Muisteluja kouluajalta

[Heikki Koskela]

Tapasin yhden vielä elossa olevista luokkakavereista, jonka kanssa muistelimme menneitä -kunkas muuten.

Kun obligatoriset krooniset sairaudet oli käyty läpi, siirryimme muistelemaan lukioaikaa 1950-luvun lopulta. Hän kertoi tapauksen, jonka olin jo unohtanut. Oli menossa saksankielen tunti ja opettaja oli silloin huonolla tuulella. Hän aloitti tunnin haukkumalla meidät laiskoiksi ja osaamattomiksi ja piti lujan rippisaaranan heikosta saksankielen taidostamme, mikä tietenkin oli totta. Kuka sitä nyt saksaa!

Tovin kuunneltuaan ärtyisää vanhaapiikaa mainitsemani luokkakaveri ja naapurin poika otti kirjan kainaloonsa ja asteli luokan ovelle. Äimistynyt lehtori kysäisi: "Minne sinä olet menossa?" Poika tuumasi: "Menen käytävälle opiskelemaan saksaa."

Olkoon kevyet mullat opettajamme haudalla!

[Seppo Niinioja]

Tapasin yhden vielä elossa olevista luokkakavereista, jonka kanssa muistelimme menneitä -kunkas muuten.

Kun obligatoriset krooniset sairaudet oli käyty läpi, siirryimme muistelemaan lukioaikaa 1950-luvun lopulta. Hän kertoi tapauksen, jonka olin jo unohtanut. Oli menossa saksankielen tunti ja opettaja oli silloin huonolla tuulella. Hän aloitti tunnin haukkumalla meidät laiskoiksi ja osaamattomiksi ja piti lujan rippisaaranan heikosta saksankielen taidostamme, mikä tietenkin oli totta. Kuka sitä nyt saksaa!

Tovin kuunneltuaan ärtyisää vanhaapiikaa mainitsemani luokkakaveri ja naapurin poika otti kirjan kainaloonsa ja asteli luokan ovelle. Äimistynyt lehtori kysäisi: "Minne sinä olet menossa?" Poika tuumasi: "Menen käytävälle opiskelemaan saksaa."

Olkoon kevyet mullat opettajamme haudalla!

Meillä oli keväällä riemuylioppilaiden kokoontuminen, josta kirjoitin SSS:n kotisivun blogiini. Haminassa muisteltiin sitäkin, kuinka yksi kolmasosa arvottiin pitkän venäjän lukijoiksi ja näistä muodostettiin yksi rinnakkaisluokka. Onneksi pääsin englannin opiskelijaksi. Kun venäjän osuus myöhemmin väheni, lehtori piti pienentyneille ryhmille tunnit kotonaan. Nythän venäjän arvostus on taas noussut kaupallisista syistä.

Appiukolla (s. 1906) oli aikanaan venäjää kuusi tuntia viikossa ja sai tarpeekseen.

Seppo Niinioja

[Helena V.]

Hei poijat!

Mainitsin äsken toisessa ketjussa olleeni erään kyläkoulun 120 v juhlissa viikonloppuna ja siellä eräs juhlapuhuja (entinen koulun opettaja) mainitsi -50-luvun lopulla kirjoittaneensa erään oppilaan kevättodistukseen, että siirretään 3. luokalle - ohi toisen luokan.

Itse en tätä koulua ole käynyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun faktisesti kuulin näin aiempina vuosikymmeninä muuallakin tehdyn. Minulle nimittäin aikoinaan kirjoitettiin ensimmäisen luokan kevättodistus "siirretään toiselle luokalle", vaikken ensimmäistä luokkaa käynytkään. Pääsin loppukeväästä muutaman kerran oikein kouluun sisään "kuunteluoppilaaksi", kun kävin ahkerasti välituntien aikaan leikkimässä muiden koululaisten kanssa koulun naapurissa asuvien isovanhempieni luota, missä olin päivähoidossa. Opettajan mielestä osasin lukea sujuvasti ja laskea sitäkin paremmin, joten aapisen tankkaus olisi ollut vain turhauttavaa ajanhukkaa.

Onko tällaisia kokemuksia paljonkin? Olisi hauska kuulla.

t. Helena V.

