Talollinen vai ei

[joukon66]

Toisinaan rippikirjojen, henkikirjojen ja kauppakirjojen tiedot tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Miten niiden perusteella pitäisi päätellä, kuka on talon isäntä? Varsinkin 1800-luvun merkinnät on hankala tulkita, koska kauppakirjoja on harvakseltaan ja pitäisi osata päätellä, kuka on milloinkin talon haltija. Joskus on niin, että henkilö on omistanut jonkin talon, mutta asunut kuitenkin muualla. Yllättävän usein talollinen on voinut omistaa useammankin tilan tai ainakin osan niistä. Milläkähän rahalla he ovat aikanaan sellaisen kokonaisuuden hankkineet?

Jouko

[AnnaS]

Yllättävän usein talollinen on voinut omistaa useammankin tilan tai ainakin osan niistä. Milläkähän rahalla he ovat aikanaan sellaisen kokonaisuuden hankkineet?

Tilat vaihtoivat omistajaa kaupalla, perinnöllä, lahjalla, kortilla ja esimerkiksi maksamattomien lainojen vakuuden realisointina. Kauppahinta rahoitettiin todennäköisesti lainalla, jos jostain syystä kirstussa ei ollut juuri sillä hetkellä sopivaa summaa käteistä. 1800-luvulla maaseudulla ei ollut vielä varsinaista pankkitoimintaa, vaan rahaa lainattiin niiltä, joilla sitä oli. Varakkaat talolliset toimivat siis jonkinlaisina "pankkeina" eli lainasivat rahaa tarvitseville ja saivat siitä korkotuloja. Ei ollut mitenkään harvinaista, että isännät olivat velkaa ristiin toisilleen.

Menneinä aikoina päti ihan samat periaatteet kuin nykyäänkin sikäli, että ihmisten joukossa on monenlaisia rahankäyttäjiä ja "bisnesmiehiä". Sanotaan, että "raha tulee rahan luo" eli toiset hankkivat rahaa ja toiset hukkaavaat senkin vähän mitä joskus on ollut.

Joskus on niin, että henkilö on omistanut jonkin talon, mutta asunut kuitenkin muualla.

Lisäksi voi olla, että virallinen asuinpaikka ei ole sama kuin todellinen asuinpaikka, tai henkilö on asunut samaan aikaan useassa paikassa. Lisäksi rippi- ja henkikirjojen tiedot on kerätty eri aikaan ja eri tarkoituksiin.

[joukon66]

Alkuperäisessä viestissä pohdin lähinnä sitä, mihin asiakirjaan pitäisi eniten luottaa, koska niissä on ristiriitoja. Esim. rippikirjoihin on voitu merkitä useampikin henkilö Hb eli talollinen, mutta henkikirjassa saattaa olla vain yksi talollinen. Ilmeisesti henkikirjan merkintöihin pitää luottaa enemmän, jos selvittää talon omistussuhteita? :rolleyes:

Mitä tulee näihin rahoitusasioihin, niin joissakin perunkirjoissa on velkoja ja saamisia sivukaupalla. Miten ihmiset muistivat nämä, oliko ne kirjattu paperille ja kuka ne teki? Eihän ihmiset osanneet lukea tai kirjoittaa, allekirjoituksetkin olivat pelkkiä puumerkkejä. Ja tuskinpa jostakin muutaman kapan viljavelasta käytiin tekemässä velkakirja kirjoitustaitoisen luona? :rolleyes:

Jouko :confused:

[eeva häkkinen]

Jäin miettimään, mitä tuo tilan saanto kortilla tarkoittaa? Voittanut korttipelissä?

Näin määrittää valtakunnan laki 1734 kiinteän omaisuuden saannosta:

1.§. Nämät owat lailliset saannot, joiden cautta maa, huonet ja perus, maalla ja caupungisa mahta saataa: yxi on perindö, jos laillisesti peritty on; toinen on waihetus, jos laillisesti waihetettu on; colmas on osto, jos laillisesti ostettu on; neljäs on ando, jos laillisesti annettu on; wijdes on pantti, jos se laillisesti pantixi pandu ja seisonut on: caicki sen jälken cuin täsä Laki-kirjasa kirjoitettu on. Laillinen seisocon, laitoin tacaisin käykön.

