Outika
05.02.22, 10:13
Mistä me lienemme tietämyksemme perinteisiin löytäneet ja onko vain sattumaa, että joulupukin taru alkaa nimenomaan hiukan pelottavastakin vuohipukista pimeän aikaan, jolloin maapallo kallisteli kauriin kääntöpiirillä sopivasti. Kauriin tähdistöhän tuli nimetyksi lat. Capricornus, mikä tarkoittaa sarvellista vuohea. Oliko meillä jotakin tietämystä noista nimistä ehkä alueen muinaisten asuttajien tuomina. Perinteitä tuli esimerkiksi hanti-mansien maailmasta lähi-Idän kautta, mistä aikojen saatossa kulkeutuivat peuralaumojen perässä Moskovan ja Jaroslavin tietämille, mutta joutuivat hylkäämään maamajansa maan jäätyessä jääkauden alkaessa. Perheiden muodostamat klaanit vaelsivat jäätyvää maata karkuun Ukrainan ja Etelä-Euroopan alueelle, Reinin suistoon saakka. Elämä kuoppamajoissa, valtaisten mammutinluiden kattorakenteiden suojaamissa asuinpainanteissa oli ajan arkea. Tulta osattiin käyttää lietenä, niin lämmittämiseen kuin ruoankin laittamiseen. Paikallisissa luolissa väki harjoitti erilaisia riittejä, joiden tarkoituksena oli varmistaa ruoan ja lämmön saanti tulevinakin aikoina. Peuranliha oli tärkeä elintarvike, joskin myös hevosenlihaa ja muutakin suurriistaa padassa porisi useinkin. Vainajansa he värjäsivät okralla ja jättivät vanhoja hautoja jälkeensä maan lämmetessä, kun siirtyivät laumoinensa uusille alueille.
Sydäntalven pesäpäivinä Aurinkoisen matka Kauriin kääntöpiiriltä lähti 2000 vuotta sitten etsimään pohjoista napaa, ja maan matkalaisten taival kohti kevättä alkoi[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn1),[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn2). Näitä suunnanmuutosten ihmetyksiä olemme taivastelleet vuosituhansien ajan, aurinkoiselle juhlia järjestäen, jotta tämä rohkenisi palata takaisin tietämme valaisemaan ja kammia lämmittämään. Juhlat ja lahjat lienevät olleet onnistuneita, sillä valon tuoja palasi toistamiseen ystäväksemme. Tavoillemme uskollisina lupailemme uudenvuoden lupauksia, ja uskomme parantavamme lupauksilla joko omaa elämää tai toisten elämää. Näitä samanlaisia lupauksia annoimme jo metsäläisinä ja/tai tunturiväkenä eläessämme. Emme voineet tietää, että vankka litteä maankansi nutukkaiden alla kallisteli avaruudessa ja pesäpäivien pimeän hetkellä maailmamme oli niin kallellaan auringosta poispäin, että säteet eivät ylettäneet asuinsijoillemme napapiirille saakka. Joka tapauksessa pimeän hetki tarjosi taivaallisia ilmestyksiä. Tähtien pimeän taivallus ja Ruijan tulien[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn3) loimut taivaalla olivat komeaa katseltavaa. Siellä vanhat henget suihkivat suksillaan pitkin taivaankantta, ja sinnehän nuo ilmaantuvat yhäkin.
Tuosta sydäntalven hetkestä alkoi kamara kallistella kohti uusia asemia, jotka Kravun kääntöpiiriksi paljon myöhemmin nimettiin. Keskikesän juhlaan meidät tietämättämme johdatti maan kallistuminen vastaavasti kohti kesäpäiväntasausta, jolloin yö ja päivä olivat yhtä pitkät ja yöttömän yön juhlintaa olemme jatkaneet yhäkin. Samoin kekri eli joulu pukkeineen jatkuu edelleen. Syy on ehkä vain muuttunut ja vuohipukki vaihtunut joulupukiksi. Pimeydessäkin me muistimme valon juhlan ja luonnon heräämisen ja ajan jylhät äänet salamointeineen, kun jyrisevät jumalten vaunut, Thorin kilvassa taivaankantta halkoivat. Näihin kesäisiin muisteluksiin me pimeyden taitteessa jaksoimme uskoa ja järjestimme jumalten kunniaksi ajoja maan päällä ja uskoimme jumalten kuulevan tämän, ja tuovan meille valon ja lämmön juhlaa tuonnempana. Tästäkö me myöhemmät maan matkaajat olemme Tapaninpäivän perinteitä jatkaneet kaukaisista ajoista saakka. Ehkä myös jonkinlaista jäännettä uhrauksestakin on näkyvissä ruokapöydissä sillä joulun alla moni porsas päättää päivänsä ja tinan valanta ennustuksineen jatkuu yhäkin. Ja, ensimmäinen tinahan kuului valaa aina talon tontulle.
