Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Lähdetiedot sukukirjoissa
Nyt on setä todella vihainen. Minkä h...n takia ammattimaiset sukututkijat eivät laita näkyville lähdeviitteitä teoksiinsa? Nyt on juuri esillä erittäin tunnetun sukututkijan tekele, jossa korkeintaan viitataan hänen aikaisempaan teokseensa. Kerrotaanko sukukirjan nimikkeellä pelkästään satuja? Näin nyt ainakin näyttää.
Nyt on setä todella vihainen. Minkä h...n takia ammattimaiset sukututkijat eivät laita näkyville lähdeviitteitä teoksiinsa? Nyt on juuri esillä erittäin tunnetun sukututkijan tekele, jossa korkeintaan viitataan hänen aikaisempaan teokseensa. Kerrotaanko sukukirjan nimikkeellä pelkästään satuja? Näin nyt ainakin näyttää.
On sellainen tapa syntynyt. Ei ole hyvä. En ole myöskään samaa mieltä Genoksen kirjoittajaohjeiden kanssa (http://www.genealogia.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=144&Itemid=193&lang=fi), joissa todetaan "Kirkonkirjoihin ei kirjoituksissa ole tarpeen viitata muuten kuin poikkeustapauksissa, koska lähtöoletus on, että tutkimuksessa on käytetty rippikirjoja, joiden ilmoittamat tiedot on aina mahdollisuuksien mukaan tarkistettu historiakirjoista."
Matti Lund
19.11.09, 11:36
Nyt on setä todella vihainen. Minkä h...n takia ammattimaiset sukututkijat eivät laita näkyville lähdeviitteitä teoksiinsa? Nyt on juuri esillä erittäin tunnetun sukututkijan tekele, jossa korkeintaan viitataan hänen aikaisempaan teokseensa. Kerrotaanko sukukirjan nimikkeellä pelkästään satuja? Näin nyt ainakin näyttää.
Tästä nyt kuvastuu tuohtumus kuten tarkoitettua onkin, mutta muutamaa täsmennystä tähän kaipaan, jotta lausumallesi tulisi mielekkyyttä ja jokin tarkempi kohdistus.
Tarkoitatko, että joku "tunnustettu tutkija" on julkaissut selvittelyn, jossa ei ole lainkaan lähdeviitteitä?
Vai tarkoitatko, että osassa selvityksen väittämistä ei löydy suoria viittauksia lähteisiin?
Vai tarkoitatko, että selvityksessä on väittämiä, joihin tuskin voi päätyä ilman lähteitä, mutta jää epäselväksi, mitä ja minkäkaltaisia lähteitä väittämän perusteena on? - Voi olla päättelyketjuja, mutta tiedot lähteistä, joista päättelyketjut lähtevät liikkeelle täysin puuttuvat???
Kukaan "ammattimainen" "tutkija" ei jätä lähteitä mainitsematta julkaisuissaan, mutta saattaa kyllä jossain viesteilyn pikakommentissa kertoa asioista ilman tarkkoja lähdeviitteitä ilmaisten toki sen, perustuuko väite suoraan lähteisiin vai onko se olettamuksiin perustuva ja millä ehdoilla.
Mielestäni taitamaton tai olematon lähdeviitteiden käyttö viittaa aina siihen, ettei kysymyksessä olevan selvityksen taustalla ole mitään "ammattimaisuutta" ja useimmiten myös siihen, ettei esitettyjä asioita ole tutkittu, toisin sanoen tarkastettu asiakirjalähteitä vasten ja näin saatuja tietoja analysoitu, vaan on lähinnä naiivisti kopioitu tietoja sellaisinaan, miltä ne näyttävät, ottamatta kantaa niiden oikeellisuuteen tai niiden suhteeseeen historialliseen todellisuuteen!
Nyt jää epäselväksi, onko väittämäsi tunnettu tietojen esittäjä tunnettu tutkija vai ainoastaan muuten sangen tunnettu tietojen keräilijä, joka ei varsinaisesti tutki keräilemiään tietoja?
terv Matti Lund
Antti Järvenpää
19.11.09, 12:19
Aloituksen perusteella on vaikea kuvitella tapausta.
Itse lähestyn asiaa niin, että sukukirjan yhdellä rivillä on yleensä tietoja henkilön syntymästä, kuolemasta ja avioitumiste sekä mahdolliseti jotakin rippikirjoista. Yhdellä sivulla voi olla kymmenittäin henkilöitä puolisoineen. Oletetaan nyt vaikkapa 40. Jos näistä jokaisesta tehdään viite, tulee yhdeltä sivulta viitteitä 120, joka jo ylittää kyseisen sivun rivien määrän, mikäli jokainen viite on yhdellä rivillä.
Jos sitten koko sukukirjassa on sivuja vaikkapa 200, syntyy viitteitä 24.000 kappaletta. Jos jokainen viite on jälleen omalla rivillään, tulee näistä lähdemerkinnoistä karkeasti 400 sivuinen teos B4 muodossa.
Tämä pieni laskenta esimerkki kertoo, että kaiken lähteistämisellä joudutaan mahdottomaan tilanteeseen. Ja sen vuosi katsonkin, että ohjeistus: "Kirkonkirjoihin ei kirjoituksissa ole tarpeen viitata muuten kuin poikkeustapauksissa, koska lähtöoletus on, että tutkimuksessa on käytetty rippikirjoja, joiden ilmoittamat tiedot on aina mahdollisuuksien mukaan tarkistettu historiakirjoista", on hyvin perusteltu. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että esipuheessa tai muualla kerrotaan se, mistä ja miten tiedot on hankittu.
Muilta osin viittaan edellisen kirjoittajan ajatuksiin.
Tiina Miettinen
19.11.09, 12:26
On sellainen tapa syntynyt. Ei ole hyvä. En ole myöskään samaa mieltä Genoksen kirjoittajaohjeiden kanssa (http://www.genealogia.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=144&Itemid=193&lang=fi), joissa todetaan "Kirkonkirjoihin ei kirjoituksissa ole tarpeen viitata muuten kuin poikkeustapauksissa, koska lähtöoletus on, että tutkimuksessa on käytetty rippikirjoja, joiden ilmoittamat tiedot on aina mahdollisuuksien mukaan tarkistettu historiakirjoista."
Ei ole kovinkaan tarkoituksenmukaista merkitä artikkelin sukutaulu-osuuteen jokaisen nimen, syntymä-, vihki- ja kuolinvuoden sekä asuinpaikka- ja muuttomerkinnän jälkeen viitettä. Jos näin tehtäisiin, niin sukutaulusto-osuuteen kertyisi helposti useita satoja viitteitä. Sen sijaan vaadin kyllä, että kirjoittaja mainitsee yhdessä viitteessä, että tiedot perustuvat sen ja sen seurakunnan kirkonarkiston rippi- ja historiakirjoihin ellei toisin mainita. Näin ollen kirjoittaja merkitsee viitteet vain siinä tapauksessa, jos on liittänyt kirkonkirjatietoihin tietoja mukaan muistakin lähteistä. Näin sukutaulut ovat lukijaystävällisemmässä muodossa. Eri asia on laajempi kertova ja kuvaileva tekstiosuus, jossa luonnollisesti on oltava viittaukset myös kirkollisiin lähteisiin. Tapauskohtaista harkintaa pitää luonnolisesti aina käyttää ja neuvottelenkin usein kirjoittajien kanssa miten erilaisissa tapauksissa voitaisiin menetellä.
Mitä tulee ammattisukututkijoiden viitteiden käyttöön, niin saattaahan olla myös niin, että tilaaja/maksaja ei halua sukukirjaan viitteitä. Sitäkin tapahtuu.
Juuri lukemassani tapauksessa lähes kaikki asiat olivat täysin toisin kuin omat tarkkoihin lähteisiin perustuvat tulokseni. Nyt en pysty varmistamaan olinko minä väärässä vai tämä tutkija. Yhtä kohtaa tosin tutkija viittaa omaan aikaisempaan teokseensa. Miksi hän ei viittaa alkuperäislähteeseen? Minulla on tutkijakoulutus, toiselta alalta tosin, joten jotakin lienee jäänyt muistilokeroihin sieltäkin.
Käytännön hankaluuksia tietysti tarkat lähdeviitteeet voivat kirjoittamisessa aiheuttaa. Mutta pitäisi vähintään jokaisen perheen kohdalla tuoda esille, minkä seurakunnan esim. rippikirjoista ja vuosilta tuo perhe löytyy kylän tarkkuudella. Jos on jouduttu päättelemään, niin perusteet reilusti esille. Ei riitä, että sanoo esimerkiksi "ilmeisesti".
Ei ole kovinkaan tarkoituksenmukaista merkitä artikkelin sukutaulu-osuuteen jokaisen nimen, syntymä-, vihki- ja kuolinvuoden sekä asuinpaikka- ja muuttomerkinnän jälkeen viitettä. Jos näin tehtäisiin, niin sukutaulusto-osuuteen kertyisi helposti useita satoja viitteitä. Sen sijaan vaadin kyllä, että kirjoittaja mainitsee yhdessä viitteessä, että tiedot perustuvat sen ja sen seurakunnan kirkonarkiston rippi- ja historiakirjoihin ellei toisin mainita. Näin ollen kirjoittaja merkitsee viitteet vain siinä tapauksessa, jos on liittänyt kirkonkirjatietoihin tietoja mukaan muistakin lähteistä. Näin sukutaulut ovat lukijaystävällisemmässä muodossa. Eri asia on laajempi kertova ja kuvaileva tekstiosuus, jossa luonnollisesti on oltava viittaukset myös kirkollisiin lähteisiin. Tapauskohtaista harkintaa pitää luonnolisesti aina käyttää ja neuvottelenkin usein kirjoittajien kanssa miten erilaisissa tapauksissa voitaisiin menetellä.
Tiedostan kyllä minkälainen määrä viitteitä per henkilö tulee. Itselläni on tapana (lyhyellä formaatilla) ilmoittaa miltä rippikirjojen sivuilta henkilö löytyy. Tämähän ei aina ole itsestäänselvyys (?). Myös syntymä- ja vihkimäaikojen kohdalla olisi mielestäni hienoa ilmoittaa lähde historiakirja vs. rippikirja vs. muu -tasolla.
Erityisesti ole miettinyt lähdeviiteproblematiikkaa amerikkalaisen tutkimuksen dokumentoinnissa. Sikäläinen lähdeviitestandardi yhteen verkkopalvelusta luettuun väestönlaskentaan on formaattia
[Year] U.S. Federal Census (Population Schedule), [City], [Twp.], [County], [State], Page xx, Line xx, [Head] household, jpeg image, (Online: The Generations Network, Inc., 2009) [Digital scan of original records in the National Archives, Washington, DC], subscription database, <http://www.ancestry.com/>, accessed [Month Year].
Eli kun jokaiselle henkilölle on 2-4 väestönlaskentaa plus muut tietolähteet ja sitten vielä osassa sanotaan yhtä ja toisessa toista ja pitäisi perustella miksi kuvittelee kaikkien lähteiden koskevan samaa henkilöä niin joko
a) jättää lähdeviitteet pois, mikä tarkoittaa ettei työ ole verifioitavissa
b) ilmoittaa lähteet yleisemmällä tasolla, joka melkein/suunnilleen mahdollistaa tietojen verifioinnin tai
c) yrittää tehdä täydellistä jälkeä?
Oliko niin, että sukukirja = tilaustyö? Entä jos suku on hyväksynyt viitteiden vähyyden?
Jos ei ole kyse tilaustyöstä, jossa tilaaja saa asettaa tavoitteet, niin lukijoilla ei mielestäni voi olla korkeampia vaatimuksia kuin tutkijalla itsellään. Saahan yksityinen tutkija päättää omista standardeistaan ja rajaamisistaan? Kyse on minun tapauksessani sukukirjasta sikäli, että kaikki sukuhaarat tietystä lähtöhenkilöstä ovat selvityksen alla, mutta ketään nimettyä tilaajaa ei ole.
Olen kuullut sanottavan: "Siinä tutkimuksessa on virheitä! Kaikkihan tietävät että <sejase> on kuollut." Pirhana sentään. Se on mielestäni puute eikä virhe.
Tulen julkaisemaan sukutaulut siten, että (1) tarkistetut päivämäärät ovat erilaisella kirjasimella kuin (2) vailla tarkistusta olevat. Siitä näkee kummasta on kyse.
Syntymät:
(1) joko kastekirjasta tai kahdesta toisestaan muusta riippumattomasta lähteestä identtiseksi havaittu (esim. HisKi srk A ja rippikirja srk B)
(2) jokin muu lähde (esim pelkkä rippikirja tai pelkkä HisKi)
Kuolleet:
(1) joko kuolleitten ja haudattujen kirja tai 2 toisistaan riippumattomasta ... (2) jokin muu lähde ...
Vihityt:
(1) vihittyjen luettelo tai 2 toisistaan ...
(2) jokin muu ...
Tämä on mielestäni sopiva välimuoto viitteellisyyden ja viitteettömyyden välillä. Jätän sukuun löyhästi liittyvät henkilöt vähemmälle selvitykselle, jotta työ olisi kohtuullinen. Niille, jotka tietojani mahdollisesti kopioivat, saa mielestäni tämä riittää. Jos juuri se pvm, jota minä en ollut selvittänyt, on tärkeä, seuraava tutkija käyköön itse selvittämässä asian.
Täydellisen viitteen vaatimus kaikilla henkilöillä on perin kova. Jos kastekirja on hukassa vuosi x - vuosi y, sen ajan päiväysten epätarkkuudesta riittää yleishuomautus, eikä ole järkevää jokaisen kohdalla sanoa, mistä epätarkkuus johtuu.
Onkohan tässä nyt käsitelty samassa supussa kahta aivan erillistä asiaa?
1. Sukukirjat (kenen tahansa julkaisemina taikka tilaamina missä tahansa hyväksi näetyssä formaatissa ja/tai melkein miten tahansa tutkittuina saati jälkeenpäin todennettavina).
2. Sukuaiheiset tieteelliset artikkelit (Genoksessa tai muualla julkaistuina ja referee-käytännön läpäiseminä).
En tarkoita, että nämä välttämättä toisensa poissulkisivat. Sukukirja-kategoriaan vaan todellisuudessa mahtuu kovin monenmoisia julkaisuja - jos niitä ylipäätään edes voi kategorisoida? Yleisluontoinen keskustelu tähän mennessä julkaistuista sukukirjoista vaikuttaisi lähimain mahdottomalta.
t. Helena V.
Vastaan nyt Matin kysymyksiin tuonne lainauksen sisälle. Toivottavasti ne tulevat siellä esille.
"Tästä nyt kuvastuu tuohtumus kuten tarkoitettua onkin, mutta muutamaa täsmennystä tähän kaipaan, jotta lausumallesi tulisi mielekkyyttä ja jokin tarkempi kohdistus."
