Perunkirjoitukset 1800-luvun alkupuoliskolla

[Kataja]

Pidettiinkö perunkirjoitus aina siinä pitäjässä, jossa henkilö kuoli? Vai voitiinko pitää siinä pitäjässä, jossa perillinen asui?
Oliko tavallista, että kirjoitus jäi kokonaan pitämättä miehen kuoltua, kun leski lapsineen muutti pian toiseen pitäjään?

Marjatta

[Sami Lehtonen]

Pidettiinkö perunkirjoitus aina siinä pitäjässä, jossa henkilö kuoli? Vai voitiinko pitää siinä pitäjässä, jossa perillinen asui?
Oliko tavallista, että kirjoitus jäi kokonaan pitämättä miehen kuoltua, kun leski lapsineen muutti pian toiseen pitäjään?

Marjatta

Perunkirjoitus jäi todella usein tekemättä vaikka kukaan ei olisi mihinkään muuttanutkaan. Laki vaati tekemään perunkirjoituksen, mutta jos jaettavaa omaisuutta ei juuri ollut, niin ei sitä kukaan kaivannut ja niin muodoin tehnyt. Uudelleenavioituminen - erityisesti tilallisilla - pakotti sen tekemään, koska edellisen puolison kanssa saatujen lasten vuoksi ositus oli suoritettava ennen liittoa. Muussa tapauksessa myös talollisten kohdalla perunkirjoitus saattoi viivästyä parisenkymmentä vuotta.

[Kataja]

Oliko viivästyttämisestä jotain hyötyä perillisille tai leskelle?
Marjatta

[Sami Lehtonen]

Oliko viivästyttämisestä jotain hyötyä perillisille tai leskelle?
Marjatta

Kysymys on mielenkiintoinen, mutta tavallaan väärin asetettu. Oikea kysymys on; olisiko viipymättä toimitetusta perunkirjoituksesta ollut hyötyä perillisille tai leskelle? Tilanteessa, jossa leski pyrki uuteen avioon oli hyöty kiistaton: muuten ei päässyt vihille. Monessa muussa tilanteessa ei hoppua ollut.

Kyllä kai se perunkirjoitus on kaikkein helpointa tehdä silloin, kun kuolinpesän omaisuus on siinä ja nyt. 20 vuotta myöhemmin voi olla vaikeaa muistaa, oliko se Mansikki vai Äpyli silloin tiineenä ja vieläkö Tähti-Vieskeri oli elossa.

[Sami Lehtonen]

Kyllä kai se perunkirjoitus on kaikkein helpointa tehdä silloin, kun kuolinpesän omaisuus on siinä ja nyt. 20 vuotta myöhemmin voi olla vaikeaa muistaa, oliko se Mansikki vai Äpyli silloin tiineenä ja vieläkö Tähti-Vieskeri oli elossa.

Pieni täsmennys tähän osaan. Elukat olivat siinä mielessä huono esimerkki, että perunkirjoitus tehdään perunkirjoitushetkellä olevan omaisuuden mukaan. Eli jos lehmä ehtii kuolla ennen perunkirjoitusta, niin sitä ei siihen mukaan oteta. Sen sijaan, jos joku perillisistä esimerkiksi omii vainajalle kuuluneen tamman, niin se kyllä huomioidaan perunkirjoituksessa, vaikka perunkirjoitushetkellä se olisi Wigrénin paketissa.

[tkukkonen]

"Oli pakko selvittää pesä ennen seuraavaa avioliittoa..."

Vanhassa Suomessa oli eri käytäntö vielä 1700-luvulla. Onko tuo selvitysvaatimus kenties uudenpuoleinen?

Minun tutkimassani lappeelaisessa perheessä näin ei tehty.
Sama nainen oli vuorollaan veljesten kanssa naimisissa. 1. liitto oli solmittu 1740-luvulla, siitä ei ole päiväystä. Lapsia syntyi ainakin kolme. Mies kuoli ja toinen liitto oli solmittu ensimmäisen miehen veljen kanssa. Siitäkään ei ole päiväystä. Ensimmäisen miehen pesän selvitys tapahtui 22 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1769. Pesän osakkaissa oli kaksi ensimmäisen avioliiton lapsista, molemmat tietysti jo aikuisia, ja heidän osansa oli yhteensä puolet pesästä eli 1/4 kummallekin. Näyttää vähän siltä, että toinen näistä lapsista oli halunnut osansa pois, koska hän muutti tilalta selvityksen jälkeen.

[Sami Lehtonen]

"Oli pakko selvittää pesä ennen seuraavaa avioliittoa..."

