoleen, merkittävämpiäkin asioita löytyy ihan tarpeeksi. :) Tarkoitus ei ole pahoittaa kenenkään mieltä.

[Sami Lehtonen]

Joten olen, Sami, kanssasi eri mieltä. kaikkea ei tarvitse kertoa, mitä kuulee puhuttavan tai kirkonkirjoista lukee. 7-päivää lehti on sitä varten, jossa kerrotaan kuulopuheita!!

Se, että yhdistät minun mielipiteeni ja kuulopuheet samaan kappaleeseen on perin juurin loukkaavaa ja täysin näkemykseni vastaista. Missään kohdassa tässä ketjussa tai tällä forumilla ikinä en ole kehottanut kirjoittamaan mistään kuulopuheista! Saati sitten lööppilehtien mukajournalismin kaltaisella asenteellisella tavalla! Toisekseen en ole sanonut, että kaikki pitäisi eteenpäin kertoa. Luulisi, ettet lukenut viestiäni lainkaan tai ainakaan ymmärtänyt sitä.

Tiivistettynä: vain tietoa kirjoitetaan ja vain siltä osin kuin se on tarpeellista, lisäksi asioista kirjoitetaan neutraalisti ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen. Silti se, että jokin asia on ikävä, ei ole lähtökohtaisesti syy olla kirjoittamatta sitä.

On myös syytä yrittää välttää anakronismeja. 1910-luku ei ole yhtä kuin nyt, eikä viisi sukupolvea silloin ole sama asia kuin viisi sukupolvea 50-luvulla. Sata vuotta sitten ei ollut lainkaan tavatonta, että perheen lapsista osa asui vanhempiensa sisarusten perheissä. Syitä kulloiseenkin tilanteeseen voi usein tietenkin vain arvailla. Yhtä kaikki näillä järjestelyillä ei ole mitään tekemistä nykypäivän adoption kanssa.

Jokainen toki itse päättää, minkä katsoo tarpeelliseksi mainita. Ohjeeni on, että kirjoittaa jokaisen mahdollisesti arkaluonteisen tiedon arvoneutraalisti ja toteavasti. Jos siihen ei pysty, on parempi olla kirjoittamatta.

Hyssyttelemällä asioita ei tässä maassa olisi kirjoitettu yhtään ansiokasta tutkielmaa mistään nuijasodan jälkeisistä tapahtumista.

[SiniTuulia]

Ohjeeni on, että kirjoittaa jokaisen mahdollisesti arkaluonteisen tiedon arvoneutraalisti ja toteavasti.

Tuo tuntuu järkevältä.
En malta olla tässä vielä ottamatta esiin Olarran edellä mainitsemaa W-K Kuulialan ”Hämäläisiä talonpoikia ja kirkonisäntiä”. Olen - varmaan liiaksikin - kyseistä kirjaa lukenut ja rajattomasti ihastellut. Oman esi-isäni suhteen siinä kerrotaan myös reippaasta alkoholinkäytöstä, mutta vaikka kerrotaankin, niin ei hänestä siitä silti huonoa kuvaa saa - varsin sympaattisen kyllä ja arvokkaankin. En ole koskaan harmitellut tai hävennyt, että tuohon kirjaan on semmoisia tietoja otettu mukaan. Jos ne olisi jätetty pois, olisi esi-isän elämänkulun kuvaus jäänyt vajaaksi. Toisaalta, emmepä siitä vajaudesta tietäisi, eihän siitä tiedä mitään mitä ei kerrota. Ja voi kyllä hyvin olla, että kirjan ilmestymisen aikaan 30-luvulla se onkin ollut jollekulle karvas pala.

[jwesteri]

Hei !
Ketjun viesteissä on monipuolisesti ja antaumuksella pohdittu kyseistä asiaa. Kerronpa minäkin ohjeen, jonka aikanaan sain eräältä käsittääkseni varsin arvostetulta sukututkijalta. Hän korosti lähteiden merkitsemisen tärkeyttä ja tiivisti sitten:

"Eläviä kohtaan tulee olla hienotunteinen, mutta kuolleita kohtaan totuudenmukainen."

Eli koska kauan sitten eläneistä sukulaisista löytyy kovin vähän yksilöityä tietoa, niin kyllä jokainen murhamieskin tuo oman mausteensa sukukirjoihin. Jos negatiivinen asia on tosi, ei sen esittämistä tarvitse välttämättä peitellä. Kovin kapoiseksi ja valheelliseksi jää kuva ihmisestä, jos sanotaan vain, että "minun isoisäni oli täydellinen, hänessä ei ollut mitään virheitä"...