[skoykka]

Isoisäni oli opettaja ja hän vieraili meillä pääsiäislomalla 1948. Lähtiessään hän otti leikkikoulua käyvän veljeni mukaansa ja istutti hänet alakoulun naisopettajan hoteisiin. Keväällä irtosi todistus, jolla poika siirrettiin toiselle luokalle, vaikka oli käynyt koulua vain 1-2 kuukautta. Hän oli kyllä oppinut lukemaan ja laskemaan, kun meillä on vain vuoden ikäero ja oli kuunnellut minun tankkaamistani.:rolleyes:

[Päivi H]

Hei!
Jotain samantapaista:

Kävin kansakouluni 40-luvulla, ja kun minäkin osasin lukea ja kirjoittaa kouluun mennessä, pääsin suoraan toiselle luokalle.

Mutta jouluna tuli sitten stoppi, kun ei ollut laskupäätä (eikä ole edelleenkään). Vanhempien suureksi pettymykseksi minut siirrettiin kevätlukukaudeksi ensi luokalle, ja syksyllä aloitettiin toinen luokka uudelleen. Muistan miten se oli tylsää, kerrata samat vanhat asiat. Mutta matikkapää ei vaan siitä terävöitynyt.
ph

[Kaisa Kihl]

Hei! Samanikäinen ystävätär otettiin suoraan toiselle luokalle äitinsä ja opettajan sopimuksella. Äitinsä halusi näin, jotta meillä olisi yhteinen koulumatka.

Itse olin aloittanut 6-vuotiaana, mutta silloin oli suoritettava testi, ainakin Helsingissä. Myöhemmin Espoon kehnojen kouluolojen vuoksi päätti äitini lähettää minut bussimatkan päähän Vantaan kouluun. Opettajan kanssa vaan sovittiin ja lopulta kunnanisät suostuivat maksamaan. Tällainen joustava rajanylitys oli uutta, mutta pari seuraavaa vuottakin sujuivat samoin. Pieni kyläkoulu oli elämäni hienoimpia kokemuksia! Kolme mainiota opettajaa hoiteli yhdysluokkia ja aurinko paistoi aina;)

terv.
kaisa

p.s. miksi mollaatte venäjän opintoja? Olisiko uusi Puolustusvoimien komentaja tässä tehtävässä ilman kielitaitoaan??

[Seppo Niinioja]

Hei poijat!

Mainitsin äsken toisessa ketjussa olleeni erään kyläkoulun 120 v juhlissa viikonloppuna ja siellä eräs juhlapuhuja (entinen koulun opettaja) mainitsi -50-luvun lopulla kirjoittaneensa erään oppilaan kevättodistukseen, että siirretään 3. luokalle - ohi toisen luokan.

Itse en tätä koulua ole käynyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun faktisesti kuulin näin aiempina vuosikymmeninä muuallakin tehdyn. Minulle nimittäin aikoinaan kirjoitettiin ensimmäisen luokan kevättodistus "siirretään toiselle luokalle", vaikken ensimmäistä luokkaa käynytkään. Pääsin loppukeväästä muutaman kerran oikein kouluun sisään "kuunteluoppilaaksi", kun kävin ahkerasti välituntien aikaan leikkimässä muiden koululaisten kanssa koulun naapurissa asuvien isovanhempieni luota, missä olin päivähoidossa. Opettajan mielestä osasin lukea sujuvasti ja laskea sitäkin paremmin, joten aapisen tankkaus olisi ollut vain turhauttavaa ajanhukkaa.

Onko tällaisia kokemuksia paljonkin? Olisi hauska kuulla.

t. Helena V.

Minut taas opettaja siirsi joululta toiselle luokalle, joten kävin kaksi luokkaa ensimmäisenä kouluvuonna. Opin kotona lukemaan suoraan, tavutus oli uutta.

Ikuiseksi arvoitukseksi on jäänyt, miten pikkuveljeni kirjoitti isän koneella "valtteri sika vasikka lehmä", vaikka ei osannut vielä lukea. Myöhemmin kesälomien aikana toimitimme lehteä Palvaanjärven (http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=16000&y=6746002&x=3524524&lang=FI) Pölinät. Siinä ilmestyi mm. legendaarinen novelli "Borneo", joka alkoi näin: Wasder Gaabe istuskeli eräässä ilotalossa. Tämä sankari taisi esiintyä muissakin seikkailuissa. Liekö Kalle Kustaa Korkki ollut esikuvana. Siell ol lapsen lysti olla.

Tällaisia älyköitä sitä oltiin jo pieninä, ainakin Helena :).

t. Seppo N.

[Heikki Koskela]

Näin vanhemmalla iällä on lysti muistella miten mukavia olivat elon päivät pienenä poikana.