Kysymyksestä ei käynyt ilmi, koskeeko se vain perintötiloja, vai myös kruununtiloja, mutta varsinkin jälkimmäisten kohdalla eivät henkikirjat olleet kovinkaan tarkkoja siitä, kenen nimissä tila oli. Tilan isännyys on 1800-luvulla mielestäni aika helppo selvittää. Perintötilojen lainhuudot ja kiinnekirjat ovat säilyneet varsin hyvin ja lainhuutoihin (kihlakunnan tuomiokirjojen ilmoitusasioissa) sekä kiinnekirjaan (varsinaisten asioiden tuomiokirjojen lopussa) on merkitty kaupan kohde, ostaja, myyjä sekä kauppahinta ja yleensä ensimmäisessä lainhuudossa myyjän saanto tilaan. Kruununtilojen hallinnan siirrot on käsitelty "maaherran käräjillä" eli paikallisen lääninarkiston diaareissa, joissa maaherra myöntää vahvistuskirjeen kruununvoudin uudelle isännälle antamalle immissiolle.

Jos on epäselvää, milloin perintötila on vaihtanut omistajaa, voi lähteä liikkeelle 1890-luvun henkikirjoista, joihin alettiin merkitä tilan viimeinen saanto, aluksi vain kiinnekirjan päiväys, sittemmin myös viimeinen lainhuuto. Näistä voi ketjuttaa taaksepäin, koska lainhuudoissa on mainittu myyjän tai perinnöksijättäjän saanto tilaan päivämäärineen. Ainakin osa 1800-luvun tuomiokirjoista on digitoitu nettiin, lääninhallinnon diaarit taitavat vielä olla vain alueensa KA:n toimipisteissä.

[joukon66]

Kyllähän asia noin menee, kuten Eeva kertoi. Mutta valitettavasti kauppakirjoja ei ole läheskään kaikkia lainhuudatettu. Tällöin täytyy turvautua myös kirkonkirjojen ja henkikirjojen tietoihin. Tämän hetken kiinnostukseni kohteena oleva tila on ollut virallisesti jakamaton peräti pari sataa vuotta. Kauppaa on käyty tilanosista ja tilalle on tuona aikana ehtinyt tulla useampikin talo. Kun vielä kauppaa on käyty pienissä erissä lähisukulaisten kesken eikä lainhuutoja ole kaikista kaupoista, selvitys on ollut hankalaa. Mutta yleiskuva alkaa olla parin kymmenen vuoden tuloksena selvä.

On vielä huomattava, että tilanjakoja on tehty perunkirjoituksen yhteydessä eikä perinnönjakokirjoja ole juurikaan säilynyt. On myös aika ihmeellistä, kun asiakirjoissa ei mainita, mitä kauppa tms. sisältää. Ilmeisesti kiistatapauksissa luotettiin naapurin todistuksiin, mitä jokin tilanosa käytännössä tarkoittaa. Mutta voipa ainakin sanoa, että kiinnostavasta salapoliisityöstä on ollut kyse.

Jouko

[Kaarlo Mikael]

Siis lainhuudatus tarkoittaa, että homma on selvä eikä kenelläkään ole enää nokan koputtamista?

Näinhän sitä luulisi, mutta asioiden perkaus voi tuoda esiin kummallisia historioita, kuten kävi eräälle pohjoiselle tilalle. Isäntäväellä oli monta lasta, joista vanhin tytär meni ensiksi naimisiin ensimmäisen pojan ollessa vielä alaikäinen. Naimakaupan jälkeen KOKO tila annettiin tuoreelle vävylle, ja luovutus myös lainhuudatettiin säällisessä järjestyksessä 3 kertaa. Sitten vanhin poika tuli täysikäiseksi, ja ENTINEN isäntäpari otti ja jakoi jo lainhuudatetun vävyn tilan kahtia ja luovutti puolikkaan pojalleen, joka sai siihen lainhuudot.

Vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ihmeteltiin naapureina asuvien pojan ja vävyn huonoja välejä.

Tapaus sattui 1860-70 -luvuilla.

M.Laaksonen