Kadonneen hymyn arvoitus.

[JaMaHa]

Hei!

Olen keräillyt vanhoja valokuvia sukulaisistani ja tehnyt ns. valokuva seinää. Siinä ohessa olen ihmetellyt kuvattavien ilmeitä, jotka pääsääntöisesti ovat hyvin tuimia. Jotkut vanhat kuvat ovat suorastaan pelottavia ja niissä ilmeet ovat kuin: "Olisi yhden syönyt ja toista tekisi mieli."

Eikö ennen vanhaa eli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella saanut valokuvissa hymyillä, vai eikö se ollut tapana?


Terv. Jaana

[Heikki Koskela]

Hei!

Olen keräillyt vanhoja valokuvia sukulaisistani ja tehnyt ns. valokuva seinää. Siinä ohessa olen ihmetellyt kuvattavien ilmeitä, jotka pääsääntöisesti ovat hyvin tuimia. Jotkut vanhat kuvat ovat suorastaan pelottavia ja niissä ilmeet ovat kuin: "Olisi yhden syönyt ja toista tekisi mieli."

Eikö ennen vanhaa eli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella saanut valokuvissa hymyillä, vai eikö se ollut tapana?


Terv. Jaana

Itsekin olen selannut viimevuosien aikana satoja 1910-1940-lukujen valokuvia erään tuttavani pyynnöstä. Negatiivit ovat erään edesmenneen ammattikuvaajan jäämistöä, joka oli menossa kaatopaikalle. Tuttavan tavoitteena on pyrkiä tunnistamaan niin monta henkilöä kuin mahdollista.

Kyllä minun mielestäni tuonaikainen valokuvauskulttuuri oli hyvn vakavaa toimintaa pelkästään jo senkin vuoksi, ettei kuvassa saanut kovin paljon liikahdella. Kuvan terävyys saattoi kärsiä helposti.

Toisekseen itse kuvaustapahtuma oli tuolloin vielä melko juhlallinen tomenpide, jonka aikana ei kovin rennosti voinut esiintyä - hattu päähän ja valkoinen leninki tai muuten siisti asu naisille ja tumma puku ja lankatut patiinit jalkaan miehille - kas siinä asetelma!

Minuun tekee aina arvokkaan vaikutuksen nähdessäni noin sata vuotta sitten otettuja kuvia. Samalla pyörähtää ajatusruletti käyntiin tuona aikana eläneistä ihmisistä.

[Erkki Järvinen]

Eikö ennen vanhaa eli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella saanut valokuvissa hymyillä, vai eikö se ollut tapana?


Terv. Jaana

itseasiassa en tiedä mutta jokatapauksessa tuolloin valokuvaus oli uutta ja outoa, ja oliko tuolloin elämän kovuudesta johtuen kuinka paljon muutenkaan aihetta hymyillä.

[Kaarlo Kalliala]

Eiköhän kysymys ole lähinnä valotusajoista. Pitkään hymyileminen on vaikeampaa kuin vakaa tuijotus.

Omasta puolestani olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kuvat on hyvin usein otettu selvästi etuviistosta. Sillä tavoinhan informaatio ulkonäöstä on maksimaalinen: on sekä kasvoa että sivukuvaa. Sekö lienee syynä?

[Sami Lehtonen]

Eiköhän kysymys ole lähinnä valotusajoista. Pitkään hymyileminen on vaikeampaa kuin vakaa tuijotus.

Omasta puolestani olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kuvat on hyvin usein otettu selvästi etuviistosta. Sillä tavoinhan informaatio ulkonäöstä on maksimaalinen: on sekä kasvoa että sivukuvaa. Sekö lienee syynä?

Valotusaikahan sen on ratkaissut, puoli minuuttia suu virneessä alkaa jo puuduttaa. Sen sijaan, lankatut patiinit taisivat rauhoittaa vain kuvattavan mieltä, harvemmin on kuvattu koko ukko - ja silloinkin kun on, niin niiden patiinien esittämiseen ei kovin montaa kvartsikidettä osu.

[skoykka]

Tutkin vanhoja valokuviani sillä silmällä, enkä löytänyt kuin pari-kolme pientä hymynpoikasta ennen 30-lukua. Valokuvaustilanteessa kuvattavat eivät osanneet poseerata, enemmänkin keskityttiin valokuvaajan touhujen tarkkailuun, joka on varmaan ollut mielenkiintoista puuhaa ennen vanhaan. Nykyään ei aina edes itse tiedä, koska joutuu linssin eteen.:rolleyes:

http://www.fotopankki.fi/Walokuva-aarteita/kuvat/page1

[JaMaHa]

Kiitos vastauksista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia valokuvia vielä saan kokoelmiini sukulaisten kätköistä :)


Terv. Jaana

[Olarra]

Kysymyksesi oli mielenkiintoinen ja joku voisi asiaa tutkiakin, milloin hymy ilmestyi valokuviimme. Veikkaanpa smile-muikkuilun tulevan rapakon takaa.

Arvelen, että yksi tärkeimmistä selityksistä on tässä ketjussa jäänyt uupumaan, nimittäin pyrkimys arvokkuuteen ja uskottavuuteen. Sata vuotta sitten (ja myöhemminkin) käsillä huitomiminen ja hymyily söivät henkilön uskottavuutta ja kukapa haluaisi jälipolvilleen jättää sellaisen muiston. Valokuvaaminen oli jännittävä, kallis ja teknisesti paikallaan oloa vaativa asia, jossa uskottavuutta ylläpidettiin jähmeällä ilmeellä.

Jo muinaiset roomalaiset puhuivat arvokkuudesta, josta he käyttivät ilmaisua gravitas. Vaikka Berlusconi ei suomalaisista hyvää löytäne, ovat suomalaiset edelleen säilyttäneet gravitaksen hyveen häntä paremmin. Tosin "käsveska-Tarjammekin" on saanut hymystään sapiskaa julkisessa sanassa, jossa asiaan on kiinnittänyt huomiota mm. yhteiskuntatieteiden tohtori Mirja Kananen, jonka mukaan Tarja Halonen ei käyttäydy arvolleen sopivasti. Liian leveä hymyily ei Kanasen mukaan herätä kunnioitusta. (IS 26.7.2005) Jotkut ehkä muistavat 1980-luvulta myös hymyilevän valtiovarainministerinkin, sittemmin ei moista kummajaista ole suvaittu.

Itsevaltiaat ovat perinteisesti kitkeneet huumoria julkisesta sanasta kovalla kädellä, huumori on pahempaa kuin uskottavuuden vievä hymy. Taitavimmat valtiomiehet tosin osaavat valjastaa myös huumorin henkilökulttinsa ainepuiksi, kuten lapsuuteni Urho Yläkaljunen kohdatessaan Aune Ala-Tuuhosen.
:) vaiko ehkä sittenkin :cool: ?
t. Olavi A.

[Ritva Puomilahti]

Ehkäpä se on niin kuin meidän viime kesän näytelmässämme, jossa valokuvaaja (myös kansanparantaja, oikeasti elänyt) sanoi kuvattavalleen: "Hyvä rouva, valokuvassa ei sovi hymyillä, se antaa kuvattavan luonteesta omituisen vaikutelman. Katsokaa nyt kaikki kameraan arvokkaan vakavana ja liikkumatta."

Mukavaa päästä taas pitkästä aikaa kiireisen kesän jälkeen sukututkimuksen pariin.

Ritva