Muistan erityisen hyvin ensimmäisen koulupäiväni aamun syyskuun 1. päivältä sotavuonna 1943, kun aloitimme naapurin Liisan kanssa koulun käynnin. Jostain syystä aamusella tuli ainakin meidän huushollissa kiire laittaa minut koulutielle. Kolme muuta olivat jo lähteneet rutiininomaisesti tuttun kouluun. Äiti koetti parhaan taitonsa mukaan laittaa minua koulukuntoon, kirjoitti lapun ja antoi sen vietäväksi opettajalle. Siinä varmaan seisoi minun nimeni ja mahdollisesti syntymäaikani ikäänkuin todisteena siitä, että olen koulukelpoisessa iässä.

Sen verran tuhraantui aikaa tuona aamuna, että pakollinen silmien pesu ja nenän niisto jäivät väliin. Mutta äiti vannotti minua ja naapurin Liisaakin poikkeamaan matkan varrella olevan kosken rannalle, jossa meidän tuli pestä kasvomme ja sitten jatkaa koululle, jonne joelta oli matkaa vielä noin kilometri.

Näin me teimmekin ja sitten jatkoimme pientä juoksua ("tiistenjokisten kirkkohyssyä") koululle saakka ja olimme tietenkin myöhässä. Kaikki olivat siististi asettuneet pulpetteihin, kun me työnnyimme luokkaan. Annettujen ohjeitten mukaan ojensimmen kirjoitetut nimilaput opettajalle Liisa niiaten ja minä pokaten. Se pokkaus eli kumarrus oli sekin kotona opetettu minulle. Siihen aikaan heitettiin oikea jalka suorana oikealle sivulle ja kavautettiin uudelleen vasemman jalan kaveriksi ja samalla kumarruttiin eteen päin niin syvälle kuin mahdollista. Minä tein niin ja opettaja ihastui tyyliini ja pyysi tekemään kumarruksen uudellen. Minä tietenkin tein ja olin salaa tyytyväinen, että kumarrukseni kelpasi jopa näytteeksi muille.

Päivän jatkoa eteenpäin en muista tarkalleen, mutta luultavasti saimme jotain koulutarvikkeita ihmeteltäväksi.

Sitä koulunkäyntiä jatkui sitten pieniä katkoksia lukuunottamatta eläkkeelle saakka.

PS Jos olen tästä jo aiemmin kirjoittanut tänne, niin antakaatten anteeksi ja syytetään yhdessä sitä alkavaa dementiaa.

[Päivi H]

syytetään yhdessä sitä alkavaa dementiaa.

Kaikkea vielä.

Onko täällä niin ikäloppuja, jotka muistavat saaneensa Amerikan-lahjoja koulusta sodan jälkeen? Ei niitä tosin varakkaimmille muistaakseni annettu.

Minä sain pussillisen parin sentin läpimittaisia lasikuulia, monivärisiä ja kauniita, mutten ymmärtänyt mitä niillä olisi voinut tehdä, ja niitä sitten jaeltiin lahjoina ystäville.
Yksi luokkatoveri esitteli ylpeänä saippuaa, joka oli kuulemma sitä "palmulivettä", ihmeainetta. Kääreessä luki Palmolive. Palmusta tehtyä lipeää tietenkin.
ph

[Erkki Järvinen]

Mukava näitä on muistella, kouluaikoja ja kuinka oltiin aina kaikenlaisia pahoja tekemässä, milloin jäätiin arestiin ja sitten karattiin luokan ikkunasta hypäten pihalle jne. opettaja oli ankara eikä saanut oikein kuria ylläpidettyä, mutta sitten oli eräs naisopettaja jonka ei tarvinnut koskaan edes ääntään korottaa kun kaikki tottelivat kiltisti. Niin näin jälkeen päin ajatellen meille vintiöille ei olisi kovempikaan kuri ollut pahasta ja tänä päivänä ajattelen kaikkia opettajiani hyvillä mielin.

[Antti Järvenpää]

.....Näin me teimmekin ja sitten jatkoimme pientä juoksua ("tiistenjokisten kirkkohyssyä") koululle saakka ja olimme tietenkin myöhässä. Kaikki olivat siististi asettuneet pulpetteihin, kun me työnnyimme luokkaan. Annettujen ohjeitten mukaan ojensimmen kirjoitetut nimilaput opettajalle Liisa niiaten ja minä pokaten. Se pokkaus eli kumarrus oli sekin kotona opetettu minulle. Siihen aikaan heitettiin oikea jalka suorana oikealle sivulle ja kavautettiin uudelleen vasemman jalan kaveriksi ja samalla kumarruttiin eteen päin niin syvälle kuin mahdollista. Minä tein niin ja opettaja ihastui tyyliini ja pyysi tekemään kumarruksen uudellen. Minä tietenkin tein ja olin salaa tyytyväinen, että kumarrukseni kelpasi jopa näytteeksi muille.....

