Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Miksi ja miten kiinnostuit sukuasioista?
Topic on Yleinen keskustelu, joten rohkenen avata tänne hieman maallikkomaisemman ketjun kuin mitä ovat viime aikojen suosikkiketjut olleet.
Noita Alftan- yms. ketjuja lukiessa on tullut mieleen, että olenko eksynyt vallan väärän harrastuksen pariin kun en suhtaudu asioihin samalla kiihkolla ja peräänantamattomuudella - ja oman asian jankuttamisella kuin jotkut muut. Oli pakko profiiliinkin muuttaa harrastuksiin sukututkimus -> sukuasiat kun alkoi tuntua, että tällä pitäisi olla tutkijana esiintyäkseen vähintää aatelista - mielellään kuninkaallista sukua - tai ainakin pyrkiä todistamaan olevansa.
Minä kiinnostuin suvustani hetken mielijohteesta ja löydettyäni HisKistä tietoja, joita ei edes elossa oleva äitini tiennyt, olin ns. myyty asialle. Monta virhettä tuli tehtyä alussa (lähteet unohtui merkitä ja perustin monta asiaa liian heppoisiin tulkintoihin - ei, kuninkaallisia en löytänyt SILTI) ja nyt aikaa menee niiden varmistuksiin. Mutta äärettömän antoisaa ja mukavaa sekin. Nautin aina uuden tiedon löytymisestä. Vaikka pääasiassa löydän suvustani renkejä ja piikoja :rolleyes: .
Mielenkiinnosta kuulisin mieluusti olenko tällä foorumilla ainoa harrastelija, ovatko muut vakavamielisiä TUTKIJOITA?
Siis miksi sinä kanssafoorumilainen olet kiinnostunut sukuasioista?
Sami Lehtonen
24.08.08, 20:41
Alkuperäinen sysäys suvun ihmettelyyn tuli jo niin varhaisessa vaiheessa, etten enää silloista motiiviani muista. Jotenkin vain tuntuu mielekkäältä tutkia entimuinoisia perhekuvioita, silloista toimeentuloa ja elämänmenoa yleensä.
Nykyäänhän suurin osa sukulaisista on turvallisesti kymmenien kilometrien päässä ja puhelimeenkaan ei tarvitse vastata, jossei halua. Ennen suvulla ja perheellä on ollut aivan toisenlainen merkitys arjessa.
Perimmäinen kysymys on kai se, mistä tähän on tultu. Ei niinkään oman itsen etsiminen menneistä sukupolvista - jo parin sukupolven takaa sukulaisuus on jo niin kaukaista. Esipolvet tai muu suku ei kuitenkaan koskaan määritä sitä, keitä me itse olemme ja mitä teemme.
Jotta saadaan vähän vastapainoa säätyläistutkimukselle, niin itselläni on jo jonkin aikaa ollut työn alla oman kotikulmani (Janakkalan Vähikkälä/Toiva/Sauvala) torpparien selvittely. Useimmat heistä ovat minulle myös sukua. Torpparit ovat kuitenkin niitä, jotka pellot raivasivat ja taksvärkkinä tekivät kartanoidenkin työt ja loppuviimeksi siis pitivät huolta siitä, että kartanonherralla oli laittaa leivän päälle muutakin kuin ylähuuli.
Tutkimiseen suhtaudun koulutukseni(kin) kautta siinä määrin ammattimaisella otteella, että lähdetiedot ja niiden kriittinen tarkastelu eivät pääsisi unohtumaan. Monessa suhteessa sukututkimus ei kuitenkaan ole samalla tavalla eksaktia tiedettä kuten esimerkiksi matematiikka.
Hei!
Isoisäni kuoli elokuussa 1918 Suomenlinnassa kuolemaan tuomittuna, "kylmään ja nälkään" kuten isoäitini sanoi, ennenkuin ehdittiin teloittaa. Nuorempi sukulaiseni toimitti minulle muutama vuosi sitten Valtiorikosoikeuden pöytäkirjat.
Tästä kipeästä asiasta alkoi eräänlainen "kaiho" - piti saada tietää lisää. Tosin sukututkimus ei koskaan ole ollut minulle outo asia, siitä on pitänyt huolen ikuinen kiinnostukseni lähes kaikenlaiseen historiaan. Mutta ryhdyin aktiiviseksi aivan liian myöhään.
Hyvin vähän olen saanut aikaan, hieman löytämisen riemua olen saanut kokea, mutta "vierustoverilta" on ollut pakko pyytää apua.
Olenkin pelkkä tuhertelija, en edes harrastelija. Minulla ei ole "metodi hallussa" (tällä viittaan Matti Lundin ystävällismieliseen puheenvuoroon DNA:ta koskevassa ketjussa), ei ole gedcomia (PAF on ladattuna mutta alkutekijöissään) puhumattakaan tuhansien nimien tiedostosta.
Enkä sitä metodiakaan ehdi enää oppia.
Mutta tästä en nyt luovu - oppisinkohan vielä pitämään suuni kiinni silloin kun minulla ei ole mitään kunnon sanottavaa.
Iltamyöhäisin terveisin
Päivi Haukinen
Oli pakko profiiliinkin muuttaa harrastuksiin sukututkimus -> sukuasiat kun alkoi tuntua, että tällä pitäisi olla tutkijana esiintyäkseen vähintää aatelista - mielellään kuninkaallista sukua - tai ainakin pyrkiä todistamaan olevansa. ...
Mielenkiinnosta kuulisin mieluusti olenko tällä foorumilla ainoa harrastelija, ovatko muut vakavamielisiä TUTKIJOITA?
Minusta kaikki menneet sukupolvet ansaitsevat kunnioituksemme, sillä he mahdollistaneet meidän elämämme, elämällä itse (ainakin meidän näkökulmastamme) vaikeammissa olosuhteissa.
Itse suhtauduin vakavammin tutkimuksiin, joissa ei yritetä yhdistää hiAnoja ihmisiä omiin juuriin kovin pakonomaisesti. Koska olen itse ateisti, tukku 1600-luvun kirkkoherroja omissa juurissa ei varsinaisesti ihastuta, mutta onhan se mukavaa, että ukoista löytyy melko vaivattomasti painetuista lähteistä tarinoita.
Lapsuuteeni kuuluivat sukulaisjuhlat sekä isän että äidin puolelta ja jostain syystä minulle oli tärkeää ymmärtää kuka oli mitenkin sukua kenellekin. Tein sitten alle 10-vuotiaana sukupuun nukeillenikin - olihan se jotenkin selitettävä, miksi ne hengailivat keskenään.
Tutkimuksen tason saa jokainen itse päättää. Itse pidän miniminä juurihenkilöiden seuraamista läpi rippikirjojen ja näiden sekä muiden lähteiden muistiinmerkitsemistä. Luonnollisesti ihailen 1500-luvun läänintilien ja 1600-luvun tuomiokirjojen järjestelmällisiä läpikäyjiä, mutta minun perusluonteeni ei moista mahdollista.
Janne Asplund
25.08.08, 09:24
Kiinnostuin suvun historiasta jo pienenä poikana, kun löysin kodin kirjahyllystä 1800-luvulla kirjoitettuja päiväkirjoja ja lisäksi sain katsella ukkini tekemää suppeahkoa sukututkimusta isäni puoleisesta suvusta.
Varsinainen sukutukimus alkoi noin 17 vuotta sitten, kun tein ensimmäisen, melko alkeellisen tutkimusreissuni Västeråsiin. Sittemin on tiedon ja taidon määrä kehittynyt kokemuksen ja koulutuksen siivittämänä.
Lähdkritiikki on kaiken a ja o. Muuten koko hommasta putoaa pohja ja uskottavuus ja tulee kenties tehtyä paljon ylimääräistä työtä.
Upea harrastus, joka pitää mielen virkeänä.
Moni alkaa tutkimaan sukuaan kun viimeinen joka pystyisi kertomaan on kuollut. Isäni kuoleman jälkeen löysin kaiken sen mitä hän oli tehnyt. Järjestelin sen ja siirsin sukututkimusohjelmalle.
Siinä vaiheessa huomasi että vaikka oli tehty paljon työtä ja kerätty materiaalia, niin tutkittavaa riittää niinpaljon kuin jaksaa tehdä. Löysin myös äitini isän tekemän muutaman sivun elämäkerran ja muistiinpanoja äitini suvusta.
