Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Birkebeinerit varhaisia koivu- eli birkamiehiäkö?
Peter Andreas Munchin teoksessa Det norske folks historie kerrotaan Sverrestä, josta tuli birkebeinernes hövding. Tämä päällikkö edusti noin 1174–1218 voimassa ollutta Norjan sisällissodan aikaista kapinaliikettä. Päämaja sijaitsi Trondheimissa ja sittemmin birkebeinereistä muotoutui poliittinen puolue, joka kannatti suojelemansa Haakon Haakoninpojan kruunaamista päällikökseen, aikana, jolloin norrmannien valtamaa oli laajimmillaan.
Ryhmittymä sai vastustajiltaan pilkkanimen käyttämistään tuohijalkineista eli muinaisnorjalaisesta sanasta birkibeinar eli ”koivujalat”, kun olivat joutuneet hiihtoretkellään talvipakkasessa vuorilla suojautumaan kylmää vastaan koivuntuohilla! Vastassaan heillä olivat norjalaiset piispat, jotka vastustivat Sverren käytäntöä nimittää piispansa. Tämä koivumiesten järjestelmä oli riittävän vahva ja sai tuekseen voimaakkaat Trondelagin suvut, nimenomaan siksi, jottei valta siirtyisi Vikeniin.
Koivujalkojen joukko syntyi Ruotsin rajalle asettautuneiden maattomien markamenien eli ”rajamiesten” yhteenliittymästä, jotka kokivat, että valta tuli säilyttää Trondelagissa. Sverren aikana sieltä puhdistettiin rikolliset ainekset pois ja syntyi palkkasotilaiden armeija, jotka olivat pääosin lähtöisin silloisen Ruotsin alueelta, ehkäpä Upplannin rodzmanneja(?) ja Sumujen saarelta Englannista.
Koska nämä birkebeinerit nimenomaan elävät vielä norjalaisessa kulttuurissa, on mainittava jotakin hiihtämisestäkin.
Norjalaisten jumala Ullr ja Skaði metsästivät suksilla ja suomalaisethan myös tunnettiin skridfinns-nimellä, ja he lienevät enimmäkseen olleet vuorten ja tuntureiden jutamakuntia, jotka Paulus Diaconuksen mukaan jahtasivat eläimiä kiertyneellä puupalalla, jonka muokkasivat jouseksi.
Taito oli hallussa koko Pohjolassa, sillä norjalaispäälliköt jo lähettivät veronkantajansa suksilla matkaan ja Sverre jatkoi käytäntöä, mistä on jäänyt perinnöksi hiihtomaraton, kertomaan Pohjolan väen yhteisestä historiasta.
Eli nämä koivumiehet aloittivat jo 1100 luvulla veronkannon Pohjolassa. Olivatko he tuntemamme birka-kulttuurin taustalla? Pirkkalaissukuja eli historiallisena aikana Pohjanperän lohijokien varsilla ja ylämaalla Tornion lapissa. Edustivatko he tuota kulttuuria ja perintöä?
Jos nyt en saanut ajatusta avatuksi, taustoitan hiukan lisää.
Tornionlaakson johtavista kainulaissuvuista syntyi sydänkeskiajalla, joskus 1200-luvun loppupuolella, Ruotsin valtakunnan kiinteytyessä kuninkaan privilegioituja edustajia pohjoiseen eli Lappien verotusoikeuden omanneita birkarleja, pirkkamiehiä. Sukujen taustoja ei tarkoin tunneta, on epäilty, että olisivat erätalonpoikaisia sukua, mutta mikseivät voisi olla norjalais/svealaista alkuperääkin, tuohimies-voutien sukua, jotka maattomina rajamiehinä touhusivat tuulessa ja pakkasessa, ja osasivat pukeutua tuoheen, mikä oli lumen lisäksi paras lämmönhukan eriste tuohon aikaan. Turhaankohan heitä naureskeltiin?
Kapinallisten varhaisin johtaja oli 1 000 luvun alusssa Øystein Øysteinsson Møyla ja vaimonsa oli norjalaispäällikön Harald Gillen tytär. Tämä auttoi kapinajohtajaa saamaan apuja myös etelämpää sveojen ja gööttien päämajasta Vätternin saarelta jaarli Birger Brosalta (Y-DNA I1[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn1))[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn2), jonka veljenpoika Birger jaarli tarun mukaan antoi Kurjelle (, jolla oli norjalainen vaimo) tehtävän purjehtia Tornionväylälle Vojakkalaan, mistä saivatkin pirkkalaistalot tuulta purjeisiin.
Ensimmäisen kerran birkarlit mainitaan Täljen sopimuksessa vuodelta 1328, jonka mukaan Pohjanlahden rannikko asutettaisiin verovapaasti, mutta saamelaisten metsästystä ei saisi kenkään häiritä, eikä myöskään estää ”birkarlaboa” käymästä oravannahkakauppaa saamelaisten kanssa. Toivathan birkarlit kuninkaan kassaan tuloja, maksaessaan verot kaupankäynnistä. Vielä elossa olleet vanhukset olivat kertoneet Kurkien kirjeistä ja sopimuksista, joiden mukaan Kurki oli jättänyt idässä ja lännessä verotukseen alistamansa lappalaiset tietyille henkilöille, luultavasti Luulajan ja Piteån birkarleille, koska heidän sijaintipaikkansa oli siellä, vastineeksi siitä, että saisi heiltä tiettyjä kyliä Hämeestä, eli Ulfsbyn Anolan, Totkijärven ja Laukon Vesilahdelta sekä Vanajan Harvialan, mikä perinteisesti oli kuulunut Kurjen suvulle. Sittemmin 1454 Norbottenin vouti todisti tämän vanhan sopimuksen, että Luulajan ja Piteån birkarleilla olisi ollut oikeus verottaa Hämeen saamelaisiakin, mutta Tavastian jakoveljet käyttivät tuon oikeuden (tuolla vanhalla Kurjen tekemällä sopimuksella)[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn3). Meni muutama sukupolvi ja Torniojokilaakson pirkkalaisnimet nousivat asiakirjoihin, mutta mistä olivat lähtöisin.
Tornionlaakson pirkkalaisia olivat Oravainen, Pajainen ja Pakkainen (prof. Armas Luukko), mutta myös Vanhatalo, Simu, Kippa, Kylli, Pajari eli Lovikka, Pekkari ja Alkkulan Kalttari sekä Ylivojakkalan pirkkalaiset Kourila [Chore] ja Maija [Kylli?]. Tutkija Wahlberg on arvioinut Pajasen itäsuomalaiseksi, mutta toteaa, että Muonion Lassea ei koskaan tunnettu eikä mainittu Pajasen nimellä, ja näin tämän talon tausta on edelleen arvoitus. Lännempänä Öjebyssä eleli pirkkamies Niilo Olavinpoika (I1) Rehn-sukua, ja tuo Niilo kuului ehken samaan klaaniin Ruotsulan isäntä Sipi Tuomaanpojan (I1) kanssa, eli olivatko Norrlantilaista lähtöä molemmatkin?
