Rustholleista, ratsutiloista ja augmenteista

[Rotta]

Tässä on viestiketju, jossa voi kirjoittaa kaikenlaisista rustholleista, joihin kuuluvat:

-säterirusthollit. Tila, joka säilytti säterioikeutensa ratsupalvelusta vastaan. Maanluonnoltaan joko kruunun tai perintötila tai jopa molempia.
-rusthollit. Tilat, jotka (alunperin) varustivat ratsumiehen kruunun palvelukseen ja saivat sitä kautta verovapauden (ja joitakin muitakin etuja joista myöhemmin lisää). Maanluonnoltaan joko kruunun tai perintötilan luonteisia tai molempia.
-ratsutila/ratsastila. Tila joka varusti ratsaan verovapautta vastaan. Tällä yleensä tarkoitetaan ennen ruotujakolaitosta tapahtunutta ratsupalvelua.
-augmentti: aputila, joka maksoi pääveronsa suoraan rusthollille. Rusthollarilla oli myös tiettyja erioikeuksia augmenttiinsa nähden.

Make

[M.Sjostrom]

-säterirusthollit. Tila, joka säilytti säterioikeutensa ratsupalvelusta vastaan. Maanluonnoltaan joko kruunun tai perintötila tai jopa molempia.

Make

Mikä kumman säterioikeus se on jota tässä väitetään ??
Tähän peruskysymykseen tulisi ensin vastata, ennen kuin juoksentelee käyttelemässä falskisti käsitettä 'säterioikeudet'.

Minun mielestäni tässä käyttämäsi käsite 'säterioikeudet' on hölynpölyä.

Säterin erioikeus oli vapaus siitä että olisi tullut varustaa ratsumies. Säterioikeuden sisällön vastaista on se, että varustetaan ratsumies. Jos ratsumies kuitenkin varustetaan, silloin on tosiasiassa luovuttu säterioikeudesta. Tällöin on epärealistista puhua säterioikeuden säilyttämisestä.

[Rotta]

Tuohon vastasin jo, mutta laitetaan nyt kerran vielä: Rälssisäteri oli vapautettu ratsupalveluksesta, maaverosta ja vuodesta 1600 lähtien kruununkymmenyksistä. Säterirustholli säilytti muut oikeudet (tarkoittaen siis vapautuksia em. veroista), mutta joutui varustamaan rakuunan.

Make

[Sami Lehtonen]

Tuohon vastasin jo, mutta laitetaan nyt kerran vielä: Rälssisäteri oli vapautettu ratsupalveluksesta, maaverosta ja vuodesta 1600 lähtien kruununkymmenyksistä. Säterirustholli säilytti muut oikeudet (tarkoittaen siis vapautuksia em. veroista), mutta joutui varustamaan rakuunan.

Make

Eikö ihan tavanomainen rustholli ollut vapautettu noista veroista? Saipa vielä tarvittaessa parin augmentin verot, jos tila yksin ei riittänyt ratsumiehen varustamiseen.

[M.Sjostrom]

Tuohon vastasin jo,

Itsehän halusit juoksennella taas eri paikkaan kirjoittelemaan tuota väitettäsi, joka mielestäni on hölynpölyä.

... Rälssisäteri oli vapautettu ratsupalveluksesta, maaverosta ja vuodesta 1600 lähtien kruununkymmenyksistä. Säterirustholli säilytti muut oikeudet (tarkoittaen siis vapautuksia em. veroista), mutta joutui varustamaan rakuunan.


Olet puhumassa erinäisistä verovapauksista, suunnilleen rälssivapauksista; et 'säterioikeudesta'.

Säterin erioikeus oli että rakuunaa tai muuta sotilasta ei varustettu.

Verovapaudet ovat verovapauksia. Ei ihme, että asioista tulee sotkua, kun verovapauksista yritetään käyttää termiä säterioikeus, joka on kuitenkin aivan muu asia.

Mitäpä, jos ottaisit opiksesi, jättäisit hölmöyden jankkaamisen, ja suostuisit käsittämään, että säterirustholli sai (tai säilytti) VEROVAPAUDET kun varusti ratsumiehen.

[ja, olennaisesti samat verovapaudethan sai myös talonpoikainen rustholli, ratsupalvelusta vastaan. Ihme, että heidän kohdallaan ei ole jo ryhdytty mokeltamaan että heilläkin olisi muka ollut 'säterioikeudet']

[Rotta]

Rustholli oli vapautettu vuotuisesta verosta ja ylimääräisistä veroista (ei kuitenkaan kymmenyksistä) ja kyllä, rusthollille voitiin myöntää aputiloja eli augmentteja, mikäli tilan vuotuiset verot eivät tehneet yhtä paljon kuin ratsuplavelus maksoi. Augmentteja oli yksi tai useampi (kaikilla rustholleilla ei näitä kuitenkaan ollut). Augmenttien lukumäärästä ei voi kuitenkaan suoraan päätellä rusthollin vaurautta. Monestihan kirjallisuudessa ilmoitetaan rusthollin olevan varakas, jos sillä on vähän augmentteja. Augmenttien koko ja veron määrä vaihtelivat sen verran paljon, että lukumäärän perusteella ei vpoi päätellä pljoakaan. Mikäli augmentteja ei ole lainkaan, niin silloin tilan veron määrä oli jokseenkin sama kuin ratsupalvelukorvaus eli tila oli varakkaampi. Mikäli veron määrä oli huomattavasti enemmän kuin mitä ratsupalvelukorvaus laskennallisesti olisi ollut, voitiin ratsupalveluksen määrää korottaa. Esimerkiksi Kangasalan Liuksiala oli viiden manttaalin koollaan kaksinkertaisesti ratsuvelvollinen eli se varusti kaksi ratsukkoa.

Make

[olanyk]

Olen itselleni kirjoittanut aiheesta. Pääosa on lainattu Sipoon historiasta. Jos auttaa hahmottamaan vuosien saatossa muuttunutta tilannetta, kovin helposti ymmärettävä aihepiiri ei ole.

Olavi

Rälssi, Aatelisto, Rälssitilat, Säteritila, Säterikartano, Aateliskartano, Säteriratsutila, Verosäteri, Ostorälssit, Panttirälssit, Varustettu rälssi, Lampuotitila, Läänitykset, Lahjoitukset, Sopimus verotila, Allodiaalilahjoitus, Neljännesperuutus, Iso reduktio,

Rälssitilojen omistus kuului yksityishenkilöille, tavallisesti aatelisille ja niitä viljelivät lampuodit (vuokraviljelijät). 1600-luvulla syntyi uusi tilatyyppi verorälssitila. Se syntyi perintötilasta siten, että kruunu luovutti rälssimiehelle oikeuden kantaa sen verot. Näitä käsitellään myöhemmin.

Maallisen rälssin (aateliston) synty ajoitetaan tavallisimmin Alsnön herrojenpäiviin vuonna 1280. Tuolloin kuningas Mauno Ladonlukko vapautti kuninkaalle maksettavasta verosta kaikki ne, jotka lupautuivat varustamaan ratsumiehen ja hevosen.

Verovapaus koski alun perin kaikkia rälssimiehen maita. Rälssimiesten hankkiessa talonpoikaistaloja myös ne saivat vapautuksen. Näitä rälssi- tai lampuotitiloja viljelivät lampuodit, jotka maksoivat vuokraa rälssimiehelle.

Ratsupalvelu ja siten myös rälssioikeus alkoi periytyä 1300-luvulla. Rälssisäätyyn pääsyä alettiin rajoittaa 1400-luvun alussa. Rälssioikeudesta pääsi nauttimaan vain kuninkaalta rälssikirjeen saanut henkilö. Rälssikirjeiden ja vaakunoiden, jotka otettiin käyttöön 1420, kautta rälssistä oli käytännössä muodostunut aatelissääty.

Suomalainen rälssi omisti melko vaatimattoman määrän maata keskiajalla verrattuna Ruotsiin. Suomessa oli keskiajan lopulla 250 aatelis- tai säterikartanoa. (Aatelisten asumakartanoita tai tiloja, jotka oli aatelisten henkilökohtaisessa omistuksessa, kutsuttiin 1500-luvulla sätereiksi). ja hiukan yli 800 lampuotitilaa. Kaikkiaan niitä oli 3,1, % kaikista Suomen tiloista. Ruotsissa vastaava luku oli 20,7 %. Suomen keskiaikaiset säterit ja lampuotitilat oli keskittyneet pääasiassa Varsinais-Suomeen ja Uudellemaalle.

Välboren-sanaa ei käytetty pelkästään aatelisarvon omaavista. Sanaa on aina välillä käännettymyös merkityksessä vapaasukuinen. Tämä taas viittaisi rälssisukuun, joka taas yleensä yhdistetäänaateluuteen. Se viitannee lähinnä siihen, että aikaisemmissa polvissa on ainakin jonkinlainen vapaasukuisuus, aateluus, ollut käytännössä suvun olemus. Sanan osa "boren" viittaa syntymään, syntyperään, ei omiin saavutuksiin. Se seikka, että nämä usein olivat upseereita, korkea-arvoisia virkamiehiä, johtui kait siitä, että näiden arvojen saavuttaminen oli helpompaa, kun (joskus ainoa tapa) syntyi sopivaan sukuun. Siis taustalta löytynee ainakin useimmissa tapauksissa sukua, jonka perusteella syntyperää voisi kutsua "korkeammaksi" tai "paremmaksi".

Rälssi muuttuu lopullisesti aateliksi vasta vuoden 1569 aatelisprivilegioissa ja aateluuden periytyminen vain mieskantaisesti saa vahvistuksensa 1600-luvun privilegioissa ja ritarihuonejärjestyksissä. (lähde Genos Yrjö Blomstedt)

Yhdellä aatelismiehellä saattoi olla useita säteritiloja. Ne vapautettiin jo keskiajalla kaikista kruunun veroista, paitsi kymmenyksistä jotka aatelismiehet maksoi muodollisesti vuoteen 1600 asti.

Kustaa Vaasan aikana yleistyi käytäntö, ettei aatelismiehen enää tarvinnut tehdä ratsupalvelua kotitilojensa edestä ja Eerik XIV vahvisti tämän erioikeuden 1562. Vuonna 1569 ulotettiin vapautus ratsupalvelusta koskemaan kaikkia aatelin säteritiloja., mutta ratsumies tuli varustaa kaikilta lampuotitiloilta. (Varustettavien ratsumiesten lukumäärää sääteli se, kuinka suuret verotulot aatelismiehellä oli lampuotitilaltaan). Aatelin ratsupalveluvelvollisuus säilyi 1600-luvun lopulle saakka vaikkakin aatelismiehet, jotka eivät kyenneet suorittamaan ratsupalvelua, saivat pitää aatelisäätynsä.

Kustaa Vaasan ajoista alkaen kruunu jakoi nk. läänityksiä, jotka tavallisesti käsitti vain yksittäisen tilan tai kylän, mutta joskus koko pitäjän. Esimerkkinä Sipoo oli Klaus Flemingin läänityksenä 1561-62.

Läänitys merkitsi rälssi- tai aatelismiehelle, että hän sai kantaa itse saamansa tilan kruununverot. Läänitys annettiin tavallisesti palkkiona kruunulle tehdyistä palveluista tai sodassa kärsityistä menetyksistä. Läänitys voitiin antaa toistaiseksi mikä merkitsi sitä, että kruunu saattoi peruuttaa verot itselleen milloin tahansa. Läänityksiä annettiin myös saajan elinajaksi. Juhana III:n hallituskaudesta alkaen hallitsijat myönsivät periytyviä läänityksiä, nk. lahjoituksia. Aluksi lahjoitettiin pääasiassa kruununtiloja, mutta myöhemmin myös perintötiloja.

Aateli kasvatti maaomaisuuttaan myös ostamalla perintötiloja koko 1500-luvun ajan. Tämä oli tavallisempaa Suomessa kuin Ruotsissa. Useimmassa tapauksessa talonpojat myivät tilansa vapaasta tahdosta, koska edut olivat suuremmat kuin haitat. Talonpojat saivat tavallisesti asumaan tilalleen, jolloin kauppahinta oli heille selvää voittoa. Joskus talonpojat joutuivat myymään tilansa myös pakon edessä velkaannuttuaan aatelismiehelle.

Kruunu jonka verotulot näiden kauppojen kautta väheni, yritti estää perintötilojen myyntiä, mutta huonolla tuloksella. Juhana III vakavasti ongelmaan tultuaan valtaan. Hän käski vouteja useaan kertaan 1570-luvulla tarkastamaan koko valtakunnan ja peruuttamaan kruunulle kaikki aateliston ostamat tilat. Tämä ei keskeyttänyt aateliston maanostoa, mutta kruunu sai kaupat paremmin valvontaan.

Maan lahjoittaminen aatelisille oli lisääntynyt huomattavasti jo 1500-luvun loppupuolella. Se oli kuitenkin vaatimatonta verrattuna 1600-luvulla annettuihin lahjoituksiin ja läänityksiin, jotka huipentuivat kuningatar Kristiinan hallituskaudella. Vuoden 1655 tienoilla, kun aateli omisti eniten maata kuului esimerkiksi 60 % kaikista Uudenmaan ja Hämeen läänin manttaaleista aatelisille. Syynä laajoihin maanluovutuksiin oli Ruotsin lähes jatkuva sotatila 1600-luvun alkupuolella. Sotakoneiston ylläpito vaati suuren upseeri ja virkamieskunnan. Useimmat etenkin korkeimmat virat kuuluivat aatelisille. valtakunnan usein heikon talouden vuoksi kruunu joutui maksamaan heidän palkkansa rahan sijasta lahjoittamalla ja läänittämällä heille maata.

Kuten edellä on käynyt ilmi, alkoi kruunu 1500-luvun lopussa jakaa perinnöllisiä läänityksiä, allodiaalilahjoituksia, jotka periytyivät suoraan alenevassa polvessa sekä mies- että naispuolisille perillisille ja lisäksi selkä- ja sivuperintönä. Perinnölliset läänityksiä voitiin vapaasti myydä tai pantata. Vuonna 1604 valtiopäivillä ns. Norrköpingin päätöksen mukaan kiellettiin perinnöllisten lahjoitusten antaminen. Näin syntyivät Norrköpingin päätöksen nojalla annetut lahjoitusmaat, joiden perintöoikeus jatkui ainoastaan miespuolista sukuhaaraa pitkin. Jos miespuolisia jälkeläisiä ei ollut, joutui lahjoitusmaa kruunulle. Määräyksistä huolimatta jaettiin myös jatkossa allodiaalilahjoituksia, mutta kuitenkin vähemmän.

Lahjoitusten lisäksi aateliset saivat myös läänityksiä toistaiseksi tai eliniäkseen, mutta nämä kävivät harvinaisemmiksi Kustaa II Adolfin kuoltua. Hänen aikana kruunu alkoi myydä tai pantata tilojen perintöoikeuksia aatelisille. Näin syntyi nk. ostorälssi- ja panttirälssitilat , jotka oivat perinnöllisiä. Käytännössä useimmat näistä tiloista annettiin aatelisille mm. maksamattomien palkkojen korvauksena.

Jos kruununtila lahjoitettiin tai myytiin aatelismiehelle, sai hän täydellisen omistusoikeuden siihen ja tila muuttui lampuotitilaksi. Läänitetyistä kruununtiloista ei kuitenkaan tullut automaattisesti lampuotitilaa, vaan läänityksen haltija sai ainoastaan kantaa kruununverot.

Suomessa olivat useimmat tilat 1600-luvun alkupuolella perintötiloja. Kun perintötila lahjoitettiin rälssimiehelle, tämä sai ainoastaan oikeuden veronkantoon. Perintö- ja omistusoikeus säilyi talonpojalla. Näitä tiloja kutsuttiin verorälssitiloiksi.

Useista verorälssitiloista tuli kuitenkin 1600-luvulla lampuotitiloja, koska talonpojat myivät perintöoikeutensa aatelismiehelle. Tähän oli monia syitä. Tavallisimmin talonpojan oli pakko myydä tila verovelkojen takia. Jos tila jäi autioksi jäi perintöoikeus aatelismiehelle.

Aatelisten halu saada perintöoikeus verorälssitiloihin ei johtunut siitä, että he halusivat enemmän verotuloja. Veroja oli mahdotonta nostaa siitä mitä talonpojat olivat maksaneet kruunulle. Perintöoikeus toi aatelisille muita etuja. Hän saattoi vaatia osan veroista päivätöinä, häätää epämieluisen talonpojan tai yhdistää useamman talonpoikaistilan säteriksi. Termiä säteri alettiin käyttää tultaessa 1600-luvulle. Se merkitsee melkein samaa kuin säteritila, mutta sillä on myös verotekninen merkitys. Useita sätereitä perustettiin vain verovapautta ajatellen. Vaikka sätereillä tuli olla kunnollinen asuinrakennus, ei monilla sätereillä ollut sellaista ollenkaan, koska aatelisella ei ollut tarkoitus asua siellä. Usein sätereitä viljelikin lampuoti maksaen puolet sadosta aatelismiehelle. Esim. Itä-Uudellamaalla sätereistä kolmasosa oli 1680-90 lampuotien viljelyksessä.

Säterin perustamiseen tarvittiin lupa kuninkaalta tai ainakin maaherralta. Kun luvat myönnettiin muita mutkitta, tuli hakemuksista pelkkä muodollisuus. Sen lisäksi että säterit oli vapautettu lähes kaikista kruununveroista , nauttivat samassa läheisessä kylässä sijaitsevat lahjoitustilat samoista erikoisoikeuksista. Vuoden 1612 ja 1617 aatelisprivilegioiden mukaan ne laskettiin kuuluvaksi ns. rajapiiritiloihin, jotka oli vapautettu mm. kruununkymmenyksistä ja niistä ylimääräisistä veroista, joita muut rälssitilat joutuivat maksamaan kruunulle. Myös lahjoitustilat, jotka sijaista peninkulman säteellä säteristä, saivat tiettyjä etuoikeuksia. Vuoden 1644 aatelisprivilegiossa laajennettiin aatelisten verovapaus koskemaan myös muita rälssitiloja.

Suurin osa 1600-luvulla perustetuista sätereistä oli kooltaan vaatimattomia, koska ne perustettiin vain yhden tai parin tilan maille. Osa sätereistä kasvoi vuosien mittaan, kun niihin liitettiin naapuritiloja. Joissakin tapauksissa säteri nielaisi koko kylän ja joskus jopa yhden tai kaksi naapurikylääkin. Esimerkkinä 1599 Uudellamaalla oli 71 säteriä ja 1600-luvulla perustettiin vielä 96 uutta säteriä. Vuoden 1686 jälkeen uusia sätereitä ei enää saanut perustaa.

Aatelismiesten lisäksi myös monet aatelittomat upseerit ja virkamiehet saivat lahjoituksia ja läänityksiä. Aatelissäätyyn kuulumattomatkin saattoivat perustaa sätereitä. Näin tapahtui etenkin 1600-luvun puolivälissä.