Olin aivan pienestä istunut äitini isän (s. 1874) luona tuhansia tunteja ja kuunnellut kun hän kertoi menneistä ajoista. Samoin sain jonkinlaisen käsityksen isäni äidin (s. 1867) kirjoista elämästä 1800-luvulla. (Vajaa 200 kpl)
Kun aloin tutkimaan päätin etten lue ainuttakaan alan kirjaa. (Historiasta kylläkin oli kohtalaiset tiedot) Tämä siksi että ajattelin etten menisi samoja jälkiä kuin kaikki muut. Lähdin siitä että löydän jotakin muuta kun etenen ainoastaan oman päättelykyvyn perusteella. Viiden vuoden jälkeen luin kirjat. Jälkeenpäin on todettava että tuo oman päättelyn varassa eteneminen lisäsi työmäärää todella paljon ja hidasti tutkimusta. Jotakin siitä kuitenkin jäi, eri asia onko missään suhteessa työmäärään. Sanoisin etten kadu, mutta en ehkä olisi tehnyt sitä jos olisin tiennyt työn ja tuloksen suhteen. Positiivisina puolina tuli erilainen suhtautuminen näihin menneisiin sukupolviin. Kun muut kysyvät mitä tapahtui, jouduin aina kysymään miksi tapahtui. Tämä miksi osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi. Liikutaan jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, Olen tutkinut eniten Etelä-Satakunnan talollisia ja talojen kohtaloita vuosisatojen kuluessa, lähinnä ajalta ennen isovihaa. Mielenkiintoisinta on ollut seurata talonpidon reunaehtoja ja siihen liittyvien henkilöverkostojen muodostumista ja vaikutusta. Talon säilyminen suvulla on ollut tärkeimpiä vaikuttimia. Kun seuraa menetelmiä voi usein ihailla näiden ihmisten strategista ajattelukykyä. Mitään syytä ei ole väheksyä näitä menneiden aikojen ihmisiä. Sanoisin että suurimmalta osalta meistä taidot ja kyvyt eivät riittäisi.
Siinä mielessä tutkiminen on rentouttavaa, että siinä siirtyy ajassa vuosisatoja taaksepäin. Kelloa ei kuitenkaan voi pysäyttää, se käy nykyaikaa.
Hei,
Olen yksi nuoren polven edustajista tässä harrastuksessa. Olisi mielenkiintoista tietää onko täällä ketään muita alle kolmikymppisiä?!?
Kiinnostaa sen vuoksi, kun yleisin kommentti harrastuksesta kertoessani on se, että eikös se ole sellanen eläkeläisten harrastus. :D:
Silloinhan sitä on parhaiten tietty aikaa tutkia. Omatkin tutkimukset on ajoittunut näille äitiyslomille (ikään kuin silloin olisi rauhallista tutkimusaikaa kun muksut ovat kotona). ;)
Innostukseni sukututkimukseen lähti liikkeelle nuorimman poikani syntymän jälkeen 3-vuotta sitten kun mieheni eno kyseli muutamien sukulaisteni tietoja. Hän halusi tehdä sukupuun pojallemme.
Muuten en ole koskaan ollut mikään historiasta kiinnostunut. Koulussakin taisi historian tunnit olla niitä joilla nukuttiin. Olisipa historian tunneilla harjoiteltu sukututkimusta !
Omassa suvussani on ollut myös pelkkiä tavallisia ihmisiä. Heistä on kyllä hieman vaikeaa löytää niin tarkkoja tietoja mitä tekisi mieli saada.Minua ei häiritsisi vaikka olisi hurjiakin juttuja tapahtunut suvussa, olisipa värikkäämpää tutkittavaa. Tähän mennessä ei valitettavasti ole löytynyt kuin aviottomia lapsia.
Joskus tulee kyseltyä täällä varmaan tyhmiäkin kysymyksiä, mutta mielestäni täällä saa hyvin asiallisia vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Harvoin olen törmännyt törkeisiin kommentteihin kuten monilla muilla foorumeilla. Sukututkijat taitavat olla sellaisia "yhteen hiileen puhaltajia".
Värikästä harrastusta jatkaen...
ps. kirjoitusvirheet tai puolikkaat lauseet pistän pienen huutavan piikkiin !
Kiinnostusta oli jo lukioaikoina, oli itsestäänselvää, että tiesin ja tunsinkin kolmen-neljän polven takaisista oleviin polviin.
Kaisa, et Sinä ihan ainoa ole:
Mammalomalla ja reilusti alle kolmekymppisenä minäkin tämän sukujen tutkailemisen varsinaisesti aloitin, esikoinen nukkui päiväunensa useimmiten kirjaston tutkijahuoneessa muutamat alkukuukaudet syksyllä 1990. Kansalaisopiston kurssia piti kirkkoherra, mieheni sukuja ei kukaan ollut penkonut, omiani kyllä. Kurssille lähdin, hyvä juttu!
Toisen lapsen syntymän jälkeen ei kovin ollut aikaa näihin perehtyä, meni reilusti yli 10 vuotta välillä, etten juuri penkonut vanhoja. Sitten työasioissa osui pari vuotta sitten vastaan innokas ja aktiivinen sukututkimusopettaja, töiden tekemisen ohessa innostuin uudestaan tämän harrastuksen herättelemään.
Matkan varrella on tullut tutkimiseen nimi-synt-vih-kuol-syy -tietojen keräämistä tärkeämmäksi syyt ja seuraukset, kokonaisuudet. Jos joskus saisi näihin liittyen aikaan jonkun vähän laajemman tuotoksen, sen näkee ken elää.
Kovin kummia rikollisia en toistaiseksi ole löytänyt, vaikka yksi esi-isä onkin 1830-luvulla Viaporissa kuollut ja toinen 1765 Hämeenlinnan linnoitustöihin tuomittuna. Kaikenmaailman tavallista väkeä - lampuoteja, rusthollareita, talollisia, torppareita, piikoja, renkejä, itsellisiä, sotilaita, pappejakin, näitä on jokaisella - ylpeä olen ammattilaisistani: kankuriesi-isää ei kaikilla ole, eikä suutarimestariakaan. Ja syvään kumarran entisaikojen äideille.
Reijo Erola
26.08.08, 17:26
Kiitos Markulle, pääsen tästä sopivasti liikkeelle sukututkimukseen näköjään olennaisesti kuuluvaan viestien / mielipiteiden / tietojen vaihtoon. Olen näet arkaillut lähteä liikkeelle forumin ketjuihin.
Kohdallani täyttyvät monesti mainitut sukutukijan ominaisuudet: 1) Aloitin vasta sitten, kun kaikki ne, joilta olisi voinut jotain kysyä, olivat kuolleet. 2) Olin ajatellut tästä eläkevuosien harrastusta, mutta pääsinkin alkuun sukulaisnmiehen innoittamana viisi vuotta aiemmin. Hyvä niin, nyt kun on aikaa, olen saanut tietoja, joiden avulla pääsen eteenpäin. 3) Tämä on minulle harrastus, jonka toivon tuottavan iloa lähipiirissäni - ehkä laajemmaltikin.
Kiinnostuksella olen lukenut "Hopeakannu"-keskustelua. Kovin pitää keskittyä, että pystyy seuraamaan vinhasti sinkoilevia viestejä.
Minä painiskelen Mäntyharjun/Heinolan Paistjärven Eroloiden parissa. Jonkun verran olen tutkinut myös vaimoni Kääriäis-sukua / Pieksämäeltä ja Haukivuorelta.
T. Reijo Erola
Armoton kiinnostus arkeologia-asioihin ja kotitalon vintin vanhoihin esineisiin on ollut iso tekijä "ajautumisessa" sukututkimukseen, tosin 40 vuoden viiveellä. Ja isoisän sittemmin unohtuneet tarinat 1800-luvun lopulta, jotka tietenkin olisi pitänyt kirjoittaa muistiin. Vanhemmille tuli tilattua sukupuut valmiina syntymäpäivälahjoiksi 1980 luvun taitteessa, kun oma perhe vei kaiken ajan. Sitjoskusku mulla on aikaa alan itse... No, nyt sitä on ja tarkoitus on lähteä opiskelemaan kursseille. Liekö meitä montakin "myöhäisherännäistä"? Jos tietokoneet ja Internet olisi keksitty 70-luvulla, olisin pitemmällä. Vai olisinko?
Olivatko sittenkin entisaikojen pappilat parempia tietolaareja, kuin filmit maakunta-arkistoissa? Olisi mukavaa lukea täällä siitä, mitä sukututkimus todella vaati 30-40 vuotta sitten - kuinka monessa pappilassa keskimäärin olettekaan vuosien mittaan käyneet esim. parinsadan vuoden sukupuun rakentelemiseksi ja miten tietojen järjestely paperilla onnistui tai epäonnistui?
Kiitos Markulle, pääsen tästä sopivasti liikkeelle sukututkimukseen näköjään olennaisesti kuuluvaan viestien / mielipiteiden / tietojen vaihtoon. Olen näet arkaillut lähteä liikkeelle forumin ketjuihin.
Kohdallani täyttyvät monesti mainitut sukutukijan ominaisuudet: 1) Aloitin vasta sitten, kun kaikki ne, joilta olisi voinut jotain kysyä, olivat kuolleet. 2) Olin ajatellut tästä eläkevuosien harrastusta, mutta pääsinkin alkuun sukulaisnmiehen innoittamana viisi vuotta aiemmin. Hyvä niin, nyt kun on aikaa, olen saanut tietoja, joiden avulla pääsen eteenpäin. 3) Tämä on minulle harrastus, jonka toivon tuottavan iloa lähipiirissäni - ehkä laajemmaltikin.