Pekkari: Ylitornion Matarengissa (jälkeläinen Jöns Persson Juto 1620 I-M253)
Per Persson Pekkarin Y-DNA on I-BY2572. DNA koostuu eri aikoina saapuneista isälinjoista. Eli myös Pekkarin DNA on lähtöisin I-M253 perimästä ajalta 4 700 eaa ja tuota samaa perimää edustavat mm. Jutot ja Aikasarria. Tuolloin klaanit eivät eläneet vielä nyky-Suomessa. Pekkarin klaanin DNA erkaantui jo nyky-Suomen alueella tuosta joukosta noin 1 450 eaa, ja arvioiden mukaan Pirkanmaalle sekä Hämeeseen vahvistui saman perimän keskittymä vasta 400 eaa. Koska tiedetään, että DNA :ta kulkeutui tiettävästi suoraan Norrbottenin rannikkoa pitkin, onko luultavampaa, että Pekkarien veri eteni Mälarelta tuota Tornionjokilaaksoon. Tiedetäänhän, että tuon klaanin alaryhmäkin Länsi-Lapissa olisi jopa 1 000 vuotias.
Lovikka eli Pajari: Ylitornion Kainuunkylässä eli Helsinginkylässä, mikä tunnetaan Pohjois-Suomen varhaisimmin pysyvästi ja tiheimmin asuttuna alueena Tornionväylän varrella. Nimiperimän mukaan juuret Norjassa?
Lovikan nimesi 1550 syntynyt Ludvig Joenpoika, jonka isä oli pirkkamiehenä mainittu talon alkuperäisen isännän pojanpoika Joen Olsson Bajar, ja Ludvig lienee ehken perinyt erikoisen nimensä äidiltään Saralta. Taloa nimitettiin myös Olkkuriksi, isäntänsä pirkkamies Olof Joenpoika Olkurr ´n mukaan, jota jostakin syystä myös pajariksi puhuteltiin. Ehkä isänsä Joen Olsson pajar, syntynyt noin 1465, oli ensimmäisiä jokivarteen asettautuneita ja sai nimityksen muinaisnorjan bajar -sanasta, tarkoittaen ”rantautumista, asettautumista”.
Kalttari: Ylitornion Alkkula, juuret Norjassa
Kalttaria on perimätiedon mukaan pidetty skandinaavislähtöisenä sukuna. Vanhin Galther oli naimisissa Oravaisen Niilon sisaren kanssa. Isäntä Henrik Pekanpoika kalasteli Korpilompolossa, Jerffuetreskillä, Ruoko- ja Kurajärvillä sekä Miekojärvellä. Poikansa Jöns Galther tunnettiin vuoteen 1606 nimismiehenä ja birkarlina. Sai lisänimen Skipper, kun lienee omistanut laivan. Mainitaan Ylitornion kolmanneksi vauraimpana talona. Galther nimi on myös englantilainen, mutta esim. ruotsalaispitäjä Galtarby mainitaan varhaiskeskiajalla asutetussa Kemiössä Dragsfjärdin pitäjässä Tynglaxin jakokunnassa jo 1500-luvulla[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn4). Kemiönsaaressa Halikonlahden ulkosaaressa oli jo 1 000-luvulla vilkas viikinkisatama ja toinen muodostui Viurilan- eli Halikonlahden pohjoisrannalle Uskelanjoen suistoon Kärävuorelle.
Tiettävästi Galte eli Galtung oli keskiaikaista norjalaissukua Bergenin seudulta, ja olisiko tuota joukkoa tullut myös Suomenniemelle. Mainitaan Kyynämäen omistus -keskustelussa, missä vastakkain vaimojen kautta olleet sukulaiset Juusten ja Galte suvut kävivät kiistelyä omistuksistaan.
Mainittakoon noista norjalaisista, että tiettävästi Gaute suvun pari johtomiestä menetti henkensä taisteluissa Sverren kanssa, ja tiettävästi Gauten veljesten klaani edusti Galte suvun esivaiheita, joihin liittyi monia merkittäviä kauppasukuja Jämtlannissa ja Jyllannissa, ja kuuluivat kuninkaan joukkoihin edustaen tuomioistuinta viikinkiajalta lähtien. Sukuun kuului merkittäviä opplantilaisia sukuja myös, eli verisiltä yhteenotoilta ei noina aikoina vältytty Norjassa.
Kippa: Ylitornion Haapakylä
Kipan pirkkalaistalosta ovat lähtöisin Hurulan Kauppe eli Jaakko, jonka pojilla oli hyvin poikkeavat nimet: Staffan, David, Claes ja Kristoffer, ehkäpä vaimonsa Saran suvun nimiä. Lauri Iivarinpojan Kipasta lähtivät suvut Niska, Heikkilä, Simu ja Kuttainen sekä torniolainen Asplundin suku.
Varsinais-suomalainen Kylli 1500-luvulla
Kyllin Mikko mainitaan ensimmäisenä pirkkalaistalo Kyllin isäntänä 1500-luvun Ylitorniolla. Epäilemättä DNA-todistustenkin valossa tulee mieleen soini Pietari Kylliäinen, jonka äidin veljenlapsia olivat Halikon Kärävuoren Majalan Mikko Majalan lapset Piritta ja Olavi. Siis, Mikko Majalan täytyi olla Pietari Kylliäisen äidin veli. Olkoonpa tai ei, niin Kyllin sukua siirtyi tiettävästi Ylivojakkalan Maijaan ja sitä lynkää Kuusamon Paanajärvelle saakka. Myös Kuoksu kirjoittaa 2010 artikkelissaan Birkarlssläkter i Övre Tornedalen Kyllistä, jonka nimi esiintyy muodoissa Kylle, Kyllilä, Kyllän tai Kylliäinen 1400–1500-luvuilla Varsinais-Suomessa ja Viipurissa. Myös Kuusamon suku on tuota samaa joukkoa Ylitornion Kyllin kanssa. Kyllin veljekset Olavi ja Grels mainitaan jo 1539 verotiedoissa. Kyllit kalastelivat Äkäslompolossa ja myöhemmin Pellossa mainittu Inne Mikonpoika oli luultavimmin Kyllejä hänkin.
Jöns Niilonpoika Kyllin Y-DNA I-M253. Pirttivaaran mukaan vanhin tunnettu isälinjainen esi-isä eli Norrbottenin Alakalixissa ja tähän joukkoon kuuluu mm. Lauri Pekanpoika Kylli (1734–1805) I-L258 (I-FT81387[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn5)), jonka tiedot löytyvät Ylitornion lisäksi Sastamala-Huittinen-Eura-Vesilahti alueen DNA-kartalta. Eli vahvistuuko näillä tiedoin pohjoisen Kyllien tulosuunta ja mahdolliset muut vaikuttimet, sillä Eura/Halikko suunnaltahan Mikko Majala lienee alkujaan lähtenyt ja Kurjen plantaasi tunnetaan Vesilahdelta.
Varsinais-suomalaiset 1600-luvulla: Heino, Simu
Saattaisi epäillä, että Simun isäntä lienee saapunut vasta 1600-luvun alussa Hämeen vouti Erkki Matinpojan [Heinu] kanssa yksiä matkoja Varsinais-Suomen Eurasta. Heinun kyläalue tunnetaan myös Kalvolasta jo 1100-luvulta, mutta Panelian Eurankoskella eleleli Heinun Jaakko 1553 vuonna ja samalla kylällä oli myös Simun talo ja sen ensimmäinen isäntä oli Simo Antinpoika Heijne.
Voisi ajatella, että yksittäisellä tavastialaisella Kurjen suvun jäsenellä oli kyllä merkittävä rooli Perä-Pohjolan asuttamisessa. Varsinkin jos uskotaan tuo vanha taru, jonka mukaan Henrik Kurjen pojat Orfwai, Khaare, Dauwid, Öystein, Anund ja Ingel muuntuivat aikain saatossa sukunimiksi Öystilä, Purra, Fräki, Chore, Alatalo ja Oravainen.