Taivaankansi opasti tiellä kotiin niin tunturista kuin metsältäkin. Tienviittana tulevaan tuikki taivaannavalla Pohjantähti Polaris Ison karhun tähdistössä eli Otavassa, joka osoitti pyrstöllään pohiaiseen ja sarvistaan suveaiseen. Opimme löytämään taivaan vaeltajan Aaronin sauvan Orionin vyöstä. Tuota tummansinistä tuikkivaa taivaankantamoista, kun iltakaudet tutkaili, oppihan siinä näkemään toistuvat merkit ja ennustamaan jopa tulevaakin. Väkevät taivaankannen matkalaiset näyttivät tietä vanhoille jutaajille siinä missä pysyvämpäänkin asumiseen tottuneille, jotka hoksivat seurata kirjokannen matkalaisten liikkeitä vertaamalla näiden kulkua suhteessa omaan kiinteään merkkiinsä. Merkkejä oli monenlaisia, yleensä niitä kaiveltiin kiviin, jotta ne hyvin säilyisivät. Kirjokannen kulkijoilta me ongimme tietomme tulevastakin. Niinpä esivanhemmat seurasivat jo muinoin Vinsanvaarassa auringon ja kuun kulkua shamaanikivestä, johon oli raaputettu riimuja kertomaan tuulista ja auringon tulevista tekosista.
Tiettävästi Pajala oli muinoin saamelaisten asumaa aluetta ja Vinsanvaaran luoteispäästä löytyy yhäkin kivi, jota silloiset asukkaat pitivät lahjana esi-isiltään. Varsin oppinut mies oli aikanaan Rudbek, joka kirjoitti kuninkaalle tutkimusrahaa varten kirjeen ja pyysi päästä tutkimaan Lapin pohjoisten perukoiden merkillistä kiveä, jossa näkyvät Ruotsin valtakunnan kolme kruunua ja jolla vanhimmat asukkaiden esi-isät olivat tarkkailleet auringon ja kuun kulkua[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn4). Kirje ja raportti kirjoitettiin 1600-luvulla eli oli hyvinkin aikalaiskuvausta. Rudbeck kertoi, että kiven pinnassa olisi ollut kolme kruunua ja tulkitsematonta kirjoitusta, mutta tänään 2000-luvulla noita kruunuja ei enää kiven pinnasta juuri erota. Alkuperäinen piirros kivestä saattoikin kuka ties kuvata noitarummun merkkejä ja muistuttaa rummussa käytettyjä tuulen-, hedelmällisyyden- ja ukkosen jumalia[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn5). No, kiven historiasta ollaan montaa mieltä, ja mitä mieltä ollaankaan?
Joka tapauksessa aika on aina kulkenut kulkuaan, ja ihminen muuttanut muotoaan. Levon jälkeen noustiin uuteen aamuun ja arjen työhön, kunnes tuli aika uuteen lepoon. Näin elämä jatkui ja opimme erottamaan päivät toisistaan. Pyhitimme sunnuntain pyhälle Aurinkoiselle, maanantain Kuuttarelle, tiistain sepän ahjosta nousevalle Týrille[6] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn6) eli sodan jumala marsille, keskiviikon voitokkaalle mestarille merkuriukselle eli Odinille, torstain jupiterille eli ukkosen jumala Torille, perjantain jumalatar Freialle eli Venukselle ja lauantai Aurinkoista pyhittävälle valmistavalle puhtaudelle[7] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn7). Taikuudet ovat vaimentuneet ja tieteen tietämys täyttänyt tietoisuuden.
Nämä vanhat opit ja tavat ohjaavat edelleenkin toimiamme modernissa maailmassa ja olisikin niin kiinnostavaa tietää perimätiedosta enemmänkin:)
_________________
[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref1) Hannu Karttunen, Ursa ja Tuorlan observatorio sivustolla kerrotaan, että Kauriin kääntöpiiri on jäänyt käyttöön, vaikka nykyisin Aurinko onkin talvipäivänseisauksen aikaan Jousimiehen tähdistössä. Samoin antiikin aikana aurinko oli Kravun kääntöpiirillä eli Kravun tähdistössä kesäpäivänseisauksen aikaan ja nykyisin Härän tähdistössä.