Tuohtumusta lisää se, että kyse on minulle henkilökohtaisesti läheisestä perheestä.
"Tarkoitatko, että joku "tunnustettu tutkija" on julkaissut selvittelyn, jossa ei ole lainkaan lähdeviitteitä?"
Lähdeviitteitä on jonkin verran, mutta ei mielestäni riittävästi ja oikeissa paikoissa.
"Vai tarkoitatko, että osassa selvityksen väittämistä ei löydy suoria viittauksia lähteisiin?
Vai tarkoitatko, että selvityksessä on väittämiä, joihin tuskin voi päätyä ilman lähteitä, mutta jää epäselväksi, mitä ja minkäkaltaisia lähteitä väittämän perusteena on? - Voi olla päättelyketjuja, mutta tiedot lähteistä, joista päättelyketjut lähtevät liikkeelle täysin puuttuvat???"
Pahimpana pidän kohtaa, jossa väitetään rippikirjan tietoa perhesuhteista vääräksi. Tässä on kyllä viittaus saman kirjoittajan aikaisempaan teokseen, jota en ole vielä ikävä kyllä lukenut. Tilasin juuri kirjastosta. Parempi olisi ollut viitata suoraan alkuperäiseen lähteeseen. Ei siitä olisi viitteiden lukumäärä kasvanut ja luettavuus siten kärsinyt.
"Kukaan "ammattimainen" "tutkija" ei jätä lähteitä mainitsematta julkaisuissaan, mutta saattaa kyllä jossain viesteilyn pikakommentissa kertoa asioista ilman tarkkoja lähdeviitteitä ilmaisten toki sen, perustuuko väite suoraan lähteisiin vai onko se olettamuksiin perustuva ja millä ehdoilla.
Mielestäni taitamaton tai olematon lähdeviitteiden käyttö viittaa aina siihen, ettei kysymyksessä olevan selvityksen taustalla ole mitään "ammattimaisuutta" ja useimmiten myös siihen, ettei esitettyjä asioita ole tutkittu, toisin sanoen tarkastettu asiakirjalähteitä vasten ja näin saatuja tietoja analysoitu, vaan on lähinnä naiivisti kopioitu tietoja sellaisinaan, miltä ne näyttävät, ottamatta kantaa niiden oikeellisuuteen tai niiden suhteeseeen historialliseen todellisuuteen!
Nyt jää epäselväksi, onko väittämäsi tunnettu tietojen esittäjä tunnettu tutkija vai ainoastaan muuten sangen tunnettu tietojen keräilijä, joka ei varsinaisesti tutki keräilemiään tietoja?"
Viittaamani sukukirjan kirjoittaja on Sukututkimusseuran ammattitutkijoiden neuvottelukunnan johtoryhmän puheenjohtaja. Hän käyttää itsestään "tutkija" nimikettä, jolloin hänen luulisi toimivan kuvaamallasi tavalla tutkimustulosten suhteen. Hänen enkä muidenkaan sukukirjojen toimittajien työskentelytapaa en tunne, mutta ehkä pohjatyötä tekevät myös sukuseurojen vapaaehtoiset ja toimittajan tehtäväksi jää tietojen tarkistaminen ja saattaminen lukukelpoiseen muotoon.
terv Matti Lund
Matti Lund
20.11.09, 13:50
Vastaan nyt Matin kysymyksiin tuonne lainauksen sisälle. Toivottavasti ne tulevat siellä esille.
Oletkin jo saanut useita huomionarvoisia mielipiteitä pohdittavaksi liittyen lähdeviitteitten käyttöön sukujulkaisuissa.
Aivan yleisimpiä suositeltavia/hyviksi koettuja lähdeviitekäytänteitä on löydettävissä yliopistollisiin opinnäytteisiin liittyvistä ohjeista. Kullekin alalle on löydettävissä omat ohjeensa alan mukaisten korostusten mukaisesti. Sukututkijalle läheisimmät ovat varmaankin historiantutkimuksen opinnäytteiden lähdeviittaustekniikan raamit.
Nämä ohjeistukset ja suositukset ovat luonnollisesti vieraita niille, jotka ovat lähteneet tutkimukseen aivan harrastuspohjalta ja ilman minkäänlaista tutkijankoulutusta, mutta jos harrastus on vienyt pitkälle ja siltä haluaa muutakin kuin pelkkää näennäistietojen kopiointia päälähteistä, ja varsinkin jos haluaa tutkimuksiaan julkaista, olisi näihin opinnäytteiden lähdeviitetekniikoihin tutustuttava ja niitä soveltuvin osin omaksuttava.
Lisäksi on tuotu kommenteissa hyvin esiin Genos -lehden omat vaatimukset siinä julkaistavien artikkeleitten lähdeviittauksista. Näihin minulla ei ole mitään lisättävää, vaan Genoksen suositus on aivan kohtuullinen, vaikkakaan ei aivan niin huomaavainen käytänne lukijoita kohtaan kuin se jota itse tavanomaisesti harjoitan. Taustalla on kuitenkin ilmeisesti se, ettei viitteiden osuus saa paisua tekstissä niin, että se rajoittaisi olennaisesti asian esiintuomisen määrää itse kunkin numeron puitteissa. Lisäksi ikään kuin vähäviitteinen selvitys, jolle on oheistettu eräänlainen "viitematrikkeli" saa useimmiten vaikuttamaan artikkelin mielenkiintoa herättävämmältä ja mukaansavievämmältä.
Kaiken lähtökohtanahan on se, että selvityksestä olisi selkeä polku sen väittämien perusteena oleviin asiakirjalähteisiin niin, ettei tämän reitin selvittäminen asiakirjalähteisiin vaatisi lukijalta omia erillisiä tutkimuksia tai muuten kohtuutonta vaivaa.
Niihin väittämiin, joihin ei liity erityistä problematiikaa eikä varsinkaan tulkintaongelmia, ja jotka perustuvat suureen määrään kirkonkirjoja ja/tai veroluetteloita, riittää, että viitataan näihin lähteisiin yleisemmällä tasolla eikä joka kerta erikseen, vaan esimerkiksi luetellaan ne kertaalleen artikkelin/sukukirjan lähdeluettelo-osuudessa. Sen sijaan jos jossakin asiakirjassa on ratkaisevia ongelmatapauksia, niihin ja tähän asiakirjaan tulisi erikseen viitata. Huomaavaisinta olisi viitata asiakirjan sivu- tai aukeamanumeroon, mutta vähintäänkin niteen signumiin. Myös jos selvitys on hyvin rajattu ja suppea tutkielma, jossa kohdistetaan huomiota tiettyihin harvoihin seikkoihin, on huomaavaista käyttää tarkkoja lähdeviittauksia.
Esimerkiksi olen ottanut omaan arkistooni kaikki Pohjanmaan voudintilisarjat. Teen tutkimuksia, joihin käytän lähes joka nidettä, joka lähdesarjasta löytyy. Ne ovat 37:llä arkistorullalla, joissa kussakin on kymmenkunta nidettä, siis satoja niteitä ja noin 40000 asiakirja-aukeamaa. Tällöin viittaan käyttämääni nidenumeroiden ja rullanumeroiden sarjanumeroiden väliin. Sen sijaan jos keskityn jonkin tietyn pulman ratkaisuun voudintilejä käyttämällä, johon liittyy myös tulkinnallisuutta tai jonkinlaista epävarmuutta, haluan tuoda viitteissäni esiin lähteen aina sivunumeroa myöten, jotta lukija voisi ilman mitään vaivannäköä asian tarkistaa ja ottaa helpommin kantaa esitykseni luotettavuuteen.
Uskon, että samankaltaista periaatetta voidaan noudattaa sellaisen sukukirjan (matrikkelin) viittaustekniikassa, joka perustuu lähes yksinomaan kirkonkirjoihin. Tällöinkin jää harkittavaksi, kuinka huomaavaista viitekäytännettä kannattaa harjoittaa ja mistä asiakirjaongelmista lähdeviitteillä olisi erityisesti huomautettava. Olennaiseksi jäisi, että polku lähteisiin on selvä eikä varsinkaan kiistanalaisten tietojen tarkistamisen edellytyksiä olisi tehty kovin hankaliksi tai hämäriksi.
terv Matti Lund
Matti Lund
21.11.09, 11:05
Ei ole kovinkaan tarkoituksenmukaista merkitä artikkelin sukutaulu-osuuteen jokaisen nimen, syntymä-, vihki- ja kuolinvuoden sekä asuinpaikka- ja muuttomerkinnän jälkeen viitettä. Jos näin tehtäisiin, niin sukutaulusto-osuuteen kertyisi helposti useita satoja viitteitä. Sen sijaan vaadin kyllä, että kirjoittaja mainitsee yhdessä viitteessä, että tiedot perustuvat sen ja sen seurakunnan kirkonarkiston rippi- ja historiakirjoihin ellei toisin mainita. Näin ollen kirjoittaja merkitsee viitteet vain siinä tapauksessa, jos on liittänyt kirkonkirjatietoihin tietoja mukaan muistakin lähteistä. Näin sukutaulut ovat lukijaystävällisemmässä muodossa. Eri asia on laajempi kertova ja kuvaileva tekstiosuus, jossa luonnollisesti on oltava viittaukset myös kirkollisiin lähteisiin. Tapauskohtaista harkintaa pitää luonnolisesti aina käyttää ja neuvottelenkin usein kirjoittajien kanssa miten erilaisissa tapauksissa voitaisiin menetellä.
Mitä tulee ammattisukututkijoiden viitteiden käyttöön, niin saattaahan olla myös niin, että tilaaja/maksaja ei halua sukukirjaan viitteitä. Sitäkin tapahtuu.
Itse en ole lausuinnoillani ajamassa sitä, että samaa lähdeviitettä tai viitettä samaan lähteeseen toistetaan lukuisasti samassa artikkelissa, vaan että julkaisussa, oli se sitten artikkeli tai jonkinlainen sukukirja, sellaisille lähteille on selvitystekstin lopussa lähdeluetteloiden selvittelyosuus, jossa reititys käytettyihin lähteisin tehdään selväksi ytimekkäästi. Siis kannatan pitkälle Genoksen kanssa samansuuntaista tapaa.
Tärkeintä on, ettei selvitykselle olennaisia lähteitä jää hämäriksi.
Mitä taas tulee sukukirjojen ekonomistisiin seikkoihin, eli esimerkiksi, että jokin sukuseura pyytää jotain tunnettua tutkijaa laatimaan itselleen sukukijan ja asettaa projektia varten ryhmän (toimikunnan), joka budjetoi ja aikatauluttaa sukukirjaprojektin, seuraa sen etenemistä ja hallinnoi sitä, niin ammattitutkija ei voi alistua ja tehdä kompromisseja tutkimuksellisissa asioissa eikä antaa taloudellisen kireyden vaikuttaa tutkimustuloksiin. Siinä on oltava tinkimätön.
Paitsi ekonomistisia seikkoja tilaajat saattavat esittää monia muitakin täysin ulkotutkimuksellisia vaatimuksia tutkimusta kohtaan. Yhtenä tällaisena vaatimuksena saattaisi olla lähdeviitteiden poisjättäminen ihan vain sen takia, ettei kukaan tilaajien edustajista tajua mitään lähdeviittausten merkityksen päälle eikä muutenkaan osaa hahmottaa tutkimuksen edellytyksiä ja tutkijan oikeutta antaa itsestään luotettava kuva. Näin viitteet katsotaan täysin tarpeettomiksi, jotka turhaan lisäävät painatuskustannuksia.
Ei "ammattitutkija" voi kuitenkaan tällä tavoin alistua täydelliseen esityksensä lähteettömyyteen, vaan hän joutuu tilanteeseen, jossa hänen on neuvoteltava ratkaisu, joka on kunniallinen hänelle. Tilannehan on saattanut ajautua vaiheeseen, jossa lähdeviitteiden käyttö paljastuu ja tilaaja kiinnittää ensi kertaa siihen huomiota ja kyseenalaistaa sen, koska ei ymmärrä tutkimusasioista höykäsen pöläystä. Tästä siis saattaa alkaa "kissanhännänveto", jonka kanssa "ammattitutkija" joutuu jatkossa painimaan ja johon hänen on yritettävä löytää ratkaisu, jonka tilaaja hyväksyy.
Jos lopputuloksena on kuitenkin se, että "ammattitutkija" alistuu riisumaan esityksestään lähdeviittaukset, sehän on sama kuin, että hän riisuu yltään sen ammattisukututkijan kaavun, jota hän on siihen asti uskollisesti kantanut ja johon kaapuun kuuluu se, että lukijalle tarjotaan mahdollisuus jo lukiessa erottaa arvaus asiakirjalähteeseen perustuvasta tiedosta.
Vaikka lopputulos olisi oikeellinen, lähteitten ilmoittamatta jättäminen saattaa johtaa aivan tarpeettomaan jossitteluun ja turhiin epäilyihin esitettyjen tietojen suhteen; ja jos selvityksestä löydetään puutteellisuuksia, niitä aletaan pitää pelkästään selvittelijän taitamattomuudesta johtuvina eikä osata huomioida ja vertailla sitä, että asiakirjoissa on saattanut olla niin paljon ongelmallisia kohtia, että täysin kiistatonta esitystä ei voida aikaansaada
Lähdeviittaukset toteuttavat paitsi avoimuusperiaatetta, ovat myös tutkijan "vakuutus" siitä, että selvittely on tunnollista pyrkimystä oikeellisuuteen.
terv Matti Lund
Tästähän tulikin erinomainen keskustelusäie. Erityisesti Matti on nähnyt paljon vaivaa asian eteen, joka mielestäni on päässyt hämärtymään viime aikoina.
Nykysukukirjojen helmasynti näyttää olevan, että haalitaan kaikki seudulla asuneet samaa sukunimeä kantaneet ja sitten yritetään sovittaa heidät kaikki sieltä löytyviin perheisiin. Jos heitä ei löydy rippikirjasta, niin sitten pannaan sopimaan useinkin hyvin sattumanvaraisesti. Siitä minunkin tutkimassani tapauksessa on pohjimmiltaan kyse. Vanhoissa sukuselvityksissä, esim. 1950-luvulla, en ole tätä ilmiötä havainnut, vaan sijoittamattomat on lueteltu erikseen ja jätetty sitten jatkotutkimuksen varaan.
Ote kirjoitusohjeista: "Kirkonkirjoihin ei kirjoituksissa ole tarpeen viitata muuten kuin poikkeustapauksissa, koska lähtöoletus on, että tutkimuksessa on käytetty rippikirjoja, joiden ilmoittamat tiedot on aina mahdollisuuksien mukaan tarkistettu historiakirjoista."
Käytetäänköhan tätä yleisohjetta liikaakin hyväksi jättämällä lähteet ilmoittamatta myös noissa poikkeustapauksissa? Olisikohan tuota ohjetta syytä vähän täsmentää?