Tiedä häntä kuinka metsään on ajatus harhaillut, kylläkin asiakirjatiedon ja sukututkimustiedon valossa. Olisi vain niin mukava saada maalatuksi ”muinaista ajan kuvaa” ja oppia ymmärtämään klaanien kulkua Pohjolassa ja erityisesti Suomen metsissä ja tuntureilla.
Hyvät neuvot ovat kultaakin kalliimmat:)
___________________
[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref1) Did you know that Birger Magnusson was the founder of Stockholm? Finding the founder of Stockholm – A kinship study based on Y-chromosomal, autosomal and mitochondrial DNA Author links open overlay anel Helena Malmström, MariaVretemark, AndreasTillmar, Mikael BrandströmDurling, Pontus Skoglunda, Thomas Gilbert, Eske Willerslev, Gunilla Holmlund, Anders Götherström
[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref2) Dienekes´Anhropology Blog http://dienekes.blogspot.com/2011/05/finding-founder-of-stockholm.html
[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref3) SUOMI, Tidskrift i fosterländska ämnen 1859 (https://books.google.fi/books?id=D2XhAAAAMAAJ&pg=RA1-PA17&lpg=RA1-PA17&dq=skifftebr%C3%B6der&source=bl&ots=PBzOUJRZlX&sig=ACfU3U2jY5yVJUFERvTDkUVa6aRHSL00Uw&hl=fi&sa=X&ved=2ahUKEwiFwKPQpO74AhWWVvEDHXfLAgAQ6AF6BAgDEAM#v =onepage&q=skifftebr%C3%B6der&f=false). Nittonde årgången. utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag. Painettu Helsingissä 1860.
[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref4) HISTORIALLISIA TUTKIMUKSIA JULKAISSUT SUOMEN HISTORIALLINEN SEURA XLIV AULIS OJA (1955) KESKIAIKAISEN »ETELÄ-SUOMEN« ASUTUS JA ALUEJAOT
Torne River DNA - Torniolaakson DNA - Tornedals DNA - Y-DNA Colorized Chart: https://www.familytreedna.com/public/TorneRiverDNA?iframe=ycolorized
Jouni Kaleva
12.07.22, 07:31
Lovikka eli Pajari: Ylitornion Kainuunkylässä eli Helsinginkylässä, mikä tunnetaan Pohjois-Suomen varhaisimmin pysyvästi ja tiheimmin asuttuna alueena Tornionväylän varrella. Nimiperimän mukaan juuret Norjassa?
Lovikan nimesi 1550 syntynyt Ludvig Joenpoika, jonka isä oli pirkkamiehenä mainittu talon alkuperäisen isännän pojanpoika Joen Olsson Bajar, ja Ludvig lienee ehken perinyt erikoisen nimensä äidiltään Saralta. Taloa nimitettiin myös Olkkuriksi, isäntänsä pirkkamies Olof Joenpoika Olkurr ´n mukaan, jota jostakin syystä myös pajariksi puhuteltiin. Ehkä isänsä Joen Olsson pajar, syntynyt noin 1465, oli ensimmäisiä jokivarteen asettautuneita ja sai nimityksen muinaisnorjan bajar -sanasta, tarkoittaen ”rantautumista, asettautumista”.
Outikka kirjoittaa perusteellisesti ja inspiroivasti näistä teemoista, luen aina mielenkiinnolla.
Tässä tarttui tuo nimi Pajari. Iijoen alajuoksulla (vanhan Yli-Iin alueella) vuolas Pajarinkoski. Nimen etiologiaa on pähkäilty ja ehdotettu että tarkoittaisi venäläistä pajaria eli ruhtinasluokkaa. Vahtola ehdotti kerran, että tulisi Baijerista, mutta lienee luopunut siitä ajatuksesta? Olisiko tässä nyt norjalaissuunta tarjolla?
"Tässä tarttui tuo nimi Pajari. Iijoen alajuoksulla (vanhan Yli-Iin alueella) vuolas Pajarinkoski. Nimen etiologiaa on pähkäilty ja ehdotettu että tarkoittaisi venäläistä pajaria eli ruhtinasluokkaa. Vahtola ehdotti kerran, että tulisi Baijerista, mutta lienee luopunut siitä ajatuksesta? Olisiko tässä nyt norjalaissuunta tarjolla?"
- Koska Pajarinkosken nimen alkuperää ei ole vahvistettu, lienee sijaa myös uusille villeille arvauksille: entäpä jos Pajarinkoski olisikin saanut nimensä ominaisuuksiensa takia - toisaalta virran voiman ja toisaalta virran solinan perusteella?
vrt. Kalevalainen sanakirja (Raimo Jussila 2009):
"Paja: sepän työhuone: Kuuluvi pajasta pauke..."
"Pajahtaa: laulaa: Jos ei muut lihavat laula, miehet paksummat pajaha..." (samoin "pajattaa")
Jouni Kaleva
12.07.22, 11:54
"Tässä tarttui tuo nimi Pajari. Iijoen alajuoksulla (vanhan Yli-Iin alueella) vuolas Pajarinkoski. Nimen etiologiaa on pähkäilty ja ehdotettu että tarkoittaisi venäläistä pajaria eli ruhtinasluokkaa. Vahtola ehdotti kerran, että tulisi Baijerista, mutta lienee luopunut siitä ajatuksesta? Olisiko tässä nyt norjalaissuunta tarjolla?"
- Koska Pajarinkosken nimen alkuperää ei ole vahvistettu, lienee sijaa myös uusille villeille arvauksille: entäpä jos Pajarinkoski olisikin saanut nimensä ominaisuuksiensa takia - toisaalta virran voiman ja toisaalta virran solinan perusteella?
vrt. Kalevalainen sanakirja (Raimo Jussila 2009):
"Paja: sepän työhuone: Kuuluvi pajasta pauke..."
"Pajahtaa: laulaa: Jos ei muut lihavat laula, miehet paksummat pajaha..." (samoin "pajattaa")
Tuo paja-pajari kävi mielessä. Kuitenkin suomessa on seppää tarkoittavana rautio. Tämä ko. koski on Iijoessa n. 10km mereltä yläjuoksulle, siinä on pikkuinen Pajarinsaari, jonka pohjoispuolen jokihaara oli jyrkkä koski. Nykyään tässä on Raasakan voimalaitoksen yläallas, jonka johdosta koski on kadonnut, mutta Pajarinsaari vielä näkyy. Olisiko seppä aikanaan tehnyt pajansa tähän pienelle saarelle??
muinaisnorjan bajar -sanasta, tarkoittaen ”rantautumista, asettautumista”
Tämä etymologia voisi sopia tähän paikkaan, miksei moneen muuhunkin paikkaan...
Jouni Kaleva
12.07.22, 12:01
Kansalaisen karttapaikka ilmoittaa Suomesta 34 kohdetta nimellä Pajari sekä lisäksi yht. 79 kohdetta, joissa Pajari- on alkuliitteenä . Sijainti tasaisesti joka puolella etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Enimmäkseen ehkä taloja ja sijainti usein (kapean)vesiuoman äärelle.
Voi kuinka pääsisikin kaikkien noiden nimitysten taustatietoihin, mistä ovat syntyneet. Voidaanko uskoa siihen, että riittävän kauas taaksepäin kurkistelemalla voisi tehdä ainakin olettamuksia ja arvauksia.