Vanhassa Suomessa oli eri käytäntö vielä 1700-luvulla. Onko tuo selvitysvaatimus kenties uudenpuoleinen?

Minun tutkimassani lappeelaisessa perheessä näin ei tehty.
Sama nainen oli vuorollaan veljesten kanssa naimisissa. 1. liitto oli solmittu 1740-luvulla, siitä ei ole päiväystä. Lapsia syntyi ainakin kolme. Mies kuoli ja toinen liitto oli solmittu ensimmäisen miehen veljen kanssa. Siitäkään ei ole päiväystä. Ensimmäisen miehen pesän selvitys tapahtui 22 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1769. Pesän osakkaissa oli kaksi ensimmäisen avioliiton lapsista, molemmat tietysti jo aikuisia, ja heidän osansa oli yhteensä puolet pesästä eli 1/4 kummallekin. Näyttää vähän siltä, että toinen näistä lapsista oli halunnut osansa pois, koska hän muutti tilalta selvityksen jälkeen.

Ei se mikään uusi säännös ollut. Kirkonarkistojen perukirjakappaleet ovat juuri tästä syystä toimitetut. Pikaisen haun perusteella seurakuntatietokannan tietoihin osoittaa, että seurakunnissa on perukirjoja jopa 1722 lähtien. Vuoden 1734 laki sääti sakon uhalla pakolliseksi perunkirjoituksen tekemisen jokaisen vainajan jälkeen. Se ei silti estänyt ihmisiä olemaan noudattamatta sitä vielä 1900-luvulla. Kyse on siis ollut vain siitä, että pappi ei ole leskeä vihkiessään varmistanut osituksen suorittamista.

[Sami Lehtonen]

Minun tutkimassani lappeelaisessa perheessä näin ei tehty.
Sama nainen oli vuorollaan veljesten kanssa naimisissa. 1. liitto oli solmittu 1740-luvulla, siitä ei ole päiväystä. Lapsia syntyi ainakin kolme. Mies kuoli ja toinen liitto oli solmittu ensimmäisen miehen veljen kanssa. Siitäkään ei ole päiväystä. Ensimmäisen miehen pesän selvitys tapahtui 22 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1769. Pesän osakkaissa oli kaksi ensimmäisen avioliiton lapsista, molemmat tietysti jo aikuisia, ja heidän osansa oli yhteensä puolet pesästä eli 1/4 kummallekin. Näyttää vähän siltä, että toinen näistä lapsista oli halunnut osansa pois, koska hän muutti tilalta selvityksen jälkeen.

Pohdinpa tätä tapausta hieman lisää. Et täsmentänyt, kuka itse asiassa tilan omisti. Miesvainaa se ei voinut olla, koska siinä tapauksessa jälkimmäisen liiton lapsilla ei olisi ollut siihen osaa eikä arpaa. Toinen vaihtoehto tietysti olisi ollut se, jos aviomiesten isän jäljiltä perukirjat olisivat jääneet tekemättä eikä kumpikaan varsinaisesti olisi omistanut tilaa kuollessaan.

No, siis selvästikin tila on ollut vaimon perintöä, koska kaikki lapset ovat siitä jotakin saaneet. Tässä tapauksessahan ensimmäisestä liitosta ei jää ositettavaa, koska tila ei ole miehelle kuulunut. Näin toinen avioliitto ei ole ensimmäisen liiton lasten aseman kannalta edellyttänyt osittamista. Päättelinkö oikein?

[tkukkonen]

Pohdinpa tätä tapausta hieman lisää. Et täsmentänyt, kuka itse asiassa tilan omisti. Miesvainaa se ei voinut olla, koska siinä tapauksessa jälkimmäisen liiton lapsilla ei olisi ollut siihen osaa eikä arpaa. Toinen vaihtoehto tietysti olisi ollut se, jos aviomiesten isän jäljiltä perukirjat olisivat jääneet tekemättä eikä kumpikaan varsinaisesti olisi omistanut tilaa kuollessaan.

No, siis selvästikin tila on ollut vaimon perintöä, koska kaikki lapset ovat siitä jotakin saaneet. Tässä tapauksessahan ensimmäisestä liitosta ei jää ositettavaa, koska tila ei ole miehelle kuulunut. Näin toinen avioliitto ei ole ensimmäisen liiton lasten aseman kannalta edellyttänyt osittamista. Päättelinkö oikein?

