Evakkokoulusta ja painimolskista

[Giösling]

Lueskelen parhaillaan Loviisan yhteiskoulun ja yhteislyseon historiikkiä. Erityisen mielenkiintoinen episodi koulun historiassa on sen evakkoperiodi v. 1944. Kotkan ja Loviisan jatkuvat ilmapommitukset saivat hakemaan turvallisempaa vaihtoehtoa opetustoimelle. Uudeksi sijoituspaikasi valikoitui Ruotsinpyhtään Maamieseuran suurikokokoinen rakennus Ruotsinkylässä. Paikalliset talot tarjosivat majoitusta niin opettajille, kuin oppilaillekin. “V.t. kouluneuvos fil.tri. Ilmari Havu kävi tarkastamassa evakkokoulua ja sen toimintaa. Hän kirjoitti Uudessa Suomessa toukokokuun 7. päivänä seuraavasti:

“Erään rannikkokaupungin yhteiskoulu oli ollut muuttopuuhissaa kaikkein ripein, niin että neljä alinta luokkaa oli aloittanut toimintansa jo helmikuun 21. pnä. Talkootöillä paikkakuntalaisten avulla saatiin kootuksi pitkät pöydät. Juhlasali jaettiin pahvilevyillä kahteen osaan, samoin ravintolahuone. Mutta pahviseinät eivät ole kiinteitä eivätkä ulotu kattoon asti, sillä joka sunnuntai on talossa juhlia ja niitä varten koko koulumeininki on korjattava pois. Milloin on luokka kahden puolen pahviseinää, kuuluu opetus naapuriluokkaan, sillä eipä se oikein kuiskaten käy. Välistä naurettiin samalle asialle kahden puolen seinää, mutta kun toisella puolen oli uskontoa ja toisella laulettiin Hannikaisen “Silmänkääntäjää", se ei oikein käynyt. Parveke oli opettajanhuoneena. Yksi luokista oli eteisessä. Ensimmäinen luokka oli sijoitettu kellarikerroksessa sijaitsevaan painihuoneeseen ja se on sekä lämmin, että rauhallisin paikka. Viidennellä luokalla on oikein idyllinen opiskeluhuone. Se on erään talon kodikas tupa kelloineen ja kukkasineen – kuva ei anna siitä oikein hyvää käsitystä.”

Koulun vakinaisen oppilasaineksen lisäksi, evakkokoulu houkutteli siirto-oppilaita aina Kotkasta, Porvoosta, Helsingistä ja jopa Turusta asti. Yhteensä siirto-oppilaita oli 26, sekä “vakinaisiin” kuuluvat toistakymmentä itäkarjalaista opiskelijaa, jotka jääkärieversti Nordström oli sponsoroinut Aunuksesta.

Ensimmäisen luokan sijainti “painihuoneessa”, kirvoitti lapsuusmuistoja. Mainittu tila oli rakennettu näyttämön alle, jonne päästiin avamaalla lattiassa olevat suuret luukut. Portaitten alapäässä odotti jättimäinen “painimolski”, jolla paikalliset nuoret isoisäni nuoruudessa temmelsivät sen ajan muotiharrastuksen parissa. Huoneesta vei “takatie” rakennuksen päädyssä olevalle ovelle. Sen varrella oli pimeä “putka”, jonne häiriköt iltamissa ja tansseissa lukittiin “jäähylle”!

Vasta luettuani tämän aamuisesta Hesarista jutun Suomen aivan ensimmäisestä olympiavoittajasta, palapeli loksahti paikalleen. Syy miksi molski hankittiin Ruotsinkylään johtui juuri Verner Weckmanin Suomelle (ja silloiselle tsaarin Venäjälle) tuomasta olympiakullasta kreikkalais-roomalaisessa painissa. Hän toi kultaa kotiin Ateenasta v. 1906 (väliolympialaiset) ja Lontoosta (1908). Eikä pelkästään Suomelle , vaan kylälle erityisesti, sillä olympiavoittajalla oli ruotsinkyläläiset juuret. Johan Verner Weckman syntyi Loviisassa 26.7.1882. Hänen vanhempansa olivat Kuninkaankylän Sieversissä 17.2.1836 syntynyt Anders Weckman ja Fredrika Johansdr Jongas Liljendalin Embomista. Andersin äiti taas oli Sieversille emännäksi tullut Anna Lisa Thomaedr Malmberg Ruotsinkylän Eerolan talosta, josta myös isoisäni äidin suku on lähtöisin. Tein yhteistyötä menneinä vuosina Helsingin Sanomien silloisen tähtitoimittajan, nyt jo edesmenneen Ilkka Malmbergin kanssa hänen juurensa johdattamisessa samaan taloon, joka edelleen on suvun hallussa. Ilkka sai visiitistään muistoksi komean kuvan vanhasta päärakennuksesta. Se ilahdutti häntä! Molskin “syntytarinaa” emme silloin tienneet; siitähän olisi voinut saada jutunjuurta vaikkapa Hesariin!

[Giösling]

Loviisan yhteiskoulu-yhteislyseo 1937-1975-opuksen on julkaissut (1979) koulun perustajiin kuulunut ja pitkään menestyksellisesti sen rehtorina toiminut Torsten Osvald Lavila. Professori Lavila oli myös tunnettu kyytutkija.