Paljolti koko Perämerenkaaren rannikon vesistöjen rannat ovat tulleet nimetyiksi skandinaavien vaikutuksesta aina Ahvenanmaan nimitystä myöten, ja paljon muitakin suomalaisia paikkoja. Itse asiassa skandinaaveja seurasivat mielenkiintoisesti saamelaiset ennenmuinoin, mistä lie kertoo sekin. Paikannimikirjan mukaan ainakin lantalaisen -nimityksen saamelaiset lainasivat skandinaaveilta:D:
Raumon kylä Alatorniolla, nykyinen Tornion kaupunginosa Raumonjoki-varressa Lapissa, aiemmin Alatorniota. Raume 1539, Raumo 1543, 1560 jne. ? Nimi perustuu Pohjanlahden rantamurteiden sanaan rauma ’virtava salmi, virta’. Raumonjoen suusaaristossa oli runsaasti salmia maan noustessa merestä. Sana rauma on vanha skandinaavinen lainasana; vrt. kantaskandinaavin strauma, nykyruotsin ström ’virta’. Järvistä ainakin Lankojärvi Pellossa edustaa skandinaavilainaa. Jos tähän muutamia skandinaaviperintöjä nostaa päätoimittaja Sirkka Paikkalan Suomalaisesta paikannimikirja[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn1)sta, jonka kirjoittajina on todella merkittävä tutkijajoukko.
Siuruanjoki joki, joka alkaa Ranualta Siuruanjärvestä ja laskee Yli-Iissä Pohjois-Pohjanmaalla Iijokeen. Siurwa Träsk 1559, Siurua Träsk 1560. – Siuruanjoen ja Iijoen yhtymäkohdassa Yli-Iin kirkonkylässä on ollut jo 1647 Siurua-niminen tila, josta myös sukunimi Siurua lienee lähtöisin. Suomessa on melko paljon Siura, Siuro, Siuru, Siuri -nimiä, ja ne on liitetty skandinaaviseen Sigurd-nimeen. Nimiä on selitetty myös saamelaisperäisiksi, eikä tätäkään ajatusta kannata pohjoisten nimien osalta kokonaan unohtaa.
Simon Tainijoen nimeen pohjautuva tainio ja tainionpyynti ovat vanhaa skandinaavista lainaa.
Tauvon kalasatama ja kylä Siikajoella johtuu tauvo-tauko (gen. tauvon) eli nuottaköysi-sanasta ja tämä on skandinaavinen lainasana ja tunnetaan Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteissa. Kalajoen Typpö voidaan selittää sknadinaavisen miehennimen Styrbiorn kansankielisen muodon myöhäisenä versiona, ja tästä keskiajan ruotsissa tunnettiin muoto Stybbe.
Kiiminkijokisuun Ervastinranta lienee syntynyt talolle skandinaavisesta henkilönnimestä Ernfaster.
Myös Kainuu alkuiset Oulujärven rantamaiden paikannimet olisivat Koivulehdon (1995) selityksen mukaan kantaskandinaavisesta sanasta *gainu-z ’aukko, kita’, jonka pohjalta on syntynyt myös nuotta- ja rekitermi kainu(s).
Tiedä häntä voisiko katseita kääntää Norjan suuntaan, golf-virran lämmittämille rannoille, olihan maailma Pohjolassa oli muinoin niin erilainen, rajoja kun ei ollut, ainoastaan erilaisia intressejä.
Pajari kyllä viittaa vahvasti tunnetumpaan venäläiseen yläluokkaan, mutta voisiko siihen liittää läntistä vaikutustakin kaivelemalla paikalliset olosuhteet huomioiden esim. muinaisten kielten merkityksiä, toki tässä avuttomuus kasvaa ja tietämättömyys lisääntyy omalla kohdalla:rolleyes:
__________________
[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref1) Kotimaisten kielten keskus, Suomalainen paikannimikirja, PDF näköisjulkaisu Internetissä: https://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk63/SuomalainenPaikannimikirja_e-kirja_kuvallinen.pdf
Oliko alkuperäinen birka-käytäntö muinaisten norjalaisten koivumiesten aloittama käytäntö, joka tunnetaan myöhempinä aikoina Ruotsin kuninkaan laajentamana toimintana ja jonka voimahahmona ehkä toimi Henrik Kurki norjalaisvaimonsa suomilla yhteyksillä. Vai oliko se jo huomattavasti vanhempaa kaupankäynnin taustalla ollutta käytäntöä, mukaan lukien yksittäisten päämiesten alueiden hallintaan liittyvät oikeudet.
Muinaiset skandinaavithan nousivat rannikoita pitkin jo ennen novgorodilaisia käymään kauppaa paikallisten pohjoisten klaanien kanssa ja kokoamaan erilaisia maksuja valtaamiltaan alueilta, tai tekemään yhteistyötä vahvojen klaanien päämiesten kanssa.
Muinaisista kirjauksista ja niiden aiemmista tulkinnoista voisi ehkä tehdä päätelmän, että pohjoiset itsenäiset hallintoalueet Hålogaland [vanh. Helgeland] ja Helsingland olivat muinoin jonkinlaisessa symbioosissa finnien (saamelaiset) ja kveenien kanssa, jotka asuttivat koko Perämerenkaarta, aina Finnmarkkia myöten. Olisiko yhteisenä intressinä ollut vahvojen sukulaisuus- ja kauppasuhteiden säilyttäminen, mikä oli myös vahvuus sodankäynnissä. Hålogaland oli ylhäisten Lade-jaarlien valtamaata, ja valta siellä haluttiin säilyttää vielä birkebeinereiden aikana. Toinen oma sotureiden hallintoalue omine lakeineen oli Hälsingland Itämeren rannikolla, eivätkä hekään tahtoneet alistua Tukholman valtaan 1200-luvulla.
Ensimmäisiä tietoja Pohjolan valta-asetelmista ja näihin liittyvistä oikeuksista löytyy 500-luvulta, kun tanskalainen Frothus-päällikkö [Fr?ði; fornjotr[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn1)] voitti sodan visigoottien Alarikkia vastaan ja liitti Sverigen (Suetiam), Värmlannin, Helsinglannin ja Soløerne :n seudun hallintaansa.
Frothus palkitsi luottomiehensä Erikin antamalla Helsinglandin ja pyysi vielä Lapinmaan, Suomen ja Viron maksamaan tälle vuosittaista veroa. Erik-herra sai näiden perustettujen alueiden herruuden (veronkeruuoikeuden[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn2))[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn3) [latin. Suetiam, Wermiam, insulas Solis sekä Helsingiam, Lappia, Finniam ja Estiam]. Olisiko tuo mainittu tanskalaissyntyinen Erik -herra ollut ”ns. alavien heinämaiden veronkerääjä” Hälsinginmaalla, sillä sueine -sana tiettävästi saamelaisten puheenparressa tarkoitti heinää. Olihan myös Itämeren lännen puoleinen rannikko varsin erinnäköinen, kuin nykyään kartoilta voimme havaita. Frothuksen saama ”Soløerne” (Aurinkosaaret, vapaasti käännettynä tanskan kielestä) oli Hvitbeinin suvun asuttamaa aluetta aikanaan. Odalin Solö -saari sijaitsee aivan nykyisen Norjan ja Ruotsin rajan tienoilla Oslonvuonon itäpuolella ja vuonon mantereen puoleisella rannalla sijaitsee edelleenkin Hvitsten, joka alkuperältään on vanha skandinaavien kartano Hvítisteinn. Nimittäin mainittu Odalin seutu muistuttaa nykyisissäkin kuvissa hyvin paljon Itämeren itäpuolen takaisia metsämaastoja kumpuineen ja tuntureineen, ja selvästi alavampaa maata, heinä- ja metsämaata. Näyttäisi, että kaikki nämä saamansa aluelaajennukset sijoittuivat nimenomaan erittäin tärkeän muinaislahden, Vikenin pohjoispuolelle.