Hallitsijoiden runsaiden lahjoituksen vuoksi olivat kruunun verotulot pienentyneet katastrofaalisesti. Myös laivastolle varattuja tiloja lahjoitettiin. Kruunun täytyi puuttua vakavasti asiaan 1600-luvun puolivälissä. Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin 1655, että Kustaa II Adolfin kuoleman jälkeen lahjoitetut tilat, jotka oli varattu armeijalle sekä neljäsosa muista lahjoituksista peruttiin kruunulle. Aateliset saattoi kuitenkin tilasta luopumisen sijaan maksaa neljänneksen heille luovutettujen tilojen verotuloista. Tätä nk. neljännesperuutusta ei koskaan toteutettu täydessä mittakaavassa ja sen vaikutukset olivat vähäiset. Esimerkkinä Sipoossa se koski vain Söderkullan Klas Ekelöfiä vielä 1669 häneltä peruutettiin tiloja.

Laaja peruutusohjelma toteutettiin vasta Kaarle XI:n aikana. Jotta rälssien maanomistusoikeutta voitiin rajoittaa, määrättiin 1680,1682, ja 1686 valtiopäivillä, että kaikki Norrköpinginin päätöksen mukaiset tilat sekä osto- ja panttirälssit peruttaisiin kruunulle. Tämä päätös toteutettiin hyvin määrätietoisesti vaikka muutaman aatelismiehen kohdalla tehtiin poikkeus. Aatelismiehet saivat yleensä pitää vain ne säterit ja lampuotitilat jotka kuuluivat vanhaan rälssiin. Useimmat perutetuista sätereistä ´muutettiin nk. varustetuiksi sätereiksi tai säterirustholleiksi. Jos aikaisempi omistaja oli valmis varustamaan ratsumiehen, jäi säteriratsutila tavallisesti hänen haltuunsa. Tilan haltija ei omistanut tilaa vaan kruunu. Varustettu säteri säilytti lähes kaikki ne erioikeudet ja vapaudet mitä rälssisäterillä oli ollut, mutta verotukselliselta luonnoltaan se oli kruununtila ja sen haltija oli velvollinen varustamaan ratsumiehen (joskus kaksi tai kolmekin). kuten talonpoikien ratsutilat. Monista aikaisemmista ns. rajapiiritaloista tuli reduktion jälkeen ratsutilojen argumentteja eli aputiloja.

Sopimusverotilaa voi kutsua säterin ja tavallisen talonpoikaistilan välimuodoksi. Sillä ei ollut säterioikeuksia, mutta se oli erikoisoikeuksia talonpoikaistilaan nähden. Se oli vapautettu talonpoikaistilan maksamista veroista, mutta sen täytyi maksaa tietty rahasumma vuosittain kruunulle. Summa oli tavallisesti noin 5-6 markkaa 1500-luvulla. Joskus osa maksusta suoritettiin luonnontuotteina. Sipoon Gesterbyn kylässä oli 1541 Erik Larsinpojan (Ekelöf) sopimusverotila joka oli Norkullan säterin edeltäjä.. 1540 luvun puolessa välissä hänen veljenpojan Nils Pederssonin tilasta muodostui toinen sopimusverotila. Sen omisti luultavasti 1558 Eskil Larsson ?. Se menetti erikoisasemansa 1560 luvulla ja siitä tuli perintötila Eskos.

Kartano määrittely on ”yksittäistalo” joka ei muiden talojen tavoin liity kylään. Torpparilaitoksen synnyttyä katsottiin että kartanoon tulee kuulua vähintään viisi torppaa., 50 hehtaaria viljelymaata ja 500 hehtaaria metsää. Ominaista on myös asuinrakennuksen ja taloussiipien muodostama rakennusryhmä. Vuonna 1561 Erik XIV:n kruunajaisissa vahvistettiin että aatelismiehet saivat verovapauden yhdelle talolle, vapaaherrat kahdelle ja kreivit kolmelle talolle. Edellytys oli, että maata viljeltiin ja siellä oli omistajan arvon mukainen ”asuinkartano”, jos näin ei tapahtunut voitiin säteri alentaa arvossaan ja se menetti verovapauden.

Suomessa lienee 1500-luvulla ollut kivirakennuksia ainakin 17 kartanossa, näistä 12 Varsinais-Suomessa, 5 Uudellamaalla. Yli puolet niistä kuului Horn ja Fleming-suvuille1700-1800 luvuilla

Esimerkiksi keskiajalla Itä Uudellamaalla oli sätereitä 42 (43). Porvoossa niitä oli 29, Helsingin pitäjässä 6 (7) Pernajassa 7. Vastaavasti Lampuotitiloja oli yhteensä 83 (54), jakautuen Porvoossa 41, Helsingissä 7, Pernajassa 27, Pyhtäällä 3 ja Sipoossa 5 (6).

Sipoossa kartanoihin lasketaan 1700-1800 luvuilla neljä rälssisäteriä, viisi säteriratsutilaa ja neljä muuta tilaa. Yksi viimeksi mainituista oli ollut säteri 1600 luvulla mutta peruutettu reduktiossa ja kaksi näistä taas kehittyi 1700-luvulla ja yksi vasta 1800-luvun puolessa välissä ollen tähän saakka talonpoikaistila. Lisäksi siellä oli kahdeksan lampuotien viljelemää rälssitilaa. Yksikään niistä ei ollut kuitenkaan nk. rajapiiritila.

Säterit oli 1700 ja 1800-luvulla vapautettu melkein kaikista veroista ja rasituksista. Muut kuin aatelismiehet eivät voineet omistaa rälssisätereitä ennen vuotta 1864. Tätä kieltoa kierrettiin kuitenkin panttauksen kautta. Rälssi- eli lampuotitilat joutuivat maksamaan kruunulle ylimääräisiä veroja ja ne joutuivat varustamaan ruotusotamiehen ja hoitamaan hollikyytiä. Rälssitilan omisti tavallisesti joku aatelinen, vaikka papit ja porvarit oli saanut oikeuden omistaa rälssitiloja 1723 alkaen. ja talonpojat vuodesta 1789 alkaen.

Omistajan ja lampuodin sopimukset olivat tavallisesti suullisia ja omistajalla oli teoriassa mahdollisuus häätää lampuoti. Häädöt olivat kuitenkin harvinaisia, usein lampuotitila periytyi isältä pojalle. Lampuoti maksoi oikeudestaan saada asua ja viljellä rälssitilaa korvauksena rahaa ja tavaroita (lähinnä viljaa). Tavallisesti hän myös joutui tekemään päivätöitä kartanossa.

Etelä-Pohjanmaalla tapaa suuren määrän ratsutaloja 30-vuotissa sodassa (1618-1648), joiden manttaalimäärä saattoi olla jopa vain 1/3. Toinen mielenkiintoinen seikka asiassa on se, että ne sijaitsivat asutuksen reuna-alueilla jopa karkeasti sanoen syrjäseudulla. Miten tämä on selitettävissä? Todennäköisesti talojen karjavarallisuus oli kuitenkin melkoinen, koska talot sijaitsivat laajojen niittyalueiden lähituntumassa.

[Helena V.]

Hei SAMI!

Olisikohan tällä kohdin passelia kurkata josko Maken Rusthollari-esitelmästä viime keväältä saatiin mitään esityskelpoista purkkiin ja edelleen jakeluun, mikäli mahdollista?

t. Helena V.

[M.Sjostrom]

Hei SAMI!

Olisikohan tällä kohdin passelia kurkata josko Maken Rusthollari-esitelmästä viime keväältä saatiin mitään esityskelpoista purkkiin ja edelleen jakeluun, mikäli mahdollista?

t. Helena V.

Kokemuksesta sanoisin, että on kuitenkin syytä varautua siihen, että siellä voi olla paikkansapitämättömyyksiä.

[admin]

Kokemuksesta sanoisin, että on kuitenkin syytä varautua siihen, että siellä voi olla paikkansapitämättömyyksiä.

Tällaisia tokaisuja ei kuulu tähän keskusteluun!

Viime päivien "keskustelut", syyttelyt, vihjailut, vit...lut jne. antaa kuvan siitä että taas olemme kohta sellaisessa pisteessä että moderaattoriporukalla on tekemistä ja että joku/jotkut jonkun aikaa löytävät itsensä bannattujen listoilla jolleivät pysty keskustelemaan asiallisesti ja olemaan ihmisiksi.

Eli - siistikää kielenkäyttöänne ja osaallistukaa keskusteluihin asiallisesti, osoittamalla sormellanne toisia keskustelijoita jne. Haluan lisäksi huomauttaa että kukaan keskustelijoista ei ole toista "korkeammalla" tasolla eli karttakepin heiluttelu ja turha henkseleiden paukuttelu täällä ei kannata harrastaa.

Moderointiporukka on läsnä ja valmiina mikäli henkilökohtaisuuksia tai asiattomuuksia ilmenee.

[Rotta]

Yksi asia unohtuikin tuolta alkupään listasta: nimittäin rakuunatilat, jotka perusluonteensa vuoksi kuuluvat ehdottomasti tämän viestiketjun pariin. Rakuunatiloilla tarkoitetaan niitä värvättyjen rakuunoiden varustajia, jotka alkuvaiheessa olivat leimallisesti itäsuomalainen ilmiö, mutta joka 1600-luvun loppupuoliskolla levisi Länsi-Suomeenkin. Aluksi rakuunatilat oli tarkoitus ottaa autioiksi jääneistä tiloista ja niille luvattiin verovapaus, mikäli tilalta varustettaisiin rakuuna. Verovapaus oli kuitenkin selkeästi pienempi kuin se, joka varsinaiselle ratsutilalle kuului.

Rakuunoita esiintyi Ruotsin armeijassa jo 1640-luvulla, mm. puhutaan Ståhlhandken rakuunoista. Suomalaiset rakuunat esiintyivät samalla vuosikymmenellä everstiluutnantti A. Ridderin alaisuudessa. Näissä yksiköissä palvelleista upseereista voisi joskus laittaa nimiluettelon vaikkapa tänne foorumille


Rakuuna oli taisteluun ratsastava sotilas, jonka kuitenkin ajateltiin taistelevan pääsääntöiisesti jalan. Sen vuoksi hänen aseistuksensa erosi 1600-luvun ratsumiehestä: ratsumiehellä oli pari ratsupistoolia, kun rakuunalla oli kevyt karbiini.

Rakuunatilat lopetettiin Uudenkaupungin rauhan jälkeen ja loput rakuunat sulautettiin olemassaoleviin ratsuväkirykmentteihin, joista samalla tuli myös rakuunayksiköitä, joskin eri syystä. Näitä rakuunatiloja on helppo sotkea rustholleihin, sillä esimerkiksi SAY:ssa jotkut taloista on vielä myöhemminkin 1720-luvulla merkitty rakuunatiloiksi, kuten Sahalahden Töykänän Kössilä
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1097251 ja saman kylän Mattila
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1097253

Toivottavasti linkit toimivat. Haluaisin kuulla muilta tutkijopilta, kuinka paljon olette törmänneet Lansi-SUomessa näihin rakuunatiloihin.

Make

[Leo Suomaa]

Kahdeksankymmentä vuotta sitten julkaistussa Esko Hakkilan (päätoimittaja) Lakiasiain käsikirjassa on aika selväkielisiä selostuksia maanluonnosta.

Tuolloin maatilat voitiin jakaa kahteen ryhmään:
(1)kruununluontoiset tilat, joihin yksityinen ei voinut saada omistusoikeutta; ja
(2)yksityisluontoiset tilat, joita yksityinen voi omistusoikeudellaan hallita.

Kruununluontoisia tiloja oli kahdenlaisia. Ne olivat:
(1)kruununtilat, joita yksityiset hallitsivat vakaalla hallintaoikeudella. Näitä olivat:
-tavalliset kruununtilat
-kruununluonteiset ratsuvelvolliset säterit
-uutistalot sekä
-verolle pannut torpparit ja ulkopalstat.
(2)kruununtilat, jotka annetaan vuokralle valtion laskuun. Näitä olivat:
-kuninkaankartanot
-kuninkaan karjatalot
-sotilas- ja siviilivirastojen virkatalot
-kirkollisviraston palkkatilat ja
-sairashuonetilat.
Kruununluontoisena maana pidettiin myös kirkollisviraston virkataloja, jotka olivat määrätyt papiston palkkaamiseksi maalla, sekä kaupungille annettua maata samoin kuin kruununmetsiä.

Yksityismaa oli joko
(1)vero- eli perintömaata tai
(2)rälssimaata.
Rälssimaa oli vapaata maaveroista. Vero- eli perintömaasta oli kruunulle maksettava ne verot, jotka ylipäänsä rasittivat maata. Sen sijaan kunnallista luontoa oleviin rasituksiin, esimerkiksi teiden ja siltojen samoin kuin kirkon rakentamiseen, köyhäinhoitoon ja petoeläinten hävittämiseen, rälssitalot joutuivat ottamaan osaa

Rälssimaata oli kahta laatua:
(1)täysi rälssi, joka olivat tiloja jotka olivat vapaita kaikista maaveroista ja useimmista maahan muuten liittyvistä rasituksista, ja
(2)yleinen rälssi, jotka olivat tiloja jotka olivat
-puhtaita rälssitiloja
-verorälssitiloja tai
-rälssiverotiloja.

Täyden rälssin oikeuksia nauttivat tilat olivat:
(1)sätereitä
(2)rälssikarjataloja tai
(3)piiritaloja.
Sätereille oli ominaista, että aatelisten erioikeuksien perusteella ne vapautettiin sekä valtiolle maksettavasta verosta että ratsupalveluksen suorittamisesta. Säterin piti rakentaa ja ylläpitää päärakennus, mitä rälssikarjatalon ja piiritalon ei tarvinnut tehdä.

Tila saattoi 1600-luvulle saakka muuttaa luontoaan säteristä verotaloksi ja päinvastoin. Tilan luonnon määräsi omistajan yhteiskunnallinen asema. Ruotujakolaitoksen vakiinnuttua tilanne muuttui: aatelinen ei enää voinut muuttaa omistukseensa saamaansa verotaloa rälssiluontoiseksi ja säteritila pysyi verovapaana vaikka siirtyi aatelittoman haltuun. Vuonna 1789 säädettiin, että maa saa ”muuttaa ikivanhaa luontoansa ja erotustaan säterin, vapaamaan, perintömaan ja kruununmaan välillä”.

Vuoden 1789 jälkeen täyden rälssin luontoista maata saivat omistaa vain aateliset. Vuodesta 1864 jokainen kansalainen säätyyn ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta sai omistaa myös säteriluontoista vapaamaata. Perintö- ja rälssimaan ero lakkasi pääosin vuonna 1924.

[Sami Lehtonen]

Hei SAMI!

Olisikohan tällä kohdin passelia kurkata josko Maken Rusthollari-esitelmästä viime keväältä saatiin mitään esityskelpoista purkkiin ja edelleen jakeluun, mikäli mahdollista?

t. Helena V.

Kiitos muistutuksesta! Juuri aloitin kesäloman, joten en ainakaan ihan heti lupaa. Toisaalta, enpä ole nähnyt edellisiäkään muokkaamiani videoita seuran jäsensivuilla, joten tuskin minun hosua kannattaa.

[Rotta]

Hyvä löytö Leo.

Yksi piirre tuossa vain kummastuttaa: kruununtilat, joihin yksityinen ei voinut saada omistusoikeutta. Kyllähän kruununtiloja ostettiin paljonkin perinnöksi ja siten niihin saatiin täysi omistusoikeus. Ellei sitten tuossa tarkoiteta jotain muuta.

Make

[olanyk]

Laitanpa tänne omien kirjoitelmanini muutkin osiot kuin rälssejä koskevan. Lähteenä Sipoon historia lienee tärkeä. Asioiden oikeelisuudesta en ota vastuuta.
Vielä tuli mieleeni että vaikka Itä-Suomi (Pohjois-Karjala, osa Savoa) Käkislmen lääni liitettiin rauhanteossa 1600-luvulla Ruotsiin. Maanomistus lainsäädäntö siellä oli erilainen aina 1700-luvun loppuun. Oliko niin ettei kruununtiloja voinut ostaa perinnöksi? Vain noin 20 vuotta kerkesi Ruotsin aikana laki olla sama. Myös "hovi" nimitys kannattaa Itä-Suomen yhteydessä huomioida.

Olavi


Maanomistus, tilat , rälssitilat, säterit, kartanot


1. Maanomistus, Muinaisjako, Sarkajako, Isojako, Uusjako, veropellot, yhteismaa, ulkomaat, vainiopakko, kruununmetsät,

Peltojen ja niittyjen maanomistus 1700-luvulle oli sarkajakoisia, kun taas metsät olivat yhteisomistuksessa. Sarkajako tarkoittaa sitä, että jokaisella tilalla oli useita kapeita sarkoja pellosta. Jakamaton metsä oli kylän kaikkien tilojen yhteinen. Talonpojalla oli oikeus, vaikkakin rajoitetussa määrin, raivata uutta peltoa ja niittyä metsästä ja kaataa hirsiä rakennuksiin, ottaa aidaspuita ja polttopuuta. Talonpoikien oli lupa kaataa tukkeja myyntiin yhdessä.

Sarkajako oli peräisin keskiajalta. Keskiaikaisista maanomistusoloista Etelä-Suomessa tiedetään kuitenkin vähän. Seuraava perustuu lähinnä olettamuksiin. Kun ruotsalaiset uudisasukkaat alkoivat 1200-luvun jälkipuolella viljellä maata Uudellamaalla, he saattoivat ilmeisen vapaasti raivata metsää pelloksi ja niityksi. Pellot olivat talonpoikien yksityistä omaisuutta ja he aitasivat ne itse. Kun asutus lisääntyi ja pellonraivaus edistyi niin että pellot olivat kiinni toisissaan, ne päätettiin aidata yhdessä. Niin syntyi suuri yhteismaa. Kun ohran ohella alettiin viljellä myös ruista, kylävainio jaettiin ensin kahtia. Jotta kaikki saivat peltoa molemmista yhteisaitauksista, myös pellot jaettiin. Tätä jakoa kutsuttiin muinaisjaoksi.

Muinaisjaon ongelma oli että maanomistus ja verotaakka eivät vastanneet toisiaan. Toiset talonpojat olivat raivannut enemmän uutta peltoa kuin toiset sen jälkeen kun veroyksiköt oli vahvistettu, verot jakautui epätasaisesti. Jotta verotus olisi saatu oikeudenmukaisemmaksi, pellot jaettiin uudestaan tilojen kesken näin syntyi sarkajakoiset pellot. Sen on arveltu toteutetun Uudellamaalla 1300 tai 1400 luvulla. 1500-luvulla kylien pellot ja myös niityt olivat yleensä yhteisissä aitauksissa jaettuina sarkoina tilojen kesken.

Sarat mitattiin tangoilla, joka oli esimerkiksi Sipoossa kuusi kyynärää (3,3 metriä). Tangolla mitattiin saran leveys. Jokainen tila sai niin leveän saran kuin talon veroluku edellytti. Sarkajako aloitettiin pellon reunasta. Kun kaikille tiloille oli mitattu yksi sarka, aloitettiin toimitus uudestaan ja sitä jatkettiin niin kauan , että pelto oli jaettu. Yhdellä tilalla oli useimmiten samassa pellossa useita sarkoja. Tila jonka täysveroluku oli yksi (veromarkka ?), sai kolme tankoa leveitä sarkoja. Sarkojen leveys oli siis 18 kyynärää eli noin 10 metriä. Vastaavasti sai 1/3 täysiveron suuruinen tial yhden tangon levyisiä sarkoja.