Kiinnostuksella olen lukenut "Hopeakannu"-keskustelua. Kovin pitää keskittyä, että pystyy seuraamaan vinhasti sinkoilevia viestejä.
Minä painiskelen Mäntyharjun/Heinolan Paistjärven Eroloiden parissa. Jonkun verran olen tutkinut myös vaimoni Kääriäis-sukua / Pieksämäeltä ja Haukivuorelta.
T. Reijo Erola
Täytynee tunnustaa, että osaksi syynä ketjun avaamiseen oli, että aloin muutaman ketjun mentyä hyvinkin "vakavaksi", pohtia että noista tulee helposti kynnyksiä liittyä palstalle ja kysellä ns. tyhmiä - kuten itse tapaan tehdä. Toki mielenkiintoa oli tietää miten kukin on harrastuksen löytänyt.
Täydennän osaltani myös aloitustani. Minäkin aloin harrastukseni vasta isäni (sukuhaaran viimeisen minua ennen syntyneen henkilön) kuoltua. Ja kysemättä jäi monta asiaa. Jotenkin koin silloin tulleeni "suvun vanhimpana" vastuuseen perimätiedon kulkemisesta ja pitihän niitä sitten alkaa kirjata. Toki nyttemmin on sitten isän sukuhaarasta löytynyt jokusia kaukaisempia sukulaisia, joilta on tiedon murusia saanut. Ja lisäksi tietysti helpottaa, että vielä elossa olevat äitini ja hänen sisarensa ovat saman kylän tyttöjä. Isäni lapsuus ja nuoruus eivät olleet onnellisia. Hänen äitinsä ja viisi sisarusta kuolivat 2 vuoden sisällä isäni ollessa 6-vuotias. Isänisä otti muutaman vuoden kuluttua uuden vaimon joka käytännössä ajoi pois miehensä aiemmat lapset, isäni ja hänen nuoremman sisarensa. Sisar adoptoitiin äitinsä sisaren perheeseen ja isäni kierteli jo kouluaikoina renkinä naapurikylän taloissa ja asui isänsä veljen perheessä. 17-vuotiaana isä joutui sotaan ja ei sieltä palattuaankaan päässyt isänsä luokse, vaan kierteli edelleen talosta taloon renkinä, kunnes tapasi äitini ja alkoivat elää kituuttaa omassa torpassa. Isä ei näistä vaiheista koskaan mielellään puhunut ja äitikin on alkanut vasta nyttemmin puhua, koska ymmärsi, että olen kuitenkin löytänyt noita isän kasvattikodin (setänsä) lapsia, jotka ovat minulle asiaa kertoneet.
Saman tien otin sitten liian ison urakan eli myös äitini suvun ja vaimoni vanhempien suvut. Puutteellisilla tiedoilla lähdin liikkeelle, joka alkoi kostautua virheinä. Mutta eipä silti nyt saa ikäänkuin triplana löytämisen iloa kun jo kerran muka löytämästään tiedosta löytää virheen ja sitten vielä siihen korjauksen :p:
Ai niin. Minulla on eläkkeeseen 7 vuotta ja sitä odotan saadakseni aloittaa sukuasiat jo aamulla :)
Leo Suomaa
27.08.08, 20:12
Jo alle kouluikäisenä kuuntelin isoisäni tarinaa, jonka mukaan hän oli neljättä polvea eräästä Suomen sodassa kaatuneesta sotamiehestä laskettuna. Toimittaja Kalevi Nurminen on julkaissut kertomuksen Optimisti-lehden Asikkala-Padasjoki -numerossa 1984. Tuon tarinan todenperäisyys piti tarkistaa. Siitä se lähti.
Tämän vuoden alkupuolella Padasjoen Sanomat julkaisi eräänlaisena jatkokertomuksena suunnilleen kymmenosaisen kirjoitukseni sukututkimuksesta harrastuksena. Se perustui Järvenpään Metson tehtaan elämyskerhossa pitämääni alustukseen. Siinä ei kerrottu miten sukututkimusta tehdään vaan lähinnä siitä mikä siinä kiehtoo tai huvittaa.
Tämän vuoden alkupuolella Padasjoen Sanomat julkaisi eräänlaisena jatkokertomuksena suunnilleen kymmenosaisen kirjoitukseni sukututkimuksesta harrastuksena. Se perustui Järvenpään Metson tehtaan elämyskerhossa pitämääni alustukseen. Siinä ei kerrottu miten sukututkimusta tehdään vaan lähinnä siitä mikä siinä kiehtoo tai huvittaa.
Olisipa mukava saada tuo kirjoituksesi! S-postilla vaikka?
Olen siinä mielessä hyvässä asemassa, että molempien vanhempieni suvuista ovat edelliset polvet jo tehneet sukututkimusta, eikä sen takia tarvitse aloittaa ihan alusta. Asia kuitenkin kiehtoo, eikä sukututkimus kai koskaan tule valmiiksi. Aina on aukkopaikkoja ja valkoista aluetta, jota kaivella. Omat 'hutkimukseni' ovatkin painottuneet lähihistoriaan, vanhoihin valokuviin ja sukulaiseen, joka katosi Neuvostoliittoon. Olen saanut aika hyvät tiedot isoisäni velipuolesta, joka kuoli Stalinin vainoissa, mutta hänen perheensä on kadonnut jälkiä jättämättä. Heistä, jos saisi edes kuolintiedot, mutta huonolta näyttää.:rolleyes:
Mariasparf
29.08.08, 12:08
Eläkkeelle jäätyäni ajattelin selvittää miksi :
- lasteni isää arveltiin romaniksi
- poikaani puhutellaan useimmiten englanniksi ja sanotaan "ei suomalaisen " näköiseksi
- miksi äitini veressä on " Välimerenmaiden piirteitä"
- miksi minua luullaan irlantilaiseksi
- miksi suvussa kummallisia alkuperähuhuja
Omista juuristani ei nyt mitään poikkeavaa löytynyt -pohjalaisia talonpoikia kaikki .Joitakin polkuja ei vain pääse taaksepäin , mutta samassa ollaan monien kanssa.
Lasteni esipolvista löytyi vaikka mitä Eurooppaan jatkuvia tai sieltä tulevia - joihin ei kuulemma ole mitään luottamista - ja samassa ollaan monien kanssa .
Sukupöheikkö on kirpparin kaltainen josta kaivelua riittää ja aina joku jättää jotain löydettäväksi. Sukututkimuksessa salakuljettuu tietoa ja historiaa johon ei muuten tule perehtyneeksi. Muidenkin esipolvitietojen kaivelu on ihan yhtä mielenkiintoista työtä kuin omankin.
Lieneekö tässä löytänyt itsestään löytöretkeilijän, aikamatkaajan ja salapoliisin eli virikkellistä hommaa joka tapauksessa.
Mariasparf
Hei,
täälläkin on yksi alle kolmekymppinen sukututkimuksen harrastaja, jonka harrastukselle aina naureskellaan hyväntahtoisesti - nii'in, kun "se on eläkeläisten harrastus". Jostain syystä sukulaiset, joille olen tästä maininnut, olettavat sukututkimuksen teon kuuluvan opintoihini, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Tämä on "vaan" harrastus, jolle olen omistautunut melkeinpä intohimoisesti. :)
Toisaalta jos en nyt olisi kolmatta vuotta aktiivisesti asialla melkein ainoana harrastajana suvu(i)stani, niin ei olisi ketään keneltä kysyä sitten kun eläkkeelle pääsen. Kiinnostus kaikkeen vanhaan (mm. Suomi-filmin elokuvat ovat suosikkejani) ja eritoten ensimmäinen sukututkimuskurssi kolme vuotta sitten ovat ne vaikuttimet, miksi aloitin ja minkä jälkeen paluuta ei ole ollut. Eli netissä on joskus tullut oltua yhtäjaksoisesti klo 18:sta klo 4:ään yöllä ja aika on kulunut ihan siivillä tietoa hakiessa ja löytäessä. Sukututkimuksen jatkokurssin kävin viime keväänä. Aika paljon on materiaalia kertynyt, ja nyt pitäisi aloittaa suururakka sen kaiken järjestämisessä.
Enkä malta olla mainitsematta suosikkikirjailijaani Kalle Päätaloa tässä yhteydessä, sillä uskon niillä kirjoilla olleen osaltaan vaikutusta kiinnostukseeni vanhoihin asioihin. Vähintäänkin näitä kahta asiaa yhdistää se, että ilmoittamalla sukututkimuksen lempiharrastuksekseen ja Päätalon lempikirjailijakseen pystyy aiheuttamaan hämmentynyttä huvittuneisuutta keskustelukumppanissa. ;)
Terveisin
outolintu Ruokoja :D:
Mattikuusela
29.08.08, 19:54
Miten:
Sain isältäni Iisalmen seurakunnasta saadun sukuselvityksen. Olen itse edennyt ajassa paljon pidennälle ja laajentanut tutkikuksen äidin puolelle.
Miksi:
Tunnen olevani pienen vaivan velkaa edellisille sukupolville, jotta selvittäisin heidän elämänvaiheensa.