Myös novgorodilaisten paine alkoi olla jo vaivoiksi paikalliselle kveeninmaan päällikölle ja tuolta ajalta lienee tunnetaan saagoista kainulaisten Faravid, joka haki apuja pohjoisilta yhteistyökumppaneilta, eli ”berserkkisukuiselta” Thorolf Kveldulfinpojalta ja saivat Thorolfin joukot vahvistukseksi karjalaisia vastaan 870-luvulla[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn4). Thorolf kävi muutoinkin kauppaa kveenien kanssa, ja siten yhteydet sekä yhteiset intressit olivat olemassa. Tästä reissusta kirjoitetaan erään Kaunotukan päällikön tarussa, joka itsekin oli ”berserkki” ja lähtöisin Islannista. Kaunotukan jälkeen yhteyksiä Finnmarkkiin piti poikansa, joka löysi itse asiassa Ladejaarlien valtakunnasta Hålogalannista vaimonsakin. Ehkä tässä voisi nähdä jonkinlaista vallan ja voimien ryhmittäytymistä eteläisen Norjan rannikon sukujen ja pohjoisen Lade-jaarlien kesken, jotka tahtoivat estää pohjoisen yhteistyön häirintäyritykset kveenien ja saamelaisten (finnet) kanssa. Tilanne kuitenkin pahentui muiden intressiryhmien menestyksen vuoksi ja jo 990-luvulla mm. Englannissa kannettiin veroa tanskalaisvalloittajien lahjomiseksi, jotta eivät ryöstelisi saartaan[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn5).
Eräs birkebeinereiden esivaihe lienee eletty nimenomaan Tromssan tienoilla Hålogalannissa ja siellä erityisesti Bjarkøyn saarella, Bjarkøy-sukua edustaneen Thorir Hundin vaikutuksesta. Tämä vannoutunut vanhoihin jumaliinsa luottanut mies ei ollut ainoa asialle omistautunut ylimys noilla seuduin, ja ehkä juuri siksi eteläisen normannien valta-alueiden paine pohjoiseen käsin kasvoi, kun Ladejaarlit kieltäytyivät taipumasta kristinuskoon. Nämä kaikki ylimykset olivat hyvissä väleissä pohjoisten klaanien kanssa, ml. Finnmarkin asukkaat, saamelaiset ja kveenit, aina Valkeaa merta myöten. Lisäksi näiden ylimysten jälkeen vaikuttaneet birkebeinerit tahtoivat säilyttää edelleen vallan Norjan ylämaalla Trondelagissa, ehkä kuitenkin eri syistä. Ja, eikö käynytkin niin, että tilapäisesti tanskalainen Harald Sinihammas kristinuskon sanansaattajana sai vallan myös ylämaalla vv 976–986, mutta se palautui vanhan päällikön pojan palattua maanpaosta ja tultua valituksi (jo konfirmoituna) ylämaan johtajaksi 997, ja tämä perusti Trondheimin, ja siitä alkoi näkyvämpi birkebeinereiden toiminta, vallan säilyttämiseksi ylämaalla. Tämä päällikkö mainitaan saagoissa nimenomaan ”parhaana hiihtäjänä”, ja miksipä ei, kun Hålogalannin ylimykset olivat kaikki käyneet lappien opissa, olipa sitten kyse taikavoimista tai hiihtämisestä. Hänen jälkeensä 1100-luvulla syntynyt Sverre saapui birkebeinereiden johtajaksi.
Mainittakoon vielä, että erilaiset lähteet kertovat Hålogalannin norrmannien kolunneen ilmeisen rauhanomaisissa kaupanteon ja vaihdannan merkeissä pitkin Lapinmaata. Vielä 1100-luvuilla esimerkiksi metsäsaamelaisten Termuslahden sekä Vihtalan kylät sijoittuivat Kemijärven saariin, ja saivat siten olla rauhassa hyökkäyksiltä, kunnes tarinoiden mukaan se verinen päivä koitti ruotsien vallan alla 1400-luvulla, joilloin katto-orretkin uivat veressä. Vihtalasta jäi jäljelle ainoastaan kumpareita, latomuksia, kivikirveitä, suksen kappale, ruokatarvikkeita eli luita, värttinän pyörä ja pronssihelan katkelma, eikä näitä kyliä nähty enää lapinmaan vuoden 1642 kartassa.
Kävikö niin, että norjalaistenkin kaupankäynti Skandien taakse itään tyrehtyi kun Haakon Maununpojan isä Maunu Sokea [Blind] syöstiin vallasta, sokaistiin ja teljettiin Trondelagin Nidarholmin luostariin noin 1135, ja kun Haakon joutui piileskelemään etelämpänä, Rurik Novgorodissa pyrki ottamaan haltuun myös nämä jäämeren rannikon kolkat.
Tarkkuusvirheitä on varmastikin:rolleyes: ja tämä nyt yhtenä kuvauksena pohjoisesta yhteistyöstä.
_______________
(https://suku.genealogia.fi/#_ftnref1)[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref1)[1] Pohjoinen Kulttuurilehti Kaltio on julkaissut vuoden 2001 numerossa 4, A.Pölläsen artikkelin nimeltä Olivatko viikinkikuninkaat suomalaisia?
[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref2)[2] Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja Sarja B no 30 Rovaniemi 2010 K a i T . K o k k o ( t o i m .) Kysymyksiä saamelaisten oikeusasemasta kirjoitetaan, että kahdessa säilyneessä 1100-luvun kirkollisessa säädöksessä kanssakäymisestä saamelaisten kanssa varoitetaan. Eräästä 1100-luvun oikeusasiaa käsittelevästä saagasta näkyy, että kuningas saattoi antaa alueen asukkaiden kanssa kaupankäynnistä ja pyynnistä saatavan taloudellisen hyödyn yhdelle suurmiehelle nautinnaksi.
[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref3) Bruken av navneparene kvener – Kvenland og finner – Finland i tekster fra middelalderen. En kildekritisk gjennomgang. Av Eira Söderholm. Novus forlag · eISSN 2703-737
[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref4)[4] Kylfingejä on yhdistetty kveeneihin, mutta ei pitäne paikkaansa, koska kylfingit nimenomaan vastustivat Iltasuden eli Thorolf Kvedulfinpojan joukkojen toimintaa, ja nimenomaan kveenithän pyysivät avukseen Kvedulfinpoikaa kun joutuivat karjalaisten hyökkäysten uhan alle.