Itse ehdottaisin asian muotoilua toisin päin, esim. näin:
Viittaukset sukututkimuksessa yleisesti käytettyihin lähteisiin (seurakuntien rippikirjat ja historiakirjat) voidaan jättää pois, jos KAIKKI seuraavat ehdot täyttyvät:
1. nämä lähteet antavat keskenään yhtenevän kuvan asiasta,
2. asiakokonaisuus on käsitelty pelkästään noiden lähteiden tiedon valossa, ei ole lisätty eikä vähennetty mitään,
3. kirjoittaja vakuttaa, että hänellä itsellään on muistissa nuo poisjätetyt viittausmerkinnät yksityiskohdittain,
4. viittausten puuttumisesta on maininta tekstissä,
5. teksti on laadittu siten, että lukija voi halutessaan itsekin omatoimisesti helposti jäljittää tuo lähteen (paikkakunnat on merkitty täsmällisesti ja yhtenäisesti koko kirjoituksessa, ja tarvittaessa annetaan ohjeet oikean lähteen löytämiseen).
Keskustelu jatkukoon!
Edellä esitetty ongelma ei (valitettavasti) koske ainoastaan sukukirjoja, vaan toisinaan myös historiateoksia. Lähdeviitteen tarkoitus on a) kertoa, mistä lähteestä tieto on peräisin ja b) täsmentää jotain asiaa, jota ei jostakin syystä ole haluttu laittaa varsinaiseen leipätekstiin. Tästä esimerkkinä voidaan mainita omasta näkemyksestä poikkeavat tulkinnat, joita kirjoittaja ei itse ole kokenut relevanteiksi, mutta haluaa tuoda kuitenkin esille ne, vaikka olisikin asiasta itse eri mieltä.
Kaikkiaan kelvollisen lähdeapparaatin puuttuminen kuvastaa aina heikkoa toteutusta, oli siihen syynä sitten tilaajan toiveet tai kirjoittajan omat syyt. Monesti teokseen lisätään ainakin loppuviitteet perusteena, ettei varsinaisen tekstin luettavuus kärsisi. Tämä on perusteltua, joskaan ei aina.
Toisinaan olen myös törmännyt tilanteeseen, että sukukirjassa on kopioitu joku viite muusta teoksesta, mutta ei ole huomioitu, että alkuperäisessä lähteessä on saattanut olla tarkempikin määrittely lähteelle ja tämä on jätetty pois. Ja tietenkään silloin ei ole viitattu asianmukaisesti siihen lähteeseen, josta tieto on peräisin. Kovin valitettavaa...
Olen Tiinan kanssa kyllä samaa mieltä, että Genoksen artikkeleiden viittaustapa on asiallinen, eikä sitä mielestäni ole syytä muuttaa.
Make
Matti Lund
22.11.09, 12:55
Tästähän tulikin erinomainen keskustelusäie. ...Ote kirjoitusohjeista: "Kirkonkirjoihin ei kirjoituksissa ole tarpeen viitata muuten kuin poikkeustapauksissa, koska lähtöoletus on, että tutkimuksessa on käytetty rippikirjoja, joiden ilmoittamat tiedot on aina mahdollisuuksien mukaan tarkistettu historiakirjoista."
Käytetäänköhan tätä yleisohjetta liikaakin hyväksi jättämällä lähteet ilmoittamatta myös noissa poikkeustapauksissa? Olisikohan tuota ohjetta syytä vähän täsmentää?
...
Keskustelu jatkukoon!
Tuon Genoksen oman lähdeviittaussuosituksen soveltamisessa yleisemmin, jos sitä todellakin käytetetään mallina sukukirjoissakin, piillee se vaara, että joku "harrastelija" ryhtyy soveltamaan sitä kategorisesti, eli ei katso itsellään olevan "poikkeustapauksia", jolloin ei sitten esitä mitään lähdeviittauksia. Sitten jälkeenpäin lukijat ja varsinkin toiset asiaa tutkineet kokevat "poikkeustapauksia" olleen paljon. - Ja entäs sitten?
Genoksen suosituksena omaan tarkoitukseen näen kyllä tämän lausuman ongelmattomaksi. Pikemminhän Genokseen tarjoavat selvityksiään henkilöt, jotka eivät ole taipuvaisia lakaisemaan ongelmia maton alle, vaan nostavat niitä sieltä päivänvaloon, jos jollakulla muulla on niin käynyt.
Ongelmatapaukset pyrkivät aina pakostakin edellyttämään argumentointia esiintuotavilla asiakirjadokumenteilla senluontoisissa tutkielmissa, joihin Genos näyttää tähtäävän.
Mutta kyllä näihin suosituksiin ja niiden muotoiluihin olisi kiinnitettävä erityistä huomiota sukukirjaoppaissa ja sukukirjan laatimiskursseilla, jotta joustamattomilta soveltamisilta vältyttäisiin, tai paremminkin vältyttäisiin siltä, että lakaistaan ongelmat maton alle ja sitten katsotaan tarpeelliseksi olla soveltamatta mitään lähdeviittauksia.
Luin muutaman vanhan Genos -artikkelin 1950-1960 -luvuilta viimeksi muutama päivä sitten ja esimerkiksi Yrjö Blomstedtin lähdeviitteitten käyttöön ei ollut muistuttamista.
Näiden jälkeen tutkin hieman Ilmajoen käräjiä ja jäin miettimään vuoden 1743 syyskäräjiltä 14-15., 17.10. (KA SS57/a54, mf ES2106) löytämääni jonkin verran tavallisuudesta erottuvaa testamenttia.
Kysymys oli kapteenin lesken Hedvig Elisabeta Bölingin testamentista 19.04.1743, jonka hän oli sanellut lopun lähestyessä kirkkoherra Gabriel Peldanille ja hän oli siinä lahjoittanut jättämänsä omaisuuden Peldanin perheelle, joka oli häntä hoitanut viimeisinä elinvuosinaan, erityisesti Gabrielin tyttärille Magdalena Peldanille ja Hedvig Elisabeth Peldanille. HEB oli kuollut kuukausi tämän jälkeen 23.05.1743 iältään 82 1/2 vuotiaana.
Se mikä tekee testamentista ajatuksia herättävän on se voimakas elämisen kokemus ja tunteikkuus, mikä sen välityksellä heijastuu.
Hedvig Elisabeta Böling kuvaa siinä pääelämänvaiheitaan, eli kuinka hän oli joutunut kotikonnuiltaan aivan vieraalle seudulle, mutta kuinka hän oli sitten löytänyt lohtua ja sydänystäviä.
Hän oli joutunut poikansa kapteenin Johan Montanin mukana asumaan Ilmajoelle "Pirilään" ja kuinka häntä oli vuonna 1734 kohdannut suunnaton suru poikansa kuoleman johdosta. Tämän jälkeen hän oli kuitenkin saanut sydänystävän toisesta surevasta leskestä, eli Pärttyli Vhaelin Margareta Fordellista ja oli muuttanut asumaan tämän luo Ojanperän taloon Ilmajoella. Kun Margareta Fordell oli kuollut 1739, oli hän sitten saanut suojan Peldanien tykönä ja Peldanin vaimosta Magdalena Mollinista oli tullut hänen rakkain ystävänsä loppuelämäkseen, eli hän puhuttelee testamentissaan Magdalenaa rakkaaksi siskokseen. Erityisesti hän kiittää testamentissaan Magdalenan tytärtä Magdalena Peldania siitä, että tämä on pitkinä iltoina lukenut hänelle paljon kirjoista.
- Siis tämä teki minuun syvän vaikutuksen, vaikkakaan minulla ei ole siihen liittyvää sukututkimusprojektia vireillä.
Suku tämän ihmisen takana alkoi kuitenkin minua sen verran kiinnostaa, että selailin vähäsen, mitä siitä on kirjoitettu.
Näissä merkeissä tartuin myös Harry Wallin artikkeliin "Montan-suvuista" , Genos 29 (1958), s. 85-101.
Artikkelista ilmenivät aika vähäiset tiedot tästä kyseisestä Montan -suvusta, mutta muuten aivan yhtäpitävät omien tietojeni kanssa.
Artikkelista kuvastuu ahkera lähteiden läpikäynti ja juuri se, että paljon on lähteitä käytetty, mutta lähdeviitteet ovatkin sitten kiven takana. Esitys on muuten sangen vakuuttava, mutta eräiden lähdeviitausten puuttuminen jäi häiritsemään.
No, tämä oli 1950 -lukua, mutta silloin muuten erittäin ansioikkaiden Harry Wallin ja yhtä ansiokkaitten Yrjö Blomstedtin selvitysten erona on, että käytetyt lähteet tulevat esiin paremmin Blomstedtilla, mihin lienee vaikuttanut jonkin verran se, että Blomstedt oli historian oppituolin haltija.
terv Matti Lund
Sami Lehtonen
22.11.09, 12:59
On sellainen tapa syntynyt. Ei ole hyvä. En ole myöskään samaa mieltä Genoksen kirjoittajaohjeiden kanssa (http://www.genealogia.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=144&Itemid=193&lang=fi), joissa todetaan "Kirkonkirjoihin ei kirjoituksissa ole tarpeen viitata muuten kuin poikkeustapauksissa, koska lähtöoletus on, että tutkimuksessa on käytetty rippikirjoja, joiden ilmoittamat tiedot on aina mahdollisuuksien mukaan tarkistettu historiakirjoista."
Minä olen hyvinkin samaa mieltä tuon ohjeen kanssa. Muuten niitä viitteitä tulisi aivan tuhottomasti. Ei ole järkevää viitata esim kastettujen kirjaan, jos se tieto löytyy sieltä juuri siitä kohtaa, josta sen voi hyvällä syyllä olettaa löytyvän. Kaikissa muissa tapauksissa syntymätiedon lähde on ilman muuta ja poikkeuksetta aina ilmoitettava mahdollisimman tarkasti!
Seppo Niinioja
22.11.09, 14:31
Nykysukukirjojen helmasynti näyttää olevan, että haalitaan kaikki seudulla asuneet samaa sukunimeä kantaneet ja sitten yritetään sovittaa heidät kaikki sieltä löytyviin perheisiin. Jos heitä ei löydy rippikirjasta, niin sitten pannaan sopimaan useinkin hyvin sattumanvaraisesti. Siitä minunkin tutkimassani tapauksessa on pohjimmiltaan kyse.
-------
Keskustelu jatkukoon!
Todella hyvää keskustelua eikä siihen taida olla enää paljon lisättävää.
Tämä menee vähän ohi aiheesta, mutta eipä ole ensimmäinen kerta. Otin yhteyttä erään lähisukulaisen sukuseuraan. Sukunimi on melko tavallinen -nen-päätteinen, käytettäköön siitä tässä vaikka muotoa Mönttönen. Heitä ei väestötietojärjestelmässä ainakaan nyt ole. Netistä löysin "Mönttösten" sukuseuran sivut, joiden johdanto kuuluu:
Mönttösten sukuseuran perustana on sukunimi. Niinpä sukuseuraan kuuluu kymmeniä eri esi-isistä polveutuvia Mönttös-sukuja. Seuran jäseniksi voivat liittyä kaikki Mönttöset tai Mönttösistä polveutuvat.
Seuran sihteeri kertoi, että tämä on melko tavallinen käytäntö itäsuomalaisissa sukuseuroissa. Voihan tietysti näinkin tehdä ja ehkä kertomassasi tapauksessa olikin kyse siitä. Jokseenkin outoa sukututkimusta minusta kyllä. Onhan meillä myös Suomalainen Markku-liitto ry (http://www.markkuliitto.fi/index.php ). Se taitaa olla lähinnä leikkimielellä perutettu. Ainakin yksi Söör Markku Forumilla taitaa olla, nyt selvisi sekin arvoitus.
Ehkä näemme vielä Virtasten, Korhosten jne. Mönttös-periaatteella muodostetut sukuseurat, ellei niitä jo ole. Ei nimissä tietysti mitään vikaa ole.
Seppo Niinioja
Matti Lund
22.11.09, 17:41
...
Ongelmatapaukset pyrkivät aina pakostakin edellyttämään argumentointia esiintuotavilla asiakirjadokumenteilla senluontoisissa tutkielmissa, joihin Genos näyttää tähtäävän.
....
Luin muutaman vanhan Genos -artikkelin 1950-1960 -luvuilta viimeksi muutama päivä sitten ja esimerkiksi Yrjö Blomstedtin lähdeviitteitten käyttöön ei ollut muistuttamista.
....
Näissä merkeissä tartuin myös Harry Wallin artikkeliin "Montan-suvuista" , Genos 29 (1958), s. 85-101.
Artikkelista ilmenivät aika vähäiset tiedot tästä kyseisestä Montan -suvusta, mutta muuten aivan yhtäpitävät omien tietojeni kanssa.
Artikkelista kuvastuu ahkera lähteiden läpikäynti ja juuri se, että paljon on lähteitä käytetty, mutta lähdeviitteet ovatkin sitten kiven takana. Esitys on muuten sangen vakuuttava, mutta eräiden lähdeviitausten puuttuminen jäi häiritsemään.
No, tämä oli 1950 -lukua, mutta silloin muuten erittäin ansioikkaiden Harry Wallin ja yhtä ansiokkaitten Yrjö Blomstedtin selvitysten erona on, että käytetyt lähteet tulevat esiin paremmin Blomstedtilla, mihin lienee vaikuttanut jonkin verran se, että Blomstedt oli historian oppituolin haltija.
terv Matti Lund
Pitää vielä tämä kommenttini kerrata ja todeta painokkaasti, etten halunnut suinkaan moittia esimerkissäni Harry Wallin lähteiden käyttöä.
Pääkohteessaan Abraham Paulinpoika Montanin suvun käsittelyssähän hän on jopa esimerkillinen hyvässä, eli tuo erityisesti esiin eräät kirkolliset ja veroluettelolähteet ja analysoi niiden informaatioarvoa.
Mutta tämän ulkopuolella muutamaan muuhun lähteeseen viittaaminen häneltä jäi aika hataralle huomiolle, vaikkakin joidenkin tarkemmin mainitsemattomien lähteiden käyttö niistä väittämistä heijastuu.
Tämä esimerkkini ei ollut muuten valaiseva, kuin että siitä jäi vähäinen vaivautuneisuus muutaman lähteen tarkemmasta osoittamatta jättämisestä ja sikäli jotain samantapaista kokemusta kuin ketjun avaajallakin.
Mutta vaikka aina tunteitaan ei voi kiistää, niin pyrin tutkiessani ja varsinkin muita selvityksiä lukiessani voimakkaasti karttamaan etenkin negatiivisia tuntemuksia.