Itse kiinnostuin sukututkimuksesta siten, että isosetäni oli tutkinut sukuamme ja innostuin asiasta. Jo ala-asteella opettajamme antoi meille historian tunnilla tehtäväksi tutkia sukuamme, antaen meille myös paperisen esipolvitaulun, johon täyttää saadut tiedot. Ja aina minua on myös kiehtonut historia.
Sukututkimukseni on vielä aika tuhertelua, eikä lähteitäkään ole tullut juurikaan merkittyä, mutta jo pelkka asiakirjojen selailu on mielestäni mielenkiintoista puuhaa. Yllättävän paljon saa pelkistä papereistakin irti! Uuden löytäminen on aina innostavaa ja jännittävää. Harmi vaan, että perusteelliseen tutkimiseen ei aikaa oikein tahdo riittää sillä, opiskelu ja kesäisin työt vievät aikaa.
Ja kyllä täälläkin löytyy alle kolmikymppinen harrastelija, en ole edes vielä 25 täyttänyt.. ;)
Minulla kiinnostus sukujuuriini alkoi joskus 80-luvun jälkipuoliskolla, en muista oliko se ennen isäni kuolemaa -88, vai vasta sen jälkeen, mutta kuitenkin reilusti alle kakskymppisenä. Muistan silloin joskus kysyneeni isältäni että mahtaako luokkakaverini olla jotain sukua kun on kerta sama sukunimi, Puttonen, ja muistan isäni sanoneen että he eivät ole mitään sukua. Ja tuossa viime talvena tuli juteltua kyseisen kaverin kanssa ja hän oli kysynyt silloin aikanaan ihan samaa isältään ja oli saanut saman vastauksen, sattumoisin isämme tuntivat hyvin toisensa kun molemmat oli kuorma-autonkuljettajia samalta kylältä. Sitten kun aloitin tutkimisen niin on selvinnyt että kaikki nämä lähiseudun Puttoset on samaa sukua, vaikkei välttämättä kovin läheistä.
Tosin silloin 80-luvulla laadin vain kotona olevien tietojen perusteella sukutaulun lähisuvustani, ihmettelin siinä samalla joitain henkilöitä joista en ollut aiemmin kuullut että miten he oikein ovat sukua. Kotonta löytyi tiedot isäni puolelta isoisän vanhemmista lähtien, ne tiedot veikin jo 1840-luvulle saakka.
Sitten menikin useampi vuosi ennen kuin aloitin varsinaisesti tutkimaan, ensiksi joskus -98 tai -99 syksyllä löysin Hiskin ja sieltä aloin selvittämään isoisäni isän taustaa. Pikkuhiljaa kerääntyi tietoja Hiskin myötä ja sitten satuin törmäämään netissä toiseen tutkijaan joka olikin kohtalaisen läheistä sukua, yhteinen esi-isä löytyi edellä mainitun isoisäni isän isoisästä. Arkistossa aloin kulkemaan vasta kun Jyväskylään valmistui uusi maakunta-arkisto ja sitten siellä on tullut käytyä välillä ahkerammin välillä taasen harvemmin. Siinä sitten tutkiminen laajeni myös äitini puolen juuriin, kun niitä ei ollut kukaan lähisuvusta tutkinut.
Nykyään aina välillä serkut kun näkee minua niin kyselevät tutkimuksista, kun kukaan heistä ei ole innostunut tutkimaan, minä serkuksista nuorimpana aloin siihen hommaan. Eikä tätä voi lopettaa kun aina löytyy jotain tutkittavaa, ja vielä on muutenkin paljon tutkimista kummankin vanhempani juurissa.
Omien juurieni lisäksi parisen vuotta sitten kiinnostuin tutkimaan kotikyläni, Vihtavuoren, asutusta niin pitkälti kuin sitä vaan on ollut. Ja siitä oli pieni kirjoitus paikkakuntamme paikallislehdessä vuosi sitten, kun silloin Wanhan Laukaan kotiseutujuhla järjestettiin täällä Vihtavuoressa.
Nykyään tulee jonkin verran tutkittua myös digiarkistossa olevia kirkonkirjoja, ja on sieltä uusia esivanhempia jonkin verran löytynytkin.
Ja sitten netissä tulee keskusteltua muutaman muun sukututkijaharrastajan kanssa #sukututkimus irc-kanavalla, ainakin yksi täältä foorumilta tuttu näköjään löytyy sieltäkin ;).
Jäin jo lapsena orvoksi joten tiedot molempien vanhempieni esipolvista olivat varsin vähäiset siksi ne kaivelivat. Lopullisen sysäyksen antoi jokunen vuosi sitten eräs herrasmies joka laittoi sähköpostia ja kyseli isän puoleisesta suvustani että olenko sukua tälle ja tälle henkilölle...
Siitä sain lopullisen kipinän alkaa selvittämään vanhempieni taustaa.
Ensin isäni josta olikin jo alkuun tietoja saatavilla "muiden tutkimuksista" ja nyt myöhemmin äitini suku on ollut minulla työn alla. Toki isäni suku on minulla vasta pulkassa jotenkin syntymäaikoja ja kuolinaikoja myöten. Paljon tarinoita ja ihmiskohtaloita on vielä selvittämättä. Tätini "isäni siskon" kuolema avasi minulle joitain aivan uusia arkistoja ja vanhoja mysteerejä joita yritän selvittää. Eli ei tälle loppua näy. Työ, perhe ja muut harrastukset vaan tahtovat hiukan olla jarruna tälle aikaavievälle mutta kiehtovalle puuhastelulle. "Tutkin sukuja Heinonen, Pihtiputaalta ja Gössling vähän sieltä ja täältä"
Joten eläkepäiviä odotellessa jatkakaa...
Olen aina ollut kiinnostunut tavallisten ihmisten elämästä. Lapsena aina kyselin isovanhemmiltani, mitä silloin ja silloin tapahtui ja mitä tehtiin ja ajateltiin. Harmi vaan, että muisti on lyhyt. Olisi pitänyt ottaa kaikki kertomukset nauhalle.
Olen täysin harrastelija. Vuosia sitten tätini aloitti sukumme tutkimisen ja hänen kyllästyttyään varsin pian ( kun niitä aatelisia ei löytynyt :D: ), perin hänen aloittamansa työn. Siihen aikaan tutkiminen oli hitaampaakin kuin nykyään, kun netti on apuna.
Kyselin ensin suullista tietoa eläviltä. Myöhemmin kävin sukututkimuskurssin ja aloin hakea sukulaisia menneiltä vuosisadoilta. Olen vielä melko alussa. Runkoa on jo kasassa aika tavalla ( 1600-l asti joiltakin osin ), mutta ns. lihaa luiden ympärille pitää etsiä vielä paljon. Se se onkin mielenkiintoisinta. Löytämättömiä sukulaisiakin vielä on ja tietoja pitää tarkistella. Kuten sanottu, en ole tutkija, mutta tietenkin yritän olla mahdollisimman kriittinen ja tarkka, jotta tiedot olisivat oikein, eivätkä johtaisi harhapoluille. Joitakin virheitäkin on tullut tehtyä ja niiden myötä turhaa työtä.
Suvussani on paljon renkejä ja piikoja. Löytyy myös itsellisiä, lukkareita, suutareita, seppiä, torppareita, rusthollareita jne. Mitä pidemmälle taaksepäin ajassa menee, sen pienemmäksi Suomi käy. Tuntuu, että melkein kaikki ovat toisilleen sukulaisia. Minun sukuni on ilmeisesti pääosin Varsinais-Suomesta. Isäni puolelta on vielä paljon aukkoja. Saa nähdä, mihin ne johtavat.
En ole nuori, mutten vielä lähellä eläkeikääkään. Tämä on siitä hyvä harrastus, että tätä voi tehdä aina kun aikaa löytyy. Välillä on pitkiä taukoja, mutta välillä valvotaan öitä, kun on jonkin mielenkiintoisen asian jäljillä.
kirsikka R
12.10.08, 13:34
Kiinnostus sukuun syttyi ukkini tarinoita kahvipöydässä kuunnellessa jo kansakouluiässä. Lisää intoa tuli, kun kotitilalla piipahti useita sukututkijoita tutustumassa tilaan ja he kertoivat tarinoita ja suvun vaiheita, joihin olivat tutkimuksissaan törmänneet. Kassakaappiin piilotetut vanhat tilan paperit tietenkin herättivät jo pienessä tytössä kiinnostuksen, niitä ei saanut edes katsoa kuin isän olkapään yli.
Setä tutki sukua ihan tieteellisesti jo koulutuksensakin vuoksi, mutta sitä kautta ei mitään tietoa ole muulle suvulle tullut. Lieneekö tutkimus ollut liian arvokasta rahvaan silmille...
Harmittelen samaa kuin joku muukin aikaisemmin ketjussa, ettei tullut nauhoitettua tai kirjoitettua ukin tarinoita talteen. Ne koskettelivat suvun lisäksi monien lähipitäjienkin talojen ja sukujen historiaa hauskalla tavalla.