Aina kun ajan Tiistejoen ohitse pulpahtaa mieleen Jussi Raittisen Route 66 levyn suomennos - tehkää uus valtatie kuuskytkuus, jossa yhdessä kohtaa taitaa riimitys mennä jotenkin: "kohta jo hohtaa Tiistenjoki city se on aika pretty". Jos siis on etelästä tulossa Lapualle tai sitä korkeammalle, kannatta Tampereelta suunnata Virroille, Alavuulle ja Kuurtaneen kautta tähän kuuluisaan Tiistenjoki Cityyn, jossa on mm. kaunis kirkko.

Tämän lyhyen hämäläisen johdannon kautta palaan itse asiaan ja tuohon Heikin kuvaamaan kumarrukseen. En muista, miten ja kenen toimesta se minulle oli opetettu - ehkäpä koulussa, mutta se johti minut nk. noloon tilanteeseen, jonka takia se luultavasti on säilynyt hyvin muistissa. En muista tarkalleen juhlaa, kenties se oli joulujuhla tai jokin muu, johon minut oli värvätty laulamaan. Kun laulu oli luritettu oli täsmennetty, että pitää pokata tuolla Heikin kuvaamalla tavalla. Tein tietenkin työtä käskyn mukaan, mutta turmiokseni minulla oli villasukat jalassa, ja kuin voimalla komautin sen oikean jalan sivusta vasempaan jalkaan kiinni, niin kaikkien fysiikan lakien ja villasukkien ja parketin välisen pienen kitkan vuoksi vasen jalka alkoi liukumaan altani pois ja menetin tasapainon. Seurauksena oli tietenkin melkoinen juhlasalin täyteinen nauru ja luultavasti kukaan ei muista sitä laulua, mutta useat ehkäpä sen kumarruksen.

[Päivi H]

Tuosta Antti Järvenpään muistelosta: lapselle ei juuri kamalampaa voi olla kuin että yleisö nauraa vahingolle. Mutta riippuuhan se iästä ja mentaalitasapainosta, miten lapsi sen ottaa.
No tämä ei ole vahinko: minun piti lausua kevätjuhlassa runo, jossa oli säe "ja rokulipäiviä rapiasti". Kieltäydyin ehdottomasti lausumasta tuota säettä, vaikka selitettin mikä on rokulipäivä ja mitä tarkoittaa rapiasti. Uskoin että kaikki nauraisivat ripulinkuuloiselle säkeelle.
Mutta ihme ja kumma, järki voitti ja sain juhlassa sanotuksi nuo nolonkuuloiset sanat - helsinkiläislapselle hyvin vieraat - ja aika reippaasti vielä.
Ja nyt riittää muistelo. Hyvää yötä.
ph

[eeva häkkinen]

Olin utelias lapsi ja kyselin kaikkea, varsinkin kirjaimet kiinnostivat. Siihen aikaan oli kuitenkin sellainen muoti, ettei lapsi olisi saanut oppia lukemaan ennen kouluunmenoa, ja niinpä äitini ei vastannut kunnolla kirjainkyselyihini. Isäni, vanhankansan mies, ei sellaisista muodeista piitannut ja kun kiipesin hänen syliinsä hänen lukiessaan sanomalehteä, kertoi hän auliisti kirjainten nimiä. Niinpä opin vahingossa lukemaan nelivuotiaana. Kyläkoulun opettaja, tiukkanutturainen täti, päätti, että minut piti panna kouluun 6-vuotiaana "kun kerran osasin lukea" ja tuli keskustelemaan asiasta vanhempieni kanssa. Olin kuullut muilta lapsilta, kuinka "äkäinen" tuo opettaja oli, ja pelästyin hänen tullessaan niin, että vatsani tuli kipeäksi ja kieltäydyin ehdottomasti lähtemästä kouluun. Sen ajan pikku kyläkoulussa opiskeli kolme ensimmäistä luokkaa samassa luokkahuoneessa ja saatoin seurata kaikkien luokkien opetusta aloitettuani koulunkäynnin säädettyyn aikaan. Ensimmäisen joululoman jälkeen sanoi opettaja (ei enää se tiukkanutturainen) "tulehan sinä tälle puolelle luokkaa". Pääsin istumaan tokaluokkalaisten kanssa ja sain keväällä toisen luokan todistuksen. En muista, että olisin koskaan saanut ekaluokan todistusta enkä tiedä, miten mahdollinen "red tape" hoidettiin - ehkä sitä ei silloin niin paljon ollutkaan.

