Tapaus Paavo Haavikko

[Heikki Koskela]

Kummallinen juttu on syntynyt Paavo Haavikon elämäkerran julkistamisesta. Hänen poikansa vaatii käsikirjoituksen tarkistamista, johonka Otava ei suostu.

Minua hämmentää seuraava lausunto: "Suomen lainsäädäntö lähtee siitä, että vainajalaa ei ole yksitysielämän suojaa" (Päivi Tiilikka).

Olisko tässä kuitenkin jotain oikean laintulkinnan vastaista?

Tiilikka jatkaa: "Vainajalla on maineen suoja, eli vainajasta ei saa esittää valheellisia tietoja. Jos tiedot pitävät paikkansa, ne saa julkaista".

[ristojohannes]

Niinpä.
Eiköhän tuo Päivi Tiilikka jonkunlainen asiantuntija ole. Olisiko toimittaja vääristellyt hänen lausuntoaan.
Onkohan sukututkijat peloteltu, niin ettei kukaan uskalla julkaista pian mitään ?

[Seppo Niinioja]

Lokakuussa kuolleen Paavo Haavikon tapauksessa näkyy olevan kyse hänen terveystiedoistaan.
Tulee mieleen viestiketju "Vainajalla ei yksityisyyden suojaa" (eikö tosiaankaan, latojan huomautus), http://suku.genealogia.fi/showthread.php?p=20979&highlight=Vainajalla#post20979 . Ajatus on minusta todella korni, vaikka se onkin SSS:n virallinen kanta. Pieteetti on sukututkijoille valitettavasti edelleen yhtä vieras käsite kuin vuosi sitten asiaa arkistosta tutkiessani. Kun viime päivinä on julkisuudessa yhä uudelleen toistettu, että puolueiden vaalityön rahoittaminen on laillista, ei siitäkään seuraa, että se olisi aina eettisesti oikein. Lisäksi, kaksi rahoittajaa on tällä hetkellä telkienkin takana.

Seppo Niinioja

[Heikki Koskela]

Minulle tietosuojalain sisältö on yhä täysi mysteeri. Olen alkanut epäillä käsityskykyni huonontuneen viime vuosina merkittävällä tavalla. Laki siis saattaa olla ihan hyvä ja taatusti lainvoimainen. Mutta sen käsittely minun ajatusmaailmassa on täydellisesti epäonnistunut.

Tunnen, että uhkakuvat käräjätupaan joutumisesta ovat vain lisääntyneet viimeisten vuosien aikana enkä enää uskaltaisi julkaista yhtään ainoa kirjaa/matrikkelia joutumatta siitä tuomiolle. Itsenäisesti toimittamiani kirjoa onneksi on vain pari kappaletta, joista toinen johti monivuotiseen välirikkoon erään henkilön kanssa. Asia on nyttemmin sovittu ilman käräjätupaa.

Toisaalta minun siis tekee mieleni uskoa jo mainitsemaani tapaus Haavikkoon ja siitä annettuun asiantuntijalausuntoon. Mutta mielestäni se sotii tavalla taikka toisella tietosuojalakia vastaan. Vai olenko minä sotkenut tosiasiat ja lain hengen.

Sepon mainitsemat tapaukset vaalirahoituksesta menevät kirkkaasti läpi kaikkien moraaliteettien. Onhan kysessä sentään aidot suomalaiset poliitikot. He eivät tee väärin - he vain soveltavat.

[Erkki Kiuru]

Tässä yhteydessä on hyvä vilkaista "kaiken lakiasioissa tietävän" tri Jukka Kemppisen ajankohtaiseen blogiin http://kemppinen.blogspot.com/ ja siellä kirjoituksiin ad. 26.8. ja 23.8.2009. Päivi Tiilikka saa osansa 23.8. kirjoituksessa huomiolla: "lausunnon, joka oli oikea mutta vajaa ja siten harhaanjohtava."

Mielestäni Kemppinen kyllä pyörittää tätä kuolleen yksityisyyden suoja-käsitettä varsin perusteellisesti, mutta kovin teorettisesti. Meillä sukututkijoilla taas ongelma konkretisoituu, kun lähisuvun piiristä saattaa löytyä mielenkiintoisia asioita tutkimukseen kirjattavaksi, mutta kun joku herkkänahkainen saattaa pahoittaa mielensä.