Veljekset olivat syntyneet noin 1720. He tulivat ehkä 1740 isänsä mukana autiolle tilalle, joka oli viimeistään autiuden vuoksi tullut kruununmaaksi. Pikkuvihan jälkeen veljekset olivat perätysten henkiveroluettelossa tai kruununkymmenyksien maksajina. Heillä oli verovapautta sotajoukkojen vahinkojen vuoksi, joita ryöstelevät sotajoukot aiheuttivat Lappeenrannan taistelun jälkeen vuonna 1742. Tila oli kruununtila, joten sen omisti kai Venäjän valtio vuoden 1743 aluemenetyksestä alkaen.

Vanhempi veli oli maatilakunniakirjaselvityksessä tulkittu isännäksi vuoteen 1745, jonka jälkeen nuorempi astui tähän rooliin. Vanhempi oli ehkä sairas ja työkyvytön, koska hän kuoli 1747. Tästä jonkin ajan kuluttua nuorempi veli otti lesken vaimokseen. En pysty tämän paremmin kuvaamaan, kuka tilan ja irtaimen omisti.

Maalle ei laskettu pesänselvityksessä laskettu arvoa, ja tulkitsen sen johtuvaksi siitä, että asujilla oli Ruotsin käytännön mukaan vain asumisoikeus (imissio). Osituksessa tehtiin irtaimesta neljä listaa, joissa olevien tavaroiden, karjan ym. yhteisarvo oli rahallisesti samansuuruinen. Niistä nuorempi veli veti kaksi osaa arvoilla itselleen (siis kaksi neljännesosaa) ja vanhemman veljen lapset saivat kumpikin yhden arvan. Nämä viime mainitut olivat olleet tilalla omaisuutta kartuttamassa. Nuoremmalla veljellä oli kaksi lasta, joten silläkin on voinut olla vaikutusta tuohon jakosuhteeseen (isä on voinut saada itse asiassa lastensa osan, koska lapset olivat alaikäisiä).

Perukirjaa ilmeisesti ei ollut, koska en löydä viittauksia siihen. Vanhan Suomen tuomiokirjoissa oli vain tämä jakopaperi asiasta. Jos sitä ennen oli oikeus käsitellyt, mitä kukin saa, niin se dokumentti on kadoksissa. Pesä oli ollut 22 vuotta jakamatta.

[Rotta]

[quote=tkukkonen;44416] En pysty tämän paremmin kuvaamaan, kuka tilan ja irtaimen omisti.

Maalle ei laskettu pesänselvityksessä laskettu arvoa, ja tulkitsen sen johtuvaksi siitä, että asujilla oli Ruotsin käytännön mukaan vain asumisoikeus (imissio). Osituksessa tehtiin irtaimesta neljä listaa, joissa olevien tavaroiden, karjan ym. yhteisarvo oli rahallisesti samansuuruinen. Niistä nuorempi veli veti kaksi osaa arvoilla itselleen (siis kaksi neljännesosaa) ja vanhemman veljen lapset saivat kumpikin yhden arvan. Nämä viime mainitut olivat olleet tilalla omaisuutta kartuttamassa. Nuoremmalla veljellä oli kaksi lasta, joten silläkin on voinut olla vaikutusta tuohon jakosuhteeseen (isä on voinut saada itse asiassa lastensa osan, koska lapset olivat alaikäisiä).
quote]

Perunkirjoituksessa kruununtilalle ei voitu ikinä laskea arvoa, johtuen juuri sen maanlaadusta. Arvohan sillä tietenkin oli, joten se perillisistä, joka tilaa sai isännöidä/emännöidä, hyötyi tietenkin eniten. Lasten perintöosuudet laskettiin vielä pitkälle 1800-luvulle niin, että tyttären osa oli puolet pojan osuudesta (näin siis Länsi-Suomessa, Itä-Suomessa asia oli toisin). Tutkimissani rustholleissa, säilyivät kruununluonteiset tilat siinä missä perintötilatkin samalla suvulla ja osin jopa paremmin, koska tilaa jatkavalla oli maksettavanaan pienemmät perintöosuudet muille perillisille. Näitähn suojasi lakikin omalta osaltaan.

Laki tosiaan määräsi perunkirjoitukset tehtäviksi aina, mutta tätä ei nähtävästi ole todellakaan noudatettu, etenkään 1700-luvulla, koska arkistoista puuttu todella paljon näitä perunkirjoituksia.

Make

[Sami Lehtonen]

Perukirjaa ilmeisesti ei ollut, koska en löydä viittauksia siihen. Vanhan Suomen tuomiokirjoissa oli vain tämä jakopaperi asiasta. Jos sitä ennen oli oikeus käsitellyt, mitä kukin saa, niin se dokumentti on kadoksissa. Pesä oli ollut 22 vuotta jakamatta.