[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref2) YLE Oppiminen: Tähtitieteen juuret ovat Babyloniassa - Tuo hetki oli ikuistettu jo 500 vuotta aiemmin Mesopotamiassa, mistä tieto levisi satojen vuosien aikana Egyptiin eli kuu nousi kukoistukseensa, kunnes preussilaiset keksivät vasta nostaa auringon omaan rooliinsa. Tosiasiassa Mesopotamialaiset mittaukset ikuistivat meille kääntöpiirit, joita käytämme yhäkin vaikka tähdistöt eivät juuri nyt ole noissa asemissaan.
[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref3) Heikki Nevanlinna: Revontulihavainnot Suomessa, 1748–2009; RAPORTTEJA 2009:3 FMI: Revontulien ja niiden palamiseen liittyvistä nimityksistä tunnetaan Suomesta useita eri muotoja. Etelä-Pohjanmaalla ne ovat rutjat tai Ruijan valkea. Pohjois-Hämeessä revontulten loimuamista kutsutaan sanonnalla välyt palaa tai pohjanen välyää. Kankaanpäässä käytetty sanonta pohjonen seilaa kuvaa revontulikaaren hidasta nousua ylös taivaanlaelle, se näyttää tule van kohti kuin suuri purjelaiva horisontin takaa. Lapin suomalaiset käyttävät revontulista nimeä taivaanvalkeat. Kalevala, jonka runoaineksen pääosan synty ajoittuu pakanallisen ja kristillisen ajan taitekohtaan 1200–1300-luvuille, tuntee myös revont ulet; niihin viittaavia mainintoja on olemassa, mutta "revontuli" sanana on t untematon. Niihin viitataan käyttämällä esim. nimitystä Pohjolan Portit, mikä kuvastaa pohjoisella taivaalla loistavaa revontulikaarta, revontulien esiintymis en perusmuotoa. Revontulien merkitystä kalevalaisessa perinteessä on tulkinnut kirjailija Brita Polttila (1920–2008) "Pohjan Portit"-kirjassaan (1982). Hänen mukaansa revontuli-nimi ei tulekaan revosta, ketusta, vaan kansatieteilijä Lauri Kettusen (1885–1963) tutki muksiin vedoten, kysymyksessä on metsäsuomalaisten loitsujen luvuista, joita "luetaan" eli repoitellaan. Kenties taivaalla muinoin loimusivatkin repointulet, loitsutulet?
[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref4) Osmo Pekonen: Käymäjärven merkillinen kivi. Tieteessä Tapahtuu, 23 Nro 1 (2005)
[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref5) Kuvat: Rummun rakentaminen, Kemin nahkatarvikkeen www. sivut
[6] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref6) https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/d/d6/Tyr-brakteaten_fr%C3%A5n_Naglum%2C_Trollh%C3%A4ttan_%2 8SHM_1164%29_tecknad.jpg/330px-Tyr-brakteaten_fr%C3%A5n_Naglum%2C_Trollh%C3%A4ttan_%2 8SHM_1164%29_tecknad.jpg
[7] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref7) Mukaillen Seppo Linnaluodon Internet -artikkelia Planeetat ja antiikin mytologia
Sydäntalven pesäpäivinä Aurinkoisen matka Kauriin kääntöpiiriltä lähti 2000 vuotta sitten etsimään pohjoista napaa, ja maan matkalaisten taival kohti kevättä alkoi[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn1),[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn2). Näitä suunnanmuutosten ihmetyksiä olemme taivastelleet vuosituhansien ajan, aurinkoiselle juhlia järjestäen, jotta tämä rohkenisi palata takaisin tietämme valaisemaan ja kammia lämmittämään. Juhlat ja lahjat lienevät olleet onnistuneita, sillä valon tuoja palasi toistamiseen ystäväksemme. Tavoillemme uskollisina lupailemme uudenvuoden lupauksia, ja uskomme parantavamme lupauksilla joko omaa elämää tai toisten elämää. Näitä samanlaisia lupauksia annoimme jo metsäläisinä ja/tai tunturiväkenä eläessämme. Emme voineet tietää, että vankka litteä maankansi nutukkaiden alla kallisteli avaruudessa ja pesäpäivien pimeän hetkellä maailmamme oli niin kallellaan auringosta poispäin, että säteet eivät ylettäneet asuinsijoillemme napapiirille saakka. Joka tapauksessa pimeän hetki tarjosi taivaallisia ilmestyksiä. Tähtien pimeän taivallus ja Ruijan tulien[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn3) loimut taivaalla olivat komeaa katseltavaa. Siellä vanhat henget suihkivat suksillaan pitkin taivaankantta, ja sinnehän nuo ilmaantuvat yhäkin.