Kevennys lopuksi: "Eikö ihmisellä ole enää mitään yksityisyyden suojaa, kun nimeni löytyy jo KELA:nkin rekisteristä..." vapaa ja muistinvarainen siteeraus kesäkuun Ilta-Sanomien keskustelupalstalta.

Erkki Kiuru

[Sami Lehtonen]

Pitää tosiaan paikkansa, ettei vainaja nauti enää niitä perusoikeuksia, jotka vielä elävien kirjoissa olevilla on. Rikoslain 27 luku 4 § sisältää vainajan muiston häpäisemisen. Toinen momentti rajaa syyteoikeuden 20 vuoteen vainajan kuolemasta.

On kuitenkin huomattava, että jokin vainajaa koskeva asia tai tieto voi olla omiaan loukkaamaan tämän lähiomaisia, jolloin heidän yksityisyyden suojansa voi tulla loukatuksi. Itse asiassa en oikein tiedä, miten akateemikko Haavikosta voisi kirjoittaa elämäkerran mainitsematta Heikistä mitään.

Ihan ilman ennakkosensuurin vaatimusta minusta olisi ollut ihan korrektia, että Otava olisi antanut nuoremman Haavikon lukea käsikirjoituksen läpi ennen julkaisua. Toinen asia sitten tietysti on, olisiko kommentit johtaneet varsinaisiin muutoksiin. Jos Otavan tulevassa elämäkerrassa on jotakin lähipiiriä loukkaavaa tai sellaista, joka on omiaan aiheuttamaan heille haittaa, on heillä kaikki oikeus ja lain suoma mahdollisuus perätä oikeuksiaan leivättömän pöydän ääressä - ja olisivat vieläpä melko vahvoilla luulen. Varsinkin, kun elämäkerran kanssa on pidetty näinkin kova hoppu.

[Sami Lehtonen]

Kevennys lopuksi: "Eikö ihmisellä ole enää mitään yksityisyyden suojaa, kun nimeni löytyy jo KELA:nkin rekisteristä..." vapaa ja muistinvarainen siteeraus kesäkuun Ilta-Sanomien keskustelupalstalta.

Erkki Kiuru

Toimittaja Vatasellahan oli ratkaisu tähänkin.

[Juha]

Saatiinpa taas kirjalle mukavasti julkisuutta ennen kuin julkaisua.

Tulee aina mieleen, että kuinka paljon näistä asioista on sovittu jo etukäteen - pidetään yhdessä tuumin pientä debattia ja saadaan halpaa mainostilaa kaikissa päivittäismedioissa

Juha

[Heikki Koskela]

Pitää tosiaan paikkansa, ettei vainaja nauti enää niitä perusoikeuksia, jotka vielä elävien kirjoissa olevilla on. Rikoslain 27 luku 4 § sisältää vainajan muiston häpäisemisen. Toinen momentti rajaa syyteoikeuden 20 vuoteen vainajan kuolemasta.

On kuitenkin huomattava, että jokin vainajaa koskeva asia tai tieto voi olla omiaan loukkaamaan tämän lähiomaisia, jolloin heidän yksityisyyden suojansa voi tulla loukatuksi. Itse asiassa en oikein tiedä, miten akateemikko Haavikosta voisi kirjoittaa elämäkerran mainitsematta Heikistä mitään.

Ihan ilman ennakkosensuurin vaatimusta minusta olisi ollut ihan korrektia, että Otava olisi antanut nuoremman Haavikon lukea käsikirjoituksen läpi ennen julkaisua. Toinen asia sitten tietysti on, olisiko kommentit johtaneet varsinaisiin muutoksiin. Jos Otavan tulevassa elämäkerrassa on jotakin lähipiiriä loukkaavaa tai sellaista, joka on omiaan aiheuttamaan heille haittaa, on heillä kaikki oikeus ja lain suoma mahdollisuus perätä oikeuksiaan leivättömän pöydän ääressä - ja olisivat vieläpä melko vahvoilla luulen. Varsinkin, kun elämäkerran kanssa on pidetty näinkin kova hoppu.

Varmaan Otavan juristit ovat varmistaneet, ettei lain kirjaimen rikkomista tapahdu tässä tapauksessa. Minusta vain tuntuu kummalliselta, ettei oma poika pääse edes lukemaan käsitkirjoitusta saati muuttamaan sitä ehkä häntä koskevissa asioissa.