Tämä selvittää jo aika paljon. 1700-luvulta suuri osa perukirjoista lienee kadonnutkin. Huomattavaa on sen sijaan se, että ennen uutta aviota pesä piti selvittää, sitä ei suinkaan tarvinnut vielä jakaa. Kyse on kahdesta aivan eri toimituksesta, vaikka usein perunkirjoituksessa tehtiin toki molemmat, eli ensin selvitettiin ja sitten jaettiin, josta tuli jakokirja perukirjan liitteeksi. Jos perukirja on kateissa, mutta jakokirja löytyy 22 vuoden päästä, niin on aivan mahdollista, että ensimmäisen miehen kuoleman jälkeen on pesä selvitetty ja perukirja on vain kadonnut.

Laki tosiaan määräsi perunkirjoitukset tehtäviksi aina, mutta tätä ei nähtävästi ole todellakaan noudatettu, etenkään 1700-luvulla, koska arkistoista puuttu todella paljon näitä perunkirjoituksia.

Make

Näin juuri, tosin arkistoista puuttuu niitä varmaan siitäkin syystä, etteivät ne ole säilyneet. Fakta on se, että perunkirjoitus jäi tekemättä usein vielä 1900-luvullakin.

[eeva häkkinen]

Lisäänpä tähän viisipenniseni, vaikka en Vanhan-Suomen käytäntöä tunnekaan, kun olen kahlannut läpi parin pitäjän perukirjat. Vanhimmat näistä ovat vuodelta 1698, kirkonarkistosta, joissa yleensäkin vanhimmat perukirjat näyttävät säilyneen - jos siis kirkonarkisto on säilynyt.

Ensinnäkin, määräys lasten osuuden erottamisesta (afwittring) on peräisin jo Kristoffer-kuninkaan maanlaista. Naimisen kaari § 16: Ios waimo huolepi toiselle miehelle ia hänen lasteins isänperä on wielä hänellä, nijn pitä lasten isänperän ensin eroitettaman ... ja § 17: Nytt annetan waimo miehen Cotohon ia siällä ouatt lapset edhes, nijn pitä heidhän äitin osan ensin eroitettaman ... Kirkkolaki 1686 laittoi valvonnan pappien piikkiin, leskien avioon kuuluttaminen ilman esitettyä perunkirjoitusta oli virkavirhe. Myös irtain omaisuus tuli kirjata, vaikkei kiinteää ollut ja joskus perukirja sisältääkin vain toteamuksen, ettei vainajalta jäänyt mitään, ja leski voi sen tarvittaessa valallaan vahvistaa. Tähänkin tarvittiin vierasmiesten paikallaolo ja allekirjoitukset. Että määräystä myös varsin yleisesti noudatettiin, käy ilmi esim. muuttotodistuksista, joissa "vapaa astumaan avioliittoon"-kohta on leskillä korvattu muotoilulla "vapaa astumaan avioliittoon esitettyään miesvainajansa XX:n perunkirjoituksen".

Perunkirjoitus, ainakin sen jälkeen kuin se määrättiin pakolliseksi myös yleisesti, luetteloi omaisuuden kuolinhetkellä, ei perunkirjoituksen aikaan. Tämä käy hyvin ilmi perunkirjoitusten yleisestä muotoilusta: Leskelle tykösanottiin, että valan velvoituksella antaa ilmi pesuus sellaisena kuin se oli vainajan kuoleman hetkellä. Aivan vanhimmissa perukirjoissa on tilanne hieman epäselvä tältä osin, mutta luultavasti tarkoitus oli niissäkin sama.
Maaomaisuuden kohdalla piti perukirjasta käydä ilmi, oliko se kruunun- vai perintömaata, jälkimmäisessä tapauksessa myös, oliko se perittyä, ja jollei, oliko hankinta tapahtunut avioliiton aikana vai ennen sitä. Tästä riippui omistusoikeus maahan. Kruununmaata ei otettu perukirjaan, koska sen asukasoikeutta ei periaatteessa voinut periä. Käytännössähän asia jo 1700-luvun puolivälissä näyttäisi olleen toisin, "stadsfästelsebref" mainitsee perusteen uuden asukkaan immissiolle, yleisimpänä, että hänen isällään on siihen ollut asukasoikeus.