Vai mitä mieltä olette ukkini kihlauksesta. Hän pyysi kaksi nuorta naista lähikaupunkiin ja päätti kihlata sen, joka tulee. Toinen oli taittanut jalkansa, eikä päässyt, mutta mummini tuli ja hänet ukki kihlasi. Harmitteli tosin vielä 90-vuotiaana, että se toinen ehdokas oli isomman talon tytär!
Maatalouskoulussa Otavassa ukkini tutustui ison talon poikaan. He päättivät lähteä Pieksämäelle tyttöjä tapaamaan, mutta ei ollut kyytiä pitkälle matkalle. Ison talon poika tilasi junan lähiasemalle ja kun pojat nousivat kolmen hengen porukassa kyytiin, konduktööri kysyi, että mitenkäs iso seurue teitä on. Vastaus oli, että kolme Pieksämäelle ja takaisin tullessa toivottavasti kuusi!
Tulipa näin valuttua ketjun aiheesta hieman kerrotun historian puolelle.
Oma kiinnostukseni sukututkimukseen heräsi erään kerran kun oli vierailemassa mummolassa ja pappani aukaisi hänen vanhempiensa perheraamatun. Tämän vanhan perheraamatun ensimmäisiltä sivuilta keräsin sukututkimukseni ensimmäiset tiedot. Tähän ikäkeskusteluu liittyen, olen aika todennäköisesti nuorimpia sukututkimuksen harrastajia. Täällä veikattiin kolmekymmentä vuotiaita nuorimmiksi tutkijoiksi. Itsehän nimittäin olen tästä iästä vasta puolet elänyt, eli olen nuori sukututkija. Muutenkin kiinnostukseni kaikenlaiseen historiaan on ollut aina suurta. Tämä harrastuksena oleva sukututkimus avasi minulle paljon tietoa miten ja missä ovat eläneet esivanhempani. Eihän tämä sukututkimus katso ikää, vai miten? Tällä hetkellä tiedoissani on muutamia tuhansia nimiä omsiat esivanhemmistani, noin vuoden harrastamisen jälkeen. Antoisia tutkimushetkiä kaikille.
Kiinnostuin jo lapsena sukuasioista, koska minulla ei ollut isovanhempia eikä paljon muitakaan sukulaisia.Isän äiti oli kuollut jo 1901 ja isän isä 1903, äidin isä 1919 ja äidin äiti 1935. Varsinaisen sysäyksen sukututkimuksen aloittamiseen sain tosin vasta vähän toistakymmentä vuotta sitten. Isämme sukunimi oli Suomessa hyvin harvinainen, emme oman perheemme lisäksi tietäneet kenestäkään samannimisestä henkilöstä. Kävin nykyisessä Kansallisarkistossa etsimässä juuriani. Koska en asu Suomessa, helpotti vasta HisKin tulo suuresti etsintöjäni. Isäni isän puolelta en ole päässyt hänen vanhempiaan pidemmälle, joten vielä on paljon kysymysmerkkejä,mutta isän äidin juuret vievät osittain 1400-luvun loppupuolelle ja siltä taholta minulla tuntuu olevan hyvin kirjava geenisekoitus. Äidin äidinisä oli avioton lapsi, joten vain hänen puolisonsa syntyperää on pystytty tutkimaan, mutta niistä ovatkin muut sukulaiset keränneet tetoja myös 1400-luvulta saakka. Heiltä jääneisiin avoimiin kysymyksiin yritän vielä löytää vastauksia. Pienenkin löydön (useimmiten internetin avulla) onnistuessa saa mieheni kuulla siitä iloisen ilmoituksen.
Sain sattumalta (vuonna 1977) käsiini osan aiemman tutkimuksen käsikirjoitusta – K. A. Cajander 1910, äitini suvusta
Sitä lukiessa sitten mielenkiinto heräsi kirkonkirjoja lukemaan.
Kun sitten into alkoi vuosien mittaan hiipua niin uuden innoituksen taas sain dna-tutkimuksen myötä
En tarkkaan muista mistä alkoi, mutta joskus kun juttelin anopin kanssa sukuasioista. Oma lapsikin oli juuri syntynyt. Ja omakin suku kiinnosti kun en tienyt siitä juuri mitään, isän suvusta ihan vähän ja äidin vähän enemmän. Muistissa oli veljen omistama sukuraamattu, jossa oli joitakin suvun tietoja. Mukava oli laitella kaikki tiedot koneelle ja siististi paperille. Nälkä kasvoi syödessä, kirkonkirjoja tonkiessa. Nyt on tallessa anopin, appiukon, isän ja äidinkin sukua ihan mukavast. Monta tuntia on vierähtänyt. Välillä on taukoa, sitten taas uppoudutaan.:rolleyes:
Maaria Perola
16.10.08, 18:17
Minulla oli nuorena elinpiirissäni vanhoja tätejä(ukin sisaria ja serkkuja), joiden kertomuksia suvun vaiheista ja elämästä sain kuulla. Vanhan kodin venäläiset esineet kiehtoivat myös mieltä. Siitä alkoi kiinnostus vanhoihin asioihin ja suvun värikkääseenkin elämään. Isänisän puolen sukuni oli valtion maaorjia Venäjällä, Tverin kuvernementissa Staridsan Sidorovan kylässä, Shosha-joen rannalla. Matkaa Moskovaan n. 100km. Maaorjuus lakkutettiin v.1861, joilloin syntyi mahdollisuus matkustaa ja kiinnostus esim. Suomeen muuttoon kasvoi. Talo kävi kauppaa Pietariin saakka ja yhteyksiä muodostui ajanmyötä Savoon asti. Kauppiaiksi Kuopioon muutti kaksi veljestä ja puotipojikseen neljä veljen poikaa, joista yksi ukkini isä.
Sedät ja veljen pojat harjoittivat erilaista kauppatoimintaa aina 1930-l saakka Kuopiossa, ja monta tarinaa olen kuullut tältä ajalta.
Kiinteä yhteydenpito Staritsaan katkesi vallankumoukseen, kunnes v.1997 isäni teki serkkunsa kanssa ikimuistettavan "kotiseutumatkan" sinne.
Isäni on tehnyt sukuselvityksen tästä sukuhaarasta ja mielenkiintoisena apuna on ollut Tverin maakunta-arkisto.
Isän äidin suku Ylä-Savosta on meillä nyt selvittelyn alla.
Itsenäisesti olen parin sukututkimuskurssin siivittämänä selvitellut mieheni sukua Pöljältä. Rippikirjojen selvittely on ollut haasteellista, joten innostus on välillä koetuksella. Ukkonenkin tyhjensi kerran tiedostot koneelta.
Äitini suvusta on monilta osin tehty selvityksiä, mutta vajeita sieltäkin löytyy. Turun Tuomiosrk:n kirjat ovat pahasti palaneet, mutta siellä pitäisi päästä hieman pidemmälle.
Sukututkimus ja filmien kelailu on ihmeellinen maailma, johon uppoaa täysin. Perheen on täytynyt ymmärtää äidin höyrötystä vuosien aikana.
En tiedä, kirjoitinko asian vierestä ja väärälle palstalle...
Hei,
täälläkin on yksi alle kolmekymppinen sukututkimuksen harrastaja, jonka harrastukselle aina naureskellaan hyväntahtoisesti - nii'in, kun "se on eläkeläisten harrastus". Jostain syystä sukulaiset, joille olen tästä maininnut, olettavat sukututkimuksen teon kuuluvan opintoihini, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Tämä on "vaan" harrastus, jolle olen omistautunut melkeinpä intohimoisesti. :)
Toisaalta jos en nyt olisi kolmatta vuotta aktiivisesti asialla melkein ainoana harrastajana suvu(i)stani, niin ei olisi ketään keneltä kysyä sitten kun eläkkeelle pääsen. Kiinnostus kaikkeen vanhaan (mm. Suomi-filmin elokuvat ovat suosikkejani) ja eritoten ensimmäinen sukututkimuskurssi kolme vuotta sitten ovat ne vaikuttimet, miksi aloitin ja minkä jälkeen paluuta ei ole ollut. Eli netissä on joskus tullut oltua yhtäjaksoisesti klo 18:sta klo 4:ään yöllä ja aika on kulunut ihan siivillä tietoa hakiessa ja löytäessä. Sukututkimuksen jatkokurssin kävin viime keväänä. Aika paljon on materiaalia kertynyt, ja nyt pitäisi aloittaa suururakka sen kaiken järjestämisessä.
Enkä malta olla mainitsematta suosikkikirjailijaani Kalle Päätaloa tässä yhteydessä, sillä uskon niillä kirjoilla olleen osaltaan vaikutusta kiinnostukseeni vanhoihin asioihin. Vähintäänkin näitä kahta asiaa yhdistää se, että ilmoittamalla sukututkimuksen lempiharrastuksekseen ja Päätalon lempikirjailijakseen pystyy aiheuttamaan hämmentynyttä huvittuneisuutta keskustelukumppanissa. ;)
Pitkästä aikaa tulin lueskelemaan Suku Forumin viestejä ja löysin tämän kirjoitukseni. Aikaa on kulunut ja tänään on kipinä hukassa tämän harrastuksen kanssa. Sukuasiat kiinnostaa, mutta sukututkimus ei. Liekö syttyy into tutkia liekehtimään vielä joskus...