Sarkajaossa ei otettu huomioon pellon pituutta tai maan laatua. Tilat saivat sarkoja pellon eri kohdista ja katsottiin, että pelto tuli melko oikeudenmukaisesti jaetuksi. Sarkajakoiset pellot olivat verotuksen perustana ja niitä kutsuttiin veropeloiksi. Talonpojilla oli sarkajaon toimittamisen jälkeenkin oikeus raivata uutta peltoa kylän yhteismetsästä. uudisraivioita ei aluksi tangotettu, mutta ne voitiin myöhemmin jakaa pyynnöstä. Nämä ulkopellot jäivät kuitenkin usein yksityisomistukseen. Sarkajakoon ei oltu aina tyytyväisiä ja sarkajakoja voitiin tehdä uudestaan. Ongelmia syntyi tilojen jakamisen sekä autioitumisen seurauksena. Talonpojat saattoivat ottaa aution pellot viljelyyn ja kun autiotila otettiin uudestaan viljelyyn syntyi epäselvyyttä maanomistussuhteista. Talonpoikien tuli myös kyntää ja kylvää samanaikaisesti sarkajakoiset pellot ja korjata sato samaan aikaan. Tämä vainiopakko oli välttämätön kun pellot oli yhteisessä aitauksessa. Vainiopakkoa ei pidetty pahana ja vielä Isonjaon jälkeenkin monilla seuduilla yhteistyö jatkui.

Isojaon otti maanmittari Jakob Faggot esiin 1740-luvun jälkipuoliskolla. Hän ehdotti että tilojen pelto- ja niittysarat yhdistettäisiin ja jokaiselle talonpojalle jaettaisiin niin isoja ja niin harvoja peltotilkkuja kuin mahdollista. Monen mutkan jälkeen annettiin 1755-56 valtiopäivillä isojakoasetus joka vahvistettiin 1757. Isojako tuli toimittaa jos yksikin talonpoika kylässä vaati sitä. Usein isojakoa pyysivät säätyläiset. Maanmittaustoimitusten ja verollepanojen yhteydessä tuli maat automaattisesti jakaa uudelleen. Jakoperusteina oli tilojen verokyynärä- ja manttaaliluku. Pellot arvioitiin; jos maaperä oli huonoa, sai peltoa enemmän kuin jos se oli parempaa. Tilat saivat edelleenkin aidata peltonsa yhdessä. Jotta metsän haaskaaminen saataisiin loppumaan ja jotta uudisraivausta edistettäisiin, myös aiemmin yhteisomistuksessa olleet metsät jaettiin. Isojako lähti huonosti käyntiin jako tehtiin usein kolmessa osassa. Ensin jaettiin sarkajakoiset pellot ja niityt, sitten ulkopellot ja niityt yhdessä metsien kanssa jaettiin erikseen. Jakojen välissä saattoi kulua useita vuosia.

Asetusta muutettiin 1775, jossa määrättiin kuinka moneen osaan (yhden sijasta) tilan maat sai jakaa, jos joku halusi maansa yhtenä kappaleena tuli hänen saada sellainen, enimmäismäärä oli kymmenen. Kylien yhteiset laitumet ja saaret jaettiin yleensä vasta 1800- luulla. Vuoden 1809 jälkeen oli mahdollista jakaa myös sotilastorppien maat.
Kylien tilaton väestö menetti mahdollisuuden käyttää kylän jakamatonta yhteismaata josta se oli hakenut polttopuunsa, ja kaskennut ja laiduntanut karjaansa. Samoin he olivat voinut asua yhteismaalla olevissa mökeissään. Isonjaon jälkeen nämä mäkitupalaiset joutuivat ajanmittaan maksamaan vuokraa maanomistajille.

Metsien ja takamaiden jaon yhteydessä myös kruunu halusi saada osansa. Vuonna 1775 määrättiin yläraja sille miten paljon maata yhdelle kylälle sai jakaa. Se vaihteli 600:sta 1200:aan tynnyrinalaan manttaalia kohti, kylän maaperän laadusta ja maantieteellisestä sijainnista riippuen. Loppuosa lankesi kruunulle. Kruunulla oli ensisijaisesti tarkoitus perustaa uudistiloja näille maille ja toisaalta pitää niitä kruunun metsinä.

Kylän talonpojilla oli etuoikeus ylijäämämaahana, jos he maksoivat siitä veroa kruunulle ja sitoutuivat perustamaan uudistiloja. Ellei kukaan talonpojista halunnut tätä oikeutta, kruunu perusti uudistilan. Vain viljelykseen kelpaamattomasta maasta tuli kruununmetsää. Kun metsän arvo 1800-luvulla kasvoi, päättivät viranomaiset säilyttää ylijäämämaat metsinä. Uudellamaalla ei ylijäämämaita ollut paljoakaan. Kylät olivat pieniä ja rälssimaista ja varustetuilta sätereiltä ei erotettu ylijäämämaita.

Kylissä joissa maat oli jaettu useisiin pieniin osiin tai joissa oltiin tyytymättömiä isojakoon, voitiin vuoden 1848 isojakoasetuksen mukaan toimittaa nk. uusjako. Uusjako tehtiin vain jos kaikki maanomistajat siihen suostuivat. Erimielisyystapauksissa saattoi senaatin oikeusosasto myöntää poikkeusluvan. Näin kävi kuitenkin harvoin. 1881 määräyksiä lievenettiin ja uusjakoa jopa edistettiin. Vasta uusjaon yhteydessä vanhat kylät hajosivat ja asumukset siirtyi tilusten yhteyteen.

2. Talonpoikaistilat, Perintötilat, Kruununtilat, Autiotilat, Verohylky, Uudistilat, Torpparit, Mäkituvat, Tilattomat, Loiset, Perintö, Syytinki, Augmentti, Aputila

Tilalla tarkoitetaan tavallisesti yhtä taloa ja sen maaomistuksia. Tilat saattoivat olla eri luontoisia. Suurin osa Suomen tiloista oli 1500-luvulla ja vielä 1600 luvulla perintötiloja. Talonpoikien omistusoikeus näihin periytyi. Siihen oli tehty kuitenkin tiettyjä rajoituksia. Jo keskiajalla oli perillisiä kielletty jakamasta perintötilaa isän kuoltua.. Tilojen puolittaminen oli myös 1500 ja 1600-luvulla osittain tai kokonaan kiellettyä, koska kruunu halusi estää pienten tilojen syntymisen, koska nämä menetti helposti veronmaksukykynsä. Talonpojat eivät itsekkään mielellään jakanut tilojaan. Vanhan käsityksen mukaan vanhimman pojan tuli saada periä koko tila. Tästä huolimatta tiloja jaettiin silloinkin kun se oli kiellettyä.

Verotuksen takia ei tiloja keskiajalla myöskään saanut yhdistää. Kustaa Vaasan verouudistuksen jälkeen kielto oli voimassa tietyissä tapauksissa.

Perintötilan omistaja ei saanut vuonna 1684 annetun asetuksen nojalla myydä tilaa suvun ulkopuolisille ellei tarjonnut sitä kruunulle.

Kruununtilat olivat toinen tilatyyppi ne olivat nimensä mukaisesti kruunun omistuksessa. Talonpojat saatettiin häätää milloin tahansa kruununtiloilta, mutta tavallisesti he saivat asua tilaa iin kauan kuin kykenivät maksamaan veroa. Ei ollut harvinaista, että sama kruununtila oli saman suvun hallussa usean sukupolven ajan. Kruununtiloja oli 1540 tienoilla noin 1 % kaikista tiloista. Vuosisadan lopulla niiden määrä kasvoi, mm. Venäjän sodan autioittaessa niitä, ja niiden näin muuttuessa kruununtiloiksi. Asetuksessa määrättiin että perintötila, joka ei pystynyt maksamaan verojaan kolmena vuotena, siirtyi kruunun omistukseen. 1590-luvun lopussa n. 2,2 % oli kruununtiloja ja 7,2 % rälssitiloja.

Autiotilat ei pystynyt maksamaan veroa kruunulle, ne eivät välttämättä olleet asumattomia tai viljelemättömiä ja ne saattoivat maksaa osan veroista, kuten esimerkiksi kymmenykset. Asumattomasta autiotilasta käytetään nimitystä verohylky. Lyhytaikaisten 1-5 vuotta kestäneiden autiuden aikana tilat oli tavallisesti asuttuja. Autiotila saattoi olla myös naapureiden viljelyksessä tai laidunmaina. Osa autiotiloista lakkasi olemasta. Niiden peltosarat liitettiin yhdistettiin muiden tilojen peltoihin kruunun tieten tai ilman. Jos kruunu oli tietoinen liitettiin autiotilan veroluku uuteen tilaan. Autiotila merkittiin edelleen kruunun maakirjoihin, eikä ollut harvinaista että vuosikymmeniä autiona ollut tila sai uudet asukkaat. Aution viljelykseen ottanut sai vapaavuosia kruununverosta, joka oli tarpeen, jotta uusi isäntä sai korjata rapistuneen tilan. Vapaavuodet vahvistettiin käräjillä määrän vaihdellessa kahdesta kuuteen vuoteen ja jopa kymmeneen vuoteen. Kainuun asuttamisessa mm. sotilaat sai pitempiä vapaavuosia. Talonpoika joka jätti kolmena vuotena veronsa maksamatta menetti perintöoikeuden tilaansa. Käytännössä 1500-1600 luvun vaihteessa kruunu ei määräystä kirjaimellisesti noudattanut jos talonpoika asui edelleen tilaansa. Jos talonpoika perheineen muutti pois ja tila jäi asumattomaksi, ei senkään tarvinnut välttämättä johtaa siihen että tilasta tuli kruununtila. Viranomaiset pyrkivät saamaan talonpojan tai jonkun hänen sukulaisistaan uudestaan viljelemään tilaa. 1602 säädettiin että autiotilaa tuli kolmilla käräjillä aiemman asukkaan sukulaisille. Jos nämä eivät olleet halukkaita ottamaan tilaa hoidettavakseen, annettaisiin tila jonkin ulkopuolisen viljeltäväksi. Myös tällaisissa tapauksissa tila säilytti perintöoikeuden. Myöhemmin käytäntöä muutettiin niin että kaikki tilat, joiden uusi isäntä ei pystynyt maksamaan edeltäjänsä verorästejä muutettiin kruununtiloiksi.

Kruununtiloja, joille viranomaiset eivät saaneet uusia asukkaita, voitiin käyttää myös muihin tarkoituksiin. Monet niistä lahjoitettiin aatelisille, jotka hankki niille uudet viljelijät ja muodosti niistä sätereitä. Osa autioista kruununtiloista annettiin vanhan ruotujakolaitoksen aikana upseereille ja sotilaille.

Suuri Pohjan sota sai maantalouden huonoon tilaan. 1723 annettiin asetus, jonka mukaan kruununtiloja voitiin myydä perintötiloiksi. Hinta oli niin korkea (vähintään kuuden vuoden verot) että harvoin ennen vuotta 1741 tiloja ostettiin, jolloin hinta laskettiin puoleen. Talonpojille oli haitaksi kun kuka tahansa saattoi ostaa kruununtilojen perintöoikeudet. Vaikka heillä tavallisesti oli etuosto-oikeus ei heillä ollut siihen varoja. Näin usein kruununtilat siirtyi kartanonomistajan, porvarin tai säätyläisen haltuun. Vaikeassa asemassa oli ne kruununtilalliset joiden tila oli ratsutilan augmentti, koska ratsutilallisella oli 1723 asetuksen mukaan etuosto-oikeus augmenttitiloihin, jos ne katsottiin välttämättömiksi ratsutilalle. Kruunun ratsutilojen asukkailla oli itsellä etuosto-oikeus.

Nämä auttoi ratsutiloja kasvamaan suurtiloiksi 1700-luvulla. Talonpoikaiset ratsutilat muodostivat talonpoikaisväestön yläluokan. Ratsutiloista tuli myös sijoituskohteita, joista säätyläiset olivat kiinnostuneita. Joistakin ratsutiloista kasvoi kartanoita.

Osa kruununtiloista sai perintöoikeudet ilmaiseksi, mm jotkut ratsutilat joiden augmentitilat oli isonvihan jäljiltä autioita. Samoin Pikkuvihan jälkeen ainakin Uudellamaalla ja Hämeessä myönnettiin perintöoikeuksia ilmaiseksi.

Vuosina 1773-1789 tilojen perinnöksi osto oli kiellettyä. Sen jälkeen kruununtilojen asukkaat sai yksinoikeuden perintöoikeuksien ostoon augmenttitiloja lukuun ottamatta.. Perinnöksi oston hinta oli kolmen vuoden yhteenlasketut verot. Talonpoikien asema parani 1789 huomattavasti, he saivat myös oikeuden ostaa ja omistaa muita rälssitiloja paitsi sätereitä. Tämä sallittiin heille vasta 1864.

Kruunun asutuspolitiikka 1700-luvulla teki mahdolliseksi uudistilojen perustamisen asumattomille metsäseuduille. Näitä perustettiin lähinnä kruunu ylijäämämaille.

Isäntä oli tilan kiistaton valtias. Tila periytyi isännän kuollessa tai kun hän antoi sen perinnöksi tultuaan itse niin vanhaksi, ettei jaksanut hoitaa sitä. Jos lapset oli alaikäisiä leski otti tilan hoitaakseen. Jos emäntäkin oli kuollut se annettiin holhoojan hoidettavaksi. Jos perilliset halusivat myydä tilan tuli sitä ensin tarjota sukulaisille ja vasta sen jälkeen ulkopuolisille. Jos perillisiä ei ollut tila meni kruunulle. Pojat peri yhtä suuren osan ja tytöt vain puolet siitä mitä poika. Tämä määräys jäi 1734 lakiin. Ei ollut kuitenkaan harvinaista 1800-luvulla että tyttö peri yhtäpaljon kuin pojat. Vanhaan tapaan annettiin tila tavallisesti vanhimmalle pojalle, joka maksoi rahassa tai tavarassa sisarten osuuden. Toinen mahdollisuus oli jakaa tila poikien kesken, tiloja kuitenkin harvoin halottiin. Kun vanhin poika peri jakamattoman tilan usein ei häntä haluttu rasittaa liikaa, ja muut sai pienemmän perinnön mihin heillä oli oikeus. He joutui muuttamaan tilalta pois ja jatkamaan elämäänsä tilattomana. Nämä säännökset koski vain perintötiloja. Kruunun- ja rälssitilalla saattoi kruunu tai aatelismies päättää kenestä tuli uusi isäntä, kuitenkin se annettiin yleensä vanhimmalle pojalle, joka ei ollut velvollinen lunastamaan perintöosuutta sisarilta.

Kun isäntä vanhoilla päivillä päätti antaa tilan perijälle tai jollekin vieraalle. Uusi isäntä sitoutui elättämään ja pitämään huolta vanhasta isännästä ja emännästä. Tätä sopimusta kutsuttiin syytingiksi. Se oli käytössä jo keskiajalta mutta yleistyi vasta 1700-luvulla. Myös kruununtiloilla esiintyi syytinkiä. Keisarillisella manifestilla 1811 taattiin kruunun tilallisille syytinki ja 1852 säädettiin että viranomaisten tuli hyväksyä nämä sopimukset. Rälssitilallisilla ei ollut oikeutta syytinkiin, mutta joskus uusi lampuoti velvoitettiin elättämään entinen lampuoti ja hänen vaimonsa.

Tilaton väestö muodostui: Torppareista, palvelusväestä, työkykyiset loiset ja mäkitupalaiset, käsityöläiset, sotilaat, kerjäläiset ja köyhät. Kylissä asui tilattomia jo keskiajalla, mutta tietoja heistä saadaan vasta 1700-luvun puolivälistä. Poikkeuksena on vuosi 1634, jolloin kaikki tilattomat kirjattiin manttaaliluetteloon. Esimerkkinä Sipoossa kolmannes (603 henkilöä) väestöstä oli tilattomia. 1750 tilattomia oli huomattavasti vähemmän (350 henkilöä), arvellaan heidän alkaneen viljellä maata. Tämän jälkeen tilattomien määrä alkaa huikeasti kasvaa ja 1865 noin 73 % aikuisista (yli 15 vuotiaista) miehistä oli tilattomia.

Torpparit olivat oikeastaan talonpoikien ja tilattomien välissä oleva yhteiskuntaluokka. Iso torppa ei viljelystensä puolesta eronnut paljoakaan pienestä lampuotitilasta. Muodollisesti ero oli suuri kun lampuoti viljeli kokonaista tilaa, mutta torppari vain pientä osaa tilasta. Toisaalta ei pienen torpan ja mäkituvan välillä ollut eroa. Torppa perustettiin tavallisesti että saatiin tilalle lisää työvoimaa. Torppari maksoi maavuokransa maanomistajalle suurimmaksi osaksi päivätöinä. Oli myös luonteeltaan erilaisia sotilas ja kalastustorppia.

Muonatorpparit tai muonarengit oli henkilöitä tavallisesti naimisissa olevia renkejä jotka eivät voineet käytännönsyistä asua isäntänsä kanssa samassa taloudessa. He olivat siis mäkitupalaisia.

Loisia oli henkilöt jotka sairauden, vamman, tai vanhuuden takia olivat työkyvyttömiä ja joista lasten tai muiden sukulaisten oli huolehdittava. näiden lisäksi oli laittomia ja terveitä loisia. He asuivat tavallisesti mäkituvissa, mutta saattoivat asua myös talonpojan taloudessa. Heitä oli talonpojat ja heidän lesket joiden tilat olivat autioituneet sekä entiset sotilaat ja ratsumiehet. Myös heidän lapsistaan tuli loisia jos he eivät menneet piioiksi ja rengeiksi. Miehet saattoivat kirjoittautua myös sotilaiksi. Terveet loiset saivat toimeentulonsa yleensä sesonkitöistä. Heillä saattoi olla eläimiä ja mäkitupalaisilla sen verran maata että he saattoivat viljellä viljaa. Talot sijaitsi joko talon, kartanon tai kylän yhteismaalla. Työvoimareservi oli tarpeen joten laittomuutta katsottiin usein läpi sormien, mutta miespuolisilla heistä oli vaara joutua sotilaiksi. Määräyksiä kiristettiin 1700-luvulla, sitten 1762 mäkituvat tehtiin laillisiksi ja vuonna 1770 poistettiin palveluspakko kaikilta naimisissa olevilta vakituisen asuinpaikan omaavilta loisilta.



4. Verotus, veropinta-alat


Verotuksessa lähdettiin kylästä liikkeelle perusyksikkönä, yhtenä koko verona. Alkujaan sana 'kylä' olikin merkinnyt taloa merkityksessä asumus, jossa (kasvava) sukulaisjoukko asui. Aluksi yksi talo muodostikin yhden täyden verotilan, jonka katsottiin yhden miehen aurallaan hoitavan (r. krok
eli koukku l. auranala). Siten veroakin voitiin kutsua auraveroksi. 1400-luvulla tuli jäykähkön koukun rinnalle käyttöön uusi käsite, savu. Sillä voitiin ilmaista kokoveron osia siis yhden talouden osuutta. Niinpä savu-luku ilmaisee kylän tilojen keskinäisen suuruuden.