[Heikki Koskela]

Kaikkea vielä.

Onko täällä niin ikäloppuja, jotka muistavat saaneensa Amerikan-lahjoja koulusta sodan jälkeen? Ei niitä tosin varakkaimmille muistaakseni annettu.

Minä sain pussillisen parin sentin läpimittaisia lasikuulia, monivärisiä ja kauniita, mutten ymmärtänyt mitä niillä olisi voinut tehdä, ja niitä sitten jaeltiin lahjoina ystäville.
Yksi luokkatoveri esitteli ylpeänä saippuaa, joka oli kuulemma sitä "palmulivettä", ihmeainetta. Kääreessä luki Palmolive. Palmusta tehtyä lipeää tietenkin.
ph

Muistan varhaislapsuudestani tapauksen, joka liittyy mainittuihin lasikuuliin. Kotikyläni rajoittuu hyvin komeaan laaksoon, jonka rinteet nousevat useita metrejä laakson pohjaa korkeammalle. Rinteiden päällä on aikoinaan asunut kivikautista kansaa (maisteri Ville Luhon tutkimuksen mukaan), joka jätti olemassaolostaan merkkejä luullakseni silloisen meren rantaan.

Luho suoritti siellä sodan jälkeen kaivauksia ja me pojat pyörimme tietenkin tutkijoitten jaloissa ja ihmettelimme kaivamisia. Minua vanhemmat pojat keksivät jekun, jonka sitten toteuttivatkin. Hieman kauemmaksi tutkimusalueelle tekivät pienen kolon maahan ja tipauttivat siihen kauniin marmorikuulan ja peittivät kohdan. Satuin näkemään tarkan paikan ja poikien poistuttua paikalta hiippailin kätkölle ja ja kivoin kuulan maasta ja panin taskuuni.

Marmorikuula oli kauan kiinnostukseni kohteena mutta joutui sitten hukkaan.

Meidän koulussa jaettiin sodan jälkeen kunnan toimesta muutamille koululaisille - köyhimmästä päästä tietenkin - mm jalkineita, joita myös monoiksi kutsuttiin. Meidän perhe oli naapurin perheen ohella aina jonon kärjessä sosiaalisen asemamme vuoksi. Hieman minua hävetti, että jouduin armopalojen saajaksi mutta kauniit kiiltavät monot peittivät häpeän tunteen ja olin lopultakin vain tyytyväinen saamiini kenkiin.

Amerikan paketteja meille kyllä tuli sodan jälkeen äitini serkulta. Paketiti sisälsivät kaikenlaista mm. paahtamattomia kahvin papuja. Tämä tapahtuma johti aikuisiälläni siihen, että minulla oli pakonomainen tarve käydä katsomassa sitä seutua Minnesotassa, mistä paketit oli lähetetty. Talo oli vielä jäljellä mutta William Pylka ja vaimo olivat jo kuolleet ja talo tyhjillään - pieni ja vaatimaton paikka.

[Jarmo Hartikainen]

Vuonna yks ja kaks, joskus viiskymmenluvun lopulla olimme naapurin pojan kanssa menossa aamulla kouluun, muistaakseni toinen vuosi menossa. Siinä matkan varrella oli rakennustyömaa jossa kaivinkone "hullujussi" kaiveli talon perustusta. No, siihenhän me pojat unohduttiin seuraamaan ja myöhästyimme kaksi tuntia. Kyllä tuli sapiskaa niin koulussa kuin kotonakin.
Että silleen me pojat Kajjaanista.

[Helena V.]

Hei,

Näyttääpä meitä luokan yli hyppijöitä olevan enemmänkin. :D: Sepon tapauksen tarkemmin muistellen jo tiesinkin.

Ilmeisesti tällainen käytäntö onnistui vielä 60-luvulla kyläkouluissa, mutta kaupunkien suuremmissa kouluissa ei näköjään juuri enää sallittu poikkeamia säännöistä.