Hannu Numminen
23.06.13, 19:12
Pitkästä aikaa tulin lueskelemaan Suku Forumin viestejä ja löysin tämän kirjoitukseni. Aikaa on kulunut ja tänään on kipinä hukassa tämän harrastuksen kanssa. Sukuasiat kiinnostaa, mutta sukututkimus ei. Liekö syttyy into tutkia liekehtimään vielä joskus...
Voipa hyvinkin taas sopivana hetkenä syttyä.
Jatkan tätä ketjua omalta osaltani: en muista, miksi sukututkimus alkoi kiinnostaa. Osasyynä varmaankin on jo pikkupoikana alkanut kiinnostus historiaan ja toinen syy varmaankin on halu tietää, mistä tulen, siis halu tuntea juurensa.
Äitini vanhemmilta sain nähtäväkseni jonkin virkatodistuksen, josta selvisi äidinisäni sukua, tosin vain vähän. Melko tarkkaan 20 vuotta sitten kävin sukututkimuksen perus- ja jatkokurssit, mutta tutkimus kuitenkin jäi taka-alalle, kun työt veivät aikaa ja oli olevinaan muutakin tekemistä... Muutama vuosi sitten innostuin uudelleen silloisen vaimoni kiinnostuttua sukututkimuksesta. Kiinnostus siis heräsi uudelleen ja on pysynyt "liekehtimässä" - omia sukuja en vain kunnolla vieläkään ehdi tutkia. :oo:
Antti Järvenpää
24.06.13, 09:11
Topic on Yleinen keskustelu, joten rohkenen avata tänne hieman maallikkomaisemman ketjun kuin mitä ovat viime aikojen suosikkiketjut olleet.
Noita Alftan- yms. ketjuja lukiessa on tullut mieleen, että olenko eksynyt vallan väärän harrastuksen pariin kun en suhtaudu asioihin samalla kiihkolla ja peräänantamattomuudella - ja oman asian jankuttamisella kuin jotkut muut. Oli pakko profiiliinkin muuttaa harrastuksiin sukututkimus -> sukuasiat kun alkoi tuntua, että tällä pitäisi olla tutkijana esiintyäkseen vähintää aatelista - mielellään kuninkaallista sukua - tai ainakin pyrkiä todistamaan olevansa.
Minä kiinnostuin suvustani hetken mielijohteesta ja löydettyäni HisKistä tietoja, joita ei edes elossa oleva äitini tiennyt, olin ns. myyty asialle. Monta virhettä tuli tehtyä alussa (lähteet unohtui merkitä ja perustin monta asiaa liian heppoisiin tulkintoihin - ei, kuninkaallisia en löytänyt SILTI) ja nyt aikaa menee niiden varmistuksiin. Mutta äärettömän antoisaa ja mukavaa sekin. Nautin aina uuden tiedon löytymisestä. Vaikka pääasiassa löydän suvustani renkejä ja piikoja :rolleyes: .
Mielenkiinnosta kuulisin mieluusti olenko tällä foorumilla ainoa harrastelija, ovatko muut vakavamielisiä TUTKIJOITA?
Siis miksi sinä kanssafoorumilainen olet kiinnostunut sukuasioista?
Kun näitä vastauksia tulee, voisit rakentaa näistä äänestyksen, niin näkisimme jakauman. Mielestäni kuitenkin pitäisi erottaa kiinnostus sukuasioihin ja se, että aloitti aivan tosissaan tekemään sukututkimusta.
Itse katson, että artikkeli Hiskiistä Suomen Kuvalehdissä oli asia, joka laittoi itseni tosissaan liikkeelle 1990-luvun puolivälin jälkeen. Vuotta en tarkasti muista, mutta Nokian tosi hitaalla modeemilla aloin katselemaan Hiskiitä ja haarukoimaan isäni sukua. Tästä modeemi käytöstä tuli melkoiset laskut, koska laskutus oli tuolloin aikaperusteista. Äitini puolelta oli jo seikkaperäiset sukukirjat julkaistu ja olin tehnyt jotakin kaavioita, mutta en kutsuisi sitä sukututkimukseksi.
Hiskii oli se ponnin joka laittoi minut liikkeelle. Sen jälkeen hommasin mikrokorttien lukijan ja mikrokortit muutamasta pitäjästä.
Paljon on vielä itsellänikin tutkimatta. Olen kuitenkin jättänyt ne puuttuvat haarat lepäämään. Tiedän karkeasti mitä niissä on, mutta en ole lähtenyt käymään niitä läpi lähde lähteeltä, joka on mielestäni se ainoa oikea tapa tehdä hyvää sukututkimusta ja omien juurien osalta haluaisin olla aika tarkasti oikeassa.
Olen käyttänyt viime vuodet aikatavalla siihen, että olen opetellut lukemaan näitä eteenavautuvia digitaalisia arkistoja. Sitä voi tehdä ihan mielenkiinnosta, ilman että se liittyisi mitenkään omiin juuriin. Esimerkiksi itselläni ei ole mitään tekemistä Alftanien kanssa, vaikka olen osallistunut siihen melko aktiivisesti.
Luulisin, että aika moni sukututkija aikansa omaa sukuaan tutkittua, kiinnostuu aiheesta niin paljon, että kaikki mielenkiintoiset mysteerit kiinnostavat. Olisiko niin, että taustalla olisi jotkin salapoliisi geenit. Kun tehdään kaikenlaista DNA-tutkimusta, niin ehkä tuollainen yhteinen tekijä löytyisi. Joka tapauksessa sukutukimus koukuttaa joitakin henkilöitä tosi vahvasti - itseänikin - mutta sitäkin riippuvuutta voi hillitä.
Harrastuksessa jokainen voi valita itselleen vakavuuden tason. Omaan laatikkoon voi tehdä mitä hyvänsä, mutta muistan itse sen, kuinka kovasti tuli kritiikkiä, jos kirjoitti listoille jotakin löyhin perustein. Luulisin, että saatu kritiikki harmittaa monia- itseänikin - mutta toisaalta se kasvattaa, enkä ole siitä mitenkään pahoillani - pikemminkin hyvilläni. Joten kiitoksia kaikille jotka ovat vaivautuneet kritisoimaan kirjoituksiani.
Minulla oli ehkä alkusysäyksenä Juuret (Roots) TV-sarja 70-luvulla, jota alakoululaisena tuli tarkkaan seurattua. Sarja seurasi afrikasta amerikkaan orjaksi tuodun Kunta-Kinten suvun kohtaloa. Kirjakin tuli sitten luettua läpi. Jotenkin sitä sitten alkoi miettimään omaa historiaa ja sivukorvalla kuultuja hajanaisia kertomuksia. Joskus tuli tehtyä vaikeitakin kysymyksiä, kuten mihin sukulaiset on haudattu, kun hautausmaalta ei löydy samannimisiä? Kukaan ei oikein tiennyt, ja asia jäi muhimaan, kunnes yli 30-vuotta myöhemmin tietysti ihan vahingossa löytyi ns. puuttuva lenkki, ja koko tutkimusharrastus nousi ihan toisiin sfääreihin. Nyt ei kotipaikan hautuumaalla olekkaan juuri muita kuin sukulaisten hautoja.
Eniten on jäänyt vaivaamaan omien, suuriin ikäluokkiin kuuluvien vanhempien ja sukulaisten vähäinen mielenkiinto omaan historiaansa. Heillä kuitenkin olisi ollut vielä vanhoja setiä ja tätejä, joilta olisi voinut kuulla ja kysellä kaikenlaista. Vieläkin ovat aika haluttomia kaivamaan jäljelläolevia muistilokeroitaan, vaikka ikäänkuin takakautta on selvitetty, että suvusta ei nyt juurikaan mitään epänormaalia/hävettävää löydy... lukuunottamatta yhtä kanadansuomalaista kommunistiagitaattoria. Siitäkään ei ihan varmuutta ole, mutta Lahti-Argutinan listalla mies on merkitty teloitetuksi Aunuksessa. Toisen kerran sama mies kuoli parikymmentä vuotta myöhemmin Kanadassa.
t. Timo
Erkki A Tikkanen
24.06.13, 12:00
Äitini kysyi eräänä päivänä joskus 31 vuotta sitten, että olisiko mitään mahdollisuutta selvittää hänen isoäitinsä taustaa. Tämä kun ei ollut kertonut mitään omasta menneisyydestään ja oli selvästi "erilainen" kuin muut paikalliset mummelit.
No, menin kirjastoon ja etsin Sampion kirjan käsiini ja siitähän se lähti. Ennen internetin helppouksia tuli hikoiltua useakin vuorokausi paikallisen kirjaston suosiollisella myötämielisyydellä filmilaitteiden äärellä.
Isoisoäitini taustat tuli selvitettyä, maanmittarin tytär ja tullutkin aikanaan muualta isänsä ammatin perässä. Samalla selvisi myös paljon muutakin sukututkimukseen liittyvää.