Tuosta sydäntalven hetkestä alkoi kamara kallistella kohti uusia asemia, jotka Kravun kääntöpiiriksi paljon myöhemmin nimettiin. Keskikesän juhlaan meidät tietämättämme johdatti maan kallistuminen vastaavasti kohti kesäpäiväntasausta, jolloin yö ja päivä olivat yhtä pitkät ja yöttömän yön juhlintaa olemme jatkaneet yhäkin. Samoin kekri eli joulu pukkeineen jatkuu edelleen. Syy on ehkä vain muuttunut ja vuohipukki vaihtunut joulupukiksi. Pimeydessäkin me muistimme valon juhlan ja luonnon heräämisen ja ajan jylhät äänet salamointeineen, kun jyrisevät jumalten vaunut, Thorin kilvassa taivaankantta halkoivat. Näihin kesäisiin muisteluksiin me pimeyden taitteessa jaksoimme uskoa ja järjestimme jumalten kunniaksi ajoja maan päällä ja uskoimme jumalten kuulevan tämän, ja tuovan meille valon ja lämmön juhlaa tuonnempana. Tästäkö me myöhemmät maan matkaajat olemme Tapaninpäivän perinteitä jatkaneet kaukaisista ajoista saakka. Ehkä myös jonkinlaista jäännettä uhrauksestakin on näkyvissä ruokapöydissä sillä joulun alla moni porsas päättää päivänsä ja tinan valanta ennustuksineen jatkuu yhäkin. Ja, ensimmäinen tinahan kuului valaa aina talon tontulle.
Taivaankansi opasti tiellä kotiin niin tunturista kuin metsältäkin. Tienviittana tulevaan tuikki taivaannavalla Pohjantähti Polaris Ison karhun tähdistössä eli Otavassa, joka osoitti pyrstöllään pohiaiseen ja sarvistaan suveaiseen. Opimme löytämään taivaan vaeltajan Aaronin sauvan Orionin vyöstä. Tuota tummansinistä tuikkivaa taivaankantamoista, kun iltakaudet tutkaili, oppihan siinä näkemään toistuvat merkit ja ennustamaan jopa tulevaakin. Väkevät taivaankannen matkalaiset näyttivät tietä vanhoille jutaajille siinä missä pysyvämpäänkin asumiseen tottuneille, jotka hoksivat seurata kirjokannen matkalaisten liikkeitä vertaamalla näiden kulkua suhteessa omaan kiinteään merkkiinsä. Merkkejä oli monenlaisia, yleensä niitä kaiveltiin kiviin, jotta ne hyvin säilyisivät. Kirjokannen kulkijoilta me ongimme tietomme tulevastakin. Niinpä esivanhemmat seurasivat jo muinoin Vinsanvaarassa auringon ja kuun kulkua shamaanikivestä, johon oli raaputettu riimuja kertomaan tuulista ja auringon tulevista tekosista.
Tiettävästi Pajala oli muinoin saamelaisten asumaa aluetta ja Vinsanvaaran luoteispäästä löytyy yhäkin kivi, jota silloiset asukkaat pitivät lahjana esi-isiltään. Varsin oppinut mies oli aikanaan Rudbek, joka kirjoitti kuninkaalle tutkimusrahaa varten kirjeen ja pyysi päästä tutkimaan Lapin pohjoisten perukoiden merkillistä kiveä, jossa näkyvät Ruotsin valtakunnan kolme kruunua ja jolla vanhimmat asukkaiden esi-isät olivat tarkkailleet auringon ja kuun kulkua[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn4). Kirje ja raportti kirjoitettiin 1600-luvulla eli oli hyvinkin aikalaiskuvausta. Rudbeck kertoi, että kiven pinnassa olisi ollut kolme kruunua ja tulkitsematonta kirjoitusta, mutta tänään 2000-luvulla noita kruunuja ei enää kiven pinnasta juuri erota. Alkuperäinen piirros kivestä saattoikin kuka ties kuvata noitarummun merkkejä ja muistuttaa rummussa käytettyjä tuulen-, hedelmällisyyden- ja ukkosen jumalia[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn5). No, kiven historiasta ollaan montaa mieltä, ja mitä mieltä ollaankaan?