Silläkin kysyin, että olimme muuttaneet kesän aikana Nastolasta Lahteen, jossa sitten aloitin koulutieni, mutta pikkuveljeni joutui odottamaan normaalia koulunkäynti-ikää, vaikka käsittääkseni häntä oikein yritettiin laittaa suoraan toiselle luokalle. Hän oli ehdottomasti perheen "älykkö" (luki hädin tuskin 4 vuotiaana tietosanakirjoja ja minulle Aku Ankkaa, kun en itse vielä osannut ja sekös minua kismitti, joten aina piti koittaa kuitata sanomalla "mutta ruvetaanpas laskemaan!" Ei veljen tosin tarvinnut ensimmäisillä kolmella luokalla normaaliin koulutyöhön juuri osallistua. Hänellä oli aina omat lukemiset ja tekemiset luokan perällä ja kun opettajalla oli jotain menoja, veli laitettiin sijaisopettajaksi.

Ymmärtääkseni nykyään lapsille on erilaisia koulukypsyystestejä, joista suoritumalla koulun voi hyvinkin aloittaa aikaisemmin. Ei se tosin silti taida olla kovin yleistä, vaan halutaan antaa lasten olla lapsia, kouluja saa sitten käydä tarpeekseen myöhemmin.

t. Helena V.

[Seppo Niinioja]

Hei,

Näyttääpä meitä luokan yli hyppijöitä olevan enemmänkin. :D: Sepon tapauksen tarkemmin muistellen jo tiesinkin.

Ilmeisesti tällainen käytäntö onnistui vielä 60-luvulla kyläkouluissa, mutta kaupunkien suuremmissa kouluissa ei näköjään juuri enää sallittu poikkeamia säännöistä.

Silläkin kysyin, että olimme muuttaneet kesän aikana Nastolasta Lahteen, jossa sitten aloitin koulutieni, mutta pikkuveljeni joutui odottamaan normaalia koulunkäynti-ikää, vaikka käsittääkseni häntä oikein yritettiin laittaa suoraan toiselle luokalle. Hän oli ehdottomasti perheen "älykkö" (luki hädin tuskin 4 vuotiaana tietosanakirjoja ja minulle Aku Ankkaa, kun en itse vielä osannut ja sekös minua kismitti, joten aina piti koittaa kuitata sanomalla "mutta ruvetaanpas laskemaan!" Ei veljen tosin tarvinnut ensimmäisillä kolmella luokalla normaaliin koulutyöhön juuri osallistua. Hänellä oli aina omat lukemiset ja tekemiset luokan perällä ja kun opettajalla oli jotain menoja, veli laitettiin sijaisopettajaksi.

Ymmärtääkseni nykyään lapsille on erilaisia koulukypsyystestejä, joista suoritumalla koulun voi hyvinkin aloittaa aikaisemmin. Ei se tosin silti taida olla kovin yleistä, vaan halutaan antaa lasten olla lapsia, kouluja saa sitten käydä tarpeekseen myöhemmin.

t. Helena V.

Nuorempi tyttäremme on syntynyt helmikuussa ja laitoimme hänet aikanaan 1970-luvun puolivälissä koulukypsyystesteihin, jotka hän läpäisi ja aloitti siis koulun 6-vuotiaana. Ehkä ei enää laitettaisi. Osa-alueet, joita silloin testattiin, olivat muistaakseni samoja, joista emeritusprofessori Terttu Arajärvi, presidentin anoppi kirjoittaa tässä: (http://www.terveydenhoitouutiset.fi/thu0601/3.htm ) eli älyllinen kehitystaso, tunne-elämän tasapainoinen kehittyminen ja sosiaalisuus. Terttu Arajärven syvästi viisaita ja lämpimiä ajatuksia on ollut aina ilo kuulla ja lukea.

Vaikka koulunkäynti oli helppoa, minulla oli ehkä puutteita noissa muissa osa-alueissa. Elämän koulu lienee sentään jotakin opettanut.

Arajärvi kirjoittaa myös, että pienten koululaisten pitkiksi venyvät yksinäiset iltapäivät huolestuttavat häntä. Nuorempi poikamme ei uskaltanut mennä sisälle ensimmäisellä luokalla koulun jälkeen samana kesänä ostettuun uuteen taloomme, mutta keräili omenat pihastamme sekä sienet naapuritontilta. Tämä tilanne ei kestänyt pitkään ja tuskin aiheutti traumoja.

t. Seppo N.