[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref5) Esko Linnakangas – Leila Juanto Verojen historia synty, kehitys, kuolema, ylösnousemus, reinkarnaatio. Copyright © 2016 Esko Linnakangas ja Leila Juanto
En nyt malta olla jatkamatta aiempaa tarinaa, siteeraamalla Per Olof Snell´n, Brottstycken ur det tidiga Haparanda-Tornio, Fisket Sjöfarten och Handeln 1500–1700 -pitkää ja perusteellista artikkelia[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn1), jossa hän kertoo että Tornionlaaksoon asettui kauppamiehiä, jotka tunnettiin pirkkalaisina jo 1200-luvulla. Kauppa kukoisti ja laajenikin rannikkoja pitkin aina kalarikkaille vuonoille ja Pohjanmerelle saakka. Kuljetettavaa kauppatavaraa riittikin, ja ruumassa kulki vuotia, nahkoja ja kaloja sulassa sovussa. Keski-Ruotsin tienoilla ostivat ahnaasti suurten vesien kaloja, lohta, bergeninkalaa, rauskua, pallasta ja kuivattua haukea. Turkikset ja nahat menivät Tornion markkinoilla venäläisille kauppiaille, jotka tulivat paikan päälle kauppatavaraa hakemaan. Eivätpä ne käytännöt viikinkiajoilta juurikaan olleet muuttuneet. Varsinkin pienempien talollisten kaupankäynti sai pian jarruja, kun vanhinta kaupankäyntiä eli talonpoikaispurjehdusta ruvettiin 1300-luvulla säännöstelemään ja kaupanteko siirtyi ns. luvallisille markkinapaikoille, ja jokisuupaikat määrättiin tällaisiksi[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn2). Näinkö sitten Torniosta tuli kauppapurjehduksen ansiosta Tornöö? Ja niinkö kauppapaikan tuntematon kastaja olisikin vain korkea kivinen pooki, merenkulkijan torni, häämötti kaukaa merelle kun alukset saapuivat Tukholmasta käsin. Muinaiset alkeelliset pookit olivat luonnon muovaamia, ja vasta myöhemmin pystytettiin rantakallioille kivisiä kummeleita tai kivikkoihin ristejä. Tornion vuoden 1621 sinetissä saattaakin olla kuvattuna ”paranneltu” kauppasataman merkki katolla olevine risteineen vai oliko merenkyntäjien ”merimerkkinä eli pookina” vuonna 1647 valmistuneen ja vuonna 1682 palaneen kirkon torni, joka ohjasi aluksia sataman suojaan.[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn3) Tai 1684 Suensaaren korkeimmalle paikalle rakennetun kirkon terävä torni, tornisaari, Tornöö. Tämä olisi siten uudempi versio nimen taustalle:)
Hietaniemen eli Övertorneån Koivukylässä oli ollut tori jo ennen 1400-lukua, jolloin Suensaaren kauppapaikka nousi luonnonsatamaan joen länsirannalle. Tuolloin ei ollut Ruotsia eikä Suomea, vaan olimme yhtä Normannien maata. Meritullin kuitteja ja kirjeitä kirjattiin nimenomaan Tornössä tai Tornöhamnilla eli Suensaaressa, muttei koskaan Björkössä, minne kuitenkin kirkko oli rakennettuna jo 1316, nykyisen Alatornion pappilan tienoille. Ehkäpä kirkko nousi pakana-aikaiselle hautapaikalle, näinhän oli tapana häivyttää vanhoja kulttipaikkoja. Suensaarella oli ehkä jo 1400-luvulla ensimmäinen tila, joskin pirkkalaiset olivat asettautuneet ylemmäs jokivarteen, ehkäpä jo aiemmin.
Näistä Tornionjokivarren pirkkalaissuvuista tiedetään kertoa sen verran, että olisivat Henrik Kurjen ja tämän norjalaisvaimon jälkeläisiä. Henrik Kurjen uskotaan purjehtineen Tornionjoelle tuohimiesten eli pirkkalaisia edeltävien voutien tukijan, Birger Brosan, veljenpojan Birger jaarlin lähettämänä jo noin 1250–1300-luvulla. Väylä oli vahva ainakin Vojakkalaan saakka, minne Kurki rantautui. Näistä tapahtumista saivat alkunsa pirkkalaissuvut Öysteinistä Öystilä, Orfwarista Fräki, Khaaresta tai Ingelistä Kouri eli Chore, Henrik Henrikinpoika Kurjesta Alatalo ja Oravainen.
Jos hyvin tunnetaan Lounais-Suomen ruotsalaissukujen rantautuminen itämaalle, niin norjalais- ja ruotsalaisvaikutus pohjoisessa on jäänyt kyllä kirjoittamatta. Käytännössä nykyinen Ruotsi normannien maata Pohjanlahden ympäristössä aina Tukholmaan ja itärannalla kaartaen Oulujoelle asti. Muinaiset soutujoukkueet tulivat nimenneeksi muinaisnorjan mukaan nykyruotsin ylämaan Rodziksi, sana tarkoitti soutajaa ja muistutti kovasti "ruotsi" -sanaa.
Vuonna 1519 Tornion Tornöhamniin eli Suensaareen rantautui Olaus Magnus. Kuvauksessa kerrotaan Suensaaren sijaineen kahden mereen laskevan joen välisellä maakaistaleella, ja vierailija tätä markkinapaikkaa kutsuikin jo kaupungiksi. Sateesta huolimatta vieras vakuuttui Tornion vilkkaudesta nähdessään viisi maatilaa, jotka tekivät vaikutuksen. Nämä ”maatilat” olivat pirkkamiesten omistamia ja kauppiaille vuokraamia tiloja, jotka varastoivat niihin myytävää tavaraa. Sittemmin kesäkuussa 1546 annettiin Torniolle Suensaareen ja Kalixille satamaoikeudet, aivan kuten Luulaja, Piteå, Skellefteå, Lövånger sekä Uumaja olivat rakennetut. Tornio saisi vuosittain 16 alusta vuosittain Tukholmasta ja muutaman Uppsalasta. Laivoissa kuljetettiin lohta kuninkaalle, tarkoin varjeltuna, eli ohjeen mukaan kolmeen tynnyrilliseen lohta tuli lisätä yksi tynnyrillinen suolaa. Näin varmistettiin, että tuo arvokas elintarvike saatiin perille ja syötäväksi asti. Markkinoille saapui niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin. Ruotsalaiset möivät pääasiassa viljaa ja suolaa, kun venäläiset möivät nahkoja vastaan hamppua ja pellavaa. Itään lähti iso kasa ketun, majavan, saukon, hirven ja poron nahkoja vuonna 1554, yhteensä yli 4 000 vuotaa. Tornio saikin kruunun jälkeen monopolin turkiskaupassa ja aittoja nousi Suensaarelle. Vuonna 1539 aittoja oli 51 ja lukumäärä kasvoi kymmenellä kun oli tultu 1540-luvulle. Myös matkamiesten omistuksessa oli 18 aittaa. Tullikirjausten mukaan varhaiset kipparit asuivat korkealla Tornionväylällä Vojakkalassa, Armassaaressa ja Niemiksessä sekä Raumolla ja Laivaniemessä, siitä huolimatta että kuunarinsa kelluivat Suensaaren pääsatamassa. Tiettävästi Kurkien sukua, Tuomaksenpoikia, kulkeutuivat Nikkalaan Siikajoelta, missä heidän tilansa paloi.