Yksi selvittelijän ohje voisi olla: mistään ei saa tuohtua.
terv Matti Lund
Heikki Koskela
22.11.09, 18:19
Netistä löysin "Mönttösten" sukuseuran sivut, joiden johdanto kuuluu:
Mönttösten sukuseuran perustana on sukunimi. Niinpä sukuseuraan kuuluu kymmeniä eri esi-isistä polveutuvia Mönttös-sukuja. Seuran jäseniksi voivat liittyä kaikki Mönttöset tai Mönttösistä polveutuvat.
Seuran sihteeri kertoi, että tämä on melko tavallinen käytäntö itäsuomalaisissa sukuseuroissa.
Seppo Niinioja
Ihan lyhyesti oma käsitykseni:
Kuvitteellinen Mönttösen sukuseura ei ole edellämainittujen vinkkien mukaan lainkaan sukuseura. Se ei voi täyttää sukuseuran perustamiseen tarvittavia kriteerejä. Kyseessä on selvästi pelkkä sukunimiseura. Näitäkin on, tiedän sen.
Sen minä vain haluan sanoa, että sellainen sukukirja, jossa on viitteitä alkuperäislähteisiin sivukaupalla, on tavallisen kengänkuluttajan kannalta täysin epäonnistunut ja lähes mahdoton lukea. Sukukirjan tekeminen on aina vaativa tehtävä päällevyöryvän kritiikin vuoksi. Kirjan tekijän on useita vuosia roikuttava teoksensa vuoksi löysässä hirressä. Tämä johtuu kirjaan väistämättä jäävistä virheistä.
SSS toimii tieteellisenä seurana, joka pyrkii vaalimaan objektiivista ja totuudenmukaista tutkimusta. Se ei voi vaikuttaa yksittäisten sukututkijain tekeleisiin kovinkaan paljon. Ainoa keino vaikuttaa lähteiden käyttöä on jatkuva valistus ja jonkinlainen normitus lähteiden käytössä.
Pitää kuitenkin muistaa, että sukukirjan valmistaminen painokuntoon ei ole sama asia kuin väitöskirjan valmistelu opinnäytteeksi.
Tuon myöhemmin esille tämän minua vaivaavan sukukirjan ja esitän muidenkin arvoitavaksi viittausten riittävyyden. Heti, kun vaan saan käsiini tuon ainoan viittauksen. Siinähän voi hyvinkin olla seikkaperäinen perustelu asioille (toivottavasti) ja olen teilannut kirjan aiheetta. Pyysin kirjoittajaltakin tietoja lähteistä, mutta niitä en ole vielä saanut. Se hyvä puoli näissä sukukirjoissa on, että olen itsekin palannut nyt tähän sukuhaaraan ja huomannut monta ennen huomaamatonta asiaa oman sukuni lähipiirissä. Ne vaan nyt tällä hetkellä näyttävät tukevan enemmän omia aikaisempia tulkintojani kuin sukukirjan tulkintoja. Ja samalla sukukirjasta löytyy vielä lisää huolimattomuuksia.
Tähän sukukirjaan on nimenomaan käsittääkseni kerätty tiettyä alkuaan itäsuomalaista sukunimeä kantavia henkilöitä. Minunkin mielestäni sana "sukunimiseura" kuvaisi paremmin monien sukuseurojen luonnetta. Ovathan monet itäsuomalaiset sukunimet olleet käytössä niin kauan, että varsinaista biologista sukulaisuutta ei millään pystytä osoittamaan.
Seppo Niinioja
23.11.09, 11:29
Tuon myöhemmin esille tämän minua vaivaavan sukukirjan ja esitän muidenkin arvoitavaksi viittausten riittävyyden. Heti, kun vaan saan käsiini tuon ainoan viittauksen. Siinähän voi hyvinkin olla seikkaperäinen perustelu asioille (toivottavasti) ja olen teilannut kirjan aiheetta. Pyysin kirjoittajaltakin tietoja lähteistä, mutta niitä en ole vielä saanut. Se hyvä puoli näissä sukukirjoissa on, että olen itsekin palannut nyt tähän sukuhaaraan ja huomannut monta ennen huomaamatonta asiaa oman sukuni lähipiirissä. Ne vaan nyt tällä hetkellä näyttävät tukevan enemmän omia aikaisempia tulkintojani kuin sukukirjan tulkintoja. Ja samalla sukukirjasta löytyy vielä lisää huolimattomuuksia.
Tähän sukukirjaan on nimenomaan käsittääkseni kerätty tiettyä alkuaan itäsuomalaista sukunimeä kantavia henkilöitä. Minunkin mielestäni sana "sukunimiseura" kuvaisi paremmin monien sukuseurojen luonnetta. Ovathan monet itäsuomalaiset sukunimet olleet käytössä niin kauan, että varsinaista biologista sukulaisuutta ei millään pystytä osoittamaan.
Sukunimiseura tosiaan olisi minustakin oikeampi nimi. Rekisteröitynä yhdistyksenä tuo "Mönttösten" sukuseura r.y. kuitenkin toimii enkä tiedä, onko mikään seura ottanut sukunimiseura-nimitystä käyttöön. Eikö niitä ole ollut nimineuvoksiakin, olisi sopiva tunnustus aktiiviselle jäsenelle?
Johdannosta vielä ote:
Sukuseuran perustana on sukunimi. Niinpä sukuseuraan kuuluu kymmeniä eri esi-isistä polveutuvia Mönttös-sukuja.
Vähän myöhemmin sanotaan kauniisti, mutta alun kanssa ristiriitaisesti:
Sukuseuran tarkoituksena on edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta jäsenistön keskuudessa, vaalia suvun perinteitä ja kunnioittaa menneitten sukupolvien muistoa.
Kyseisten sukujen nimi on vanha muunnos suositusta pyhimysnimestä ja hajanaisia asiakirjahavaintoja on 1400 - 1500-luvuilta alkaen.
Sirkka Paikkala sanoo ansiokkaassa kirjoituksessaan (http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm) mm, että
"Itäsuomalaisten sukunimien kantajista muodostuu yhtenäisiä sukuja. Pääsääntöisesti saman nimen kantajat kuuluvat samaan sukuun. Itäsuomalaisen sukunimialueen rajamailla, ortodoksisessa Karjalassa ja Länsi-Suomessa saattaa kuitenkin esiintyä pienehköjä samannimisiä ryhmiä, jotka eivät ole sukua nimenkantajien pääjoukolle.
Useimmat itäsuomalaiset sukunimet on alkujaan muodostettu miesten (sukujen patriarkkojen) etunimistä, jotka saattoivat olla peräisin monenkin eri kulttuurin ja kielen parista."
Hänenhän se yhtenä johtavista nimistötutkijoista, äskettäin tohtoriksi väitelleenä pitäisi tietää. Länsi-Suomea tutkineena sanon silti, kuten kuuluisa entinen mies oikeudessa: "Totta se on, mutta se todistettakoon."
Seppo Niinioja
Heikki Koskela
23.11.09, 15:44
Sukunimiseura tosiaan olisi minustakin oikeampi nimi. Rekisteröitynä yhdistyksenä tuo "Mönttösten" sukuseura r.y. kuitenkin toimii enkä tiedä, onko mikään seura ottanut sukunimiseura-nimitystä käyttöön. Eikö niitä ole ollut nimineuvoksiakin, olisi sopiva tunnustus aktiiviselle jäsenelle?
Sirkka Paikkala sanoo ansiokkaassa kirjoituksessaan (http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm) mm, että
"Itäsuomalaisten sukunimien kantajista muodostuu yhtenäisiä sukuja. Pääsääntöisesti saman nimen kantajat kuuluvat samaan sukuun. Itäsuomalaisen sukunimialueen rajamailla, ortodoksisessa Karjalassa ja Länsi-Suomessa saattaa kuitenkin esiintyä pienehköjä samannimisiä ryhmiä, jotka eivät ole sukua nimenkantajien pääjoukolle.
Useimmat itäsuomalaiset sukunimet on alkujaan muodostettu miesten (sukujen patriarkkojen) etunimistä, jotka saattoivat olla peräisin monenkin eri kulttuurin ja kielen parista."
Hänenhän se yhtenä johtavista nimistötutkijoista, äskettäin tohtoriksi väitelleenä pitäisi tietää. Länsi-Suomea tutkineena sanon silti, kuten kuuluisa entinen mies oikeudessa: "Totta se on, mutta se todistettakoon."
Seppo Niinioja
Paikkala on oikeassa puhuttaessa itäsuomalaisista sukunimistä. Hän kuitenkin korostaa sukuyhteyttä maininnalla pääsääntöisesti.
Muuan paikallinen henkilö kertoi lähtevänsä sukujuhlaan, koska hänellä oli sama sukunimi kuin sukuseuran mainitsema suku. En uskaltanut varata häntä maininnalla, että se voisi olla myös vieras suku hänelle. Ilmeisesti hänelle oli ehkä tullut kutsukin. Hän meni ja palasi juhlasta ja kertoi minulle, ettei ollutkaan kyseisen suvun verisukulainen - ainoastaan sukunimisukulainen.
Tällä alueella (Etelä-Pohjanmaa) ei voi olla kovinkaan varma siitä, että kuuluisi sukunimen perusteella samaan sukuun. Oma sukunimeni Koskela on oiva esimerkki täältä. Erittäin yleinen tapa oli ottaa uusi (suku)nimi talon nimen mukaan. Joissain tapauksissa yhden suvun historian aikana sukunimi saattoi vaihtua monta kertaa ennenkuin sukunimilaki astui voimaan.
Antti Järvenpää
23.11.09, 16:46
Edellä esitetty ongelma ei (valitettavasti) koske ainoastaan sukukirjoja, vaan toisinaan myös historiateoksia. Lähdeviitteen tarkoitus on a) kertoa, mistä lähteestä tieto on peräisin ja b) täsmentää jotain asiaa, jota ei jostakin syystä ole haluttu laittaa varsinaiseen leipätekstiin. Tästä esimerkkinä voidaan mainita omasta näkemyksestä poikkeavat tulkinnat, joita kirjoittaja ei itse ole kokenut relevanteiksi, mutta haluaa tuoda kuitenkin esille ne, vaikka olisikin asiasta itse eri mieltä.
Kaikkiaan kelvollisen lähdeapparaatin puuttuminen kuvastaa aina heikkoa toteutusta, oli siihen syynä sitten tilaajan toiveet tai kirjoittajan omat syyt. Monesti teokseen lisätään ainakin loppuviitteet perusteena, ettei varsinaisen tekstin luettavuus kärsisi. Tämä on perusteltua, joskaan ei aina.
Toisinaan olen myös törmännyt tilanteeseen, että sukukirjassa on kopioitu joku viite muusta teoksesta, mutta ei ole huomioitu, että alkuperäisessä lähteessä on saattanut olla tarkempikin määrittely lähteelle ja tämä on jätetty pois. Ja tietenkään silloin ei ole viitattu asianmukaisesti siihen lähteeseen, josta tieto on peräisin. Kovin valitettavaa...
Olen Tiinan kanssa kyllä samaa mieltä, että Genoksen artikkeleiden viittaustapa on asiallinen, eikä sitä mielestäni ole syytä muuttaa.
Make
Valitsin tämän Maken kommentin lainaukseksi, koska varsinkin ensimmäinen kappale kertoo ytimekkäästi asian. Ehkäpä vielä Mattia referoiden voisi sanopa, että viitteen ensisijainen tehtävä on johtaa lukija "lähteelle".
Jostakin muusta kirjoituksesta tuli - HEUREKA - huudahdus. Syntymä-, avioliitto tai hautauspäivänmäärä jo sellaisenaan on viite kyseiseen luetteloon, mikäli ei toisin mainita. Tässä on vain se, että osa sukukirjoista on tehty lähinnä rippikirjojen päiväysten varassa, jotka aina silloin tällöin poikkeavat alkuperäisistä asiakirjoista, koska tieto on monesti moneen kertaan kopioitua, eikä siinä mielessä yhtä luotettavaa.
Itse käytän Hiskiitä ja rippikirjaa rinnakkain, ja jos ne poikkeavat toisistaan, alkaa virheen tarkempi metsästys. Onko siis rippikirjan kirjaus muuttunut vai onko alkuperäistä asia kopioitu väärin mustiin kirjoihin.
Niin kauan kuin sukukirja käsittelee aikaa kirkonkirjojen alusta 1900-luvun alkuun, asia menee karkeasti näiden asiakirjojen varassa, mutta jos ja kun mennään näiden rajausten ulkopuolelle, alkaakin lähteitä tulemaan melko tavalla lisää ja jos sukukirja ulottuu nykypäivään, tiedot usein miten perustuvat henkilöiden omiin tiedonantoihin tai ainakin pitäisi nykyisen henkilörekisteri ajan mukaan.
Sitten Maken mainitsema kohta, että on lainattu viite!!!! Lainattu viite ei käsittääkseni ole mikään viite, koska kirjoittaja voi viitata vain niihin dokumentteihin, joihin hän on tutustunut. Kun joskus tarkastin opinnäytteitä, jäi aika moni tästä kiinni. Heidän motiivinaan oli usein komea ja mittava lähdeluettelo.
Tästä saankin sitten aasin-sillan alkuperäiseen kysymykseen eli väärään tulikintaan. Jos viitataan lähdeteoksen tai dokumentin ylitse alkuperäiseen lähteeseen, johon ei olla itse tutustuttu, syntyy erittäin helposti väärä tulkinta siitä, mitä alkuperäisessä lähteessä oikeasti on sanottu tai tarkoitettu. Tällaisia asioita tulee myös sukukirjoihin esimerkiksi pitäjän historioiden kautta. Sukukirjassa kerrotaan esimerkiksi jokin tapahtuma, joka on poimittu pitäjän historiasta ja viitataan käräjä- tai kauppakirjaan, jota ei olla itse luettu, vaan on oletettu, että lähteenä käytetyn kirjan kirjoittaja on tulkinnut sen oikein.
Vaikka kirkonkirjojen jakso (HISKI:n kattama) on pääsääntöisesti melko selkeää, niin virhetulkintoja voi siinäkin tehdä. Tällaisia syntyy, jos henkilöiden syntymäajat muuttuu rippikirjoissa ja etenkin jos henkilöt muuttavat toiseen seurakuntaan. Epäselvissä tapauksissa yleensä löytyy todennäköisiä vaihtoehtoja, mutta aina jää se pieni epävarmuus. Epäilisin lähes jokaisen sukukirjan sisältävän jonkun tällaisen hiukan epävarman tunnistuksen, jolloin joku toinen voi tulkita saman asian toisin. En osaa sanoa onko tämä virhe vai onko kyse siitä, että on kaksi kilpailevaa tulkintaa, josta kumpaakaan ei voida aukottomasti todistaa oikeaksi tai vääräksi.