[Heikki Koskela]

Olosuhteet ja kasvatusmenetelmät kouluissa ovat muuttuneet sitten sodan jälkeisen ajan. Suhtautuminen kriisitilanteisiin oppilaitten keskuudessa on muuttunut rankaisevasta asenteesta sovittelevaan suuntaan. Vaikka itse olen elänyt tuon kehitysvaiheen läpi "sisältä" päin - ensin rangaistavana oppilaana ja myöhemmin ymmärtävänä ja sovittelevana opettajana - en ole vieläkään päässyt ymmärrykselle siitä, mikä on hyvää kasvatusta ja mikä ei sitä ole. Ehkei milloinkaan saavuteta ehdotonta varmuutta oikeasta kasvatuksesta.

Sen vain muistan omalta kohdaltani aloittaessani loputonta kehittymisen kaarta 7-vuotiaana, että jouduin silloin tällöin vastaamaan teoistani opettajalle seisomalla tiiviisti nurkkaan komennettuna mudollisesti häpeämässä. Jostan syystä en silloin tuntenut asian johdosta häpeää lainkaan. Tunsin vain kärsiväni rangaistusta tehtyäni virheen.

Yksi virheistäni kehittyi eräällä "muovailuvahatunnilla" opettajan annettua vapaat kädet tehdä vahasta jotain mukavaa. Pulpettikaverini (Ensio Kohonen) oli luonteeltaan taiteellinen ja muovasi vahasta possun ja teki sille pienet kolot lyijykynän terällä silmiksi possun niskaan (tai ainakin luulin niin). Minua alkoi asia naurattaa niin kovasti, että minulta pääsi äänekäs paukku. Opettaja tulkitsi tämän rangaistavaksi teoksi ja laittoi minut seisomaan nurkkaan ja käski hävetä.

Toisen kerran jouduin syystä tai toisesta siirtolaispojan (Erkki Huovinen) kanssa tappeluun koulun tampuurissa. Tuohon aikaan siirtolaisia oli meidän kylällä melko paljon. Me nahistelimme niinkuin nyrkkeilykehässä ja toiset ympärillä yllyttivät ja kirkuivat kiihottavasti. Sen verran saimma aikaiseksi, että ainakin minun nenästäni alkoi tipahdella jo verinokkoja. Tämä ei estänyt tappelun jatkumista vaikka aloinkin parkua. Vasta opettajan väliintulo rauhoitti tilanteen. Hän kokeneena rintamalottana tarttui meitä molempia kauluksesta kiinni ja roikotti meidät kummatin kahteen eri nurkkaan. Jalat ottivat silloin tällöin lattiaan matkalla luokkaan. Hän käski molempien hävetä tappelun vuoksi. En vain jaksa muistaa häpesimmekö kumpikaan.

Välitunnin alkaessa olimme taas ihan hyviä kavereita.

Jälkeen päin olen ajatellut, miksi kaksi minua vanhempaa veljeäni eivät tulleet minun avukseni.

[Antti Järvenpää]

Nykyisin puhutaan paljon koulujen kurinpito-ongelmista ja monasti kuulee, että asia oli toisin kun opettaja sai vielä kurittaa ruumiillisesti oppilaita. Ihmisen tiedot ovat usein kuitenkin kummallisia, sillä ruumillinen kuritus kiellettiin kansakouluasetuksessa vuonna 1914. Siis sen paremmin minun kuin vanhempienikaan kouluaikoina ruumillinen kuritus ei ole ollut luvallista. Toisaalta sitä kyllä joskus joutui lähtemään livakasti talutettuna eteiseen, mutta ei käsivarteen tai niskaan tarttumista pidetty ruumillisena kurituksena. Juttuja toki liikkui, että se ja se opettaja käytteli karttakeppiä rohevasti, mutta ainakaan omalle kohdalle ei sellaista osunut.

Yleisellä tasolla aiheesta osui silmääni jonkun yleisöosastokeskustelun kautta Oulun yliopiston opinnäyte "Ongelmaoppilaat Oulun kansakoulussa vuosina 1874 - 1974" http://herkules.oulu.fi/isbn9514267869/ joka on hyvin mielenkiintoinen tutkimus ja historiallinen katsaus pitkältä aikajänteeltä.

[Jarmo Hartikainen]

Minulla oli aikoinaan kahdella ensimmäisellä luokalla kansakoulussa opettaja joka ei hyväksynyt vasenkätisyyttä. Niinpä kaksi ekaa luokkaa meni tunneilla siten, että vasen käsi oli taskussa ja kaikki hommat tehtiin oikealla kädellä. Välitunnit sai käsi olla pois taskusta. Hyvää tässä oli se, että minusta tuli molempikätinen. Nykyisin voimahommat teen oikealla ja tarkkuushommat vasemmalla.