Sarkajako (solskifte l. tegskifte): Sarkajaolla parannettiin Ruotsissa sitä edeltäneen hammarskifte maanjaon epäkohtia. Sarkajaosta tuli kuninkaan käskyllä ainoa laillinen jakojärjestelmä v. 1350. Länsi-Suomessa (rajana itään Kymijoki) viljapellot oli jaettu verotusta silmälläpitäen nk.
tangolla (r. stång) = 6-9 kyynärän (6 kyynärää = 3,56 m.) levyisiin lohkoihin. (lohko vastasi näin tangon pituutta kerrottuna kylälle määrätyllä "tangolla" (vastasi usein kylän verolukua)). Tällä tavoin voitiin erilaatuiset maa-alueet erotella. Jokainen tällainen maa-alue oli sitten jaettu sarkoihin, joita kylän talot saivat verolukunsa (määräytyi talon tiluksien määrästä) osoittamassa suhteessa toisiin taloihin. Niinpä jokainen talo sai oman leveyden saralleen ja tämä leveys oli talolla
käytössä kaikissa kylän eri sarkaryhmissä eli lohkoissa. Koska jokainen talo sai sarkoja jokaisesta pellolla olevasta lohkosta, sai talo osuuden kaikista erilaatuisista maa-alueista. (Sarkojen sijainti talojen kesken saatettiin esim. arpoa ja tämä koski myös talojen tonttimaita!) Periaatteena
oli jokaiselle talolle suoda toisiaan vastaava tuottavuus. Talojen pelto-osuudet olivat näin hajallaan sarkoina eri puolilla kylän peltoa, josta seurasi myös järjestelmän selvät ongelmat esim. nk. vainiopakko. Metsiä, kalavesiä ja laidunmaita ei jaettu, vaan niitä sai käyttää yhteisenä nautinta-alueena kukin talo oman verolukunsa mukaisesti. Veroja kylä maksoi yhteisvastuullisesti talojen keskisin osuuksin. Itä- ja Pohjois-Suomessa verotus perustui muuhun(kin) kuin peltoalaan eli
esim. nk. 'jouseen'.

Manttaalit (saksassa Hufe) olivat käytössä jo varhaiskeskiajalla germaanien (esim. jo frankeilla ennen Kaarle Suurta) verotuksessa. Keskiajalla ne olivat siten Suomessakin (Ruotsin vallan aikana) käytössä. Alkujaan kylän talolliset olivat YHDESSÄ vastuussa veroista ja maksoivat kylälle määrätyn verosuorituksen talojen miesluvun mukaan jaettuna. Niinpä mantal oli tosiaan alunperin veroa maksavien henkilöiden mitta. Tämä järjestelmä perustui maanviljelyksessä siihen, että maata ei ollut jaettu mitenkään tarkalleen tilojen välillä, vaan pelto-osuudet mitattiin yhä uudestaan henkilöiden määrän mukaan. Nämä manttaalit eivät siis olleet kiinteitä.

1500-luvulla verotusta asetettaessa pysyvämmälle kannalle siirtyivät manttaaliluvut merkitsemään taloille määrättyä PYSYVÄÄ veroperustetta. Tämä johti kuitenkin melko nopeasti ongelmiin talojen vaihtelevan kyvyn maksaa verot takia. Niinpä nämä myöh. nk. vanhat manttaalit eivät vastanneet maatilojen veronmaksukykyä. Selkeämpää olikin siirtyä huomioimaan manttaalin pohjana veronmaksukyky.

Suomessa otettiinkin käyttöön 1690-luvulla nk. uudet manttaalit, jotka eivät enää perustuneet tilan miestyövoimaan, vaan sen arvioituun tuottavuuteen ja suuruuteen. Näistä manttaaleista tuli kiinteitä. Ne laskettiin tilan osuutena kylän veroista. Kylän tilaluku oli ratkaisemassa eli manttaali sai kirjallisista lähteistä tutun ruotsin hemmantal merkityksen. Perustaksi järjestelmälle tuli ajatus siitä, että 1 manttaalin tilan maa-alueen tuli elättää tilallinen perheineen ja palvelusväkineen suhteessa muiden tilanomistajien maa-alueisiin. (huom. maa-alueiden tuotossa on eroja niiden laadun takia).Tällaiseksi maa-alueeksi katsottiin 7-10 ha. Näin oli siirrytty henkilöistä tilaan manttaalin pohjana. Manttaaliluettelot säilyivät kuitenkin "henki" -pohjaisina. Juuri manttaali-sanan käyttö eri merkitys-yhteyksissä ja sen vaihtuvat merkitykset samassa yhteydessä voivat luoda sekaannuksia. Manttaalit ovat myöhemmässä painotuksessaan (ks. alla tarkemmin) jossain
määrin keskenään verrannollisia - myös eri kylien välillä. Manttaaliluvut ovat varhaisemman historian aikana voineet vaihtua ja tilojen häviämisen (autioitumisen takia) on kylien koko manttaaliluku voinut muuttua aikojen kuluessa. Joka tapauksessa 1 manttaalin tila, joka oli siis jo todella iso (se pystyi usein omin voimin varustamaan ratsumiehen varusteineen ilman aputilojen eli augmenttien sille maksamia veroja), oli tyypillinen ratsutila. Pienempiä tiloja ei valittu ratsutiloiksi, sillä ne eivät selviytyneet urakasta - eivät ainakaan ilman aputiloja.

Tutkittaessa kylähistoriaa voi aloittaa laskemalla kylän koko "manttaaliluvun" juuri n. v. 1538 tai hieman sen jälkeen maakirjoista niiden alkaessa, minkä tulee olla kokonaisluku eli 1,2,3,4 jne. riippuen kuinka monta tilaa oli tuolloin kylässä. Koko kylän manttaaliluvun ei pitäisi muuttua aikojen kuluessa, mikäli on selvillä katoavista osuuksista autioitumisen takia. (tällä on ehkä erityistä merkitystä kokonaisen kylän tutkijalle, ei yhden tilan tai jokusen kylän tilan tutkijalle). Manttaali-käsite kuitenkin muutti merkitystään. Verotukseen liittyen se alkoi ilmaista tilan veronmaksukykyä. Veronmaksukyky taas on hiukan suhteellinen käsite, joten aivan suoraan verrannollisia ne eivät ole.
Tilalliset maksoivat henkiveroa niin monesta asukkaasta kuin heidän manttaalilukunsa osoitti mahdolliseksi. (Rustholli melko suurena tilana katsottiin voivan maksaa melko monesta "hengestä" veroa - tilalla asui toki enemmän väkeä kuin pienemmällä tilalla ja melko varmasti juuri työkykyistä
väkeä. Kannattaa muistaa kuitenkin, että henkiveroa maksoivat vain tietyt tilan asukkaat esim. 15-63-vuotiaat - vapautettuja ryhmiä oli useita.) Niinpä henkiveroluetteloita kutsutaankin manttaaliluetteloiksi.

Manttaaliluvusta voi päätellä jotain tilan koosta, lähinnä epäsuorasti. Se, että joku tila oli 1/3 manttaalia olisi periaatteessa - mutta käytännössä voi olla toisin manttaalikäsitteen muutoksien takia - johdettavissa siitä, että se lohkomisten seurauksena on 1/3 jostain alkuperäisestä tilasta n.v.
1538, joka vastasi siis 1 manttaalia. Merkityksen muuttuessa ed.kuvatulla tavalla ei - valitettavasti - voida olla varma, että sitä ei olisi lohkottu. Tästä huomaa myös sen, että koko on suhteellinen käsite. Alkuperäisten tilojen "1 manttaali" voi viitata melko erikokoisiin tiloihin ja näin koon (sen sijaan veronmaksukyvyn vertaaminen on uusien manttaalien kohdalla suoraan mahdollista, mihin ei vaikuttanut ainoastaan tilan koko) vertaaminen tilojen välillä ei ole suoraan mahdollista.

Mantaali on Suhdeluku, joka kertoi maa-alueen koon ja etuuden suhteessa muihin kylän tiloihin. Manttaali oli alkujaan yksi tärkeimpiä verotusyksiköitä. Se merkitsi aluksi verovelvollisten talonpoikien määrää eli mieslukua. Manttaali tulee sanoista man+tal = miesluku, joka tarkoitti tav. talonpoikain lukua. Alkuaan manttaali ei tarkoittanut maan veronmaksukyvyn mittaa, vaan sitä veroa, joka kohdistui talonpoikaan henkilökohtaisena suorituksena. Vasta 1600-luvulla alettiin siirtyä järjestelmällisiin verollepanoihin, joiden kautta manttaali tuli lopullisesti tilan veronmaksukyvyn mitaksi. (Tietosanakirjasta)

Manttaali ei ole suoraan muunnettavissa pinta-alaksi, koska se on veronmaksukyvyn mitta; jonkinlaisella monimutkaisella maan laadun pisteittämisellä kai voitaisiin laatia summittaiset kaavat siitä, miten paljon minkäkinlaista maata tarvittiin tuon yhden manttaalin muodostamiseen. Joutomaata saattoi ilmeisesti olla miten paljon tahansa, koska siitä tuskin oli verotettavaa hyötyä.

Tilojen keskinäistä suuruutta yhdessä pitäjässä manttaaliluvut karkeasti kuvastavat, mutta eivät varmaankaan kovin tarkasti. Eikä missään tapauksessa kannattane olettaa, että esim. Varsinais-Suomessa sijainnut 1/2 manttaalin tila olisi ollut suuruudeltaan samanlainen kuin jossakin Pohjois-Karjalassa sijainnut 1/2-manttaalin tila.

Esimerkiksi (Askola, Pornainen, Mäntsälä, Porvoon mlk) isotkin tilat olivat yleensä 1/2 -- 1/3 mantaalin tiloja, suurempia ei juuri näy, joten 1 kokonaisen manttaalin tilaa voitanee pitää poikkeuksellisen suurena.

Valtakunnassa tehtiin perinpohjainen veroremontti myös vuonna 1608 ja silloin ilmestyy veroluetteloihin nämä tutut manttaalikoot. 1 kokomanttaali oli ns. täysvero, josta murtolukuina sitten laskettiin muut veromäärät, eli 1/3 manttaalia oli 1/3 osa kulloisestakin kokoverosta.

Veromanttaalin määrittelyssä otettiin peltomaan lisäksi huomioon myös muut ansiomahdollisuudet, jotka tietysti perinteellisessä maanviljelijäväestössä oli niukat (esim. Kalastus ja metsästys).

Kun veromanttaalit määriteltiin ennen kydönpolton leviämistä sai se aikaan sen, että moni pienimanttaalinen talo saattoi kasvaa 1700-luvulla todella ison peltoalan omaavaksi, jota etua välttämättä jollakin vanhalla suuremman veromanttaalin omistamalla talolla ei ollut, jos ei sattunut
omistamaan "arvottomia" suoalueita. Sama ilmiö toistui 1700-luvun tervanpoltossa.

[Leo Suomaa]

Käsitteiden selostamisessa ovat varmaankin avuksi esimerkiksi:
- Erik Anthoni, Finlands medeltids frälse och 1500-tals adel. Skrifter utgivna av Svenska, Litteratursällskapet i Finland. Nr 442. Helsingfors 1970.
- Eino Jutikkala, Suomen talonpojan historia (1942)
- Heikki K. Lähde, Isojako ja Lieson uudisasutus (2007) luettavissa verkosta http://lib.tkk.fi/Diss/2007/isbn9789512287949/isbn9789512287949.pdf

Maanluontoja koskevia säännöksiä - siis sitä mitä noissa kirjoituksissa selitetään - voi lähteä purkamaan takaisinpäin 29.11.1924 annetusta laista eräiden maaverojen lakkauttamisesta (295/1924) ja sen esitöistä. Muita merkkipaaluja ovat 2.4.1864 annettu asetus, jolla kumottiin aatelin yksinoikeus pitää hallussaan allodiaalisätereitä ja muuta vapaamaata säterivapaudella. Siitä seuraava isompi askel on 21.2.1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja, jolla muun ohella talonpojat saivat oikeuden ostaa kruununmaata perinnöksi ja pitää niin paljon palvelusväkeä kuin tahtoivat. Koko 1600-luvun ajan annettiin kaikenlaisia säädöksiä etuoikeuksista ja verotuksesta. Esimerkiksi: valtiopäivät tekivät 25.6.1655 ns. neljänneksenperuutuksen; pappissäädylle vahvistettiin erioikeudet 28.11.1650, jolloin pappilat vapautettiin useimmista taloudellisista rasituksista ja niiden alustalaiset sotaväenotosta; kuningas vahvisti 8.10.1617 aatelille etuoikeuksia jotka koskivat esimerkiksi rälssimaata; niillä täydennettiin 10.1.1612 aatelille vahvistettuja etuoikeuksia.

[tkukkonen]

Yksi asia unohtuikin tuolta alkupään listasta: nimittäin rakuunatilat, jotka perusluonteensa vuoksi kuuluvat ehdottomasti tämän viestiketjun pariin. Rakuunatiloilla tarkoitetaan niitä värvättyjen rakuunoiden varustajia, jotka alkuvaiheessa olivat leimallisesti itäsuomalainen ilmiö, mutta joka 1600-luvun loppupuoliskolla levisi Länsi-Suomeenkin. Aluksi rakuunatilat oli tarkoitus ottaa autioiksi jääneistä tiloista ja niille luvattiin verovapaus, mikäli tilalta varustettaisiin rakuuna. Verovapaus oli kuitenkin selkeästi pienempi kuin se, joka varsinaiselle ratsutilalle kuului.

...
Toivottavasti linkit toimivat. Haluaisin kuulla muilta tutkijopilta, kuinka paljon olette törmänneet Lansi-SUomessa näihin rakuunatiloihin.

Make

Terminologia on OK. Tämä koskee pääasiassa Lappeeta.

Aseistuksesta: Grotenfeltin maarakuunoitten värväyksessä aivan 1690-luvulla annettiin ymmärtää, että kruunu antaa "ylä- ja ala-aseen" eli karbiinin ja pistoolin.
Värväyksestä: Grotenfeltin 504 miehen eskadroonaan tuli 1 komppania Jääskestä, 1 Lappeelta (tosin käytännössä laajemmalta kuin vain yhdestä pitäjästä), 1 Uudeltamaalta ja 1 Hämeestä.
Nimityksistä: rakuunatilojen kohdalla oli Lappeella sotilasmaakirjassa "Drag" merkintä. 1720 jälkeen, kun rakuunatiloille oli myönnetty augmentteja, esiintyi myös "Drag. stomme" tai jopa rusthåll. Tilaa, joka oli ollut rakuunatila, ja joka menetti tämän statuksen 1721, ei Pikku-Vihan jälkeen Vanhassa Suomessa ruvettu kutsumaan "hoviksi", eikä sitä yleensä kutsuttu edes rustholliksi.

Länsi-Suomen komppanioiden kokoaminen ei sujunut niin hyvin kuin Viipurin ja Savonlinnan lääneissä eikä niistä ainakaan N Karl Grotenfeltin kirjassa (Anteckningar...) ole oikein hyvää selostusta.

[Rotta]

Osa näistä teksteistä liittyy olennaisesti ratsutilalaitokseen, mutta koitetaan pitää tämä topiikki tiukemmin otsikon mukaisessa asiassa.

Make

[Sami Lehtonen]

Hyvä löytö Leo.

Yksi piirre tuossa vain kummastuttaa: kruununtilat, joihin yksityinen ei voinut saada omistusoikeutta. Kyllähän kruununtiloja ostettiin paljonkin perinnöksi ja siten niihin saatiin täysi omistusoikeus. Ellei sitten tuossa tarkoiteta jotain muuta.

Make

Kruununtilojen perinnöksiosto-oikeus tuli vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen, kun kruunu keksi rahapulassaan uuden keinon lisätä kassavirtaa. Silloinkaan ei moni tilallinen saanut kaavittua kasaan ylimääräisiä kolmen vuoden veroja. Lähtökohtaisesti (lue: ennen 1721) kruununtilan isännällä ei ollut mahdollisuutta ostaa tilaansa takaisin omaksi sen kruunulle menettämisen jälkeen. Monet Kanta-Hämeen tiloista päätyivät kruunulle 1500-luvun lopulla. Lähes puolisentoistasataa vuotta ne sitten olivatkin kruunun ja mahdollisten läänitysten armoilla.

[Antti Järvenpää]

Olen kiinnostuneena seurannut tätä maaluonnon keskustelua. Erityiset kiitokset Olaville varsin seikkaparäisistä selvityksistä asiassa, joka on monimutkainen ja kaiken lisäksi hyvin muuttuva historian saatossa. Itse asiassa kaikki tämä olisi varmaankin isonkin artikkelin arvoinen asia, sillä vanhojen verotietojen muutaminen nykyihmiselle käsitettäväksi ei ole aivan yksioikoista. Innostaisin nyt Olavia kirjoittamaan lisää aiheesta, mikäli sanaisessa arkussa on vielä ammennettavaa.

Omalta osaltani sanoisin, että mitä kauemmin on harrastanut sukututkimusta, sitä enemmän nämä entiset maanomistusolot alkavat kiinnostamaan. Nykyisien politiikkojenkin kenties olisi syytä tutustua vanhoihin hallintomalleihin, sillä nykyinen käsitys pelkästä suuruuden ihannoinnista ilman hallittavuuden periaatetta tuntuu hiemen kummalliselta. Tästä hallittavuudesta laitankin muutaman rivin, joka kenties voidaan ajatella kuuluvan tämän otsikon alle etäisesti.

Jossain vaiheessa innostuin erään artikkelin pohjalta - olisiko ollut K Varis SSS:n vuosikirjassa - selvittelemään itselleni näytä kummallisia verotusyksiköitä ja hallintojärjestelmän luonnetta. Kun aineistoa ei silloin silmiini sattunut sen enempää, tein joitakin laskelmia Hämeen osalta vuoden 1539 maakirjan perusteella Hollolan, Sääksmäen ja Hattulan kihlakunnista tarkastaakseni Variksen kertomuksen.

Eli tuon ajan hallintoyksikön ajatus tuntuisi olleen seurakunta = maallisen verotuksen hallintoyksikkö. Seurakunta eli kunta oli jaettu neljään neljänneskuntaan siten, että kunkin neljännekunnan koukkuluku oli tuolloin kokolailla tarkasti 10. Jos nyt oikein siteeraan Olavia, neljänneskunta vastasi yhteisvastuullisesti verosta. Koukun osilla kerrottiin, mikä oli kunkin talon osuus, mutta veronkantajaa kiinnosti pääsääntöisesti se, että neljänneskunnasta saatiin 10 koukun verotulo.