Jo aiemmin annettujen lausuntojen ja arvioiden perusteella olen kyllä saanut käsityksen, että sukututkimusta paimennetaan näissä asioissa erityisen huolellisesti pysymään "kaidalla polulla". Tapaus Haavikko saattaa tietenkin olla temppu, jonka taustoja tai päämääriä voi vain arvailla mutta ratkaisun julkaisemisesta täytyy olla lainvoimainen. Mauno Saari ilmoitta lausunnossaan haastatellensa Haavikon lukuisia ystäviä ja antanut sitten tekstin luettavaksi heille. Miksi ei myös Paavo Haavikon omalle pojalle? Muutoikin pidän Mauno Saarta kirjallisuuden saralla eräänlaisena "palkkasoturina".

Ainakin minua tämä tulkinta "raadollisesta" laista helpottaa tietyllä tavalla, koska vainajalla ei enää ole yksityisyyden suojaa. Ehtona vain on se, että pitää kirjoittaa vain toisasioita. Tämä ajatus on Tiilikan lausunnon pohjana. Kenties sittenkin rääpäisen vielä mutaman jutun paikalliseen lehteen satiiriseen tyyliin kuolleista sieluista niinkuin Gogol.

[Antti Järvenpää]

Tästä Haavikon tapauksesta tulee mieleen toinen ajankohtainen aihe, eli näytelmä http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=valt Vennamosta. Näytelmän ensi-ilta meni jo, ja jos joku on käynyt sen katsomassa, olisi mukava kuulla kommentit.

Kun meitä sukututkijoita on muilutettu paljon henkilötieto- ja tekijänoikeuksilla, mietittyttää tietenkin koskeeko tällaiset rajoitukset teatterin- tai muita taiteentekijöitä. Ennakko keskustelusta tämän Vennamo näytelmän osalta sain sen käsityksen, että lähiomaisia ei ole edes haastateltu käsikirjoitusta tehtäessä, ja näytelmässä tuodaan esille paljon sellaista, joka ei pidä paikkaansa lähiomaisten mielestä ja jota voisi ainakin tyttären televisio haastattelun mukaan pitää vääristelynä tai jopa loukkaavana. Toisaalta voisi myös sanoa, että näytelmän kohdehenkilö ei ole vielä kovinkaan pitkään ollut poismennyt.

Saako siis huumorin tekijä puhua ja kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa edesmenneistä henkilöistä? Kun näytelmää mainostetaan lähihistorian nimissä, pitäisikö silloin käsikirjoituksen olla jollakin tavoin tarkastettu historioitsijoiden toimesta, ettei siinä anneta aivan väärä kuvaa.

Toinen viimevuosien näytelmä on ollut tuo uusi dramatisointi tuntemattomasta sotilaasta. Sen kävin katsomassa ja siinä oli menoa ja meininkiä, mutta jäin ihmettelemään, miksi sitä markkinoitiin Väinö Linnan tuntemattoman nimissä. Sinällänsä asialla ei kai ole väliä, mikäli Linnan tekijänoikeuden haltijat saivat korvauksensa, mutta ainakin itseni mielestä on omituista, että Linnaa käytettiin ikäänkuin markkinointi keinona näytelmälle, joka perin vähäisessä määrin muistutti alkuperäistä teosta. En siis moiti itse teosta, vaan sitä, että käytettiin Linnaa keppihevosena - luulin näkeväni tuntemattoman sotilaan, mutta todellisuudessa näin jotain aivan muuta. Hiukan samankaltainen tilannehan oli jonkin elokuvan teossa, jossa käsikirjoittaja lopulta kielsi käsikirjoituksensa käytön.

Itse tähän Haavikko asiaan en osaa sanoa juuta enkä jaata. Yleisessä mielessä kuitenkin on mielenkiintoista, kuinka vähän lapset oikeastaan tietävät omista vanhemmistaan ja luultavasti kaikkia ei edes haluta kertoa omille perillisille, kunnes aivan viimehetkillä, jos sittenkään. Sukutukimuksen myötä, olen törmännyt tähän asiaan useamminkin kuin kerran. Mm. Amerikan serkkuni kertoi, että isänsä hautaisiin tuli hänelle tuiki tuntemattomia ihmisiä, jotka kertoivat, miten hänen isänsä oli auttanut heitä. Jokaisella ihmisellä on tietenkin historiansa. Osa löytyy jostakin kirjattuna, mutta osa on vain kohdehenkilön ja hänen tunteneiden muistissa. Jos näitä ei kukaan kirjaa muistiin, häviää nämä kertomukset henkilön mukana.