Ehkä väkeä nousi enemmänkin rannikkoa pitkin Venäjän vihollisuuksissa 1589, sillä myös Tornioon kutsuttiin kuninkaalta noin 500 miehen lippukunta sotilaita vartioimaan seudun omaisuutta, niin seurakunnan kuin kippareidenkin lasteja, jotka olivat joko menossa kruunulle tai sieltä tulossa. Jaakko Ollinpoika Kauppi, Mikko Paavalinpoika Alamaa ja Olavi Joninpoika Kukkolasta lähetettiin Piteåån ja Luulajaan viiden viikon ajaksi rakentamaan haapioita sotamiesten käyttöön. Verotuksesta tunnetun neljänneskunnan mies Jöns Kourikin joutui kuuntelemaan everstin ohjeita Suensaaressa laivanvarustukseen liittyen. Osa koskiveneistä ja proomuista sekä kuuteistakin rakennettiin tiettävästi Torniossa paikan päällä, mutta suurempia aluksia tuotatettiin Bygdeåsta ja Pohjanmaan Kokkolasta ja Pietarsaaresta. Suuremmat laivat lienevät olleet kolmimastoisia kreijareita, samanlaisia kuin Lauri Abrahaminpojan [Rechardt] Riiasta hankittu kulkupeli oli, ja joka lopulta haaksirikkoutui vuonna 1643. Poikansa Israel, Aksel ja Samuel jatkoivat laivanrakennusta ja sopivatkin mm. Tornion pormestarin kanssa proomun rakentamisesta vuonna 1668. Pian Rechartin haaksirikon jälkeen upposi 1651 Niilo Henrikinpoika Rääfin kuunari, jossa yhtiömiehinä olivat raatimies Jöns Mikelinpoika ja tullivirkailija Pekka Olavinpoika sekä Östen Pekanpoika. Neljä vuotta myöhemmin Mommojen kuunari upposi Merenkurkussa ja tätä tapausta tutkittiin, sillä uppoamisen syynä lienee ollut karilleajo runsaan alkholijuomien vaikutuksen vuoksi. Selittelivät onnetonta tapausta, jotta olivat joutuneet juomaan merivettä sekoitettuna viiniin, veden loputtua laivan jäätyä kiinni matalikolle. Toinenkin torniolainen raatimies hukkui laivansa haaksirikossa 1671 ja Haapaniemen taaapelissa olleen kuunarin tiedetään siirtyneen komentaja Fordellille, jolta kuvernööri Graan sen takavarikoi ja joka jätti aluksen Hannu Klemetinpoika Höökille valvottavaksi. Hannu Höök antoi laskea korjatun laivan vesille, mutta pian se tuhoutui myrskyssä. Lauri Kouri haaksirikkoutui Härnösandissa matkalla Tukholmaan kesällä 1613 ja alus oli lastattu 134 tynnyrillä kruununlohta ja muuta kauppatavaraa. Kesäinen keli oli muuttunut illasta kauheaksi länsimyrskyksi ja maihinkaan ei kelissä päästy. Niin kävi, että vettä ei saatu tyhjennettyä vesillä riittävän nopeasti ja alus upposi kaikkine tavaroineen. Näin todisti tapahtumien kulkua kalixlainen kippari ja perämies Niilo Laurinpoika. Vuonna 1644 hukkui haaksirikossa Köönnikkä Pekanpoika ja kahdeksan muuta sielua Tornion ulkopuolella. Heistä yksi oli tiettävästi Bengt Jönssinpoika Bärg [Berg?]. Paria vuotta aiemmin katosi pormestarin alus ja vei mennessään 4 tynnyriä kruununlohta ja 650 litraa kuivattua kalaa. Samoina vuosina 1643 haaksirikkoutui Lauri Abraminpojan kuunari, joka oli matkalla isänsä 65-vuotispäiville Tornioon ja Haaparantaan. Ahti vei mennessään 50 tynnyriä suolaa, yli neljä tynnyriä puolirasvaista mummaa ja tynnyrillisen eli 471 litraa espanjalaista viiniä, jota Rechardt oli laivaamassa juhliin. Rechardt kirjoittikin vaimolleen kauheasta matkasta ja muisti mainita myös Köönnikka Pekanpojan haaksirikon ja hukkumisonnettomuuden, vain kolme viikkoa aiemmin. Rechardt mainitsi kirjeessä vaimolleen myös Arendt Grapen kanssa käydystä keskustelusta koskien Mikel Guldsmedin takomaa hopeista kannua, painoltaan 60–70 lodia, jotka hän saisi myöhemmin. Tukholmareissut eivät olleet läheskään aina onnistuneita, vaan suorastaan vaarallisia. Näin totesi Lauri Laurinpoika Pakkanen, kun allekirjoitti 1618 todistusta lastinsa pilaantumisesta huonojen kelien vuoksi. Vanhin tunnettu haaksirikko tapahtui 1575 kun torniolainen kuunari ajoi karille suolalastissa Tornion saaristossa paluumatkalla Tukholmasta. Purjehdusreissut olivat varsin vaarallisia ja vaiherikkaita lienevät olleet myös talvisäilytykseen jätettyjen kuunareiden tarinat, sillä eräs kuunari katosi Tukholmassa talvisäilytyksessä ollessaan. Suurimmat kuunarit 1600-luvun lopulla kuuluivat Tornion raatimiehille Erik Henrikinpoika ja Juho Pipping, jotka säilyttivät aluksiaan talvisatamassa Seskarin saarella. Myös Niilo Bäckillä sekä Niilo Laurinpoika Couren ja Hannu Rechardin leskillä oli kuunari omistuksessaan vielä 1750–1760 luvuilla. Couren kuunari oli skuutti nimeltään Nordstierna, arvostettuna tuolloin 3 600 taaleriin ja myöhemmin 1790 mainitaan vesillä fregatit Printz Carl ja Birkarl sekä priki Främling.
Purjehdusmarkkina muuttui niin sotien kuin maannouseman vuoksi sekä lisäksi 1600-luvun alussa verotus kiristyi ja lappalaiset eivät enää päässeet markkinapaikalle, vaan Lapin markkina siirtyi enemmän sisämaahan, ja pirkkalaisten tavara kuskattiin proomuilla etelämmäksi. Pirkkalaiset kuljettivat itse tavaraa Pohjanlahden kauppapaikoille, aina Tukholmaan asti. Sinne siirtyivät kauppatavarana kala, liha, vuotia ja nahkoja. Mainittakoon, että Tornioon purjehtineen ja siellä luvatta myyntiä harjoittaneen Alexander Brandtin sukujuuret löytyvät Lapinvouti Lauri Henrikinpojan jälkeläisistä, jotka 1600-luvun lopulla tunnettiin nimillä Palo tai Brandt, riippuen siitä asuivatko maaseudulla vai kaupungissa.
Samalla periaatteella voisi ajatella Höökin eli Haukan käyttäneen nimeä, joko porvarisnimenä tai maalaisnimenä. Nimittäin P-O.Snell kirjoittaa tutkimuksissaan, että Torniossa toimi raatimiehenä 1600 luvulla eräs Klemetti Laurinpoika, joka käytti nimiä Haukka ja Höök (suom haukka). Klemetti toimi Reenstiernan kupari ja rautaruukilla. Matti Klemetinpojan perillisten oikeuksia valvoivat veljensä Hannu ja Lauri Klemetinpojat, jotka käyttivät Höök nimeä. Samassa lähteessä kerrotaan, että Matti Klemetinpoika oli vojakkalalaisen lapinvouti Lauri Henrikinpojan pojanpoika ja Matti Höök oli umeålainen porvari vuodesta 1650[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn4). Lauri Henrikinpoika mainitaan ensimmäistä kertaa 1579 asiakirjoissa ja 1599 hänellä mainitaan yhden mantaalin tilallaan kolme hevosta, kaksi härkää, 12 lehmää, hieho, sonni, viisi lammasta ja kaksi sikaa. Lauri Henrikinpoika oli maanostaja ja laivuri, mutta toimi myös voutina Tornion lapinmaassa vuonna 1585 ja Kemin lapinmaassa vuosina 1593–1595. Kemin lapin voutina Lauri Henrikinpoika mainitaan syksyllä 1596, jolloin herttu Kaarle antoi määräyksen voudille saapua rajankäyntiä hoitavan kuninkaan virkamiehen vastaanottajaksi aina Iivaaralle saakka, ja Lauri Henrikinpojan oli itse jatkettava rajan selvittelyä perille asti.[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn5) Lauri Henrikinpoika oli erittäin taitava puhumaan ruotsin kieltäkin. Käräjillä hän toimi jopa tulkkina. Vuonna 1614 hän sai Kaarle IX:ltä verovapauden Vojakkalan tilaansa sekä Leppikarin lohenkalastusoikeuden koska oli tukenut sotavarustelua.