Matti Lehtiö
23.11.09, 19:18
Kun on tullut tällainen asia jo muutaman kerran vastaan:
Mitenkä suhtaudutte asiaan, lähteeksi on merkitty tutkimus, joka ei ole yleisessä jakelussa, joka siten on mahdollisen lähdetiedon etsijälle ulottumattomissa?
Matti Lehtiö
Kun on tullut tällainen asia jo muutaman kerran vastaan:
Mitenkä suhtaudutte asiaan, lähteeksi on merkitty tutkimus, joka ei ole yleisessä jakelussa, joka siten on mahdollisen lähdetiedon etsijälle ulottumattomissa?
Matti Lehtiö
Minusta asia riippuu hieman siitä mihin tarkoitukseen saatua tietoa käyttää. Luotettavuudesta yleensä saa jonkinlaisen kuvan siitäkin miten tieto on ilmaistu.
Sinänsä lähteen ilmoittaminen jo on hyvä. Ja kyllä monissa teoksissa on lähdeviitteenä mm. XX:n haastattelu xx.xx.19xx. Ei sekään ole todennettavissa, mikäli haastateltava on kuollut tai haastattelu ei ole nauhalla - ja mistäs sitäkään tietää onko haastateltavan muisti kunnossa.
Yleensä haastatellaan vanhempia ihmisiä, joilla saattaa olla "memory overflow".
Yleisessä jakelussa olemattoman lähteen perään tulisi minusta merkitä (julkaisematon tai ei yleisessä jakelussa).
Tämä ei ole sitten mikään "virallinen tieto lähteen merkinnästä tai kelpuutettavasta lähteestä", vaan vanhemman harrastajan näkemys asiaan.
Sami Lehtonen
23.11.09, 20:26
Minusta asia riippuu hieman siitä mihin tarkoitukseen saatua tietoa käyttää. Luotettavuudesta yleensä saa jonkinlaisen kuvan siitäkin miten tieto on ilmaistu.
Sinänsä lähteen ilmoittaminen jo on hyvä. Ja kyllä monissa teoksissa on lähdeviitteenä mm. XX:n haastattelu xx.xx.19xx. Ei sekään ole todennettavissa, mikäli haastateltava on kuollut tai haastattelu ei ole nauhalla - ja mistäs sitäkään tietää onko haastateltavan muisti kunnossa.
Yleensä haastatellaan vanhempia ihmisiä, joilla saattaa olla "memory overflow".
Yleisessä jakelussa olemattoman lähteen perään tulisi minusta merkitä (julkaisematon tai ei yleisessä jakelussa).
Tämä ei ole sitten mikään "virallinen tieto lähteen merkinnästä tai kelpuutettavasta lähteestä", vaan vanhemman harrastajan näkemys asiaan.
Kyllä noita "julkaisematon tutkimus"-referenssejä välillä näkee aivan tieteellisissäkin julkaisuissa. Toisaalta, silloinkin kyse on yleensä sellaisesta lähteestä, jonka viittaaja on olettanut tulevan julkiseksi jossakin vaiheessa.
Kyllä noita "julkaisematon tutkimus"-referenssejä välillä näkee aivan tieteellisissäkin julkaisuissa. Toisaalta, silloinkin kyse on yleensä sellaisesta lähteestä, jonka viittaaja on olettanut tulevan julkiseksi jossakin vaiheessa.
Joo, olen kyllä nähnyt väitöskirjoissakin, graduista ja di-töistä puhumattakaan. Edelleen pääasia, että lähde kerrotaan. En kylläkään tiedä miten määritellään "tieteellinen julkaisu"; onko väikkäri entä gradu /arvausvastaukseni: on ja ei - menikö oikein?
Olen itsekin käyttänyt julkaisematonta tutkimusta omassa gradussani. Itseriittoisesti kyse oli vielä omasta tutkimuksestani :-)
Kuten edellä todettiin, kyse monesti on tutkimuksesta, joka on jossakin määrin aiottu joskus julkistaa, mutta näin ei ole vielä tehty. En kuitenkaan näe siinä mitään ongelmaa, sillä voihan monet muutkin lähteet olla lukijan ulottumattomissa. Esimerkiksi olen kuullut, että jotkut seurakunnalliset lähteet ovat ainoastaan historiantutkijoiden käytettävissä (en tiedä pitääkö tämä paikkaansa, kun kyse oli toisen käden tiedoista. Samoin ei kaikille ole mahdollista matkustaa vaikkapa Ruotsin valtionarkistoon tai eivät välttämättä ymmärrä jonkin lähteen kieltä. Tästä esimerkkinä vaikkapa Christer Kuvajan käyttämät isoavihaa koskevat Apraksinin arkistot Pietarissa.
Jokainen tekee tietenkin tutkimuksensa omalla tavallaan ja julkistaa lähdetiedot omana versionaan, mutta olisihan se lukijan kannalta mukava, jos ne olisivat tehty asianmukaisesti.
Make
Kun on tullut tällainen asia jo muutaman kerran vastaan:
Mitenkä suhtaudutte asiaan, lähteeksi on merkitty tutkimus, joka ei ole yleisessä jakelussa, joka siten on mahdollisen lähdetiedon etsijälle ulottumattomissa?
Tampereen yliopiston julkaisu Praecepta - Historian opiskelun opas (http://www.uta.fi/laitokset/historia/sivut/Praecepta.pdf). kertoo
Haastattelu tulee aina dokumentoida. Haastattelut sijoitetaan lähdeluettelossa omaksi ryhmäkseen. Haastatteluista mainitaan haastatellun nimi, syntymäaika ja -paikka, sekä ammatti. Ammatiksi merkitään se ominaisuus, joka selittää hänen joutumisensa haastatelluksi. Lisäksi mainitaan haastattelun tapahtuma-aika ja -paikka sekä haastattelija. Jos käytetään haastattelulomaketta tai teemahaastattelurunkoa, se on syytä sijoittaa tutkimuksen liitteeksi. Muussa tapauksessa merkitään tietojen keruutapa ja muistiinpanojen säilytyspaikka, esimerkiksi nauhoitettujen haastattelujen kohdalla nauhojen säilytyspaikka. Kunkin nauhan
alussa tulee olla haastateltavan ja haastattelijan nimi sekä haastattelun päivämäärä. Kirjeitse tehty haastattelu tai kysely merkitään soveltaen samoin
Henkilökohtainen tiedonanto on tiedon muru, jonka tutkija on saanut tutkimuksensa kuluessa asiantuntijalta. Henkilökohtaisen tiedonannon muodolla ei ole väliä: se voi olla keskustelu, puhelinkeskustelu, sähköpostiviesti tai muu sellainen: oleellista on, että tutkija on kysynyt
jotain ja asiantuntija on vastannut. Sen voi merkitä vain alaviitteeseen tai sekä alaviitteeseen että lähdeluetteloon (näin silloin, kun tiedonantoja on useita). Henkilökohtaisesta tiedonannosta merkitään, mitä asia koskee sekä keneltä ja koska tieto on saatu.
Matti Lund
24.11.09, 11:21
Olen itsekin käyttänyt julkaisematonta tutkimusta omassa gradussani. Itseriittoisesti kyse oli vielä omasta tutkimuksestani :-)
Kuten edellä todettiin, kyse monesti on tutkimuksesta, joka on jossakin määrin aiottu joskus julkistaa, mutta näin ei ole vielä tehty. En kuitenkaan näe siinä mitään ongelmaa, sillä voihan monet muutkin lähteet olla lukijan ulottumattomissa. Esimerkiksi olen kuullut, että jotkut seurakunnalliset lähteet ovat ainoastaan historiantutkijoiden käytettävissä (en tiedä pitääkö tämä paikkaansa, kun kyse oli toisen käden tiedoista. Samoin ei kaikille ole mahdollista matkustaa vaikkapa Ruotsin valtionarkistoon tai eivät välttämättä ymmärrä jonkin lähteen kieltä. Tästä esimerkkinä vaikkapa Christer Kuvajan käyttämät isoavihaa koskevat Apraksinin arkistot Pietarissa.
Jokainen tekee tietenkin tutkimuksensa omalla tavallaan ja julkistaa lähdetiedot omana versionaan, mutta olisihan se lukijan kannalta mukava, jos ne olisivat tehty asianmukaisesti.
Make
Niinhän se on, että aina joudutaan toimimaan hyvien pelisääntöjen rajoilla ja osin "unohtaen" ne, mutta tällöinkin on toimittava hyvässä tarkoituksessa.
Itse asiassa kertyy huomattava tapausjoukko, jossa väittämää ei ole mahdollista tarkastaa siitä lähteestä, johon se nojaa, mutta jolloin kuitenkin kannattaa nojata tähän väittämään.
Lisäksi on aina oltava läpinäkyvää se, että selvityksen lukijoille ollaan mahdollisimman huomaavaisia ja avoimia.
Nyt on tullut esiin julkaisemattomat lähteet?
Ensiksikin, mitä tarkoitetaan julkaisemmattomilla lähteillä. Lähinnä tulevat mieleen postuumit selvitykset tunnettujen tutkijoiden pöytälaatikoissa, joille perikunta ei ole antanut julkaisulupaa, mutta on antanut jonkun kolleegan inventoida nämä ja täten tämä joku on saanut näistä itselleen lähteitä, mutteivät muut.
Toinen tapaus ovat omat valmiit selvitykset, joita ei ole vielä julkaistu tai joita kukaan ei ole ollut kiinnostunut julkaisemaan.
Sen sijaan niitä lukemattomia selvityksiä, joita joku yksi henkilö tai perhe on tilannut itselleen, ei voitane pitää julkaisemattomina, oli ne sitten painamattomia monisteita tai uniikkeja vapaalla kädellä tehtyjä teoksia. Kyllä tämäkin luovutus on julkinen jakelu, vaikkakin supppein mahdollinen. Toisaalta tilaaja on voinut esittää tutkijalle toivomuksen, ettei tämä levittäisi siitä kopioita mihinkään jakeluun.
Tottakai, jos kokee näistä lähteistä löydetyn tiedon niin painavaksi ja jopa korvaamattomaksi oman tutkimusprojektin kannalta, ne on ilmaistava ja ilmoitettava varaukset, jotka niihin liittyvät. On myös selvää, ettei kunnollinen esitys voi perustua voittopuolisesti julkaisemattomiin lähteisiin.
Itse kullakin on taipuvaista olemaan sellaisen lähdetiedon tavoittelua, jonka tarkastus on kielletty tai ankarasti estetty arkistolaitoksen toimesta lähinnä tarkoiuksena suojella säilytettävien asiakirjojen kuntoa. Näin nämä asiakirjat ovat pelkästään säilytyksessä, eivät suoraan käytössä. - Miten niin ei käytössä? - Onhan niillä kaikilla käyttökopiot, joita tutkijat voivat käyttää!
Niin on, mutta 1950 -luvulla kukaan ei valvonut riittävästi käyttökopioiden tuotantoa ja siksi merkittävä määrä asiakirjoja löytyy täysin kelvottomilta fusku -rullilta, joiden tekstistä ei kukaan voi saada selvää. Siis itse asiakirja on kohtuullisen lukukelpoinen, mutta filmin kehittämisessä on tapahtunut kemikaalien tai valotuksen kanssa pahoja töppäilyjä.
Vastaavanlaisia tapauksia on varmaan muillakin, mutta yleisimmin omat projektini ovat sivunneet samoja pohjalaissukuja kuin mitä Aarre Alapoti tutki aikoinaan. Alapotin syntymästä on jo sata vuotta ja hän aloitti tutkimuksensa 1930 -luvulla ja oli ahkerimmillaan 1950 -luvulta 1970 -luvulle. Hän käytti kaikkia mahdollisia saatavilla olevia lähteitä ja hänellä oli muutaman muun ikätoverinsa kanssa se etuoikeus, ettei valtionarkisto rajoittanut heidän lähteiden käyttöään.
Alapotilla on monia selvityksiä, joissa hänellä ovat selkeät lähdeviitteet niteiden sivuihin, mutta usein myös hän on tilaajan mieliksi jättänyt viitteen pois itse presentaatiosta, mutta hänellä on ollut aina huolellinen keruuaineiston kooste, joissa hänen lähdeviittauksensa ovat löydettävissä. Näitä eräiden selvitystensä tutkimuskoosteita hän antoi minulle kainalollisen 1980 -luvulla, kun hänen luonaan vierailin.
Alapoti oli myös lahjoittanut joitakin keruitaan kansioon Vaasan maakunta-arkistolle ja joitakin vuosia ennen kuolemaansa hän lahjoitti laajan kokoelman Laihialle, joka on omana arkistohuoneenaan, Alapoti -arkistona Laihian kirjastossa.
Niin, oma usein eteentuleva lähteen tarkastusongelmani liittyy siihen, että Alapoti on saanut käyttää lähdettä 1950 -luvulla valtionarkistossa ja viittaa sen sivuun selvästi, ja väittämä on sangen kiinnostava, mutta rullalta ei ole näkyvissä mitään siitä tekstistä, jota väittämä koskee. Useimmiten rullan reunoilta näkyy hämärästi 3-4 kirjainta, mutta muu osa on valkeana puurona, josta tekstiä ei erotu lainkaan tai siellä täällä on laikku, josta erottuu jokin yksittäinen sana tai sen osa niin, että koko sanankin voi päätellä.
Tällaisia käyttökopiorullia ovat Pohjanmaan tuomiokirjoista mm. ES2080, ES2083 (kaikkein pahanpäiväisin), ES2087. Luonnollisesti on myös rullia, joissa asiakirjoista näkyy esim. vesivahinkoja, jotka vaikeuttavat niiden lukukelpisuutta, varsinkin, kun vesilaikkujen lisäksi filmin "valotuskaan" ei ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, eli se teksti, mikä jotenkin näkyy, on ikään kuin päälle tervattu ja teksti heikosti himertää tervan läpi.
Näistä ei pysty digikameralla ottamaan tyydyttävää kuvaa, vaan automaattilaite aivan sekoaa niiden edessä. Mutta luulen, ettei niiltä rullilta skannaaminen onnistu kunnollisesti edes huippuskannerillakaan. Ehkä jotain erottuvaa syntyy, jos skannajana on huippuguru, joka skannaa manuaalisilla säädöillä käyttäen kaikkia huippuniksejään. No KA:sta olen saanut vastauksen, että nämä asiakirjat kyllä skannataan aikanaan ihan niteiltä, jolloin meidän tai meitä seuraava sukupolvi saa paljon uutta lähdeaineistoa, joka oli aikoinaan kovin tuttua jo nyt manan majoilla lepääville kolleegoillemme.
Että tällaisia tapauksia.
terv Matti Lund
Nyt sain tarkistettua tuon puuttuvan viitteen. Liitän lainauksen kirjasta mukaan, niin nekin voivat tarkastella asiaa, joilla ei ole kirjaa heti saatavilla. Täydellisemmän kuvan saadakseen pitää tietysti selailla kirjaa laajemmalti.