[Erkki]

Saako siis huumorin tekijä puhua ja kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa edesmenneistä henkilöistä? Kun näytelmää mainostetaan lähihistorian nimissä, pitäisikö silloin käsikirjoituksen olla jollakin tavoin tarkastettu historioitsijoiden toimesta, ettei siinä anneta aivan väärä kuvaa.


Sama toisinpäin: mitä silloin sanotaan, kun taiteen nimissä aletaan kiillottaa sankarin kilpeä ja sytyttää sädekehää pään päälle? Kysytäänkö silloin omaisilta? Mielessä pyörii muutamia sankaritaruja - ideologisen kentän laidasta laitaan ja varsinkin sinne oikeaan laitaan.

Muuten olen Antti Järvenpään kanssa samaa mieltä Linnan tuotannon käsittelystä, joka oli raiskaukseen verrattava toimenpide. Jokaisen taideteoksen tulee saada olla alkuperäisessä muodossa. Jos se muoto ei kestä ajan hammasta, niin jääköön unholaan. Osoittaa luomiskyvyn puutetta jos on rääkättävä vanhaa tekstiä tai musiikkia kun itseltä ei synny uutta.

[Matti Lund]

Minulle tietosuojalain sisältö on yhä täysi mysteeri. Olen alkanut epäillä käsityskykyni huonontuneen viime vuosina merkittävällä tavalla. Laki siis saattaa olla ihan hyvä ja taatusti lainvoimainen. Mutta sen käsittely minun ajatusmaailmassa on täydellisesti epäonnistunut.

Tunnen, että uhkakuvat käräjätupaan joutumisesta ovat vain lisääntyneet viimeisten vuosien aikana enkä enää uskaltaisi julkaista yhtään ainoa kirjaa/matrikkelia joutumatta siitä tuomiolle. Itsenäisesti toimittamiani kirjoa onneksi on vain pari kappaletta, joista toinen johti monivuotiseen välirikkoon erään henkilön kanssa. Asia on nyttemmin sovittu ilman käräjätupaa.

Toisaalta minun siis tekee mieleni uskoa jo mainitsemaani tapaus Haavikkoon ja siitä annettuun asiantuntijalausuntoon. Mutta mielestäni se sotii tavalla taikka toisella tietosuojalakia vastaan. Vai olenko minä sotkenut tosiasiat ja lain hengen.

Sepon mainitsemat tapaukset vaalirahoituksesta menevät kirkkaasti läpi kaikkien moraaliteettien. Onhan kysessä sentään aidot suomalaiset poliitikot. He eivät tee väärin - he vain soveltavat.


Hei, kyllä nämä nykyiset henkilö- ja tietosuojalait ovat tutkimusnäkökulmasta täyttä potaskaa ja tutkijan näkökulmasta ennen muuta houkuttelevia syöttejä kaikenmaailman häiriköille, jotka näkevät kaunaisissa mielissään viihdyttävää houkutusta lyödä kapuloita tutkimuksenkin rattaisiin, kun pukaroiminen ei muualla tahdo luonnistua ja kun laitkin nyt sitä tilaisuutta vajavaisuudessaan kovin tyrkyttävät.

Lainsäätäjät ovat lakeja laatiessaan ajatelleet enemmän muita asioita kuin tutkijäyhteisöä saati sukututkijoita yhtenä sen osana ja tästä missaamisesta epäterveen nykymeiningin vahvistuminen on seurausta.

Oma ongelmani ei ole mielestäni se, että enkö ole ymmärtänyt lakien hyvää sanomaa oikein, vaan miten ylläpitää ylipäänsä kunnioitusta lainsäädäntöön, kun yksi tällainen täydellinen mahalasku ja typeryys on päässyt tapahtumaan lainsäädännössä.

Miten sitten elän tämän kanssa:

Tutkin asioita ja vähät välitän muusta.

Jos perästä kuuluu, antaa kuulua vaan ja katsotaan sitten.