Olen aina ollut kiinnostunut salapoliisiromaaneista ja tässäpä löysinkin itselleni oivan harrastuksen, jossa saatoin tutkia ihmisiä aivan omasta takaa :)
Nyt 40 mapillista tutkimustuloksia odottelee puhtaaksikirjoitusta, joka jossain vaiheessa on väistämättä edessä. Onneksi aloitin reiluna parikymppisenä, niin ehdin saada selville suurimman osan esivanhemmistani jo hyvissä ajoin. Ehdin tehdä monta tarkistuskierrostakin vielä.
Lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu sukuseurojen ongelmista, joista suurin taitaa olla nuorten vähäinen osuus. Sama taitaa olla myös nuorten sukututkijoiden osuus. Itse nuorena aloittaneena olen kokenut saaneeni olla jossain mahtavassa asiassa mukana, omat esivanhemmat ovat eläneet mielessäni toisen elämän, heidän elämiinsä kytkeytyivät monet historiallisetkin tapahtumat, jotka kyllä tiesin, mutta en uskonut niiden vaikuttaneen omien esivanhempieni elämään aikanaan. Nyt tiedä toisin.
Olenkin todennut, että tämä ei ole minulle oikeastaan koskaan ollut mikään harrastus, tämä on elämäntapa, joskus tuntuu siltä kuin se olisi jopa jonkinlainen pakkomielle. Aina kun kuulen jonkin oudon sukunimen, mielessäni heti ajattelen mistä päin hänen sukunsa on tullut ja löytyykö yhteisiä esivanhempia :cool:
Omalta kohdaltani kaikki alkoi sattumalta, ja ilman aikomustakaan ryhtyä sukututkijaksi, joka mielestäni oli elitistinen oppineiden harrastus. Muutama vuosi sitten haltuuni päätyi runsas määrä sukuni valokuvia 1800- luvun lopulta alkaen. Ryhdyin järjestelemään niitä, tarkoituksella jättää tuleville polville menneiden aikojen kuvamateriaalia kirjan muodossa. Mutta kuinkans kävikään; keitä nämä ihmiset olivat, sukulaisia, sen tiesin, mutta minkä nimisiä, milloin, miten ja missä eläneet. Vielä oli muutama ikääntynyt sukulainen elossa jotka väittivät etteivät enää muista. Tapahtui kuitenkin juuri se jota Seija Ulkuniemen artikkelissa Sukutieto 3/2010 lehdessä kerrottiin; valokuva toimi muistin apuna. Tulipa siihen kirjaan etsittyä maakunta- ja paikallislehden arkistosta sekä kirjastoista suvun historiaan liittyvää asiaa, sekä "muistamattomien" sukulaisten kertomia tarinoita. Eipä pelkät nimet valokuviin enää riitäneetkään; uteliaisuus kasvoi ja kiinnostuin kuvien henkilöiden taustoista. Tuotapikaa tapasin Hiskin, SSHY:n, Narcin ja Katihan. Sillä tiellä ollaan, ja autaasti unohdettu kaikenlainen elitistisyys.
Kari Paakkonen, Piikkiö
Moni alkaa tutkimaan sukuaan kun viimeinen joka pystyisi kertomaan on kuollut. Isäni kuoleman jälkeen löysin kaiken sen mitä hän oli tehnyt. Järjestelin sen ja siirsin sukututkimusohjelmalle.
Siinä vaiheessa huomasi että vaikka oli tehty paljon työtä ja kerätty materiaalia, niin tutkittavaa riittää niinpaljon kuin jaksaa tehdä. Löysin myös äitini isän tekemän muutaman sivun elämäkerran ja muistiinpanoja äitini suvusta.
Olin aivan pienestä istunut äitini isän (s. 1874) luona tuhansia tunteja ja kuunnellut kun hän kertoi menneistä ajoista. Samoin sain jonkinlaisen käsityksen isäni äidin (s. 1867) kirjoista elämästä 1800-luvulla. (Vajaa 200 kpl)
Kun aloin tutkimaan päätin etten lue ainuttakaan alan kirjaa. (Historiasta kylläkin oli kohtalaiset tiedot) Tämä siksi että ajattelin etten menisi samoja jälkiä kuin kaikki muut. Lähdin siitä että löydän jotakin muuta kun etenen ainoastaan oman päättelykyvyn perusteella. Viiden vuoden jälkeen luin kirjat. Jälkeenpäin on todettava että tuo oman päättelyn varassa eteneminen lisäsi työmäärää todella paljon ja hidasti tutkimusta. Jotakin siitä kuitenkin jäi, eri asia onko missään suhteessa työmäärään. Sanoisin etten kadu, mutta en ehkä olisi tehnyt sitä jos olisin tiennyt työn ja tuloksen suhteen. Positiivisina puolina tuli erilainen suhtautuminen näihin menneisiin sukupolviin. Kun muut kysyvät mitä tapahtui, jouduin aina kysymään miksi tapahtui. Tämä miksi osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi. Liikutaan jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, Olen tutkinut eniten Etelä-Satakunnan talollisia ja talojen kohtaloita vuosisatojen kuluessa, lähinnä ajalta ennen isovihaa. Mielenkiintoisinta on ollut seurata talonpidon reunaehtoja ja siihen liittyvien henkilöverkostojen muodostumista ja vaikutusta. Talon säilyminen suvulla on ollut tärkeimpiä vaikuttimia. Kun seuraa menetelmiä voi usein ihailla näiden ihmisten strategista ajattelukykyä. Mitään syytä ei ole väheksyä näitä menneiden aikojen ihmisiä. Sanoisin että suurimmalta osalta meistä taidot ja kyvyt eivät riittäisi.
Siinä mielessä tutkiminen on rentouttavaa, että siinä siirtyy ajassa vuosisatoja taaksepäin. Kelloa ei kuitenkaan voi pysäyttää, se käy nykyaikaa.
Tuo ihmisten verkostoituminen on osoittautunt todella mielenkiintoiseksi. Monta 1600 luvun avioliittoa on sen avulla selvinnyt. Aina jää jotakin jälkiä näistä menneiden aikojen yhteyksistä. Tuomiokirjojen lueskelu antaa myös tietoja, vaikka onkin aikaa viepää.
Eniten olen tutkinut Panelian, Laihian ja Köylypolven taloja.
Historia onaina kiinnostanut minua. Kun vanhempani olivat muuttaneet 1920-luvulla Varsinais-SuomestaLappiin, höllenivät sukusiteet silloisten olojen ja yhteyksien rajoittassakirjeisiin. Vielä 1930-luvun lopulla kesät vietettiin Varsinais-Suomessa, muttasitten tulivat evakkoajat: talvisodan aikaan Kittilässä. Yhteyksien pito olientistäkin vaikeampaa. Kaikki vanhempieni valokuvat, kirjeet, muistoesineetsekä irtain omaisuus katosivat talvisodan aikaan, evakkoon lähtiessä kun mukaansai ottaa vain sen, mitä käsissään pystyi kuljettamaan eli lapset ja vähänvaatteita. Eikä se ollut paljon, kun isä oli siellä jossakin. Jatkosodan aikaantaas evakkoon 9 kuukaudeksi, nyt Etelä-Pohjanmaan ruotsinkieliselle alueelle jasiitä on omiakin lyhyitä muistikuvia. Ankeaa aikaa, paikalliset kun olivat sitämieltä, että ”kierto- ja kerjäläiset” olisivat saaneet pysyä kotonaan tai ettäheidät olisi pitänyt lähettää seuraavalla junalla takaisin. (Tuosta ajastajuontanee, että olen kiihkeästi sitä mieltä. että ruotsinkieli ei saisi ollaolla pakollinen kieli Suomessa. Jouduin tietenkin sen uhriksi koulu- jaopiskeluaikana, mutta ei se suhdettani k.o. kieleen parantanut. KaikillaRuotsinmatkoillamme olen pärjännyt loistavasti kouluenglannilla.)
Niinpäkasvoin sukulaisiin nähden "täysorpona". Tiesin vanhempienisisarukset ja muutaman tarinan isovanhemmistani. Tapasinkin heitä matkoillanieteläiseen Suomeen 1950-luvulta alkaen ja kuulin monta tarinaa vanhempienikinajasta siellä. Keräsin lainaksi valokuvia ja teetätin niistä silloisellakuva-kuvasta systeemillä kuvia vanhemmilleni ja sisaruksilleni.
Lapsenialkoivat kysellä menneistä ajoista ja heidän aikuistuttuaan ja vanhempienikuoltua ajattelin, että teen heille pienen sukutaustatutkimuksen. Oletin, ettäsuku on erittäin pieni. Ei siis muuta kuin sukututkimuskurssillakansalaisopistoon ja sitten tie veikin maakunta-arkistoon. Sen palvelukyky olivähäinen, koska vain lähiseutujen srk:sta oli historiankirjojen lisäksirippikirjat. Kaukolainana 5 rullan erissä sain rippikirjoja Kansallisarkistostamaakunta-arkistoon, laina-aika 2 viikkoa, joten ne viikot istuin Maakunta-arkistossa rullia pyöritellen.