Joka tapauksessa aika on aina kulkenut kulkuaan, ja ihminen muuttanut muotoaan. Levon jälkeen noustiin uuteen aamuun ja arjen työhön, kunnes tuli aika uuteen lepoon. Näin elämä jatkui ja opimme erottamaan päivät toisistaan. Pyhitimme sunnuntain pyhälle Aurinkoiselle, maanantain Kuuttarelle, tiistain sepän ahjosta nousevalle Týrille[6] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn6) eli sodan jumala marsille, keskiviikon voitokkaalle mestarille merkuriukselle eli Odinille, torstain jupiterille eli ukkosen jumala Torille, perjantain jumalatar Freialle eli Venukselle ja lauantai Aurinkoista pyhittävälle valmistavalle puhtaudelle[7] (https://suku.genealogia.fi/#_ftn7). Taikuudet ovat vaimentuneet ja tieteen tietämys täyttänyt tietoisuuden.
Nämä vanhat opit ja tavat ohjaavat edelleenkin toimiamme modernissa maailmassa ja olisikin niin kiinnostavaa tietää perimätiedosta enemmänkin:)
_________________
[1] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref1) Hannu Karttunen, Ursa ja Tuorlan observatorio sivustolla kerrotaan, että Kauriin kääntöpiiri on jäänyt käyttöön, vaikka nykyisin Aurinko onkin talvipäivänseisauksen aikaan Jousimiehen tähdistössä. Samoin antiikin aikana aurinko oli Kravun kääntöpiirillä eli Kravun tähdistössä kesäpäivänseisauksen aikaan ja nykyisin Härän tähdistössä.
[2] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref2) YLE Oppiminen: Tähtitieteen juuret ovat Babyloniassa - Tuo hetki oli ikuistettu jo 500 vuotta aiemmin Mesopotamiassa, mistä tieto levisi satojen vuosien aikana Egyptiin eli kuu nousi kukoistukseensa, kunnes preussilaiset keksivät vasta nostaa auringon omaan rooliinsa. Tosiasiassa Mesopotamialaiset mittaukset ikuistivat meille kääntöpiirit, joita käytämme yhäkin vaikka tähdistöt eivät juuri nyt ole noissa asemissaan.
[3] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref3) Heikki Nevanlinna: Revontulihavainnot Suomessa, 1748–2009; RAPORTTEJA 2009:3 FMI: Revontulien ja niiden palamiseen liittyvistä nimityksistä tunnetaan Suomesta useita eri muotoja. Etelä-Pohjanmaalla ne ovat rutjat tai Ruijan valkea. Pohjois-Hämeessä revontulten loimuamista kutsutaan sanonnalla välyt palaa tai pohjanen välyää. Kankaanpäässä käytetty sanonta pohjonen seilaa kuvaa revontulikaaren hidasta nousua ylös taivaanlaelle, se näyttää tule van kohti kuin suuri purjelaiva horisontin takaa. Lapin suomalaiset käyttävät revontulista nimeä taivaanvalkeat. Kalevala, jonka runoaineksen pääosan synty ajoittuu pakanallisen ja kristillisen ajan taitekohtaan 1200–1300-luvuille, tuntee myös revont ulet; niihin viittaavia mainintoja on olemassa, mutta "revontuli" sanana on t untematon. Niihin viitataan käyttämällä esim. nimitystä Pohjolan Portit, mikä kuvastaa pohjoisella taivaalla loistavaa revontulikaarta, revontulien esiintymis en perusmuotoa. Revontulien merkitystä kalevalaisessa perinteessä on tulkinnut kirjailija Brita Polttila (1920–2008) "Pohjan Portit"-kirjassaan (1982). Hänen mukaansa revontuli-nimi ei tulekaan revosta, ketusta, vaan kansatieteilijä Lauri Kettusen (1885–1963) tutki muksiin vedoten, kysymyksessä on metsäsuomalaisten loitsujen luvuista, joita "luetaan" eli repoitellaan. Kenties taivaalla muinoin loimusivatkin repointulet, loitsutulet?
[4] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref4) Osmo Pekonen: Käymäjärven merkillinen kivi. Tieteessä Tapahtuu, 23 Nro 1 (2005)
[5] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref5) Kuvat: Rummun rakentaminen, Kemin nahkatarvikkeen www. sivut
[6] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref6) https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/d/d6/Tyr-brakteaten_fr%C3%A5n_Naglum%2C_Trollh%C3%A4ttan_%2 8SHM_1164%29_tecknad.jpg/330px-Tyr-brakteaten_fr%C3%A5n_Naglum%2C_Trollh%C3%A4ttan_%2 8SHM_1164%29_tecknad.jpg
[7] (https://suku.genealogia.fi/#_ftnref7) Mukaillen Seppo Linnaluodon Internet -artikkelia Planeetat ja antiikin mytologia