Tuon myöhemmin esille tämän minua vaivaavan sukukirjan ja esitän muidenkin arvoitavaksi viittausten riittävyyden. Heti, kun vaan saan käsiini tuon ainoan viittauksen. Siinähän voi hyvinkin olla seikkaperäinen perustelu asioille (toivottavasti) ja olen teilannut kirjan aiheetta. Pyysin kirjoittajaltakin tietoja lähteistä, mutta niitä en ole vielä saanut.
Tässä lainaus (kirjoitusvirheet ovat omiani):
"Taulu 1408 – 1382
IX Anna Pasanen (Pasatar), s. 16.7.1725 Rautalammin Hamulassa ja k. Pielaveden Sulkavanjärvellä 16.2.1799 korkeaan kuumeeseen (Het. Feb.). Puoliso: Pekka (Matin poika) Hyvönen, s. 25.3.1726 Rautalammilla ja k. Vanhuuteen (ålderdom) 31.10.1808. Asuivat (ainakin jo 1769) torppareina, sittemmin talollisina Pielaveden Sulkavanjärven Korppisenjärvellä (nro 1). Siellä asui myös ”äiti” Kaisa Rikkonen, s. 1701 ja k. Vanhuuteen 28.12.1784 Sulkavanjärvellä. Kaisa ei ollut Pekan äiti, joka oli Kaisa Pellinen.43* Kaisa lienee ollut Annan äiti tai jommankumman puolison äitipuoli. - Anna kuuluu mitä ilmeisemmin Hamulan sukuhaaraan, jolloin hän juontuisi todennäköisemmin taulusta 1382.
X Lapsia:
1.Juho Hyvönen , s. 21.7.1753 Rautalammin Hamulassa ja k. Sulkavanjärvellä 17.2.1811. Puoliso 30.5.1773 alkaen Kaisa Kolehmainen, s. 1750 ja k. 15.3.1820.
2.Pekka Hyvönen, s. 1756 ja k. Naimattomana ja entisenä korpraalina Pielaveden Sulkavanjärvi nro 1:ssä 8.6.1832. muutti noin 1784 Pohjanmaalle (mikä saattoi merkitä myös Viitasaarta ja Pihtipudasta). Asui taas 1800-luvun taitteen vaiheilla Korppisenjärvellä ja mainitaan korpraalisi nimellä Falen (Falen, Faleen). Muuti taas pois Pielavedeltä, mutta palasi Sulkavanjärvelle 7.7.1814 Karttulasta.
3.Kaisa (Catharina) Hyvönen, s. 27.1.1758 Rautalammin Sulkavanjärvellä. Puoliso 24.6.1782 alkaen torppari Heikki Heinonen Pielaveden Niemisjärveltä.
4.Martti (Martinus) Hyvönen, s. 29.3.1760 Rautalammin Sulkavanjärvellä ja k. Siellä talon isäntänä 20.4.1818. Ensimmäinen puoliso 5.6.1786 alkaen Sammalisen Kulvemäen talollisen tytär Susanna Jäntti, s. 1760 ja k. 1798. Toinen puoliso talollisen tytär Anna Jauhiainen, s. 1763 ja k. 26.12.1822.
5.Anna Hyvönen, s. 23.2.1763 Rautalammin Sulkavanjärvellä ja k. 9.5.1778 pistokseen (stygn).
6.?Riitta Hyvönen, s. 1765 ja k. 17.1.1795 Sulkavanjärvellä. Puoliso: Aatami Mikkonen.
7.?Regina Hyvönen. Puoliso: Tahvo Mikkonen
43* Paikkala 1999:377."
Lähde: Paikkala, Jarmo 2009: Pasasen suku I osa.Gummerus Kirjapaino. Jyväskylä. s. 373.
Viite osoittaa: Paikkala, Jarmo 1999: Hyvölänniemen Hyvösiä Sulkavanjärveltä. Yliopistopaino. Helsinki
Omat kommenttini:
1.Ei ole huomioitu Annan rippikirjassa mainittua syntymävuotta 1723. Syntymäpäiväksi mainittuna päivänä syntyy viitattuun perheeseen Rautalammin kirkonkirjojen mukaan Karin, kaksosista ei mainintaa. Karin kuolee jo 14-vuotiaana (samalla lähes koko perhe menehtyy hyvin lyhyen ajan sisällä, mitä ei ole huomioitu lainkaan ko. perheen tiedoissa). Muissakin tämän sukuhaaran perhetauluissa kirjoittajalla on pientä fibaa, mikä vaikeuttaa Annan sijoittamista perheeseen, koska syntymämerkintää ei löydy enempää kuin avioliittomerkintääkään.
2.Puoliso Pekka Hyvöselle en ole löytänyt kirkonkirjoista patronyymiä (Rautalampi, Pielavesi). Sen sijaan Suomen asutuksen yleisluettelo mainitsee hänelle patronyymiksi ”Person” (SAY Rautalampi, Sulkavanjärvi torpparina v. 1757-n. 1770, tuon jälkeen vastaavaksi torppariksi on merkitty poika Johan).Jos hän on Pekan poika, niin silloin hän on syntynyt Rautalammilla 23.12.1728. Vanhemmat Pehr Laurinpoika Hyvönen ja Caisa Riikonen (Rickor), oä.. Eli rippikirjojen äiti Kaisa 'Rikkonen' on hänen äiti. Rippikirjoissa Pekan syntymävuodeksi on merkitty 1727. - Viite ei tuo lisätietoa lähteisiin. Perhe on kopioitu sieltä lisäyksellä tuo maininta Kaisa 'Rikkosesta'.
3.Poika Martin ensimmäisen puolison kotipaikka on vedetty hatusta. Oikea kotipaikka löytyy Pielaveden vihittyjen luettelosta tuolta päivämäärältä.
4.Tyttäriä Riitta ja Regina ei löydy rippikirjoista sen enempää kuin syntyneiden luetteloistakaan. Kylällä kyllä asui Riitta Hyvönen puolisonaan Tahvo Mikkonen. Mutta Riitta lienee kotoisin Pielaveden Iisalmen puolen Sulkavanjärveltä, josta yleisemmin käytetään nimitystä Sulkava, kuten vihittyjen luettelossa on. Regina ja Aatami lienevät pelkästään käsialatulkintoja.
5.Tutkittava alue kuului vielä 1700-luvulla virallisesti Rautalammin seurakuntaan, mutta seurakuntien välisen sopimuksen perusteella Iisalmen seurakunnan Pielaveden kappeli hoiti asiat. Näin kirkonkirjamerkinnät löytyvät vaihtelevasti joko Rautalammin tai Pielaveden kirkonkirjoista, hyvässä tapauksessa molemmista tai sitten ei kummastakaan (tiedonkulun katkoksista löytyy huomautuksia rippikirjoistakin). Vaikka kirkonkirjaviitteitä ei pääsääntöisesti käytettäisikään, niin mielestäni tässä tapauksessa olisi selvyyden vuoksi aina syytä tulla esille, kummasta kirkonkirjasta on kyse. Näin sitä suuremmalla syyllä, että sekä Iisalmen että Rautalammin puolella on saman niminen kylä Sulkavanjärvi (lyhyempi muoto molemmissa Sulkava). Tätä asiaa on kyllä aikaisemmassa kirjassa pidetty selvemmin esillä.
Yhteenveto: Perhe on luotu liikaa olettamusten varaan. Lähteiden monipuolisempi käyttö olisi antanut paremman lopputuloksen. Lähteiden eroistahan näkyy olevan tarkastettavana väitöskirjakin Joensuun Yliopistossa.
Nyt en ihan ymmärrä. Otsikoit "Lähdetiedot sukukirjoissa", mutta tässä oli ihan asiallisesti ilmoitettu lähde (olettaen, että tiedot vastaavat ao. kirjassa esitettyä). On ihan eri asia keskustella siitä mitä lähteitä sukuselvityksissä pitäisi käyttää ja minkälaisia laatukriteereitä tulosten täyttää.
Lähde on siis ilmoitettu, mutta itse lähteessä ei ole mitään lähdettä, johon tuo tieto perustuu.
Minun mielestäni väite ei muutu todeksi pelkästään sillä, että sen esittää kahteen kertaan.
Heikki Koskela
27.11.09, 18:39
En minäkään tiedä varmuudella, mitä kritiikki tarkoittaa tässä tilanteessa. Yleiskuva lainatussa tutkimuksessa on mielestäni varsin normaali tila tämäntapaista sukukirjaa tehtäessä. Poikkeavia tietoja normaalista rippikirja- ja historiatiedoista ei näyttäisi olevan. Pelkät syntymä-ja kuolinpaikkatiedot antavat jo vinkin, mistä tietoja voi tarvittaessa etsiä.
Jos on annettu yleiskuva ja perustelut tutkimuslähteestä johdantokirjoituksessa näinkin yksinkertaisessa sukututkimuksessa, sen pitäisi riittää koko tutkimuksen osalta. Se ei tietenkään sulje pois mahdollisuutta, että itse tutkimukseen/kirjauksiin on saattanut päästä virheitä, jokat eivät ole seurausta tutkimuslähteen puuttumisesta vaan huolimattomasta työstä. Täytyy myös muistaa, että sukututkimuskirjoilla ei väitellä tohtoriksi - sukujen vaikutuksesta historiaan kulkuun on sen sijaan jo tehty väitöksiä.
Sukututkimuksen piirissä on paljon puhuttu lähteiden kirjaamisesta suuntaan jos toiseenkin. Jokainen harkitsee niiden käytön omassa tutkimuksessaan (julkaisussaan) aina itse. Sen sijaan toimeksiannossa tilaaja saattaa asettaa rajoituksia niiden käytölle lukuelämyksen parantamiseksi. Ihan varmaa on, ettei virheetöntä sukututkimusta ole vielä tehty.
Eikös tässä ole kyse siitä, että tekijä viittaa oman kirjaansa ja tuossa viitatussa kirjassa ei ole sitä lopullista alkulähdettä.
Eli minä teen tutkimuksen, johon en merkitse lähdetietoa. Sitten julkaisen toisessa tutkimuksessa tiedon, johon merkitsen lähteeksi tuon ensimmäisen tutkimukseni. Voila!
Eli metsään menee
Juha
M.Sjostrom
27.11.09, 19:22
Nyt sain tarkistettua tuon puuttuvan viitteen. Liitän lainauksen kirjasta mukaan, niin nekin voivat tarkastella asiaa, joilla ei ole kirjaa heti saatavilla. Täydellisemmän kuvan saadakseen pitää tietysti selailla kirjaa laajemmalti.
Omat kommenttini:
1.Ei ole huomioitu Annan rippikirjassa mainittua syntymävuotta 1723. Syntymäpäiväksi mainittuna päivänä syntyy viitattuun perheeseen Rautalammin kirkonkirjojen mukaan Karin, kaksosista ei mainintaa. Karin kuolee jo 14-vuotiaana (samalla lähes koko perhe menehtyy hyvin lyhyen ajan sisällä, mitä ei ole huomioitu lainkaan ko. perheen tiedoissa). Muissakin tämän sukuhaaran perhetauluissa kirjoittajalla on pientä fibaa, mikä vaikeuttaa Annan sijoittamista perheeseen, koska syntymämerkintää ei löydy enempää kuin avioliittomerkintääkään.
2.Puoliso Pekka Hyvöselle en ole löytänyt kirkonkirjoista patronyymiä (Rautalampi, Pielavesi). Sen sijaan Suomen asutuksen yleisluettelo mainitsee hänelle patronyymiksi ”Person” (SAY Rautalampi, Sulkavanjärvi torpparina v. 1757-n. 1770, tuon jälkeen vastaavaksi torppariksi on merkitty poika Johan).Jos hän on Pekan poika, niin silloin hän on syntynyt Rautalammilla 23.12.1728. Vanhemmat Pehr Laurinpoika Hyvönen ja Caisa Riikonen (Rickor), oä.. Eli rippikirjojen äiti Kaisa 'Rikkonen' on hänen äiti. Rippikirjoissa Pekan syntymävuodeksi on merkitty 1727. - Viite ei tuo lisätietoa lähteisiin. Perhe on kopioitu sieltä lisäyksellä tuo maininta Kaisa 'Rikkosesta'.
3.Poika Martin ensimmäisen puolison kotipaikka on vedetty hatusta. Oikea kotipaikka löytyy Pielaveden vihittyjen luettelosta tuolta päivämäärältä.
4.Tyttäriä Riitta ja Regina ei löydy rippikirjoista sen enempää kuin syntyneiden luetteloistakaan. Kylällä kyllä asui Riitta Hyvönen puolisonaan Tahvo Mikkonen. Mutta Riitta lienee kotoisin Pielaveden Iisalmen puolen Sulkavanjärveltä, josta yleisemmin käytetään nimitystä Sulkava, kuten vihittyjen luettelossa on. Regina ja Aatami lienevät pelkästään käsialatulkintoja.
5.Tutkittava alue kuului vielä 1700-luvulla virallisesti Rautalammin seurakuntaan, mutta seurakuntien välisen sopimuksen perusteella Iisalmen seurakunnan Pielaveden kappeli hoiti asiat. Näin kirkonkirjamerkinnät löytyvät vaihtelevasti joko Rautalammin tai Pielaveden kirkonkirjoista, hyvässä tapauksessa molemmista tai sitten ei kummastakaan (tiedonkulun katkoksista löytyy huomautuksia rippikirjoistakin). Vaikka kirkonkirjaviitteitä ei pääsääntöisesti käytettäisikään, niin mielestäni tässä tapauksessa olisi selvyyden vuoksi aina syytä tulla esille, kummasta kirkonkirjasta on kyse. Näin sitä suuremmalla syyllä, että sekä Iisalmen että Rautalammin puolella on saman niminen kylä Sulkavanjärvi (lyhyempi muoto molemmissa Sulkava). Tätä asiaa on kyllä aikaisemmassa kirjassa pidetty selvemmin esillä.
Yhteenveto: Perhe on luotu liikaa olettamusten varaan. Lähteiden monipuolisempi käyttö olisi antanut paremman lopputuloksen. Lähteiden eroistahan näkyy olevan tarkastettavana väitöskirjakin Joensuun Yliopistossa.
1) tarkoitatko, että Paikkalan tekemässä teoksessa Annalle mainitulle syntymäajalle ja -paikalle ("s. 16.7.1725 Rautalammin Hamulassa ") ei ole katetta missään kastettujen luettelossa?
Onhan toki niin, että ainakin minun mielestäni tuollainen merkintä ("s. 16.7.1725 Rautalammin Hamulassa ") -jos muuta lähdettä ei ole ilmaistu- muodostaa viittauksen Rautalammin kastettujen luetteloon. Ei kai syntymäpaikkaa pystytä noin 'varmuudella' esittämään, jos se ei ole ao seurakunnan kastettujen luettelosta peräisin.