Ei mielestäni tutkijalla voi olla muuta asennetta kuin luottaa itseensä, tutkimus- ja julkaisuetiikkaansa, ja uskoa siihen, ettei loukkaa tutkimustuloksia esitellessään hyviä tapoja, muistaen, ettei totuudellisuudesta voi tinkiä - ja jos peittelemätön totuudellisuus loukkaa jotakuta, se on aivan loukkaantuneen oma ongelma, jota loukkaantuneen pitäisi yrittää selvittää itsekseen katsomalla aivan aluksi peiliin, etteikö vain sieltä vastaan irvistävä oman elämän valheellisuus ole kaikkeen pahennukseen syypää.

terv Matti Lund

[Sami Lehtonen]

Tämä on kaikin puolin mielenkiintoinen aihe ja siksi antaudunkin ajatustenvaihtoon vielä yksityiskohtaisemmalla tasolla.

Tästä Haavikon tapauksesta tulee mieleen toinen ajankohtainen aihe, eli näytelmä http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=valt Vennamosta. Näytelmän ensi-ilta meni jo, ja jos joku on käynyt sen katsomassa, olisi mukava kuulla kommentit.

Kun meitä sukututkijoita on muilutettu paljon henkilötieto- ja tekijänoikeuksilla, mietittyttää tietenkin koskeeko tällaiset rajoitukset teatterin- tai muita taiteentekijöitä. Ennakko keskustelusta tämän Vennamo näytelmän osalta sain sen käsityksen, että lähiomaisia ei ole edes haastateltu käsikirjoitusta tehtäessä, ja näytelmässä tuodaan esille paljon sellaista, joka ei pidä paikkaansa lähiomaisten mielestä ja jota voisi ainakin tyttären televisio haastattelun mukaan pitää vääristelynä tai jopa loukkaavana. Toisaalta voisi myös sanoa, että näytelmän kohdehenkilö ei ole vielä kovinkaan pitkään ollut poismennyt.

Saako siis huumorin tekijä puhua ja kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa edesmenneistä henkilöistä? Kun näytelmää mainostetaan lähihistorian nimissä, pitäisikö silloin käsikirjoituksen olla jollakin tavoin tarkastettu historioitsijoiden toimesta, ettei siinä anneta aivan väärä kuvaa.

Vennamoaiheista näytelmää en ole nähnyt, mutta mitä taiteentekemiseen tulee - tai ylipäätään fiktioon, niin eiköhän siinä ole periaatteessa kaikki sallittua. Ainakin niin kauan, kun katsojalle on täysin selvää, ettei tapahtumia tai asioita esitetä faktoina, vaan fiktiona. Monien (erityisesti amerikkalaisten) elokuvien alussahan on se kuuluisa lause "Based on true story", joka kai sisällöllisesti tarkoittaa sitä, että elokuvan ´idea´ on lainattu joltakin tositapahtumalta tai -henkilöltä sopivasti mukaellen, dramatisoiden ja poistaen tylsämielisiä osuuksia. Oman arvioni mukaan myös Harlinin Marskielokuvan alussa nähtäneen tämä teksti, ennenkuin kolmituntinen arvatenkin löyhästi historiallisiin tositapahtumiin liittyvä toimintaspektaakkeli käynnistyy. Jos hyvin käy, ollaan lähempänä historiallisia tosiasioita, kuin mitä homokorsetti-Mannerheim oli.

Toisaalta, elokuva- tai näytelmätaide on pohjimmiltaan visuaalista tarinankerrontaa, jossa monessakin mielessä tarinan sisältö ei ole se, mitä henkilöt tekevät tai puhuvat vaan se kokonaisuus, jonka esitys muodostaa. Tavoite on kai ensisijaisesti olla viihdyttävä, koskettava, tunteita tai jopa puheita herättävä - hyvä elokuva/näytelmä on näitä kaikkia yhtä aikaa.


Toinen viimevuosien näytelmä on ollut tuo uusi dramatisointi tuntemattomasta sotilaasta. Sen kävin katsomassa ja siinä oli menoa ja meininkiä, mutta jäin ihmettelemään, miksi sitä markkinoitiin Väinö Linnan tuntemattoman nimissä. Sinällänsä asialla ei kai ole väliä, mikäli Linnan tekijänoikeuden haltijat saivat korvauksensa, mutta ainakin itseni mielestä on omituista, että Linnaa käytettiin ikäänkuin markkinointi keinona näytelmälle, joka perin vähäisessä määrin muistutti alkuperäistä teosta. En siis moiti itse teosta, vaan sitä, että käytettiin Linnaa keppihevosena - luulin näkeväni tuntemattoman sotilaan, mutta todellisuudessa näin jotain aivan muuta. Hiukan samankaltainen tilannehan oli jonkin elokuvan teossa, jossa käsikirjoittaja lopulta kielsi käsikirjoituksensa käytön.