Mainittakoon nyt, että tuo koukkuluku oli koko Hämeen tasolla 10,01 nejänneskuntaa kohden, joten neljänneskunta hallintoyksikkönä näyttää siltä, että sitä oikeasti tavoiteltiin, vaikkakin väestön liisäntyessä veronmaksukyky ja verotuotto kasvoi. Kun siis kunta kasvoi, muodostettiin uusi neljänneskunta ja jos kunta kasvoi liian isoksi, syntyi uusi kunta siis seurakunta, joka ensin käsitti mahdollisesti vain yhden neljänneskunnan, joka ilo irroitettu emäkunnasta. Hallinnon perusyksikkö vaikuttaisi siis olleen neljänneskunnat, joiden koukkuluku oli tuolloin 10 ja seurakunnan eli kunnan tavoiteluku oli 4 neljänneskuntaa. Jos se kasvoi tuota isommaksi, alettiin pohtia uuden kunnan perustamista ja jos neljänneskunta kasvoi liian isoksi, perustettiin uusi neljänneskunta. Nuo edellä mainitut olivat siis käsittääkseni hallinnon organisointitavoitteita, joilla muodostettiin sellaisia hallintoyksiköitä, joita tuon ajan hallintobyrokratialla voitiin jotakuikin järkevästi hallita.

Hämeessä tästä seurasi, että kyläluku 1539 oli keskimäärin hyvin lähellä koukkulukua, joskin siinä oli huomattavasti enemmän hajontaa. Keskimäärin se oli kuitenkin 9,98 kylää/neljänneskunta, joten tästä tulee mieleen helposti, että ehkäpä hallinnollisesti myös tavoiteltiin sitä, että yksi kylä olisi ollut yhden koukun suuruinen, jolle oli myös ehkä historialliset perusteet sikäli, että kylä oli yleensä muodostunut yhdestä historiallisesta kantatalosta. Hämeessä 1539 taloluku/koukku vaihteli 10,6 .... 2,0 ja rikkaimilla kanta hämeen alueilla luku oli pienin ja Hollolan kihlakunnan alueella suurin. Jos samaa lukua katsotaan suhdelukuna taloa/kylä oli se tulloin tyypillisesti 4...5.

Karkeasti siis kunta muodostui neljänneskunnista, jossa kussakin neljänneskunnassa oli 10 koukkua ja täysi kunta muodostui neljästä neljänneskunnasta. Nämä hallinnolliset lähtökohdat näyttivät johtavan keskimäärin siihen, että neljänneskunnan kyläluku oli hämeessä tyypillisesti 10 ja taloluku 40...50. Täysi kunta muodostui siis noin 40 kylästä ja 160 talosta.

1539 kulki verotustilastoissa vielä jousiluku, joka kuvasti aikuisikäisten miesten määrää, siis mieslukua ilman vanhuksia ja lapsia. Koko hämeen jousiluku oli tuolloin 6586 ja taloa kohti se oli keskimäärin 1,7 jousta.

Kuten Olavi tuossa jo aiemmin on käynyt läpi, niin henkivero oli henkilökohtainen vero, mutta maavero oli enemmänkin yhteisvastuullinen vero joka kerättiin jako-osuuksina yksittäisiltä taloilta. Historia tuntee neljännesmiehet osana veronkantojärjestelmää. Olivat tavallaan eräänlaisia kymppejä - kymmenen koukun tai kylän esimiehiä.

- - - -

Sitten ihan varsinaiseen otsikon aiheeseen; itseäni kiinnostai erityisesti isonvihan jälkeiset perinnöksi ostot. Tiettäkö kukaan, onko niistä ja erityisesti riitatapauksista olemassa merkintöjä systemaattisesti jossakin. Aihe kiinnostaa erityisesti sen vuoksi, että suurten nälkävuosien ja 1700 alun kovien vuosien jälkeen verorästejä oli tavattomasti ja periaatteessa monessa kunnassa valtaosa maaluonnosta olisi kaiketi voitu luokitella kruununmaaksi.

Toinen kiinnostava seikka olisi talojen lohkominen ennen isoajakoa. Osaisiko joku kertoa, mitä se käytännössä tarkoitti. Kylän pellothan olivat silloin vielä sarkajaossa ja metsät yhteisnautintaa. Monasti uusi talo syntyi kylän takamailla, siis metsien taakse. Mitähän maita niille lohkottiin, vai oliko kyseessä yleensä jokin talokohtainen etäniitty tai aikaisempi torppa, joka ei kuulunut sarkajakoon, vaan oli jonkin kylän talon yksityistä nautintaa sarkajakoisten kylän peltojen ohitse. Toki lohkottuja taloja syntyi emäkyliikin, mutta monasti alueille, joita karttaa katsoen olisi voinut pitää kylän yhteinautintana, mutta asiakirjat kertovat niiden lohkotun taloista ei kylistä.

[Sami Lehtonen]

Kiitos Antillekin varsin pitkälle menevästä selvityksestä 1500-luvun hallintomalliaineistoon. Toisin kuitenkin heti kättelyssä esiin faktan siitä, ettei neljänneskuntamalli aivan täydellisesti noudata seurakuntajakoa Hämeessäkään. Mm. Janakkalan Turenki kuului Mäskälän (so. Vanaja) neljänneskuntaan ja vastaavasti Vähikkälä Lopen neljänneskuntaan. Jossakin määrin seurakuntajako ilmeisesti laahasi näiden kasvavan vero- ja kylämäärän perässä.

Koukuista mainittakoon sellainen anekdootti, että Rengon Lietsan yksinäistilaa kutsuttiin myös nimellä Lietsankoukku, sillä se oli täyden koukun talo - yli 1700-luvun puolivälin se pysyi jakamattomana kruununtilana. Oletettavasti se oli langennut kruunulle vasta suuren pohjan sodan aikana - en ole asiaa enemmälti ehtinyt selvittää, vaikka juureni siihenkin taloon menevät.

Antin lailla olen kiinnostunut noista isojakoa edeltävistä lohkomisista. Lisään siihen vielä 1700-luvun lopun uudistilat. Millaisia uusia raivauksia nimitettiin uudistiloiksi? Oliko kyse juuri yhteisnautinnassa olleen metsämaan tai muun eräalueen raivaamisesta taloksi? Kanta-Hämeessä on aika montakin uudistilaa, jotka muutaman vuosikymmenen jälkeen muuttuvatkin toisen talon alaiseksi torpaksi. Onko tällaisessa tilanteessa kyse itse asiassa siitä, että kruununtilan alueelle on raivattu uusi asujamisto, mutta se on jäänyt siksi vähäiseksi, ettei sille ole annettu imissiota vaan se onkin katsottu kuuluvaksi taloon ja siis torpaksi?

[olanyk]

Kerroin noiden tekstieni olevan pääasiassa lainattuja eri lähteistä. Paljon on mainitusta Sipoon Historiasta. Varmaan jollekin suku-ja historiantutkijoiden kumulatiivisesti täydentyvälle "netti-käsikirjalle" olisi sijaa. Vaatisi tasokkaita asiantuntijakirjoittajia ja varmaan olisi julkisen rahoituksen arvoinen.

Itse en sellainen ole ja en ymmärrä tai osaa eläytyä kovinkaan hyvin ajan saatossa muuttuneeseen tilanteeseen. Lähtökohtana on pyrittävä ymmärtämään maanomistuksen erilaisuus ja kaksinkertainen hallinto (kirkollinen ja mallinen) ja niiden kehitys. Noiden pohtiminen kuuluu jokaisen sukututkimus ja historian harrastajan kokemus- ja kehitysprosessiin.

HS:ssa oli vastikään grafiikkapiirakoina kuvattu Nyky-Suomen valtion verokertymät ja menot, jotka muutaman vuoden välein melkolailla rakenteellisesti muuttuvan. Kukapa jaksaa ymmärtää edes nykypäivää? Lisäksi tulee kunnallishallinto ja erilaiset veroluontoiset varainkeruut.

Usein huomaa monesti käytettävän esimerkiksi 1500-luvun rälssitilallisten ja porvarien yhteiskunnalisesta asemasta ta varakkuudesta hienoja adjektiiveja. Kunnes lukee säilyneitä tietoja heidän taloistaan tai käy jossain nuoremmassa talomuseossa. Nuo Suomen puolikymmentä linnaa ja 20 harmaakivikartanoa sekä kirkot helposti johtavat mielikuvitusta harhaan. Katselessa Euroopan ja Ruotsin vanhoja julkisia ja säätyläisten rakennuksia huomaa Suomen olojen nuoruuden ja varattomuuden.

Olavi

[Seppo Niinioja]

Suomalaisen vaatimattomuuden tai muun syyn takia Markku Haapanen ei ole maininnut, että hän tekee väitöskirjaa aiheesta Längelmäveden seudun rusthollarit ja paikallistason eliitin muodostuminen perinteisen maatalouden loppukaudella, on tehnyt rustholleista gradun ja esitelmöinyt niistä. Odottelen kiinnostuneena, että väitöskirja ilmestyy ja että blogiin http://makensukututkimus.blogspot.com/ (http://makensukututkimus.blogspot.com/) tulee lisää sisältöä.

Kari-Matti Piilahden väitöskirja Aineellista ja aineetonta turvaa käsitteli Valkealan oloja, sekin varsin mielenkiintoinen.

Seppo Niinioja

[Antti Järvenpää]

Palaan vielä tuohon perinnöksi osto asiaan. Onko jollakin käsitystä, mistä arkistosta löytyisi Ratsutilojen perinnöksiostoista tietoa. Siis onko näistä perinnöksi ostoista jokin erityinen arkisto tai mistä niitä ylipäätänsä kannattaisi etsiä.

[Rotta]

Grotenfeltin rakuunat eli Karjalainen rakuunaeskvadroona/suomalaiset rakuunat 1686-1709

Syksyllä 1686 everstiluutnantti Nils Grotenfelt anoi alamaisimmin kuninkaalta lupaa muodostaa rakuunaekadroonan autiotiloista Viipurin ja Savonlinnan lääniin. Hän sai kuninkaallisen päätöksen 18.12.1686 värvätä kaksi komppaniaa rakuunoita. Päätöksessä mainitaan seuraavia asioita:
1) värväys ei saa häiritä muita järjestelyitä
2) ne, jotka ottavat autiotiloja rakuunan varustamista varten, saavat korkeintaan 12 vuoden vapauden kaikista ulosteoista
3) ennen rakuunat olivat saaneet 15-20 taaleria palkkaa, nyt tavalliset rakuunatkin saivat 25 hopeataalerin palkan (kaiketi tässä tarkoitetaan rakuunan varustajalle maksettavaa korvausta)
4) rakuunatila tulee erottaa ympäröivistä omistuksista
5) Maaherraojen ja virkamisten tulee kaikin tavoin ymmärtää avuliaasti auttaa ja edesauttaa uusia rusthollareita (sic!)
6) ne jotka viljelevät autiotiloja autiotilaehdoin, tulisi antaa etusija uusille rusthollareille
7)Grotenfelt saa itse palakta sellaisia upseereita, jotka ovat kykeneviä ja kelvollisia ("capable ovh tjänlige) kaksi kapteenia, kaksi luutnanttia tai vänrikkiä, kaksi vääpeliä kaksi furiiria ja eskadroonankirjurin.
8) rakuunan tulee hankkia ensimmäisenä ja toisena vuonna hankkia hyvä miekkavyö ja musketin remmit mustin rautasilauksin tai soljilla ja kolmantena vuonna kelvollinen mies ja hyvä, vahva ratsuhevonen (klippare)
9) Neljäntenä vuonna hänen pitää hankkia hyvä musta satula ja satulahuopa? (=tyg) rautasoljin, jalustimet ja suitset, mustat nahkasaappaat ja kannukset. Viidentenä vuonna hankitaan säämiskäiset nahkapöksyt ja paita. Kuudentena vuonna takki harmaasta sarasta sekä hattu.
10) Se rusthollari, joka näin on varustanut rakuunan saa kuninkaalliselta majesteetilta kangasta livreetakkiin !!!!
11) Kruunu toimittaa yli- ja alikiväärin (över- och undergevär) sekä patruunataskut (olettaisin, että tässä tarkoitetaan ratsukarbiinia, joka pidetään selässä (övergevär) sekä sivuasetta (undergevär) (=side weapon), joka olisi tässä tapauksessa sapeli tai karoliinimiekan ratsuväen versio
12) Vapaavuosina rakuunaa ei käytetä muualla kuin Liivinmaalla Venäjän vastaisella rajalla, mikäli jotakin rauhatonta toimintaa Venäjää vastaan sattuis tapahtumaan, mutta vapaavuosien jälkeen heitä käytettäisiin, kuten muitakin joukkoja, siellä, missä tarve on.
13) kaikki irtolaiset, jotka halauvat ottaa autiotilan, saavat niin tehdä (tietyin ehdoin)
14) kaikki karanneet sotilaat, ratsumiehet ja rakuunat, jotka ovat karanneet ennen vuotta 1680 ja haluavat ottaa autiotilan rakuunapalvelusta vastaan savat tarpeellisen armahduksen
15) Rakuunaupseerien palkkaus on vuoden 1687 palkka säännön mukainen


Rasitukset eivät siis olleet vuosittaisella tasolla mitenkään liialliset, jos autiotilan toiminta saatiin melko nopeasti kuntoon.

Make

[Antti Järvenpää]

Jatkan hieman tuota ratsutilan perinnöksiosto asiaa. Otan esimerkiksi Jämsän Ruotsulan ratsutilan. Jämsän käräjillä 9.10.1764 §76 käytiin kiista pojan Gabriel Keckoniuksen ja äidin Eva Maria Kijhlin välillä Jämsän Ruotsulan ratsutilan omistuksesta. Äiti väitti tilan kuuluvan hänelle, koska se oli hänen vanhempiensa perintöä ja poika myönsi asian, mutta väitti tilan olleen tulloin kruununtilan ja että verolle sen oli hankkinut vasta hänen isänsä (näkyy SAY:ssa vuodella 1746).

Itse riita koski sitä, kenen luvalla torpparit saivat kasketa Ruotsulan mailla - äidin vai pojan.

Eeva Maria oli katselmuskirjuri Johan Kijhlin ja Katarina Rewalliuksen tytär (Jämsän Kaipola). Johan Kijhl näyttää SAY:n mukaan hankkineen Ruotsulan kylän haltuunsa suurten nälkävuosien jälkeen 1698 ja hän teki siitä ratsutilan, joka jäi hänen leskelleen, kun hän kuoli 1706. Vaimo avioitui edelleen nimismies Ottelinin kanssa, joka näkyy myös Kaipolan isäntänä vuoteen 1714 asti.

Ilmeisesti Johan Kijhlin kuoleman seurauksena tai mahdollisesti myöhemmin isonvihan aika koko ratsutila päätyi kruunulle, jolloin siitä tuli kruununratsutila, jota hoitivat lampuodit. Isonvihan jäkeisenä aikana vuoteen 1746 asti Ruotsulan osalta ei ole pienintäkään mainintaakaan voudin tileissä siitä, että omistajina olisi ollut Kijhlit tai Keckoniukset, kunnes 1746 se ostetaan perinnöksi Keckoniuksille ja lampuodit muuttavat pois.

Kiinnostukseni tähän Ruotsulaan perustuu siihen, että toinen noista kruunun lampuodeista oli eräs esi-isäni, joka esiintyy ajan asiakirjoissa vaihtelevasti joko Ruotsulan ratsutilan isäntänä tai lampuotina. Ratsutilan luonne on maakirjoissa ratsutila, mutta kruunun ratsutilanluonne on sattunut silmäänä vain tuossa em. käräjä tapahtumassa.

Mietin siis, paljonkohan näitä kruunun ratsutiloja mahtoi ylipäätänsä olla. Toisena seikkana mielessä on käynyt se, löytyisiköhan tuosta perinnöksi ostosta enemmän tietoa jostakin. Oliko siis ostaja ehdokkaita vain yksi vai useampia. Mielenkiintoista tässä tapauksessa on myös se, että Jämsää koskevissa artikeleissa ja teoksissa Ruotsulaa pidetään Kijhlien perintötilana, vaikka se näyttää tosiasiallisesti menettäneet tuon perintötilan luonteen ainakin noin 30 vuoden ajaksi.

[Karoliini]

Hei
Mielestäni Ruotsin vallan aikaisia perinnöksiostoakteja säilytettiin Ruotsissa.
Tulipalo on pahoin tuhonnut juuri Suomea koskevaa arkistoa 1800-luvun alku-
puolella.Varsinainen perinnöksiostokirja mahdollisesti löytyy,mikäli otat yhteyden Ruotsin valtionarkistoon.

[Rotta]

Noista Kihleistä ja rusthollin omistuksesta löytyy joitain tietoja Jenni Toivasen gradusta Jälkeenjätetyt, joka puolestaan löytyy:

https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12222/1825.pdf?sequence=1

Ainakin tuosta löytyy lisäviitteitä käräjäpöytkirjoihin, jos ei muuta. Gradu varsinaisesti käsittelee leskinaisen asemaa 1700-luvun lopun Jämsässä.

Kruununrusthollin omistajan asema oli melko turvattu, niin kauan kun hän huolehti velvollisuuksistaan; häntä ei voitu ajaa sieltä pois, eikä tilaa voinut ulkopuolinen lunastaa. Lisätietoja löytyy Jutikkalan talonpojan historiasta. Lisäksi tässä oli perinnönjaossa etua uudelle haltijalle: kruununtilana itse tilalle ei laskettu arvoksi mitään, joten jaettavaksi jäi vain irtain omaisuus. Tähän olen kyllä löytänyt joitain poikkeuksia tuomiokirjoista, sillä muut perinnönsaajat ovat saaneet toisinaan hyvitystä (enemmän perintöä kuin heille olisi muuten kuulunut).

Make

[Antti Järvenpää]

.....Kruununrusthollin omistajan asema oli melko turvattu, niin kauan kun hän huolehti velvollisuuksistaan; häntä ei voitu ajaa sieltä pois, eikä tilaa voinut ulkopuolinen lunastaa. Lisätietoja löytyy Jutikkalan talonpojan historiasta. Lisäksi tässä oli perinnönjaossa etua uudelle haltijalle: kruununtilana itse tilalle ei laskettu arvoksi mitään, joten jaettavaksi jäi vain irtain omaisuus. Tähän olen kyllä löytänyt joitain poikkeuksia tuomiokirjoista, sillä muut perinnönsaajat ovat saaneet toisinaan hyvitystä (enemmän perintöä kuin heille olisi muuten kuulunut).

Make

Tuo opinnäyte on kyllä tuttu ja läpiluettu.

Itse tuohon lunastusasiaan en osaa sanoa muuta kuin, että lunastaja oli kruununvouti - joka siis oletettavasti virkansa puolesta hoiti näitä perinnöksi ostoja muutenkin.

Ainoa moite, jonka olen toistaiseksi löytänyt lampuotia koskien, on poikkeusellinen pitkä kirjoitus rippikirjassa lampuodin kohdalla 1740-luvulla, jossa todetaan, että: "Tarjouduttuaan herran pyhälle ehtoolliselle, mutta (ei) osannut lukea kristinuskon kappaleita, vielä vähemmän omasi ymmärrystä Pyhän sakramentin oikeasta käytöstä ja hyödystä, minkä vuoksi häntä ei voi päästää ripille ennen kuin on parantanut osaamistaan."

Muita tämän kaltaisia tekstejä ei tapaa Jämsän rippikirjoissa, vaikka sakramenttien osaaminen ruksien tasolla on samaa luokkaa. Kirjoituksen kohdistuksesta ei voi olla aivan varma, mutta oletettavasti se on kohdistettu noin 65 vuotiaalle lampuodille.