Esim, rippikirjassahan olevissa syntymäajoissa ei ole syntymäpaikkaa ja syntymäpäivätkin voivat suuremmalla todennäköisyydellä olla faktuaalisesti viturallaan, kun rippikirjaraapustelut ovat mitä ovat.
Ja jos tuo pohjautuu jonkinmoiseen takaisinlaskentaan kuolinmerkinnästä, niin silloin vasta heikoilla jäillä on oltu: kuolinmerkintöjen ikämaininnat ovat melkeinpä aina viturallaan.
Jo tuon syntymäpaikan merkitseminen noin 'varman' oloiseksi, antaa ymmärtää että kastettujen luetteloon tuo viittaa - jos ei, niin silloin pitäisi ehdottomasti mainita mistä tieto syntymäpäivästä ja -paikasta on peräisin.
Siinä paikalla on syntynyt tuohon perheeseen toinen tyttö, joka on sittemmin kuollut 14-vuotiaana.
Heikille, olen juuri kommentoinut niitä kohtia, joille en löydä katetta.
Itse lähestyn asiaa niin, että sukukirjan yhdellä rivillä on yleensä tietoja henkilön syntymästä, kuolemasta ja avioitumiste sekä mahdolliseti jotakin rippikirjoista. Yhdellä sivulla voi olla kymmenittäin henkilöitä puolisoineen. Oletetaan nyt vaikkapa 40. Jos näistä jokaisesta tehdään viite, tulee yhdeltä sivulta viitteitä 120, joka jo ylittää kyseisen sivun rivien määrän, mikäli jokainen viite on yhdellä rivillä.
Jos sitten koko sukukirjassa on sivuja vaikkapa 200, syntyy viitteitä 24.000 kappaletta. Jos jokainen viite on jälleen omalla rivillään, tulee näistä lähdemerkinnoistä karkeasti 400 sivuinen teos B4 muodossa.
Tämä pieni laskenta esimerkki kertoo, että kaiken lähteistämisellä joudutaan mahdottomaan tilanteeseen. Ja sen vuosi katsonkin, että ohjeistus: "Kirkonkirjoihin ei kirjoituksissa ole tarpeen viitata muuten kuin poikkeustapauksissa, koska lähtöoletus on, että tutkimuksessa on käytetty rippikirjoja, joiden ilmoittamat tiedot on aina mahdollisuuksien mukaan tarkistettu historiakirjoista", on hyvin perusteltu. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että esipuheessa tai muualla kerrotaan se, mistä ja miten tiedot on hankittu.
Muilta osin viittaan edellisen kirjoittajan ajatuksiin.
Viestiketjun alkuperäiseen ajatukseen palatakseni... Kuten aiempikin kirjoittaja totesi: sukukirjojen sisältämän sukututkimustiedon tarkka lähteistäminen on käytännössä mahdoton ajatus, koska silloin lähdetiedot vievät mahdottomasti tilaa kirjojen sivulla.
Tänä päivänä olisi kuitenkin syytä suoda ajatus tietotekniikalle. Hyvää sukututkimusta tehdessä tarkat lähteet ja viitteet tulisi merkata, vaikkei niitä sukukirjassa kokonaisuudessaan sitten julkaisisikaan. Nykyään on kuitenkin mahdollista, että näistä lähdetiedoista koostettaisiin esimerkiksi taulukkoon tietokoneelle perusteellinen luettelo. Tämän luettelon voisi sitten julkaista sähköisesti sukukirjan ohella niin, että tieto on saatavissa internetistä tai pyydettäessä sukututkijalta. Mikäli mahdollista, niin voisihan sukukirjan mukaan liittään esimerkiksi cd-levyn, joka sisältäisi sähköisessä muodossa kaikki lähdeviitteet sekä muuta materiaalia.
Niin, oma usein eteentuleva lähteen tarkastusongelmani liittyy siihen, että Alapoti on saanut käyttää lähdettä 1950 -luvulla valtionarkistossa ja viittaa sen sivuun selvästi, ja väittämä on sangen kiinnostava, mutta rullalta ei ole näkyvissä mitään siitä tekstistä, jota väittämä koskee. Useimmiten rullan reunoilta näkyy hämärästi 3-4 kirjainta, mutta muu osa on valkeana puurona, josta tekstiä ei erotu lainkaan tai siellä täällä on laikku, josta erottuu jokin yksittäinen sana tai sen osa niin, että koko sanankin voi päätellä.
Tällaisia käyttökopiorullia ovat Pohjanmaan tuomiokirjoista mm. ES2080, ES2083 (kaikkein pahanpäiväisin), ES2087. Luonnollisesti on myös rullia, joissa asiakirjoista näkyy esim. vesivahinkoja, jotka vaikeuttavat niiden lukukelpisuutta, varsinkin, kun vesilaikkujen lisäksi filmin "valotuskaan" ei ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, eli se teksti, mikä jotenkin näkyy, on ikään kuin päälle tervattu ja teksti heikosti himertää tervan läpi.
Näistä ei pysty digikameralla ottamaan tyydyttävää kuvaa, vaan automaattilaite aivan sekoaa niiden edessä. Mutta luulen, ettei niiltä rullilta skannaaminen onnistu kunnollisesti edes huippuskannerillakaan. Ehkä jotain erottuvaa syntyy, jos skannajana on huippuguru, joka skannaa manuaalisilla säädöillä käyttäen kaikkia huippuniksejään. No KA:sta olen saanut vastauksen, että nämä asiakirjat kyllä skannataan aikanaan ihan niteiltä, jolloin meidän tai meitä seuraava sukupolvi saa paljon uutta lähdeaineistoa, joka oli aikoinaan kovin tuttua jo nyt manan majoilla lepääville kolleegoillemme.
Että tällaisia tapauksia.
terv Matti Lund
Hei, näihin samoihin ongelmiin olen itsekin törmännyt Pohjanmaan tuomiokirjoissa ja muussakin vanhassa aineistossa. Käsittääkseni KA lainaa kaukolainana digitoitavaksi mormonirullia, joista osa on todella parhaat päivänsä nähnyt, jos niitä on koskaan ollutkaan. Kaukolainakopioiden sijasta olen itse joissakin tapauksissa käynyt KA:ssa paikan päällä ja löytänyt sieltä samoista niteistä täysin luettevia (siis kaikin nykyaikaisin keinoin teknisesti puhdistettuja "teräväpiirtoversioita"). Kaikissa käyttökopiorullissa ei todellakaan ole minkaanlaisia folionemeroita tai tietoja sisällöstä. Osassa jopa tunnistelehdet antavat väärät signumit tai ei signumeita ollenkaan.
En tiedä, olisiko yhteistyö SSHY:een päin mitenkään mahdollista järjestää siten, että KA lähettäisi digikopiointiin parhaita mahdollisie rulliaan? Tutkijat siihen ehkä voisivat omalla panoksellaan vaikuttaa? Silloin tämäkin sukupolvi kenties voisi nauttia tuloksista tulevia muutaman sukupolven päästä mahdollisesti valmistuvia alkuperäisskannauksia odotellessaan.
Matti Lund
29.09.10, 16:11
Hei, näihin samoihin ongelmiin olen itsekin törmännyt Pohjanmaan tuomiokirjoissa ja muussakin vanhassa aineistossa. Käsittääkseni KA lainaa kaukolainana digitoitavaksi mormonirullia, joista osa on todella parhaat päivänsä nähnyt, jos niitä on koskaan ollutkaan. Kaukolainakopioiden sijasta olen itse joissakin tapauksissa käynyt KA:ssa paikan päällä ja löytänyt sieltä samoista niteistä täysin luettevia (siis kaikin nykyaikaisin keinoin teknisesti puhdistettuja "teräväpiirtoversioita"). Kaikissa käyttökopiorullissa ei todellakaan ole minkaanlaisia folionemeroita tai tietoja sisällöstä. Osassa jopa tunnistelehdet antavat väärät signumit tai ei signumeita ollenkaan.
En tiedä, olisiko yhteistyö SSHY:een päin mitenkään mahdollista järjestää siten, että KA lähettäisi digikopiointiin parhaita mahdollisie rulliaan? Tutkijat siihen ehkä voisivat omalla panoksellaan vaikuttaa? Silloin tämäkin sukupolvi kenties voisi nauttia tuloksista tulevia muutaman sukupolven päästä mahdollisesti valmistuvia alkuperäisskannauksia odotellessaan.
Kun viittaat minun vanhaan kommenttiini siten kuin teet omassa kommentissasi, olet ymmärtänyt väärin tarkoitukseni rullien versus niteiden laatu- ja lukukelpoisuuskysymyksestä.
Pohjanmaan osalta on joidenkin renovoitujen niteiden osalta tilanne OK ja laatukysymys on erittäin hyvin Istvan K:n erinomaisesti vetämän tiimin tiedossa.
Mutta mitään kunnollisia rullia niiltä niteiltä ei ole edelleenkään saatavissa, vaan ainoastaan Rekolidin joitakin fuskurullia 1950 -luvulta, jotka ovat sattuneet menemään läpi silloisen puutteellisen laadunvalvonnan.
Kajaanin vapaaherrakunnan 1650- ja 1660 -lukujen osalta KA:n oma rulla on usealta vuodelta aivan lukukelvoton fuskurulla ellei aivan fiaskoa, mutta VA:n saamissa Tukholman Riksarkivetin renovoiduissa käyttökopiorullissa samat Cajaneborgin vuodet ovat ihan OK, eli Riksarkivetissa oli 1950 -luvulla laadunvalvonta eikä fuskuja päästetty läpi. Valitettavasti vain ani harvojen VA:n fuskujen osalta on rinnakkainen kelvokas Riksarkivetin rulla käytettävissä.
Kun KA digitoi Pohjanmaan renovoiduilta rullilta vuodet 1626-1699, se digitoi aivan tietoisesti näiltä fuskurullilta. Varastokopio, jota digitoitiin, oli toki hieman parempi kuin käyttökopio, eli siitä erottuu tekstiä ehkä sellaiset 3-4 % enemmän kuin niistä käyttökopioista, joita olen käyttänyt. Mitään luotettavaa ei juttujen sisällöistä saa irti, vaan vain osan asianosaisten nimistä, jos ovat sattuneet osumaan 50%:sti rullan reunoille ja osan juttujen aiheista.
Tulokset ovat nyt hyvin nähtävillä KA:n digitaaliarkistossa. Olen lukenut niitä ahkerasti, jotta olisin saanut ulosmitattua niistä tuon 3-4 % lisää tekstiä enemmän kuin monta kertaa kaukolainaamiltani kelvottomilta käyttökopiorullilta.
Olen onnistunut jo ikäväkseni oikaisemaan itseltäni muutaman virhetulkinnan, kun jokin olennainen tieto on erottunut paremmin vähemmän kelvottomalta kelvottomalta rullalta tai vähän paremmalla lukulaitteella katsottuna tai digitaaliarkiston vähän paremmalla kuvalla asiakirjasta tarkistamalla. Esimerkiksi erään esi-isäni kohdalta näkyikin, että veljeksiä oli ollutkin kolme eikä kaksi (trenne versus twenne), kun kolmas veli löytyi, hän taas oli vaatinut perintöä, jolloin minulle selvisi, että olin tulkinnut veljesten kotitalon väärin perustein. Jos olisi päässyt lukemaan nidettä tai kunnollista rullaa, näitä virheitäni ja oikaisuartikkelin tarvetta ei olisi tullut vastaan. Mutta tietysti täytyy syyttää enemmän itseä varomattomuudesta kuin arkistolaitosta fuskurullista!
Nämä seikat on hyvin demonstroitu KA:n vastuuhenkilöille ja se, että renovoiduilta nilteiltä, joista on käytettävissä täysin kelvottomia rullia, saadaan digitoitua aivan lukukelpoiset käyttökopiot. Esimerkiksi niistä Iin 1680 -luvun lukukelvottomista käräjistä, joita ehkä haikailet, saadaan digitoitua aika hyvin luettavat käyttökopiot.
Tämän puutteen kuntoonsaattaminen on aivan oma lukunsa, ja projektinsa: ja kysymys on yksinomaan Pohjanmaan osalta tuhansista aukeamakuvista, jotka saadaan näin tutkimuksen piiriin uudestaan täydellisen 55 vuoden pimennysjakson jälkeen.
Jos tilanne on keskimäärin sama muidenkin maakuntien osalta, kysymys näitten eräitten hyvin tunnettujen niteitten digitoinnissa on kymmenien tuhansien täysin uusien asiakirja-aukeamien elvyttämisestä nykytutkijoiden käyttöön. Siis kysymyksessä on sen toteutuessa todella merkittävästä tapauksesta tutkimustoiminnan ja kulttuurin saralla.
Esimerkkitutkijani Aarre Alapoti, joka aloitti 1930 -luvulla, on saanut niitä tuomiokirjoja tutkia niteiltä aivan ilman rajoituksia Helsingissä Valtionarkistossa 1940- ja 1950 luvuilla, osin ennenkuin Rekolidin fuskurullat olivat lipsahtaneet käyttökopiohyllyille; ja siksi mm. hänen tiedossaan on ollut paljon sellaista, mihin meillä nykytutkijoilla ei ole minkäänlaista oikeutta ja mahdollisuutta emmekä voi näiden tietojen oikeellisuutta mitenkään tarkastaa, kun vastaavalla rullalla on pelkkää tabula rasaa!
En myöskään usko, että KA olisi syöttänyt ilkeyttään SSHY:n digitoijille kelvottomimpia rulliaan, vaan sieltä saa niin hyviä kuin KA:lla on kopiorullia antaa, kunhan vain niitä osaa pyytää. Eli ei kannata ostaa sikaa säkissä, vaan huolellisesti selvittää ja suunnitella kaikki edellytykset, kun aikoo alkaa digitoimaan.
terv Matti Lund
En myöskään usko, että KA olisi syöttänyt ilkeyttään SSHY:n digitoijille kelvottomimpia rulliaan, vaan sieltä saa niin hyviä kuin KA:lla on kopiorullia antaa, kunhan vain niitä osaa pyytää. Eli ei kannata ostaa sikaa säkissä, vaan huolellisesti selvittää ja suunnitella kaikki edellytykset, kun aikoo alkaa digitoimaan.
terv Matti Lund
Hei ja kiitos perusteellisesta vastauksesta. En tosiaan katsonut päivämääriä. Näitä taustoja en tunne enkä missään tapauksessa usko mihinkään ilkeyteen. Mutta ilmeisesti ja luonnollisesti käytettävissä on rajalllinen määrä kopioita ja joka lähtöön ei riitä hyvää, vaikka kuinka haluaisi. Onhan kyseessä kaikkien yhteinen etu. Halusin vain kertoa, että monista aikaisemmin lähes lukukelvottomista rullista KA:ssa löytyy nyt tosi hyviä kopioita - lukumääristä en tiedä mitään.