[Erkki Järvinen]

Minulla oli aikoinaan kahdella ensimmäisellä luokalla kansakoulussa opettaja joka ei hyväksynyt vasenkätisyyttä. Niinpä kaksi ekaa luokkaa meni tunneilla siten, että vasen käsi oli taskussa ja kaikki hommat tehtiin oikealla kädellä. Välitunnit sai käsi olla pois taskusta. Hyvää tässä oli se, että minusta tuli molempikätinen. Nykyisin voimahommat teen oikealla ja tarkkuushommat vasemmalla.

kyllä se on vain hyväksyttävä vasenkätisyys, eikä ketään olisi saanut pakottaa toimimaan toisin, ei silloin eikä nykyään. - oikeakätisenä ajattelen useinkin kammolla sitä jos olisin pakoitettu toimimaan vasemmalla kädellä kun on syntynyt oikeankätiseksi.
- Olen muuten huomannut TV:stä ja muuallakin, että vasemmalla kädellä kirjoittavia ihmisiä on todella yllättävän paljon.

[Heikki Koskela]

Minulla oli aikoinaan kahdella ensimmäisellä luokalla kansakoulussa opettaja joka ei hyväksynyt vasenkätisyyttä. Niinpä kaksi ekaa luokkaa meni tunneilla siten, että vasen käsi oli taskussa ja kaikki hommat tehtiin oikealla kädellä. Välitunnit sai käsi olla pois taskusta. Hyvää tässä oli se, että minusta tuli molempikätinen. Nykyisin voimahommat teen oikealla ja tarkkuushommat vasemmalla.

Tämä oli todella käytäntö kansakouluissa aiemmin. Nuorin veljeni oli myös vasenkätinen, mutta opettaja pakotti hänet kirjoittamaan oikealla kädellä. Hänestäkin tuli kaksikätinen siitä alkaen.

Luulen opettajien vaatimuksen johtuneen siitä, että esim. kaunokirjoitustunnilla ainakin vielä 1950-luvulla käytettiin mustekynää ja mustetta. Vasemmalla kädellä kirjoitettaessa saattoi kirjoitettu teksti suttaantua ennkuin se ehti kuivua.

[Seppo Niinioja]

Äsken kuolleen sorakeisari Tauno Valon vaalilausetta mukaillen vähän soraa sukututkimuskeskustelujen rattaisiin:

Kouluaikanani ja näköjään vähän myöhemminkin ilmestyi kirjasarja: Kolumbus: Poikien vuosikirja. Sellaiset ovat tietysti nykyään kiellettyjä:confused:? Olivat oivallisia JOT-kirjoja, siis Juuri Oikeaan Tarpeeseen. Eräs antikvariaatti kuvaakin vuoden 1960 kappaleensa kuntoa näin: Selkä ja kannet kuluneet sekä likaantuneet käytössä ; sidos löystynyt ; tahriintumista sivujen syrjissä. Yhdessä vuosikirjassa oli minua erityisesti kiinnostanut huikea visio: Annetaan apinalle kirjoituskone ja pannaan se kirjoittamaan miljoonan kirjaimen pituisia kirjoja. Kiellettyä tämäkin tietysti nykyään. Ensimmäisessä kässärissä on pelkkää a:ta, seuraavassa miljoonas kirjain on b, jne, jne. Kirjapino ulottuisi muistaakseni Kuuhun asti, ehkä pitemmällekin. Se sisältäisi kaikki latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetut ja tulevaisuudessa kirjoitettavat kirjat. Yli miljoonan kirjaimen pituisen kirjan alku löytyisi yhdestä kirjasta, jatko toisesta jne. Tulevaisuuden keksinnöt, tulevat tapahtuvat ja paljon muuta olisi siellä valmiiksi kerrottuna. Ainoa (?) ongelma olisi se, että olisi mahdotonta erottaa, mikä on faktaa, mikä fiktiota. Ihan kuten monissa Suku-Forumin keskusteluissakin.

Arthur C. Clarken Lapsuuden lopussa lähetettiin yksi ET lukemaan maailman kirjastot läpi, missä taisi mennä pari päivää. Etsivät merkkejä maailmankirjallisuudesta heidän aikaisemmista vierailuistaan. Nokian kaapelitehtaalla, jossa ruvettiin 1960-luvun alkupuolella tietokoneidenkin kanssa puljaamaan, oli rivikirjoitin, joka pystyi kirjoittamaan Seitsemän veljestä seitsemässä minuutissa eli minuutti/veljes. En ole seurannut alan myöhempää kehitystä.

Seppo Niinioja