[tkukkonen]

...
Ilmeisesti Johan Kijhlin kuoleman seurauksena tai mahdollisesti myöhemmin isonvihan aika koko ratsutila päätyi kruunulle, jolloin siitä tuli kruununratsutila, jota hoitivat lampuodit. Isonvihan jälkeisenä aikana vuoteen 1746 asti Ruotsulan osalta ei ole pienintäkään mainintaakaan voudin tileissä siitä, että omistajina olisi ollut Kijhlit tai Keckoniukset, kunnes 1746 se ostetaan perinnöksi Keckoniuksille ja lampuodit muuttavat pois.

Kiinnostukseni tähän Ruotsulaan perustuu siihen, että toinen noista kruunun lampuodeista oli eräs esi-isäni, joka esiintyy ajan asiakirjoissa vaihtelevasti joko Ruotsulan ratsutilan isäntänä tai lampuotina. Ratsutilan luonne on maakirjoissa ratsutila, mutta kruunun ratsutilanluonne on sattunut silmäänä vain tuossa em. käräjä tapahtumassa.

Mietin siis, paljonkohan näitä kruunun ratsutiloja mahtoi ylipäätänsä olla. Toisena seikkana mielessä on käynyt se, löytyisiköhan tuosta perinnöksi ostosta enemmän tietoa jostakin. Oliko siis ostaja ehdokkaita vain yksi vai useampia. Mielenkiintoista tässä tapauksessa on myös se, että Jämsää koskevissa artikeleissa ja teoksissa Ruotsulaa pidetään Kijhlien perintötilana, vaikka se näyttää tosiasiallisesti menettäneet tuon perintötilan luonteen ainakin noin 30 vuoden ajaksi.

Grotenfeltin kirjassa maarakuunoista mainitaan selkeästi (s 108), että näiden haltuun tulleet tilanomistukset purettiin Ison Vihan jälkeen. Kirjassa on sitaatti Schybersonilta. "... beslöts att skvadronen upplöstes, och rusthållen förvandlades till rotehemman under Kymmenegårds infanteriregemente." Kruunulla oli siis valmiutta purkaa aiemmin myönnettyjä etuja, ja ainakin Viipurin läänissä näin tapahtui, vaikka asiasta nousi äänekkäitä protesteja. Pikku Vihan väliintulo tietenkin teki asiasta omanlaisensa Vanhan Suomen puolella.

[Antti Järvenpää]

Tämä Ruotsula ei käsittääkseni ole koskaan ollut maarakuunatila, vaan yksi Jämsän suurimmista tiloista ja rustholli joka on ollut useampi taloinen. Käsittäkseni sen vajoaminen kruunun rustholliksi on johtunut siitä, että omistajat eivät ole kyenneet varustamaan ratsumiestä. Siis kyse ei ole maarakuunatilasta sillä tavoin kuin Make tuossa edellä kuvaa. Ruotsula ei toki oli ainoa Jämsäläinen ratsutila, jolla on ollut ongelmia ratsumiehensä varustamisessa, vaan jopa suuren Auvilan leskellä on ollut samoja pulmia, siis kyseisen kruununvoudin äidillä.

Isonvihan ajalta ei luonnollisesti ole säilynyt tietoja ja olen itsekin ajatellut aiemmin, että se on säilynyt samalla suvulla, koska esim. Suur-Jämsän historia antaa näin olettaa. Kun lähteitä alkaa esiintymään isonvihan jälkeen, tilaa viljelee kaksi lampuotia, joita vaihtelevasti kutsutaan myös isänniksi, ja he ovat yhdessä varustaneet yhden ratsumiehen. Ensimmäisen isonvihan jälkeisen ratsumiehen taustaa en tunne, mutta hän on oletettavasti ollut ruotsalainen, samoin kuin toinenkin Henrik Fager niminen. Kyse ei siis ole siitä, että maarakuuna olisi saanut ratsutilan haltuunsa.

Kun itselleni selvisi tuomiokirjojen kautta, että tila on ollut kruunun ratsutilana, tulkitsen asian siten, että myös lampuodit ovat olleet kruunun lampuoteja. En tosin tiedä voisiko olla mahdollista, että rustholli olisi voinut pysyä Kijhlien/Keckoniusten hallinnassa kruununrusthollina siten, että he eivät olisi itse sitä viljelleet, vaan asettaneet sille lampuodin. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto ei yksinkertaisesti tunnu realistiselta, sillä jos tila meni kruunulle, asetti kruunu sille lampuodin. Joka tapauksessa kruununvouti Palander on sitten ostanut tämän vaimonsa isän aikoinan omistaman tilan perinnöksi vuoden 1746 paikkeilla ja esiintyy sen jälkeen mm. SAY:ssa isäntänä ja veronmaksajana.

Tässä tapauksessa tosin kruununvouti Palanderin rooli on sellainen, että hän istuu kaksissa pöksyissä. Kruunun korkeimpana paikallisviranomaisena että yksityishenkilönä ja voi hyvinkin olla niin, että lampuodit eivät ole välttämättä edes tieneet kummassa roolissa Palander on ollut heidän esimiehensä.

[Antti Järvenpää]

......Kun itselleni selvisi tuomiokirjojen kautta, että tila on ollut kruunun ratsutilana, tulkitsen asian siten, että myös lampuodit ovat olleet kruunun lampuoteja. En tosin tiedä voisiko olla mahdollista, että rustholli olisi voinut pysyä Kijhlien/Keckoniusten hallinnassa kruununrusthollina siten, että he eivät olisi itse sitä viljelleet, vaan asettaneet sille lampuodin. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto ei yksinkertaisesti tunnu realistiselta, sillä jos tila meni kruunulle, asetti kruunu sille lampuodin. Joka tapauksessa kruununvouti Palander on sitten ostanut tämän vaimonsa isän aikoinan omistaman tilan perinnöksi vuoden 1746 paikkeilla ja esiintyy sen jälkeen mm. SAY:ssa isäntänä ja veronmaksajana.

Tässä tapauksessa tosin kruununvouti Palanderin rooli on sellainen, että hän istuu kaksissa pöksyissä. Kruunun korkeimpana paikallisviranomaisena että yksityishenkilönä ja voi hyvinkin olla niin, että lampuodit eivät ole välttämättä edes tieneet kummassa roolissa Palander on ollut heidän esimiehensä.

Täytyy korjata itse itseään, kun kirjoittaa puolinukuksissa. Siis parin viimeisen kappaleen nimet pitäisi olla Palanderin sijaan Keckonius. Palander oli nimismies ja Keckonius kruununvouti. Nimet oikeasti pitäisi olla seuraavasti.

---Joka tapauksessa kruununvouti Keckonius on sitten ostanut tämän vaimonsa isän aikoinan omistaman tilan perinnöksi vuoden 1746 paikkeilla ja esiintyy sen jälkeen mm. SAY:ssa isäntänä ja veronmaksajana.

Tässä tapauksessa tosin kruununvouti Keckoniuksen rooli on sellainen, että hän istuu kaksissa pöksyissä. Kruunun korkeimpana paikallisviranomaisena että yksityishenkilönä ja voi hyvinkin olla niin, että lampuodit eivät ole välttämättä edes tieneet kummassa roolissa Keckonius on ollut heidän esimiehensä.

[Rotta]

Tämä Ruotsula ei käsittääkseni ole koskaan ollut maarakuunatila, vaan yksi Jämsän suurimmista tiloista ja rustholli joka on ollut useampi taloinen. Käsittäkseni sen vajoaminen kruunun rustholliksi on johtunut siitä, että omistajat eivät ole kyenneet varustamaan ratsumiestä. Siis kyse ei ole maarakuunatilasta sillä tavoin kuin Make tuossa edellä kuvaa. Ruotsula ei toki oli ainoa Jämsäläinen ratsutila, jolla on ollut ongelmia ratsumiehensä varustamisessa, vaan jopa suuren Auvilan leskellä on ollut samoja pulmia, siis kyseisen kruununvoudin äidillä.

Isonvihan ajalta ei luonnollisesti ole säilynyt tietoja ja olen itsekin ajatellut aiemmin, että se on säilynyt samalla suvulla, koska esim. Suur-Jämsän historia antaa näin olettaa. Kun lähteitä alkaa esiintymään isonvihan jälkeen, tilaa viljelee kaksi lampuotia, joita vaihtelevasti kutsutaan myös isänniksi, ja he ovat yhdessä varustaneet yhden ratsumiehen. Ensimmäisen isonvihan jälkeisen ratsumiehen taustaa en tunne, mutta hän on oletettavasti ollut ruotsalainen, samoin kuin toinenkin Henrik Fager niminen. Kyse ei siis ole siitä, että maarakuuna olisi saanut ratsutilan haltuunsa.

Kun itselleni selvisi tuomiokirjojen kautta, että tila on ollut kruunun ratsutilana, tulkitsen asian siten, että myös lampuodit ovat olleet kruunun lampuoteja. En tosin tiedä voisiko olla mahdollista, että rustholli olisi voinut pysyä Kijhlien/Keckoniusten hallinnassa kruununrusthollina siten, että he eivät olisi itse sitä viljelleet, vaan asettaneet sille lampuodin. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto ei yksinkertaisesti tunnu realistiselta, sillä jos tila meni kruunulle, asetti kruunu sille lampuodin. Joka tapauksessa kruununvouti Palander on sitten ostanut tämän vaimonsa isän aikoinan omistaman tilan perinnöksi vuoden 1746 paikkeilla ja esiintyy sen jälkeen mm. SAY:ssa isäntänä ja veronmaksajana.

Tässä tapauksessa tosin kruununvouti Palanderin rooli on sellainen, että hän istuu kaksissa pöksyissä. Kruunun korkeimpana paikallisviranomaisena että yksityishenkilönä ja voi hyvinkin olla niin, että lampuodit eivät ole välttämättä edes tieneet kummassa roolissa Palander on ollut heidän esimiehensä.

Ei tila välttämättä "vajonnut" kruununtilaksi, vaan selitys voi olla hieman toinen: sellaisesa tilassa, joka koostuu monesta osatalosta, on siihen voitu liittää useampi kruununtila, jolloin on saatu yksi paremmin veronmaksukykyinen tila (monesti juuri ratsutila/rustholli) tai ratsupalvelukseeen kelpaava talo. Näitä kruunutiloja ei ole sitten lunastettu perintötiloiksi, ennen kuin myöhemmin 1700-luvulla ja siten tila on voinut olla joko kokonaan tai osaksi kruununtila. Tälläinen oli vaimoni ja minun esivanhempien Sahalahden Raution Eerola-Jussila, josta puolet eli 2/3 manttaalia oli perintöa ja toinen puolisko (Jussila) 2/3 manttaalia kruununtila.

Mikään ei estä sitä, että kruununtilan haltija ottaa tilalleen lampuodin. Samoin asia toimi vaimoni esivanhempien (Törnqvist-(Melartin)-Castelin) omistamassa/hallinnoimassa Kangasalan Isoniemen rusthollissa. Säätyläiset kovin harvoin itse viljelivät tilojaan, etenkään 1700-luvulla. Samoin oli lampuoti Sahalahden Tursolan Oinaalla (osa Pietilän rusthollia, joka myös oli kruununtila) silloin, kun talon ainoa perijä oli alaikäinen ja asui isovanhempiensa luona.

Sukulaismiehen Palanderin roolista puolestaan on todettava, että silloin kun hän on ollut talon haltija hän on toiminut siinä roolissa, sillä lampuodin ja isännän välinen sopimus oli luonteeltaan yksityisoikeudellinen, eikä isännän virka/arvo tms siihen vaikuttanut. Kruununvoudin tehtävässä taas Palander vastasi tilan haltijana itse mahdollisista kruununsaatavista/-suorituksista, mikäli niitä ei erikseen ollut sovittu lampuodin kanssa tämän hoidettavaksi. Tämän kaltaisia sopimuksia on kyllä tullut eteeni.

Make

[Antti Järvenpää]

.....Mikään ei estä sitä, että kruununtilan haltija ottaa tilalleen lampuodin. .....

Make

Käsittääkseni ei edes perintötalollisilla saanut olla lampuoteja, puhumattakaan kruununtalollisista. Poikkeuksia tietenkin oli alaikäisyydet tms. tilanteet. Näin siis oli käsittääkseni alunperin ja oletettavasti vielä isonvihan ympärillä.

En nyt tiedä lähdettä, vaan tämä tulee ulkomuistista. Jos, joku tietää paremmin ja muutosvuodet olisin kiinnostunut.

[Rotta]

Käsittääkseni ei edes perintötalollisilla saanut olla lampuoteja, puhumattakaan kruununtalollisista. Poikkeuksia tietenkin oli alaikäisyydet tms. tilanteet. Näin siis oli käsittääkseni alunperin ja oletettavasti vielä isonvihan ympärillä.

En nyt tiedä lähdettä, vaan tämä tulee ulkomuistista. Jos, joku tietää paremmin ja muutosvuodet olisin kiinnostunut.

Tässä em. Isoniemen SAY

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=421830&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Joten voi olla ja oli. 1600-luvulla :
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1096756

Make

[Antti Järvenpää]

Tuo kommenttini koski perintö- ja kruununtiloja. Rustholleilla on voinut olla augumentteja, jolloin tilallinen oli maaveron suhteen lampuodin asemassa rustholliin. En tosin tiedä, voitiinko perintötila asettaa augumentiksi?

Normaalilla talonpojalla ei voinut olla lampuoteja. Säätyläiset, kirkkoherrat ja korkeat virkamiehet ovat sitten jo toinen asia.


- - - - - -

PS. Valitettavasti Make minulla meni tuollaa edellä nimet sekaisin ja erityisesti se saattaa häiritä sellaista lukijaa, jolle Jämsä ei ole niin tuttu, sillä molempien miesten, niin kruununvouti Keckoniuksen kuin nimismies Palanderin vaimot olivat samannimisiä eli Eva Maria Kijhlejä. Palanderin vaimo oli Jämsän khra Georg Kijhlin tytär ja Keckoniuksen vaimo Kaipolan ratsutilallisen katselmuskirjuri Johan Kijhlin tytär.

Jos tuo muokkausmahdollisuus olisi pidempään, voisi näitä kirjoitusvirheitään korjailla. Yleensähän nuo virheensä löytää tunnin päästä tai yön yli nukuttuaan.

[Antti Järvenpää]

Erilaisissa artikkeleissa ja kirjoissa on kirjoitettu paljon verovoudeista ja heidän toiminnastaan. Ehkäpä vähemmällä ajatukselle on jäänyt se, miten tehtävän tavoitteet ja arviointi ehkäpä toimi. Puhun nyt enemmän mielikuvituksen avulla, kuin selkeiden faktojen avulla.

Puhutaan sitten koukuista tai myöhemmistä manttaaleista, oli voudin tavoite saada neljänneskunnittain 10 koukun verotuotto tai seurakunnittain 40 koukun verotuotto. Toki oli suurempia ja pienempiä kuntia sekä vajaita tai ylisuuria neljänneskuntia, jolloin myös tavoitteet olivat toisia. Verotuksen luonne oli yhteisöllistä nykyiseen yksilöverotukseen verrattuna. Karjalassa asia vielä tulee korostuneemmin esille, koska siellä jopa ajoittain verot vuokrattiin, jolloin vuokraaja maksoi kruunulle tietyn oletusarvoisen veron ja peri sitten itse sen talollisilta. Tällaisen veronvuokrauksen businessidea vuokraajan näkokulmasta oli varmaan silloin ja olisi nykyäänkin se, että oman kyvykkyyden ansiosta vuokraaja kuvitteli todellisen verotuoton suuremmaksi, kuin mitä verojen vuokrausoikeudeta maksettiin.

Voudin näkökulmasta neljänneskunnasta piti siis saada tietty tuotto ja talokohtaisessa rasituksessa oli kysymys enemmänkin siitä, miten tuo rasitus ositettiin taloille. Kun pellot olivat sarkajaossa, joissa työtä tehtiin yhdessä, rasitus oli käytännössäkin enemmän yhteisvastuuta kuin talokohtaista vastuuta. Jos jokin talo autioitui, ei sen sarat varmaankaan jääneet hyödyntämättä yhteispellossa, jolloin rasituksen uudelleen jaotkin on ymmärrettävissä. Voudin motiivi veronkannon fyysisen suorittamisen lisäksi oli huolehtia siitä, että taloissa oli veronmaksukykyiset viljelijät, jota varten hänellä oli oikeus julistaa talo autioksi veronmaksukyvyttömyyden tähden ja ottaa taloon uudet asukkaat kruunun puolesta, jolloin syntyi kruununtila. Vouti ei siis ollut pelkkä varainkerääjä, vaan alueensa johtaja, joka pyrki ylläpitämään tai jopa kasvattamaan alueensa tuottoja yhdessä neljännesmiesten kanssa, jos asiaa haluttaisiin kuvata nykyajan termein.

Kun tullaan ratsutiloihin tilanne muuttui jonkin verran. Ensinnäkin ratsutiloilla saattoi olla lampuotitiloja jos augumentit ymmärretään sellaisiksi ja toisaalta koko ratsutilakin saattoi olla kruununratsutila, jolloin lampuodilla, joka varusti ratsun ja miehen saattoi olla edelleen augumentteja eli lampuoteja. Ratsutilan maavero oli tavallaan tuo ratsupalvelus ja voudin tehtävä oletettavasti oli huolehtia, että se myös täyttyi. Ongelmia tuli, jos ratsu ja/tai mies kuoli tai katosi, jolloin piti varustaa uudet. Jos näin kävi taajaan, saattoi hyvinkin käydä niin, että voimavarat loppuivat, etenkin jos tila oli leskellä ja miesvoimasta oli puutetta.

Kun tila, oli se sitten talonpoikaistila tai ratsutila, menetettiin kruunulle, meni siinä tilallisen perintöoikeus tilaan - jäljelle jäi vain irtain, jollei sitäkin oltu ulosmitattu verorästeistä. Periaatteessa ja käytännössä ei kaiketi ollut esteitä, että entinen omistaja jatkoi, mutta jos sen halusi sitten myöhemmin lunastaa takaisin perinnöksi piti maksaa 3 vuoden verot - joka oli sama 3 vuoden sääntö kuin siinä, millä tila saattoi mennä kruunulle.

Sen sijaan kruunun näkökulmasta ei olisi ollut suurtakaan järkeä antaa kruununratsutilaa edelleen vuokrattavaksi entisille perintöoikeuden haltijoille, mikäli se ylipäätänsä olisi ollut luvallista. Heillä oli ollut jo mahdollisuus varustaa ratsu ja mies, joista he eivät olleet selviytyneet. Käsittääkseni voudilla oli vain kaksi mahdollisuutta: myydä ratsutila perinnöksi kruunun lukuun tai asettaa sille kruununlampuoti, joka kykeni varustamaan ratsun ja miehen. Tässä Jämsän Ruotsulan tapauksessa erikoista on se, että entinen omistaja ja vouti ovat yksi ja sama henkilö, joten kyseessä on varmaankin erikoistapaus. Käsitykseni mukaan tässä Ruotsulassa niin kuin muissakin vastaavissa tilanteissa rusthollari oli kruununlampuoti, joka perinnöksi osto tilanteessa oli huonomassa asemassa kuin tilan aiempi perintöoikeuden omistaja, jos ylipäätänsä olisi ollut halukas tai kykenevä tilan lunastukseen.