Ja kyllä ihan sama perintölaki oli voimassa Itä- kuin Länsi-Suomessakin. Eri asia on sitten, että perunjako voitiin osakkaiden suostumuksella tehdä miten hyvänsä, kunhan alaikäisillä lapsilla ja naimattomilla tyttärillä oli edunvalvoja joka hyväksyi jaon näiden puolesta. Jako voitiin todella suorittaa paljonkin myöhemmin, varsinkin jos osa perillisistä oli alaikäisiä, jäi pesä usein odottamaan heidän aikuistumistaan. Entinen perunkirjoitus jouduttiin sitten hakemaan esiin, kun jakoa suoritettiin.

Kovin innokkaasti ei perunkirjoituksia ilmeisesti suoritettu rahvaan keskuudessa, jollei tarvetta ollut. 1800-luvun toisella puoliskolla joutui pappi toimittamaan luettelon kuolleista seurakuntalaisista käräjille ja joskus siellä määrättiin perunkirjoitus toimitettavaksi. Näyttäisi kuitenkin kestäneen vielä aikaa ennenkuin siitä tuli maan tapa. Tosin myös tuomiokuntien arkistot ovat aukollisia, joten tästä asiasta on vaikea vetää varmoja johtopäätöksiä.

[Rotta]

Tietenkin valtakunnan laki oli voimassa joka puolella valtakuntaa, mutta käytäntö oli Itä-Suomessa aivan toinen, mikäli tutkimuskirjallisuuteen on uskomista. En oikein usko myöskään siihen, että osuus olisi aina jaettu veljesten kesken tasan, vaikka läki oikeastaan tähän velvoittikin. Nuoremman veljen osa yleensä oli pienempi, josta voisi mainita mielenkiintoisen esimerkin esivanhempieni tiimoilta. Sahalahdella esi-isäni satulaseppä Juho Matinpoika oli ostanut n. 1697 (tuomiokirjoissa vain todetaan hänen ostaneen tilan, ei sitä, koska se oli tapahtunut) Korpiniemen Laurilan ja sen kanssa yhdysviljelyksessä olleen Korpiniemen Yrjölän. Kumpikin tiloista oli kooltaan 2/3 manttaalia ja 3 äyriä, yhteensä siis 1 1/3 manttaalia ja 6 äyriä. Vanhempi veli Heikki piti Laurilan ja nuorempi veli Juho sai Yrjölän. Tasajako siis? Ei aivan, sillä Laurila oli rustholli ja Yrjölä sen augmentti, joten vanhempi veli pidätti itselleen huomattavasti arvokkaamman tilan osan sillä perusteella, että hän oli vanhempi.

Make

[tkukkonen]

Vähän sivussa otsikossa, mutta lisäys jo käytyyn keskusteluun.

Tutkin kymmenen tilan tapahtumia Lappeelta. Vanhan Suomen Tuomiokirjoista on säilynyt muistaakseni yksi kansiollinen, jonka selasin KAssa. Sieltä löysin kolme pesänselvitystä näistä mainituista kymmenestä tilasta.

Jos kaikki selvitykset olisivat säilyneet, niitä olisi pitänyt olla joka tilalta. Vuosilta 1743-1812 olisi voinut syntyä ehkä 2 tai 3 per pikkutila, isommista vastaavasti useampiakin (koska samalla tilalla oli jo useita ruokakuntia). Säilyneitä on arvioni mukaan siis alle 10%.

[Sami Lehtonen]

Vähän sivussa otsikossa, mutta lisäys jo käytyyn keskusteluun.

Tutkin kymmenen tilan tapahtumia Lappeelta. Vanhan Suomen Tuomiokirjoista on säilynyt muistaakseni yksi kansiollinen, jonka selasin KAssa. Sieltä löysin kolme pesänselvitystä näistä mainituista kymmenestä tilasta.

Jos kaikki selvitykset olisivat säilyneet, niitä olisi pitänyt olla joka tilalta. Vuosilta 1743-1812 olisi voinut syntyä ehkä 2 tai 3 per pikkutila, isommista vastaavasti useampiakin (koska samalla tilalla oli jo useita ruokakuntia). Säilyneitä on arvioni mukaan siis alle 10%.

Joo. Luulenpa, että arviosi ei ole kaukana totuudesta. Matti J Kankaanpää kertoo kirjassaan "Talon kertomaa", että hänen kokemuksensa mukaan sellaisessa tapauksessa, että pesänselvitys oli toimitettu seurakuntaan, ei sitä löydy tuomiokunnan arkistosta. Ainakin seurakunnat ovat olleet melko kehnoja säilyttämään niitä. Monissa seurakunnissa perukirjat alkavat vasta 1800-luvulta vaikka kaikesta päätellen niitä on seurakunnille toimitettu 1700-luvun alusta lähtien.