En malta olla kopiomatta alle evakkokoulua koskevaa lisäaineistoa. Mainion ajankuvan on antanut radiotoimittaja Mirja Lappi-Seppälä o.s. Teräsvirta, joka kuului Ruotsinkylään evakuoituihin. Hän sanoo:

“Usean vuoden ajan oli luokkatovereitteni enemmistö Loviisan Yhteiskoulussa toispaikkakuntalaisia. Heidän kotinsa olivat Loviisan ympäristössä. Useimmat asuivat alivuokralaisina eri puolilla Loviisaa koulua käydessään. Ruotsinkylään muuttaessamme oli oman luokkani enemmistönä vallan poikkeuksellinen joukko: muistaakseni pitkälti toistakymmentä itäkarjalaista, jotka antoivat kokemuksillemme hyvinkin pajon uutta, mielenkiintoista ainesta.
Kuuluin itse niihin harvoihin, jotka vuoteen 1944 asti olivat asuneet turvallisesti omassa kodissaan sodasta huolimatta. Luulenkin, että muutto Ruotsinkylään merkitsi silloiselle 13-vuotiaalle pääasiallisesti suurta seikkailua ja yritystä ruveta pärjäämään omin voimin maailmassa.
Asuin Mäkelän talossa toisen loviisalaisen, Marjatta Laineen kanssa. Tilanteen jännittävyydestä ja elämäämme tulleesta odottamattomasta vaihtelusta huolimatta podimme eräinä iltoina suurta koti-ikävää. Joskus kuulin Marjatan vuoteesta hiljaista nyyhkimistä, seuraavana iltana saattoi olla minun vuoroni kaivata kotiin.
Ylivoimaisesti eniten koimme kuitenkin myönteisiä asioita. Sota oli sen verran kaukana, että se ei meidän oloamme häirinnyt. Vakavaksi muutuimme kuitenkin aina, kun Mäkelän suuressa pirtissä kuulimme radiosta suurista pommituksista. Samassa pirtissä koimme evakkokautemme iloisimmatkin tapahtumat. Ennen kaikkea oli ruokaa niin paljon kuin syödä jaksoimme, Maitoakin sai juoda mielin määrin. Lauantaisin, kun oli tilaisuus matkustaa viikonlopuksi kotiin Loviisaan, tunsin suurta riemua, kun saatoin ilahduttaa kotiväkeä parilla maitolitralla ja joskus myös jauhopussilla.
Koulutyö sujui puutteellisissa oloissa mielestäni erinomaisesti. Aänistä, jotka kuuluivat pahviseinien yli luokasta toiseen, oli huvia ja vaihtelua, ei sanottavaa haittaa. Itselleni oli koulunkäynti aina ollut helppoa, enkä muista Ruotsinkylän ajan aiheuttaneen mitään muutoksia koulumenestykseeni. Monet muut oppilaat ovat kertoneet saaneensa parhaimman todistuksensa keväällä 1944. Monenlaisiin harrastuksiin ei ollut mahdollisuuksia, huveista ei ollut tietoakaan. Oli suorastaan pakko lukea enemmän kuin ennen.
Pääasiallinen harrastus oli hiihto. Useimmilla oli niin pitkä matka Maamiesseurantalolle, kouluun, että sukset olivat myös yleisin kulkuneuvo. Tästä syystä useimpien kunto kohentui huomattavasti ja hiihtokilpailuissa menestyttiin hyvin.
Kahden ylimmän luokan pojat olivat vapaaehtoisina lähteneet isänmaan palvelukseen sotilaspojiksi. Olin kovin ylpeä siitä, että minunkin veljeni oli tuossa joukossa.
Sodan vaikutus näkyi myös talossa, jossa asuimme. Emäntä oli sotaleski. Siitä huolimatta hän oli ottanut kasvateikseen kaksi inkeriläistä pakolaislasta, joiden kanssa nopeasti ystävystyimme. Muistan pahasti järkyttyneeni, kun pian rauhan tulon jälkeen kuulin, että tytöt oli jouduttu luovuttamaan takaisin Neuvostoliittoon.
Ainakin aikuiseksi tultuani tunsin, että aika evakkona Ruotsinkylässä ilmeisesti merkitsi paljon myöhemmälle kehitykselleni. Hankaluudet , mikäli niitä oli, ovat kauan sitten unohtuneet. Mutta varmasti uusiin olosuhteisiin tutustuminen, mielenkiintoisten ihmisten tapaaminen ja aidon maalaiselämän seuraaminen koulutyön lomassa opetti itse kullekin sopeutumistaitoa, jota elämä niin monin tavoin meiltä edellyttää.“

Kauniisti sanottu! Mirja Teräsvirran “kortteeri” Ruotsinkylässä oli ensiviestissä mainittu Eerolan-talo, jonka leskiemäntänä sodan aikana toimi isoisäni ainut sisar. Talo tunnettiin silloin sodassa kaatuneen isäntänsä mukaan Mäkelänä. Isotätini oli menettänyt sekä miehensä, että ainoan lapsensa ja rauhan tultua myös kasvattilapsikseen ottamansa inkeriläistytöt, joista ei sen koommin saatu kuulla. Voiko kohtalo enää kovemmin koetella?

Eerolasta juurensa juontava Verner Weckman menestyi painin lisäksi myös liikemaailmassa. Hän toimi insinöörinä Venäjällä ja itsenäisyyden jälkeen mm. Suomen Kaapelitehtaan toimitusjohtajana. Vuorineuvoksen arvon hän sai vuonna 1953.

Painimolski on edelleen paikallaan näyttämön alla olevassa piilopaikassaan Ruotsinkylässä. Kenties pieni kyltti voisi kertoa sen ja koko rakennuksen funktiosta sotavuosina, tulevien sukupolvien tiedoksi. Saataisiinko sellainen aikaiseksi?