Esittelenpä toisenlaisen näkökulman; minusta lähtökohta mainossloganille Linnan tuntemattomasta on pikemminkin tribuutti, kuin eksploitaatio. Ainakin esitystä mainostettiin nimenomaan uutena dramatisointina, mikä automaattisesti tarkoittaa sitä, että käsikirjoitus on alusta loppuun uutta. Toisaalta, Smedsin maine tai aiempi tuotanto ei myöskään puolla olettamaa, että sisällöllisesti alkuperäistä noudatettaisiin kovin orjallisesti. Itse olen nähnyt vain TV:lle ohjatun taltioinnin, mikä varmasti monin paikoin jää vaisuksi itse koettuun verrattuna, mutta enpä voi ainakaan väittää, ettenkö olisi pitänyt siitä. Minusta Smeds on onnistunut tällä abstraktimmalla otteella tuomaan paljon enemmän esiin Linnan teoksen pasifismia kuin esimerkiksi kumpikaan elokuvaohjaus, joista kyllä erityisesti Målbergin version loppukohtaus - rauhan jälkeen hevoskuormassa rinnakkain lepäävät suomalainen ja venäläinen vainaa - on jäänyt mieleen.

Smedsin tuntemattomasta löytyy monia elementtejä, jotka todella tuovat esiin sodan julmuuden ja mielettömyyden. Sodankäynti ja pesukoneiden hakkaaminen poikkeavat vain siinä, että jälkimmäisestä on löydettävissä jokin järjen hiven kierrätysesineiden hyödyntämisestä näyttämötaiteessa. Myös varsin sykähdyttävä oli Koskelan vetämä "Kaikkien on pakko laulaa" -kohtaus. Mitä vaihtoehtoja sota yksilölle tarjoaa? Lahtinen kritisoi kovasti raavaiden miesten pulkan kiskomista umpihangessa - yhtä hullua puuhaa on sen pulkan kiskominen sähkötolppaan. Kaiken kaikkiaan uskoisin Smedsin version herättäneen yhteiskunnallista keskustelua siinä kuin edeltäneet elokuva- kuin näyttämöversiotkin, ellei enemmän. Mutta tämä ei enää suuresti liity ketjun aiheeseen.

Itse tähän Haavikko asiaan en osaa sanoa juuta enkä jaata. Yleisessä mielessä kuitenkin on mielenkiintoista, kuinka vähän lapset oikeastaan tietävät omista vanhemmistaan ja luultavasti kaikkia ei edes haluta kertoa omille perillisille, kunnes aivan viimehetkillä, jos sittenkään. Sukutukimuksen myötä, olen törmännyt tähän asiaan useamminkin kuin kerran. Mm. Amerikan serkkuni kertoi, että isänsä hautaisiin tuli hänelle tuiki tuntemattomia ihmisiä, jotka kertoivat, miten hänen isänsä oli auttanut heitä. Jokaisella ihmisellä on tietenkin historiansa. Osa löytyy jostakin kirjattuna, mutta osa on vain kohdehenkilön ja hänen tunteneiden muistissa. Jos näitä ei kukaan kirjaa muistiin, häviää nämä kertomukset henkilön mukana.

Tuot tärkeän näkökulman esiin. Vanhemmat ovat lapsilleen aina enemmän tai vähemmän isä- ja äiti-roolien edustajia. Hyvin harvoin, jos koskaan, lapsen aikuistuttuakaan suhde muuttuu tasaveroiseksi ystävyyssuhteeksi. Siksi ymmärrän täysin, miksi Haavikon poikaa ei esimerkiksi ole pyydetty mukaan elämäkerran toimitustyöhön - hänen näkemyksensä isästään on todennäköisesti hyvin subjektiivinen ja näkökulma olisi voimakkaasti rajoittunut isä-poika -suhteen myötä. Toisaalta teos ei voine sivuuttaa poikaa täysin ja niiltä osin, kuin teos koskee poikaa tai isän ja pojan välistä suhdetta, niin olisi ehkä paikallaan kuulla myös toisen osapuolen näkemys. Millainen ihminen Paavo Haavikko sitten oli? Siihen paras vastaus saataneen laajalla otoksella lähi- ja ystäväpiiriin, mutta ei välttämättä pojan voimakkaan näkemyksen kautta.