Asia kiinnostaa itseäni periaatteellisuuden vuoksi. Kyse ei historiallisesti ole aivan pienestä seikasta, sillä isonvihan jälkeen kruununtilojen osuus maassa oli monin paikoin erittäin korkea (Jämsässä 73% 1700-luvun alussa ennen isoa vihaa), ja periaatteet millä tavoin ja perustein perinnöksi ostoja tehtiin, on mielenkiintoinen omaisuuden uusjaon kannalta ja käsittääkseni pitkälti tutkimaton kysymys. Kruunun hallintoperiaate, käytäntö ja talonpojan kokema todellisuus eivät historiassa kuitenkaan aina yhdy. Ilmiö ansiottomien etujen kahmimiseen ei ole vieras nyky-yhteiskunnassakaan ja monesta pitäjän historiasta voimme lukea säätyläisten ennen omineen talonpoikien maaluontoa miten sattuu. Ymmärtäisin itse historian ymmärtämisellä sitä, että koitan hahmoittaa hallintoperiaatteet, siten kuin niiden olisi pitänyt olla ja tulkita tilannetta siltä pohjalta. Käytäntö on sitten voinut olla kovin toista yhteiskunnassa, jossa kuuliaisuuteen korkeampiensa suhteen on käytetty aivan toisenlaisia keinoja kuin nykyisin, puhumattakaan siitä onko omia oikeuksia edes tiedetty tai ymmärretty

[Rotta]

Mitä nyt hätäisesti ehdin katselemaan Ruotsulaa SAY:ssa, niin vaikuttaisi siltä, että Johan Kijhl on hankkinut jotenkin ratsutilan Ruotsulassa, joka on 1/3 manttaalia ja kaksi äyriä, kruununtila. Tähän tilaan on sitten liitetty lisää 1690-luvulla kruununtiloja, joista on sitten muodostunut Ruotsulan rustholli. Se on siis alunperinkin Kijhlin tapauksessa ollut kruununtila. Voisi kuvitella, että hänen on ollut helppo perustella asiaa maaherralle ja etenkin kun rusthollilaitosta vielä muodostettiin ja sillä oli majesteetin suosio.

Make

[Antti Järvenpää]

Ruotsulan SAY:t löytyvät linkeistä:

Ennen iso vihaa
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=403515
Ison vihan jälkeen
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=444086
1740- eteenpäin
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=445330

Ratsutila on muodostettu 1682 alkaen autiosta, mutta en näe mistään, että se olisi ollut tuolloin kruununratsutilan luontoinen, joka sen sijaan näkyy isonvihan jälkeen. Mietin, mistä päättelet sen olleen kruununratsutilan 1600-luvun puolella.

Perustaja olisi isäntäluettelojen perusteella "nimismies" Vitikkalan säterikartanon vuokraaja Gabriel Kijhl joka kuoli 1690-luvun alussa ja omisti myös Jämsän Kaipolan ratsutilan appensa jälkeen, jonka jälkeen poika Johan näkyy Ruotsulassa että Kaipolassa.

[Rotta]

Päättelin siitä, että vuoden 1723 kohdalla on koontina laitettu kaikki osatilat, jotka ovat kruununtiloja. En usko, että vuonna 1723 ehdittiin vielä tehdä maakirjoja, joten uskoisin, että nuo kuvastavat aikaa ennen isovihaa. Lisäksi vuoden 1684 kohdalla on merkintä sk 1687, jolloin ainakin silloin se on ollut kruununtila. Muutoin näkemykseni on vain valistunut arvelu... :p:

Make

[eeva häkkinen]

Päättelin siitä, että vuoden 1723 kohdalla on koontina laitettu kaikki osatilat, jotka ovat kruununtiloja. En usko, että vuonna 1723 ehdittiin vielä tehdä maakirjoja, joten uskoisin, että nuo kuvastavat aikaa ennen isovihaa. Lisäksi vuoden 1684 kohdalla on merkintä sk 1687, jolloin ainakin silloin se on ollut kruununtila. Muutoin näkemykseni on vain valistunut arvelu... :p:

Make

Kyllä ainakin Savossa ensimmäiset isonvihan jälkeiset maakirjat laadittiin 1722 ja vieläkin tarkemmat 1723 (ovat SSHYn kuva-arkistossakin). Kruunun kiireisimpiä tehtäviä rauhanteon jälkeen lieneekin ollut saada taas lukuun veronmaksukykyiset tilat.

Tässä keskustelussa minua on hämmentänyt termikirjavuus, esim. lampuoti/kruununtilallinen. Kruununtilallista ei voi minusta mitenkään kutsua lampuotiksi, hänhän ei maksanut maanvuokraa tilastaan kenellekään. Kruunulle hän maksoi tasan samat verot kuin perintötilallinen, josta hän erosi vain siinä, ettei voinut myydä, pantata tai jättää perinnöksi tilaansa, vaan seuraajan oli haettava uusi asukasoikeus takaajineen. Käytännössä näyttää jopa perillisen oikeus saada immissio perittävän jälkeen olleen sääntönä ainakin täällä Savossa; siitä lähtien kun immissioanomuksia ja käsittelyjä olen löytänyt (1700-luvun puolivälin jälkeen) on niissä mainittu hakemuksen peruste, joka useimmiten on se, että hakijan isä tai appi on viljellyt tilaa ja maksanut sen verot. Myöskään augmentin asukas ei maksanut maanvuokraa, sensijaan hän suoritti kruununveronsa rusthollarille samaan tapaan kuin läänitysaikana läänitetyn tilan asukas maksoi veronsa läänitysisännälle. Molemmissa tapauksissa verotila säilyi verotilana (jollei jäänyt veroautioksi) eikä sen asukasta voi kutsua lampuotiksi.

Eräs esivanhempieni kotitiloista, rustholli, oli verotila, mutta samoin oli sen augmenttitila. Toisten esivanhempieni kotipaikka varusti ratsumiehen ainakin jo 1629 lähtien, mutta vuoden 1664 maantarkastuksessa (ensimmäinen, joissa maanluonto on listattu) on se kruununtilana. Koska tila on ollut väliajan saman suvun hallussa eikä autiomerkintöjä ole sen osalta löytynyt, lienee se ollut sitä jo 1629. Tosin en ole etsinnöistä ja kyselyistä huolimatta löytänyt tietoa siitä, milloin tämä maanluontokäsite otettiin järjestelmälliseen käyttöön. Varhaisimmat näkemäni merkinnät ovat 1649 tuomiokirjoista, joissa autiotiloja viljelyyn otettaessa on aina erikseen mainittu, että uusi asukas saa sen käyttöönsä kruununtilana vaan ei verotilana. Jos joku osaa valistaa tässä asiassa (lähteen mainiten) olisin kovin ilahtunut.

[Antti Järvenpää]

Varmaan olen tässä itsekin syyllistynyt termien sekamelskaan. Näin tapaa helposti käymään näillä keskustelupalstoilla, joka on jotakin puhutun ja kirjoitetun tekstin välillä. Keskustelussa on helppo myöntää ja korjata virheensä, mutta kirjoitettua tekstiä aina pidetään harkitumpana, vaikka se ei sitä ole vallankaan keskustelupalstoilla.

Se mihin Eeva kiinnitti huomion oli se, että keskustelussa sekaantuu helposti maanluonto ja viljelijän asema. Maanluotoa oli talonpoikaistalossa kahdenlaista perintö- eli verotaloja skattehemman ja sitten kruununtaloja eli kronohemman. Viljelijoitä oli myös kahdenlaisia eli talonpoikia bonde ja lampuoteja eli landbonde. Talonpoika vastasi tilansa veroista maanluonnosta riippumatta ja lampuoti oli kokonaisen tilan vuokraaja.

Kun selailin kirjahyllyni kirjoja, osui käteeni Sirkka Karskelan Sukutukijan tietokirja, ja sitä vilkuillessani havaitsin, että sivuilla 187 -188 on ne painotukset, joihin olen aiemmin viitannut. Eli esimerkiksi se, että talonpojalla ei ollut tilan vuokrausoikeutta ja näin ollen oikeutta lampuodin asettamiseen. Toinen hyvä mutta suppea kirjoitus on http://www.genealogia.fi/genos/58/58_169.htm "Mitä historiantutkija toivoo sukututkijalta";
prof. Mauno Jokipii, Korpilahti.

Huomaan Ruotsulan tapauksessa itselläni päättelyvirhe. Lampuodilla piti olla isäntä, sillä tuskin ratsutilaa rinnastettiin kuninkaankartanon kaltaiseksi vaikka olisikin ollut kruununtila.

Toisaalta Make tuossa aiemmin sanoi, että: "vuoden 1684 kohdalla on merkintä sk 1687". Oikeasti siinä lukee kuitenkin "upt. sk 687", joka auki kirjoitettuna lienee upptagen skatt 1687. Itse ymmärtäisin tämän tarkoittavan tai viittaavan siihen, että talo oli varattu verotaloksi. Erona siis skatt- tai cronohemman. En tiedä olenko oikeassa vai väärässä, sillä SAY on täynnä upt. tai opt. lyhenteitä ilman sen kummempia määritteitä. Tavallisen talon osaltahan ilmeisesti tuota perintö- eli verotaloksi takaisinostamisen mahdollisuutta ei ollut kuin vasta 1700 luvulla. Kun en ole kovin paljoa muiden kuntien SAY:a katsonut, voi muuallla olla toisin, mutta ainakin Jämsän SAY:ssa erotuksena yleensä mainitaan joko skatt tai crono, jonka olen ymmärtänyt eroksi vero- ja kruununtalon välillä. Toisaalta on myös paljon pelkkiä opt tai upt lyhenteitä, joilla lienee jokin tarkoitus, jota on vaikea päätellä.

Kun nyt sitten aiheesta on alettu keskustelemaan, kysyn tyhmyyttäni minkälaisen käsitteellisen eron näette halkomisen ja lohkomisen välillä. Käsitteiden merkitystä ei tuolta ajalta selitetä missään. Kysymykseni siis kuuluu, tarkoitetaanko sillä samaa kuin nykyisin; vrt. http://www.maanmittauslaitos.fi/Tietoa_maasta/Maanmittaus_toimitukset/Halkominen/ tai http://www.maanmittauslaitos.fi/Tietoa_maasta/Maanmittaus_toimitukset/Lohkominen/

[eeva häkkinen]

Toisaalta Make tuossa aiemmin sanoi, että: "vuoden 1684 kohdalla on merkintä sk 1687". Oikeasti siinä lukee kuitenkin "upt. sk 687", joka auki kirjoitettuna lienee upptagen skatt 1687. Itse ymmärtäisin tämän tarkoittavan tai viittaavan siihen, että talo oli varattu verotaloksi. Erona siis skatt- tai cronohemman. En tiedä olenko oikeassa vai väärässä, sillä SAY on täynnä upt. tai opt. lyhenteitä ilman sen kummempia määritteitä. Tavallisen talon osaltahan ilmeisesti tuota perintö- eli verotaloksi takaisinostamisen mahdollisuutta ei ollut kuin vasta 1700 luvulla. Kun en ole kovin paljoa muiden kuntien SAY:a katsonut, voi muuallla olla toisin, mutta ainakin Jämsän SAY:ssa erotuksena yleensä mainitaan joko skatt tai crono, jonka olen ymmärtänyt eroksi vero- ja kruununtalon välillä. Toisaalta on myös paljon pelkkiä opt tai upt lyhenteitä, joilla lienee jokin tarkoitus, jota on vaikea päätellä.

Panenpa tähän opt. sk -juttuun vielä viisipenniseni. Näitähän näkee paljonkin "Uptagne Ödes Längd" ja vastaavissa luetteloissa. SAYstä en tiedä, kun en ole sitä koskaan voinut hyödyntää, mutta eikö senkin merkinnät ole alkuperäislähteistä peräisin? Tyypillisesti tämmöisen luettelon rivillä on kylän, tilan ja veromarkkojen jälkeen esim. tieto: opt. Påhl Mattson Mattilain, skatte 1690, joka tarkoittaa sitä, että tilaa verotettiin seuraavan kerran vuonna 1690, sitä aiemmat vuodet olivat vapaavuosia tilan kunnostamiseen. Perintötilaksi lunastamisen kanssa tällä ei ollut tekemistä, eikä sellaista juttua taidettu näitten merkintöjen aikakaudella edes tuntea.

[Sami Lehtonen]

Panenpa tähän opt. sk -juttuun vielä viisipenniseni. Näitähän näkee paljonkin "Uptagne Ödes Längd" ja vastaavissa luetteloissa. SAYstä en tiedä, kun en ole sitä koskaan voinut hyödyntää, mutta eikö senkin merkinnät ole alkuperäislähteistä peräisin? Tyypillisesti tämmöisen luettelon rivillä on kylän, tilan ja veromarkkojen jälkeen esim. tieto: opt. Påhl Mattson Mattilain, skatte 1690, joka tarkoittaa sitä, että tilaa verotettiin seuraavan kerran vuonna 1690, sitä aiemmat vuodet olivat vapaavuosia tilan kunnostamiseen. Perintötilaksi lunastamisen kanssa tällä ei ollut tekemistä, eikä sellaista juttua taidettu näitten merkintöjen aikakaudella edes tuntea.

Tästä lienee kyse, eli maksoihan se kruununtilallinenkin veronsa. Aiemmin kirjoitin, että perinnöksiosto tuli mahdolliseksi isonvihan jälkeen - teknisesti se onkin tosi, mutta itse asiassa se tuli mahdolliseksi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä aiemmin autiosta otetut tilat - ainakin talonpoikien osalta - lienevät olleen luonnoltaan kruununtiloja.

Mutta onko tässä kohdin ollut jokin ero eri säätyjen välillä? 1630-luvulla Vanajan kappalainen Ericus Arvidi otti Miemalasta kaksi autiotilaa viljelykseen ja otti lampuodikseen lankonsa Perttu Mikonpojan. Tilaa kutsuttiinkin myöhemmin Perttulaksi. Jos autiosta otettu olisi ollut kruununtila, ei Antti Järvenpään mukaan tilat autiosta ottanut Ericus Arvidi olisi voinut ottaa lampuotia. Toisaalta, Ericus myi tilan myöhemmin vaimonsa sisarentyttären miehelle Christiernus Matthiaelle, mikä ei olisi taaskaan onnistunut jos kyse olisi ollut kruununtilasta. Vanajan kappalainen sai oman virkatalon vasta paljon myöhemmin.

[Helena V.]

Hei Eeva,

Tosin en ole etsinnöistä ja kyselyistä huolimatta löytänyt tietoa siitä, milloin tämä maanluontokäsite otettiin järjestelmälliseen käyttöön. Varhaisimmat näkemäni merkinnät ovat 1649 tuomiokirjoista, joissa autiotiloja viljelyyn otettaessa on aina erikseen mainittu, että uusi asukas saa sen käyttöönsä kruununtilana vaan ei verotilana. Jos joku osaa valistaa tässä asiassa (lähteen mainiten) olisin kovin ilahtunut.Sirkka Karskelan Sukututkijan tietokirja (s. 187-188, 247, 251) kertoo, että "Euroopassa kehitettiin keskiaikana oppia maan kahdenlaisesta omistusoikeudesta feodalistisen vallan tukemiseksi. Ruotsissa puhuttiin asiasta ensi kerran 1500-luvun lopulla, jolloin siihen liittyi luonnonoikeudellisia käsityksiä... Itsevaltias Kaarle XI ja aateli suosivat mielellään näitä käsityksiä vastaväitteistä huolimatta. Siten maalla oli kaksi erilaista omistusmuotoa:
1) kruunulla oli varsinainen omistusoikeus (dominum directum) maahan ja oikeus nauttia siitä koituva puhdas tuotto veroina
2) talonpojalla oli siihen vain käyttöoikeus (dominum utile)
- jos samalla henkilöllä oli molemmat oikeudet, tällä oli dominum plenum eli täysi oikeus maahan
- muuten oli voimassa jaettu omistusoikeus (dominum divisum).
Maanluonnot jaettiin nyt tämän opin mukaisesti erilaisiin omistus- ja hallintaoikeudellisiin lajeihin, joilla oli vaikutusta veroihin, koska osa verovelvollisista vapautui niiden erimuotoisista maksuista. Maanluonto merkittiin maakirjoihin 1600-luvun alusta, ja se osoittaa maaverojen määrän sekä oikeuden laadun, joka asukkaalla oli tilaansa."

Tosin myös "Tilanluonto unohtui, joskus anastettiin tila feodaalisin oikeuksin laittomasti. 1600-luvun alussa vuoteen 1655 oli vallalla käsitys, että maa myytäessä muutti luontoaan; jolloin veroton tila voi muuttua verotettavaksi. Jos oli syntynyt riita veroista tai päivätöistä ja asia joutui oikeuteen, katsottiin, että kruununtilallisen vero kuului aatelille, ja oli yksityisoikeudellista vuokraa. Viranomainen ei puuttunut asiaan."

Ja "Maakirjat eivät ilmaise, oliko tilalla perintöoikeus vai ei, sen joutuminen säterin yhteyteen saattoi myöhemmin muuttaa sen ensin lampuoti-, sitten rajapiiritaloksi ja lopulta rälssiin kuuluvaksi."

t. Helena V.

[ejl]

Rakuunatiloilla tarkoitetaan niitä värvättyjen rakuunoiden varustajia, jotka alkuvaiheessa olivat leimallisesti itäsuomalainen ilmiö, mutta joka 1600-luvun loppupuoliskolla levisi Länsi-Suomeenkin. Aluksi rakuunatilat oli tarkoitus ottaa autioiksi jääneistä tiloista ja niille luvattiin verovapaus, mikäli tilalta varustettaisiin rakuuna. Verovapaus oli kuitenkin selkeästi pienempi kuin se, joka varsinaiselle ratsutilalle kuului.

Rakuunatilat lopetettiin Uudenkaupungin rauhan jälkeen ja loput rakuunat sulautettiin olemassaoleviin ratsuväkirykmentteihin, joista samalla tuli myös rakuunayksiköitä, joskin eri syystä. Näitä rakuunatiloja on helppo sotkea rustholleihin...

Toivottavasti linkit toimivat. Haluaisin kuulla muilta tutkijopilta, kuinka paljon olette törmänneet Lansi-SUomessa näihin rakuunatiloihin.

Make

Mielenkiintoista,
Länsi-Suomessa sijaitsevan kotitilani kartassa 1700 -luvun lopulta on merkintä Charta ofver... Rusthålls ägor , mutta sitten on kuitenkin eräs maapala on merkinnällä "Dragon torp", joka lienee rakuunan torppa.
Kaikki tilaa koskevat maininnat paikallis ym historiikeissa puhuvat rusthollista.

[eeva häkkinen]

Mielenkiintoista,
Länsi-Suomessa sijaitsevan kotitilani kartassa 1700 -luvun lopulta on merkintä Charta ofver... Rusthålls ägor , mutta sitten on kuitenkin eräs maapala on merkinnällä "Dragon torp", joka lienee rakuunan torppa.
Kaikki tilaa koskevat maininnat paikallis ym historiikeissa puhuvat rusthollista.