Lauri Henrikinpoika mainitaan yhtenä merkkihenkilönä kun Tornion kaupunkia on perustettu. Laurilla mainitaan pojat Klemetti ja Josep vuoden 1627 porvarirullassa. Myöhemmin 1629 mainitaan Lauri Henrikinpojan leski Margareta ja Lauri -poika, joka peri Vojakkalan tilasta ¾ mantaalia. Lauri mainitaan Vojakkalassa vielä 1637 ja pian tämän jälkeen knihtinä ja kuolikin pian tämän jälkeen. Lauri Laurinpojan jälkeen 1639 tila jaettiin leski Brita Jönssintyttären ja porvari Erik Jönssinpoika Tyskin kesken. Erik Tysk oli naimisissa Lauri Henrikinpojan ja Britan tyttären Malinin kanssa, joka sai ½ mantaalia. Josep sai oman osansa ja Pyhäjoella nimismiehenä vaikuttanut Matti Laurinpoika omisti Hourulan 1 ¼ mantaalin tilan Pyhäjoella, ja oli saanut perintönsä jo aiemmin[6] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn6)
Talonpoikaispurjehduksen avauduttua, se jatkui kuunareilla pitkään 1700-luvulle, ja vielä 1785 käytiin kiistaa Tornion kaupungin ja parin alatorniolaisen maanviljelijän kesken, eli Hannu Laurinpoika Wiidan ja Juho Mustaparran kuunaroinnin osalta. Tästä maininnan Snell on löytänyt S.O.Janssonin artikkelista Om läst och lästetal[7] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn7). Mainittakoon, että näissä oikeudenkäynneissä myös Vojakkalan Mustaparta joutui vaikeuksiin, ja käsitykseni mukaan nikkalalaistunut Klemetti Henrikinpojan pojanpoika Jöns Niilonpoika Mustaparta suoritti 979 taalerin maksun tilasta, joka tulikin tunnetuksi Mustapartana[8] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn8). Tiettävästi tämä mies oli Henrik Laurinpoika Alatalon eli Mustaparran (n 1435) jälkeläisiä Vojakkalasta.
Tornio oli merkittävä kauppa- ja merenkulkukaupunki, myös talonpoikaispurjehduksen alalla jopa merkittävämpi kuin Oulu. Länsipohjan kalastajat hoitelivat kauppayhteyksiä Ruotsiin, vaihtaen kalaa viljaan ja Tornion ympäristön talonpojat kuskasivat Tukholmaan voita ja lohta omilla ja vuokratuilla kuuteilla. Vastaavasti ahvenanmaalaiset hakivat halkoja Pohjanlahden rannikon kylistä[9] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn9).
Tämä ikivanha kaupankäyntimuoto hiipui hiljalleen, sillä purjehtiminen kävi yhä haastavammaksi, sillä maannousema nosti kareja ja matalikkoja esiin ja kipparit pelkäsivät lastiensa puolesta enemmän kuin mitään muuta. Navigointi matalissa vesissä oli vaikeaa, jopa mahdotonta. Tuulten ja veden korkeuden takia osa laivoista purki lastinsa Laitakariin, mistä ne kuljetettiin matalammissa vesissä kulkevilla veneillä kaupunginsatamaan. Kaukiaisen historiakirjoituksessa kerrotaan, että lähes kuoliniskun tämä kaupankäynti lienee saanut 1800-luvun alun vientitavaroiden hintojen lasku ja koska Suomi käytti ruplia, talonpojat saattoivat saada maksut ainoastaan kruununrahoina, jonka kurssi oli laman myötä heikompi. Joka tapauksessa alatorniolaisilla lienee ollut vielä 1830 viisi alusta käytössä ja ainakin viisi matkaa tehtiin vielä vuonna 1834. Ehkä juuri näillä aluksilla matkasi Ruottalasta Christina Igelström kaksikin kertaa kotitanhuville Värmlantiin. Ensimmäisen kerran tyttärensä purjehtiessa avioliiton satamaan ja toisen kerran muutamaa vuotta ennen kuolemaansa.
__________________
[1 (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref1)
Per-Olof Snell: BROTTSTYCKEN UR DET TIDIGA HAPARANDA-TORNIO FISKET SJÖFARTEN OCH HANDELN 1500-1700
[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref2) Raahen MuseoTietolaariMerenkulkua lähivesilläMerenkulkua Perämerellä ja Raahen rantamilla
[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref3) https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/f/f6/Tornio.sinetti.jpg/836px-Tornio.sinetti.jpg
[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref4) Snell, Brottstycken ur det tidiga Haparanda-Tornio sivu 53[1] (http://suku.genealogia.fi/#_ftn1)
[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref5) POHJOISMAIDEN VIISIKOLMATTAVUOTINEN SOTA SOTAVUODET 1590-1595 JA TÄYSINÄN RAUHA KIRJOITTANUT
WERNER TAWASTSTJERNA 1929, sivu 484
[6] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref6) Snell, Birkarlarna på Oravaisensaari och dera anförvanter
[7] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref7) Julkaisun lähde: Sjöhistorisk Årsbok 1945–46, sivu 202
[8] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref8) Per-Olof Snell: BROTTSTYCKEN UR DET TIDIGA HAPARANDA-TORNIO FISKET SJÖFARTEN OCH HANDELN 1500-1700
[9] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref9) HISTORIALLISIA TUTKIMUKSIA JULKAISSUT SUOMEN HISTORIALLINEN SEURA LXXIX YRJÖ KAUKIAINEN SUOMEN
TALONPOIKAISPURJEHDUS 1800-LUVUN ALKUPUOLISKOLLA (1810–1853), 1970 / Samasta lähteestä löytyy maininta Böckerska samlingen II: 490, jonka tietojen mukaan Alatorniolla oli vielä 8 alusta käytössä 1830-luvulla
Kiinnostava tarina.
Suensaaren kauppapaikka nousi luonnonsatamaan joen länsirannalle.
Mahtoiko olla suora lainaus jostain tuo yllä oleva kohta? Pieni pilkunviilaus;) Kaupunki perustettiin todellisuudessa Suensaaren länsirannalle - joen länsirannalla se ei ollut.
Hyvä tarkennus:) Kyllä tuo on lainaus sieltä tekstistä, jota pääasiassa tuossa suomeksi yritin jäsennellä, oikeastaan vain osaa siitä.
Jännittäviä retkiä ovat tehneet, niin suuremmat kauppalaivat kuin talonpoikien aluksetkin. Jokisuistojen satama ja markkina kiinnosti myös kuningasta sekä ruotsalaiseliittiä, joka tiettävästi hankki koskioikeuksia ja palkitsi paikallisia omaisuutensa varjelemisesta. Turkikset ja lohi olivat haluttua tavaraa, varsinkin kun suolaakin ruvettiin saamaan. Tulikohan suola idästä vai mistä se keksittiin?
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.