Sormuksista

[Essimi]

Syystä tahi toisesta olen viime aikoina alkanut kiinnostua sormuksista. Timantit ovat ikuisia jne... joka tapauksessa paljon pitkäikäisempiä kuin me ihmiset. Minne siis ovat kadonneet esipolviemme sormukset? Tiedän niitä olleen jo esihistoriallisella ajalla, ja tiedän niitä kerätyn kansalaisilta maailmansodan ahdingossa. Sinnekö ne esiäitien ja -isien sormukset meidänkin suvussa hävisivät? Vai oliko niin, ettei edes vihkisormuksia käytetty, tai myytiinkö ne rahapulassa, vai haudattiinko ihmiset sormuksineen? Jotenkin olisi niin viehättävää saada esivanhemmistaan jokin tuon tyyppinen muisto, pysyvä, konkreettinen ja kaunis... Kirnut ja rukit ja piilukirveet jotenkin eivät ole niin henkilökohtaisia, vaikka esi-isät niitä ihan varmasti itse tekivät ja käyttivät.
Onko muilla havaintoja, onko tavallista, että esipolvien sormuksia kulkeutuu jälkipolville asti, vai katoavatko sormukset kaikkialla?

[Heikki Koskela]

Syystä tahi toisesta olen viime aikoina alkanut kiinnostua sormuksista. Timantit ovat ikuisia jne... joka tapauksessa paljon pitkäikäisempiä kuin me ihmiset. Minne siis ovat kadonneet esipolviemme sormukset? Tiedän niitä olleen jo esihistoriallisella ajalla, ja tiedän niitä kerätyn kansalaisilta maailmansodan ahdingossa. Sinnekö ne esiäitien ja -isien sormukset meidänkin suvussa hävisivät? Vai oliko niin, ettei edes vihkisormuksia käytetty, tai myytiinkö ne rahapulassa, vai haudattiinko ihmiset sormuksineen? Jotenkin olisi niin viehättävää saada esivanhemmistaan jokin tuon tyyppinen muisto, pysyvä, konkreettinen ja kaunis... Kirnut ja rukit ja piilukirveet jotenkin eivät ole niin henkilökohtaisia, vaikka esi-isät niitä ihan varmasti itse tekivät ja käyttivät.
Onko muilla havaintoja, onko tavallista, että esipolvien sormuksia kulkeutuu jälkipolville asti, vai katoavatko sormukset kaikkialla?

Aihe on kiinnostava. Tutkimuksissa tulee monasti vastaan tapauksia, joissa henkilön osalta voidaan mainita hänen saaneen esim. "hohtokivisormuksen" määrätyistä ansioista.

Itse yritin muutama vuosi sitten lehtitekstin muodossa "löytää" erään suvun hohtokivisormusta mutta vastauskia ei tullut tai tekstiäni ei lukenut oikea henkilö. Tehtävä on usein vaikea.

Kaikki tiedämme ja osa muistaakin, että sota-aikana silloin eläneiltä aviopuolisoilta (vaimoilta lähinnä) kerättiin kultaiset vihkisormukset tarkoituksella ostaa saaadulla kullalla sotaponnisteluja varten tarvikkeita. Äitinikin luovutti toisen tai molemmat sormuksensa tähän tarkoitukseen. Annettu lahjoitus ei milloinkaan palvellut sotaponnistuksia suomalaisten osalta. Kulta jäi jonnekin "talteen." Tarkkaa historiaa en tämän asian tiimoilta tunne.

[skoykka]

Minulla on tallessa isoäidin 'rautasormukset', joissa sisällä vuosiluku 1940. Tais nekin rahat mennä parempiin taskuihin.:rolleyes:

[Henrik]

Muistan lukeneeni että kun rahoilla ei ostettu aseita, niin sodan jälkeen nillä ostettiin viljaa.
Henrik

[Seppo Niinioja]

Tässä jotakin tietoa sitoumuksetta: http://wapedia.mobi/fi/Rautasormus . Stella Polaris tulee vähän mieleen.

Seppo Niinioja

[Erkki Järvinen]

Muistan lukeneeni että kun rahoilla ei ostettu aseita, niin sodan jälkeen nillä ostettiin viljaa.
Henrik

tuolla on asiasta tekstiä;
http://www.mil.fi/ruotuvaki/index.dsp?action=read_page&pid=69&aid=1090

[Kataja]

Mitenhän yleisesti ja kuinka pitkään rautasormuksia oli jokapäiväisessä käytössä? Ainakin siinä tapauksessa, jonka minä tiedän, pariskunta hankki sodan päätyttyä rautasormusten tilalle uudet kultasormukset. Rautasormusten metalliseos luultavasti aiheutti allergioitakin.

Romanttisissa kertomuksissa sankaritar on ylen otettu, kun hänet kihlataan miehen suvussa isoäidiltä toiselle siirtyneellä sormuksella. Ehkäpä näin on jossain määrin tehty todellisuudessakin, joten sormuksia ei ole ollut suvuissa ylen monia. Varmaan sormuksia on mennyt hautaankin, jos jälkeläiset eivät ole iljenneet repiä niitä irti vainajan ryhmyyntyneistä sormista. Monet entisajan vainajat olivat runsaan suolansyönnin takia kovin turvonneitakin, joten sormukset olivat tiukasti paikalleen uppoutuneet. Yksi esisukulainen haudattiin korvarenkaineen, koska ne eivät muistuneet kellekään mieleen. Jälkeenpäin renkaiden perään sitten haikailtiin, koska ne olivat suvun vanhaa perintöä. Yksi leskeksi jäänyt tuttava on teettänyt sormuksistaan korvakorut lapsenlapselle.
Marjatta

[Anitta I-E]

Muistelen, että äitini sormus oli hiutunut kovin ohueksi. Toisen sormuksen äitini kertoi vaihtaneensa rautasormukseen. Jossain vaiheessa äiti sai uuden sormuksen, joka yhdistettiin vanhaan kultasormukseen. Rautasormusta en muista nähneeni. Omat kihla- ja vihkisormukset vaihdoin korvarenkaisiin kultasepänliikkeessä. Isäni vihkisormus minulla on tallessa.