Katselin tänään myös SSHY:n tuomiokirjasivuja ja kas kummaa, mitä siellä on tapahtunut: amatöörien digitoimia versioita on käsitelty ihmelaitteilla ja pitääkin alkaa lukuharjoitukset alusta. Varmasti moni tulkinta muuttuu näiden(kin) avulla. Toki käsittely vie aikansa mutta toivossa on hyvä elää. :)
Mikäänhän ei ole mahdotonta, mahdoton vie vain vähän enemmän aikaa!
Matti Lund
29.09.10, 20:43
Hei ja kiitos perusteellisesta vastauksesta. En tosiaan katsonut päivämääriä. Näitä taustoja en tunne enkä missään tapauksessa usko mihinkään ilkeyteen. Mutta ilmeisesti ja luonnollisesti käytettävissä on rajalllinen määrä kopioita ja joka lähtöön ei riitä hyvää, vaikka kuinka haluaisi. Onhan kyseessä kaikkien yhteinen etu. Halusin vain kertoa, että monista aikaisemmin lähes lukukelvottomista rullista KA:ssa löytyy nyt tosi hyviä kopioita - lukumääristä en tiedä mitään.
Taisivat sanasi mennä sekaisin, sillä lukukelvottomista rullista ei voida valmistaa lukukelpisia rullia, vaan joko
1. Ne ovat olleet Riksarkivetin vastaavia lukukelpoisia käyttökopiorullia
2. Tai joistakin niteistä on valmistettu aivan uusia kelvollisia rullia kelvottomien sijaan
En osaa sanoa aivan viime kuukausien tilanteesta käyttökopiorintamalla, mutta ei KA:ssa ole tähän asti ollut saatavissa sen omia kelvollisia rullia kelvottomien tilalle. Niitä voi aikaasaada ainoastaan digitoimalla nide ja valmistaa siitä samalla aivan uusi käyttökopiorulla.
Eihän se ole itse itselleenkään saanut yhtään sellaista rullaa esimerkiksi vuosien 1626-1699 tuomiokirjojen kopiointiin: selaa digitaaliarkistosta nämä ongelmavuodet ja toteat saman kuin minäkin: se on joutunut digitoimaan myös kelvottomia rullia (ja näistä heitä varoitettiin, joten heillä ei ollut käytettävissä tähän saumaan kelvollisia rullia!).
Mutta en ihmettelisi, että sellaisia olisi alettu tuottaa, sillä nykyään rullien tilaus maksaa ja arkiston on tietysti tasan tarkaan yhtä eettistä myydä tutkijalle vuokraksi lukukelvoton rulla, kuin autovuokraamon on myydä vuokraksi auto, joka ei käynnisty eikä kulje, palauttamatta asiakkaalle rahoja. Arkisto ei aataminaikuisen byrokratiansa takia kykene palauttamaan rahoja, joten sen olisi eettistä kyetä vuokraamaan ainoastaan lukukelpoisia rullia. Itse olen kuitenkin pannut rahaa aivan kelvottomiin rulliin kymmeniä euroja a per viimeiset 4 vuotta. Jos minun kaltaisia tutkijoita on ~30 kpl, arkistolaitos on siinä tapauksessa huijannut neljässä vuodessa kelvottomilla rullilla noin 1000 euroa. Lähes kaikki, jotka ovat näitä tilanneet, eivät ole edes yrittäneet niitä käyttää, vaan todenneet lukukelvottomiksi ja palauttaneet ne sen jälkeen.
Arkistolaitos tuskin hyötyy mitään rullien tilausmaksuista, vaan uskon, että rullien aataminaikuinen tilausmaksujen perintä ja maksuliikenne maksaa enemmän kuin tilausmaksujen tuotto. Arkistolaitos lähti aikoinaan tähän toimintaan erittäin tyhmästi täysin vailla sen edellyttämiä valmiuksia ja aiheutti sillä itselleen vain lisää byrokraattisia kustannuksia!
On siis edellytettävä tämän arkistolaitoksen toiminnan kaupallisen piirteen takia, että arkistolaitos myös noudattaa kaupallisen toiminnan lakeja. Näin se ei nyt kykene alkuunkaan tekemään, vaikka hinnoittelee "tuotteitaan" ilman valmiuksia tarjota rahalle vastinetta. Tällainen toimintahan on vilpillistä, ja on erittäin hävettävää, että arkistolaitos joutuu byrokraattisuutensa takia harjoittamaan sellaista maksullista lainaustoimintaa, joka on kauppalainsäädännön mukaan mukaan vilpillistä toimintaa.
terv Matti Lund
Antti Järvenpää
30.09.10, 09:22
Aloitin viestillä http://suku.genealogia.fi/showpost.php?p=73943&postcount=1 keskustelun tästä Matin puhumasta aiheesta, mutta siihen ei tullut kommentin kommenttia, mutta keskustelu tuntuu käyvän täällä.
Kun Matti sanoo tuossa, että huonoista filmikopioista ei saa kunnollisia millään, niin vanhana valokuvauksen harrastajana ja KA:n digiarkiston käyttäjänä tekee mieli kommentoida asiaa.
Eli nuo huonot filmikopiot vaikuttaisivat ainakin omien KA:n digiarkiston tutkailujeni perustella pääsääntöisesti ylivalotuksilta – vähemmässä määrin alivalotuksilta. Jos paperivalokuvien aikaan kävi näin, asian tilaa pystyi vielä korjaamaan paperivedostus vaiheessa, kikkailemalla paperin laadulla ja valotuksella tai jopa kehitysnesteillä. Periaatteessahan siinä filmissä on kyllä se kaikki informaatio, mutta peittyneenä ylivalotuksen alle, ja jos se ylivalotus ei ole aivan mahdoton, asialle voi vielä tehdä jotakin.
Nyt digi-aikana kun tuollainen ylivalottunut filmi digitoidaan, niin periaatteessa se kaikki informaatio siirtyy myös siihen digitaaliseen aineistoon, mikäli vain pikseleitä on riittävästi.
Se mikä on mielenkiintoista, niin se, että digiaineiston valotuksen korjaus on huomattavasti helpompaa, kuin aikanaan papereilla, suurennuskoneilla ja kemialla leikittäessä. Hyvä ja vähän vaatimattomampikin kuvankäsittelyohjelma sisältää yleensä varsin paljon valotuksen korjauksen välineitä. Ylipäätänsä valotuksen tasoa voidaan korjata ja jos ohjelma on hiukan monipuolisempi, voidaan vaalentaa tummia kohtia ja tummentaa vaaleita samoin kuin parantaa kontrastia jne.
Kun siis olen katsellut noita tosi tummia KA:n digiarkiston filmejä, ja korjaillut niitä omaan käyttööni Adobe Photoshop Elements ohjelmalla, niin monista täysin lukukelvottomista on tullut varsin lukukelpoisia. Erityisesti niistä tummista reunoista irtoaa yllättävän paljon. Siis sellainen aineisto joka tuntui olevan tyystin hukassa, tulee pienen korjailun jälkeen aivan luettavana esiin. Tuo Elements ohjelma on halpa versio varsinaisesta Photoshopista, mutta aivan riittävä tällaiseen tarkoitukseen. Tietenkin on monia muitakin hyviä ohjelmia, mutta itse nyt satun käyttämään tuota.
Itse siis teen niin, että kun eteen tulee lukukelvoton sivu, kopioin sen omalle koneelle tallenna nappulalla ja käsittelen näin saadun kuvan tuossa kuvankäsittelyohjelmassa. Se mitä kritisoin, on se, että kun puhutaan korkeista laatuvaatimuksista digitoinnissa, niin sen pitäisi pikselimäärän lisäksi koskea kuvien valotuksen korjausta, joka olisi myös ilmeisesti voitu automatisoida ennen kuin kuvat on viety verkkoon. Tietenkin on olemassa myös täysin mahdottomia sivuja, mutta digiaika kyllä parantaa melkoisesti tilannetta tämän ylivalotuksen suhteen.
Toisaalta hyvä, että vanhat arkistot aukeavat digitaalisena ja itselleni ylivalotuksista ei juuri ole haittaa, mutta epäilen, että moni arkistojen käyttäjä yrittää tihrustaa niitä sivuja vain ja ainoastaan netin kautta, ja kenties heillä ei alkuunkaan ole kuvankäsittelyohjelmia tai tottumusta niiden käyttöön.
Antti Järvenpää
01.10.10, 08:50
Laitan esimerkin eräästä aivan sattumavaraisesta sivusta, josta näkyy, että digiarkiston sivu on jotakuinkin lukukelvoton, mutta kun valotusta korjataan, lähes kaikki tulee lukukelpoiseksi.
Alkuperäinen kuva: http://macantti.fidisk.fi/foruminapusivuja/kuvamallit/VA938/VA938sivu1a.jpg
Korjattu kuva: http://macantti.fidisk.fi/foruminapusivuja/kuvamallit/VA938/VA938sivu1b.jpg
Taisivat sanasi mennä sekaisin, sillä lukukelvottomista rullista ei voida valmistaa lukukelpisia rullia, vaan joko
1. Ne ovat olleet Riksarkivetin vastaavia lukukelpoisia käyttökopiorullia
2. Tai joistakin niteistä on valmistettu aivan uusia kelvollisia rullia kelvottomien sijaan
Eihän se ole itse itselleenkään saanut yhtään sellaista rullaa esimerkiksi vuosien 1626-1699 tuomiokirjojen kopiointiin:
terv Matti Lund
Hei ja kiitos viestistä. Osuit naulankantaan tuossa Riksarkivetin rulla-asiassa. Niitä kävin KA:ssa lukemassa.
Itse asiaan Antti Järvenpää onkin vastannut, siitä kiitos. Itse en olisikaan osannut käyttää oikeita termejä. Olen vain nähnyt, että melkein lukukelvottomasta tulee taustan puhdistuksella melkoisen hyviä.
Kiitos myös vinkistä noihin 1626-1699 (1701 saakka tälllä hetkellä) tuomiokirjoihin. Paria lukukelvotonta? poikkeusta (1686, 1688 muistaakseni) lukuunottamatta ne on hyvin digitoitu mutta pääosa tummalla pohjalla. Siksi raskasta lukea. Ilmeisesti parannusta on luvassa, sillä ensimmäinen sarja (1626-1631) on jo "puhtaalla pohjalla". Toivottavasti työ jatkuu siellä vielä vuodesta 1701 eteenkin päin ja taustan osalta puhdistus 1632 alkaen.
Matti Lund
11.10.10, 19:25
Hei ja kiitos viestistä. Osuit naulankantaan tuossa Riksarkivetin rulla-asiassa. Niitä kävin KA:ssa lukemassa.
Itse asiaan Antti Järvenpää onkin vastannut, siitä kiitos. Itse en olisikaan osannut käyttää oikeita termejä. Olen vain nähnyt, että melkein lukukelvottomasta tulee taustan puhdistuksella melkoisen hyviä.
Kiitos myös vinkistä noihin 1626-1699 (1701 saakka tälllä hetkellä) tuomiokirjoihin. Paria lukukelvotonta? poikkeusta (1686, 1688 muistaakseni) lukuunottamatta ne on hyvin digitoitu mutta pääosa tummalla pohjalla. Siksi raskasta lukea. Ilmeisesti parannusta on luvassa, sillä ensimmäinen sarja (1626-1631) on jo "puhtaalla pohjalla". Toivottavasti työ jatkuu siellä vielä vuodesta 1701 eteenkin päin ja taustan osalta puhdistus 1632 alkaen.
Hei,
Antin kuvailemat kuvat ovat yksi tapausluokka. Laitan itse sellaiset lukukelpoisten joukkoon. Niiden lukeminen vaatii, ettà kopioi kuvan kuvankàsittelyohjelmaan ja kirkastaa ne siihen pisteeseen asti, ettà lukeminen helpottuu.
Varsinaisesti lukukelvottomat ovat sellaisia, ettà arkiston on digitoitava ne niteiltà, tehtàvà niistà uudet kàyttòkopiorullat ja heitettàvà vanhat kelvottomat roskakoriin.
Lisàksi on myòs melkolailla vaurioituneista asiakirjoista tehtyjà rullia, làhinnà vesivahinkoisia. Niille ei mahda mitààn, koska asiakirjassa on tekstià peittàvià làikkià tai repeàmià.
Osa tahroista on sellaisia, ettà kuvankàsittelijàllà voi tekstià saada hieman erottumaan.
On vain hyvàksyttàvà se tosiasia, ettà huomattava osa rullista ja siten myòs niiden digitoiduista kuvista on raskasta lukea.
Oikeastaan itseàni innostaa enemmàn yrittàà saada jotain selkoa erittàin vaikeista rullista.
terv Matti Lund
Hei,
Oikeastaan itseàni innostaa enemmàn yrittàà saada jotain selkoa erittàin vaikeista rullista.
terv Matti Lund
Niinpä, samoista asioista puhutaan. Sinä todella täsmällisiä sanoja käyttäen. Siispä vaikeita lukukokemuksia ja mielenkiintoisia löytöjä toivottaen,
mirjamarja
15.10.10, 15:09
Mielestäni tulisi edes luetteloida lähdeaineisto julkaisun lopussa. Olen huomannut, että en oikein pysty luottamaan saamiini sukutauluihin, jos ei ole mitenkään mainittu, mistä tiedot on saatu.
Hyvä ehkä, koska tarkistan sitten kaikki kirkonkirjoista. Mutta ongelma on, miten suhtaudun, jos tulen eri tulokseen kuin julkaisija!
Pari kerta näin on käynyt, kun nimi on yleinen paikkakunnalla ja isännimi puuttuu.
Jos sinulla on lähteellinen tieto ja toisella ilman lähdettä, niin toki luotat omiin lähteisiisi. Voit tietysti panna itsellesi kommentin, että toinen on ajatellut asian toisin.
eeva häkkinen
15.10.10, 18:55
Itselläni on useasti ollut sama ongelma. Yritän käydä lähteet läpi huolella, muutkin kuin kirkonkirjat ja monesti peru- tai tuomiokirja onkin se, josta ratkaisu viime kädessä löytyy. Muista tutkimuksista pystyy usein päättelemään tutkimuksen laadun ja joskus voi ihan huoletta luottaa omiinsa. Mutta kun saan käsiini ammattimaisesti teetetyn selvityksen, jossa on päädytty eri tuloksiin kuin omani, alan epäillä, että käytössä on ollut joku lähde, josta minulla ei ole tietoa. Sen vuoksi todella toivoisin, että ainakin lähdeluettelo olisi jokaisen tutkimuksen mukana, mielellään myös epävarmoissa kohdissa päättely ja viittaukset siinä kohtaa käytettyihin lähteisiin. Lähdeviitteiden "raison d'etre" on se, että lukija pystyy halutessaan todentamaan päätelmät - yksi tutkimuksen perusperiaatteita.
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.