Taisipa olla niin, että tuolloin Ruotsi-Suomen ratsuväki oli jo siirtynyt rakuunakannalle eli raskaasti varustettuja ratsumiehiä ei enää käytetty. Niinpä myös rusthollien "ryttare"ista oli tullut rakuunoita. Vielä 30-vuotisen sodan aikaan kuului sotaväkeen molempia. Rakuunantorppia ovat myös sukurustholleissani ne ratsumiestorpat, jotka (tai joitten rauniot) ovat nykypäivään säilyneet.

Rakuunoita saatiin aiemmin antamalla rakuunaksi lupautuvalle autiotila. Tämmöisiä rakuunatiloja on tullut vastaani, mutta yksikään niistä ei ole muuttunut rustholliksi ja rakuunapalvelus oli tyypillisesti aika lyhytaikaista. Sensijaan kaikki sukurusthollini pysyivät rustholleina niin kauan kuin tämä käsite tunnettiin. Venäjän aikana rusthollinpito olikin varsin edullista, koska miestä ja hevosta ei enää tarvinnut varustaa, mutta verotuskohtelu oli yhä suopeampaa kuin muilla talonpoikaistaloilla.

[eeva häkkinen]

Vielä tästä maanluonnosta (kiitos Helena ja Sami inputeista), joka on minusta sekavin juttu, jonka kanssa olen joutunut painimaan. Tätä maanomistusfilosofiaa on kyllä puitu aika paljon kirjallisuudessa, mutta kukaan ei ole suostunut sanomaan edes suunnilleen ajankohtaa, jolloin nämä näkemykset realisoituivat. Siitä seuraa esim. se, että kun esi-isäni ilmaantuvat tiettyyn taloon 1620, mutta talo on yhä 1664 verollepanossa verotila, en voi päätellä yhtään mitään siitä, miten he tilalle tulivat. Jos tila oli yhä verotila, oli mahdollisuuksia senaikaisen maanlain mukaan:
Wijsinäinen on laillisesti saatu maa Ruotzin lais, yxi on perindö maa, ios laillisesti peritty on; Toinen on iakomaa, ios laillisesti iaettu on: Colmas on oston maa, ios laillisesti ostettu on: Neliäs on andomaa, ios laillisesti annettu on; Widhes on panttimaa, ios laillisesti pandixi pandu on ia seisotettu - mutta sitten on tietenkin se mahdollisuus, että uusi isäntäsuku on tullut taloon naimakaupan kautta (joka kaiketi laissa kuittautuu perinnöksi tai lahjaksi). Vai olisiko kuitenkin mahdollista, että suku olisi tullut vero- tm. autiota viljelemään ja tila silti säilyttänyt veroluontonsa?
Tiedän myös tiloja, jotka ovat esiintyneet autioluetteloissa 1600-luvulla, jopa otettu viljelyyn, mutta säilyneet verotiloina aina 1800-luvulle asti.

On huomattava, ettei maanlaissa mainita lainkaan kruununtilan käsitettä, ei myöskään 1734 valtakunnan laissa. Vasta kuninkaallinen käskykirje 1742 kielsi kruunutilan myynnin ja vastaavanlainen 1749 erikseen kruununluontoisten rusthollien myynnin. Jo 1700-luvulla näyttää kuitenkin asukasoikeuksista käydyn kauppaa ja 1789 Yhdistys- ja Vakuuskirja antoi uudet määräykset kruununtilojen osalta, mm. ettei kruununtilaa, joka ei ole kyennyt maksamaan verojaan kolmeen vuoteen, saanut katsoa verohylyksi, vaan sen kanssa oli meneteltävä kuten velan ulosotosta oli laissa säädetty.

[Sami Lehtonen]

Eevalle: moni muukin varmaan haluaisi selvyyden siihen, milloin ja miten eri maanluonnot on käytäntöön otettu ja onko niissä toimittu johdonmukaisesti. Muistan joskus lukeneeni jonkun suvun selvittelyn ohessa löydetystä tuomiosta, jossa tila oli palautettu alkuperäiselle suvulle siten, että tilan on lakiteitse hakenut toissaisännän veljenpoika, kun välissä on ollut isäntänä vävy ja tämän toisen avion poika joka ei siis ollut verisukua alkuperäisille omistajille. Tällaiset tapaukset voivat näyttää vähän oudolta isäntäluettelossa, jos koko isäntäpari vaihtuu eikä patronyymit täsmää.

Tuohon autioluettelohommaan sen verran, että kyllähän melkein kaikki tilat jossakin vaiheessa ovat niihin päätyneet, kun on verot jääneet rästiin. Monasti rästit myös maksettiin. Oliko siitä jollakulla muuten tietoa, että oliko se vain maavero, jonka maksamattomuus kolmen vuoden ajalta aiheutti tilan joutumisen kruunulle? Onpahan joskus joku tila ollut autio kymmenysveroluettelossa, mutta ei maaveroluettelossa. Jotenkin minusta tuntuu, ettei voudeillakaan ole ollut seikkaperäistä ohjeistusta siitä, miten ja missä tilanteessa tila piti kruunulle ottaa - varsinkin, jos se oli maksanut osan veroista.

[Antti Järvenpää]

Nämä Eevan esiin nostamat kysymykset varmaankin on askarruttanut monia muitakin. Maanluonnosta on yleistasoisia kirjoistuksia, mutta sellaisia, johon voisi nojautua yksittäistapauksiss, ei tahdo löytyä.

Itseni tunnustan tässä asiassa rehellisesti tyhmäksi ja olen hyvin mielellään kuulolla kaikista tiedoista ja arveluista. Tuo Eevan esille ottama näkökulma, että maanluonnon avulla voidaan tehdä päätelmiä talon suvussa säilymisen suhteen, on myös tärkeä. Tärkeää on myös se, että perintötalojen asiat hoidettiin käräjillä (kaupat ja perinnöt), mutta kruununtalojen asukkaan vaihto maaherran/voudin toimesta, vaikka jatkaja olisi ollut edeltäjän poika.

Nämä kaikki maanluontoon liittyvät kysymykset ovat myös ajankohtaisia sen vuoksi, että toisaalta asutusluetteloja on digitoitu samoin kuin lääninkirjoja SSHY:n toimesta. Näitä dokumentteja siis katselee huomattavasti useampi kuin aiemmin. Noista asutusluetteloista vielä voi todeta sen, että rullatavara oli aiemmin mustavalkoista, jolloin värikoodeista ei voinut päätellä mitään, kun niitä ei nähnyt. Nyt netissä on myös värit nähtävissä, joista voi jo hiukan päätellä onko tiedot mistäkin veroluetteloista.

Kun talonpojan osalta perintötalon muuttuminen kruununtaloksi oli peruuttamaton asia 1600 -luvulla, niin epäilen, ettei se koskenut säätyläisiä eikä korkeita virkamiehiä tai jos koskikin, niin meneteltiin ehkä toisin. Epäilen jopa, että useassa tapauksessa ei edes isännät välttämättä tieneet omaa maanluontoa, koska ainakin pitäjänhistorioissa siellä täällä tulee esille oikeustapauksia, jossa näitä asioita selvitetään vuosikymmenten takaa. Pitäjänhistorioissa on toki paljon niitäkin tapauksia, jossa talonpojan kikkailivat vapaavuosilla ja vaihtoivat taloja veron välttämiseksi.

Ehkäpä viimeisenä kysymyksenä kysyisin, tietääkö kukaan millainen maanluonto oli nykyisen pohjos-karjalan taloilla? Niistähän valtaosa miehitettiin luterilaisilla vasta 1650-luvun jälkeen.

[Rotta]

Vastaan ja kommentoin tässä useampaankin postiin:

SAYn merkintä (Ruotsulan) tosiaan tarkoitti, koska ryhtyy jälleen maksamaan veroa eli se oli otettu autiosta (=verohylystä) uudelleen viljelyyn, kuten Eeva ja Sami tuossa edellä totesivatkin. Oletin että tuo merkintä on siinä määrin tuttu, ettei sitä tarvitse erikseen selittää. Ei pitäisi aina olettaa... SAY:sta muutenkin. Sen rakennekin kertoo, mistä lähteestä tiedot ovat, ei pelkkä värikoodi.

Vuoden 1721 jälkeen kaikki suomalaiset ratsastavat yksiköt muutettiin rakuunoiksi ja siitä eteenpäin sotilaat olivat rakuunoita, ei ratsumiehiä. Näin oli vuoteen 1791, jolloin heidät jalakautettiin ja heistä tuli jääkäreitä. Pieniä osia kylläkin laitettiin takaisin ratsaille (Uudenmaan kevyet rakuunat). Siis rakuunatorppa ei tässä tarkoita nk. rakuunaeskadroonia, jotka lakkautettiin 1721.

Talonpoikien tilatyyppien listaan voi kyllä lisätä myös rälssitilat, joita talonpojat saivat omistaa vuoden 1789 jälkeen ja omistivatkin, ainakin täällä Sydän-Hämeessa.

Make

[Antti Järvenpää]

Vastaan ja kommentoin tässä useampaankin postiin:

SAYn merkintä (Ruotsulan) tosiaan tarkoitti, koska ryhtyy jälleen maksamaan veroa eli se oli otettu autiosta (=verohylystä) uudelleen viljelyyn, kuten Eeva ja Sami tuossa edellä totesivatkin. Oletin että tuo merkintä on siinä määrin tuttu, ettei sitä tarvitse erikseen selittää. Ei pitäisi aina olettaa... SAY:sta muutenkin. Sen rakennekin kertoo, mistä lähteestä tiedot ovat, ei pelkkä värikoodi.

.....Make

Laitanpa nyt hieman omaa käsitystäni, kun provosoit kaivelemaan asiaa tarkemmin.

Vuoden 1675 Maakirja selityksen mukaan nämä kaikki tilat ovat olleet: Berendt Taube u: Majdels Nork:s B:s fr: efter Kongl. Bref d.30 Jan: 651. Eli tässä Ruotsulan ratsutilan muodostumisessa ei ole kysymys yksittäisen talon autioitumisesta, vaan 1683 uuden rälssin peruutuksista, ja ruotuväkilaitoksen perustamisesta. Muodostettu ratsutila muodostui seuraavista viidestä osatalosta joiden yhteinen manttaali luku oli 2 1/6. Lisäksi mukaan kuului myös yksi torppa. Talot sijaitsivat Jämsässä (1-4) ja Korpilahdella (5).

1684
1. Clemet Ersson l. Erik Matßson 1/3m; 1/6 förm =1/6
Rytt h:n med Söfring Simonsson h:n ibm och till Aug. Clemet Lukass. Hem:n af Ryttmets Korpß Comp. upt. sk. 687
2. Thomas Larsson ell. Thomas Johanss 1/2m,1/4förm 1/4
sammaledes upt. Sk. 687
3. Söfring Simonss ell Sigfred Ersson 1/3, förm 1/6=1/6
Rytt h:n med dhe 2 föregående un der en rustn. med nårskrefne Aug. h:n upt. Sk. 687
4. Bertill Markuss ell Sigfred Mattss 1/3, 1/6 förm = 1/6
..:te h:n af öfv Maidels Reg upt. sk. 687
5. Clemet Lucass. l. Erich Jöranss. 2/3, 1/6förm =1/2
Till Aug med Bertill Markuss:n h:n ibm. Under åfven stånde rustn. upt. Sk 687.

Ison vihan jälkeen talot 1+2 ja 3+4 on yhdistetty ja maakirja mukaan näiden 3 taloan manttaliluku oli 1 3/8 seuraavasti 1731:
1. Clemet Ersson eller Keckonius, 1kr hem, 7/8 mant, 7 öre Laud
Drag st af nedre Hollola comp.n:o 16 med Bertill Markusons underlagde hem
2. Bert. Markuss., 1/4 m, 1 1/2 ö.l.
underlagt föregående stom N:o 16
3. Clemet Lucass eller Lehtimäki, 1 kr hem 1/4 mant 1 3/4 ö land
augm. under drag stom N:o 16 af Nedre Hållola comp.

Tuosta olettamisesta ehkäpä sanoisin, että ei nämä tunnu mitenkään yleisesti olevan selviä asioita ja suuri joukko sukututkijoita luultavasti vasta opettelee ymmärtämään, mitä mikin lyhenne tarkoitti ja muuttuiko niiden merkitys eri ajanjaksoilla.

Viittaan nyt myös SAY selityksiin: "Edelliseen luetteloryhmään kuuluvat maakirjat, lampuotiluettelot, rälssitilaluettelot sekä 1630-luvun puolivälistä lähtien henkikirjat. Maakirjoihin, jotka laadittiin maaveron kantoa varten, merkittiin perintötilat sekä ne entiset perintötilat, jotka veronmaksukyvyttömyyden johdosta olivat muuttuneet kruununtiloiksi. Maakirjoissa ei näitä ryhmiä eräitä poikkeustapauksia lukuunottamatta erotettu toisistaan ennenkuin vasta 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla. Lampuotiluettelot, joihin merkittiin kruunulle peruutetut kirkontilat ja hallitsijahuoneen tilat, sekä rälssitiloja sisältävät luettelot liitettiin 1600-luvulla vähitellen maakirjojen yhteyteen. Ne tulivat lopulta maakirjan osaksi. Yleisenä piirteenä oli, että nämä luettelot eivät välittömästi huomioineet asutuksessa tapahtuneita muutoksia, vaan jäykistyivät pitkiksi ajoiksi muuttumattomiksi, jolloin ne eivät enää kuvastaneet todellista tilannetta tilojen hallintasuhteiden osalta."

En malta nyt olla vielä lisäämättä, että tämä maanluonto 1600-luvulla ei ole mitenkään yksikäsitteinen asia talonpojan näkökulmasta. Ensin Suomessa jaettiin mielettömiä määriä lahjoituksia. Kun talo ei kyennyt maksamaan verojaan aateliselle, tulkitsivat nämä tilojen luonnon muuttuneen. Tässähän ei ole kysymys, että ne olisivat menneet kruunulle vaan aateliselle ja muuttuivat aatelisten mielestä heidän lampuotitiloikseen heidän läänityksillään.

Kun SAY puhuu "maakirjojen jäykistymisestä", niin ainakin Ruotsulan osalta Jämsässä, muuttuu myös väri, vaikka SAY:n rakenne on sama. Talon/kylän nimi on ruskealla mutta ne tiedot, jotka pitäisi olla maakirjasta, ovatkin yllättäin ruskeanvihreitä läänistysjakson SAY:ssa. Siis selkeästi eri väriä, mutta rakenteellisesti samassa paikassa. Muut värikoodit menevät kuten muissakin jaksoissa. Epäilisin, että kruununvoudeilla ei ollut enään mitään käsitystä talojen luonnoista sillä veronkantohan tältä osin kuului aatelisille.

Tilanne muuttui peruutusten jälkeen, jolloin perintötiloille olisi pitänyt palautua perintöoikeus, mutta kuka niistä luonnoista enään mitään tiesi ja kenen kirjoissa ne olivat ja millä perusteilla. Peruutukset avasivat aivan uuden peli mahdollisuuden ja esimerkiksi tässä Ruotsulan tapauksessa, ymmärtääkseni Gabriel Kijhl, josta tuli kartanoiden suuri vuokraaja Jämsässä oli aikaisemmin toiminut Berendt Tauben voutina alueella. Uskoisimpa vain, että tulkinnalla ja uusilla oletuksilla olisi paljonkin sijaa tuon ajan historian avaamisessa ja toivoisimpa että siitä keskusteltaisiin hyvin avoimesti, oli itse kunkin oletukset ja arvaukset sitten oikeita tai vääriä.

Lopuksi: Ruotsulan osalta SAYn merkintä tuskin tarkoitti verohylystä=autiosta viljelyyn. Luultavasti ennemminkin sitä, että lahjoistusten jälkeen takaisin kruunun verotukseen.

[Rotta]

Joo, peruutuksistahan tuossa näyttäisi olevan kyse, joskin lopputuloksena ei ollut vielä ruotujakolaitoksen mukainen rustholli, vaan ratsutila. Hämeessä muodostettiin rustholleja vasta 1690-luvulla (noin 1695). Oletko muuten katsonut oikeat maakirjat Kihjlien alkuajoilta, niissähän voisi olla selityksiä/kirjeitä asian johdosta.

Mitä taas tulee voutien tietämiseen, niin kyllähän heidän piti tietää muita rasituksia varten tilasta kaikenlaista, joten oletan, että tiesivät. Se, että perintöoikeudet eivät sitten palanneetkaan vanhoille omistajille, ei ole mitenkään harvinaista. Kruunu ja majesteetti ajatteli tässä enemmän omaa etuaan kuin tavallisen yksilön etua.

Make

[Antti Järvenpää]

....Oletko muuten katsonut oikeat maakirjat Kihjlien alkuajoilta, niissähän voisi olla selityksiä/kirjeitä asian johdosta.......
Make

En ole katsellut. SAY:tä on tullut tuijoteltua jo vuosia, ja jopa joskus hommasin tuon Jämsän koskevan filmin itselleni, mutta kun se on mustavalkoinen, on se eri asia kuin nämä netissä olevat alkuperäisistä digitoidut, jotka kaiken lisäksi ovat paremmin luettavissakin. Harmittaa hiukan, että näiden SAY:n kuvien nettiversio on sellainen kun on. On hitaita käydä lävitse ja ottaa aina melkoisesti aikaa, kun suurennokset saa näkysälle. Mutta asiana, että ovat netissä ja värillisinä, on toki suuri merkitys.

Omaa pohtimistani ohjailee tässä ne lukuisat pitäjänhistoriat, joista ole lukenut Baltti aateliston toimista heidän läänitysmaillaan. Käsiini ei ole sattunut mitään laajempaa yleisesitystä, mutta vaikutelmani on se, että he näkivät läänityksensä pysyvänä etuna. Vähäpätöinen seikka ei ole kaiketi sekään, että ainakin joissakin määrin he olivat tuomassa Balttilaista läänitysmenttaliteettia myös Suomeen. B. Tauben, Maidellin ja heidän voudin G Kijhlin edesottamuksista en osaa sanoa.

Nykyaikaan verrattuna, tuo läänitysajan pituus talonpojan näkökulmasta oli jotakuinkin sama kuin Neuvosto miehitys Virossa. Tuollaissa ajassa kerkiää tapahtumaan paljon.

Jos nyt olen oikein olettanut ja tulkinnut — läänityksethän merkitsivät sitä, että maaveron kanto läänitettiin. Aatelisilla, vaikka kaikki eivät taineet olla aatelisia Ruotsin ritarihuoneessa, oli omat veronkanto voutinsa, jotka vastasivat verojen kannosta ja niiden kirjauksista isännilleen. Epäilisin, että nämä maaveroa koskevat tiedot ovat olleet vain heidän kirjoissaan, ja kummallisesti talojen omistusta ja luontoa koskeva tieto SAY:ssa jämähtää ja jää aikaansa jälkeen juuri tällä läänitysjaksolla.

Muiden verojen osalta veron kantoi kruunun mies ja henkiverossa näkyy yleensä aivan toisia henkilöitä. Tällä perusteella epäilisin, että kruununmiehillä ei ollut käsitystä talojen oikeasta luonnosta ja se luonto säilyi jos oli säilyääkseen rälssimiehen voudin kirjoissa, jotka olivat käsitykseni mukaan vastuussa vain isännälleen.