Koska”tiesin”, että suku on vähäinen, otin aluksi asenteen, että tutkin molempienvanhempieni taustaa ja otan kaikki sisarukset perheineen mukaan.Internet-palveluiden tullessa käyttöön sain ja saan edelleen sieltä paljontietoa. Harrastukseni aikana on henkilömäärä aina vain kasvanut ja on nyt yli123.000 henkilöä. Mutta ei se haittaa: tämä on minulle harrastus, jossa aivotsaavat työtä ja minä todella mielenkiintoisia tietoja koneelle. Lisäksi en olekeksimässä muuta ilkeyttä ja jatkan niin kauan kuin terveys sallii. Entiedä.tarvitseeko kukaan tietojani tai välittääkö niistä. Sen näyttää aika.
Onerva
Haastattelin 1960-luvulla äidinäitiäni hänen ja v. 1959 edesmenneen äidinisäni suvusta tehden samalla merkintöjä muistikirjaan. Samoihin aikoihin haastattelin Keski-Pohjanmaalla asuvia isäni (k. 1961) sukulaisia saaden mm. tiedon isoisäni isoisän nimestä. Suuri oli löytämisen riemu kun muutama vuosi myöhemmin Turun maakunta-arkiston filmirullakoneen kampea ahkerasti pyörittäessäni löysin Kaustisen syntyneistä juuri tuon samaisen esi-isäni.
_________________
Matti Pesola
Viime vuonna ollessani pitkällä sairaslomalla sain "idean" ottaa selvää asiasta, onko A.J Sjögren meille sukua. Innostus oli alkuun suuri ja papan (äidinisä) puolen sukua sainkin selville jonkin verran. Sitten palasin töihin ja innostus laantui, mamman (äidinäiti) puolen suku vielä alkutekijöissä..
Isäni on ottolapsi, eikä tietoa hänen suvustaan ole. (eipä tarvitse tutkia;))
Tätä palstaa tulee kyllä luettua useamman kerran viikossa, jospa se motivaatiokin vielä palaisi!:cool:
Nyt menee ehkä hieman ohi teemasta, mutta Onerva kertoi:." Ankeaa aikaa, paikalliset kun olivat sitämieltä, että ”kierto- ja kerjäläiset” olisivat saaneet pysyä kotonaan tai ettäheidät olisi pitänyt lähettää seuraavalla junalla takaisin."
Asia koskettaa sikäli, että isäni perhe evakuoitiin Johanneksesta Paimioon. Silloin ei tiedetty nykyisin niin muodikaista vihapuheista mitään, mielestäni sodan jälkeinen solvaus olisi täyttänyt vihapuheen tunnusmerkistön. Mutta siitä ollaan selvitty, ja nyt kaiketi yritämme ymmärtää näitäkin puheita. Sukututkimuksen avulla on selvinnyt, ettei kuitenkaan oltu mitään hamppareita eikä pummeja. Vaan olosuhteiden uhreiksi joutuneita suomalaisia, jotka ryhtyivät nostamaan maatamme uuteen kukoistukseen.
Kari Paakkonen, Piikkiö
Fishersson
26.06.13, 18:32
Hei. Tämäpä on ollut tosi mielenkiintoinen ketju.
Luulen, että kipinä sukututkimuksen aloittamiseen voi tulla hyvin monesta asiasta. En edes muista mistä se minulle tuli vuonna 2008. Ehkä siitä kun veljiemme kanssa teimme retken isän suvun kotiseudulle Pohjois-Savoon. Isän suora isälinja oli tutkittu aiemmin, mutta isän äidin sukujuurista ei tiedetty mitään. Sieltä paljastuikin vaikka mitä yllättävää, mm. Sursill-yhteys. Eli kun sukututkimuksessa pääsee alkuun ja saa tuloksia, siinä joutuu kuin imuun. Kun saa tuloksia kiinnostus kasvaa vielä enemmän. Tai kun onnistuu ratkaisemaan jonkin visaisemman pulman. Sittemmin on tullut tutkittua aika kattavasti isän ja äidin kaikki esipolvet, samoin vaimon ja monen työtoverinkin. Lisäksi tietenkin myös DNA-tutkimuksia on tullut tehdyksi myös sukuseuran puitteissa.
Hienoa on huomata, että meillä kaikilla on periaatteessa yhtä rikkaat ja monipuoliset sukujuuret kun tarpeeksi pitkälle onnistutaan tutkimaan!
Kimmo Kemppainen
26.06.13, 19:17
Omalta osaltani kiinnostuin sukuasioista jo noin 15-vuotiaana, kun kuulin iäkkäiltä sukulaisiltani tarinan esi-isän 30-vuotisen sodan aikaan Saksasta tuomasta vaimosta. Menikin kauan ennen kuin sain selville sen osuuden tarinasta, joka oli tosi.
Kimmo Kemppainen
P. Pihlman
27.06.13, 06:54
Minulle oli lapsuudessa kerrottu jotain suvustani, mutta asiat unotuivat
vuosikymmenuksi.
!980-luvulla lähdin sukututkimuskussille Säynätsalossa. Siitä alkoi kehkeytyä
laajempaa tietoa. Isäni puolelta sukujuureni ovat Lahden historiassa. Nämä
asiat ovat viimeaikoina olleet passiivisia. Tulivat taas intreseihin, kun Lahden
torin argeologisissa kaivauksissa löytyi täyttömaiden alta kasvimaa penkkei-
neen. Sijainnut Juhakkalan talon maalla.
Juhakkalan talossa Sakari Malakieksenpoika 1815 -1868, vaimo Maria Mikontytär 1823 - 1857 Nastola Nyby Moisio, vih. 1840 Nastola. Tytär
Serafia 1842 - 1904, vih. 1866 Hollola Lahti, Tal. Nikodemus Aaroninpoika Paavola 1834 - 1899. Heillä tytär Ida 1870 -1908, oli vih. 1901 Hollola
Lahti Juho Erland Reuana 1867 - 1921. Heillä mm. poika Jaakko Ilmari
1905 - 1971, oli otettu kasvatiksi 1911 O.V. Pihlman 1863 - 1933, vih.
1892 Johanna Maria Kallentytär Reuna 1871 - 1941. Juhon sisar.
Paavolan talon historiaan liittyy kummajainen. Hollolan vanhat kirjat
tuhoutuivat tulipalossa, ennen vuotta 1750. Paavolaa isännöi Anders Thomasson 1707 - 1784 ja puoliso Waloborg Henrichsdotter 1701 -1787
synt. Kalliolan Sipilästä. Heidän esikois poikansa s.1739, k. 1809.
Pari Arders Thomasson Lahtis Paavola, Walborg Henrichsdotter Kalliola
Sipilä löytyy HisKissä vihittynä 11.3.1759. Paavolan kirjoissa ei esiinny
muuta vastaavan nimistä paria. Olisiko mahdollista, että pari on vihitty
udelleen ja merkitty kirjoihin, kun vanhat kirjat olivat palaneet?
Lahden kylän palon jälkeen, jonka nykytiedon mukaan aiheutti 12 vuotias
tyttö ja palo levisi nopeasti kovalla tuulella. Juhakkalaa asuivat Sakarin poika Juho Kustaa 1848 - 1933 sekä vaimo Eveliina Juhontytär 1853 - 1926,
heillä poika John Nestor Rinne 1874 - 1954. Juhakkala hauta Hollolan kirkolla.
P. Pihlman
Täytyy todeta monen muun eläkeläisen tavoin että sukuasioille alkoi olla aikaa ja mielenkiintoa vasta nyt. Valitettavasti mm. isäni kertomukset eivät tarttuneet mieleen ja nyt hän on edesmennyt.
Pääsysäys oli kuitenkin puolisoni DNA-tiedoilla ratkaistut isä- ja sukutiedot. Äitinsä ei ollut suostunut isää kertomaan ja oli hylännyt tyttönsä muutoinkin lastenkoti- kunnanelätiksi. Nyt hänellä on isän suvun tutkijoiden kautta laaja selvitys ja myös äitinsä suvusta.
Aloin sitten itse selvitellä isäni täysin tuntematonta sukua isoisästä taaksepäin. Pääosin noista digitoiduista aineistoista olen päässyt niin pitkälle taaksepäin kuin aineistoa Suomessa löytyy, eli <1500 ja varmaa tietoa v. 1540 lukien. Laajentumisessa on ollut suuri apu sukulaisessa, joka on tehnyt sukukirjan 1700-luvun haarasta.
Äidin puolen pääsuvusta on tehty hyvät selvitykset sukuseuran kautta. Kuitenkin isoäidin isän suku oli maineikkaasta nimestään huolimatta aivan pimennossa. Sen selvittely on ollut kaikkein työläintä ja innostavinta. Pakko pitää lataustaukoja välillä. Siinä on ollut eniten noiden käsinkirjoitettujen ja puuttuvienkin aineistojen tulkintaa sekä etsintää. Aika hyvällä mallilla sekin alkaa olla.
Tietenkin tarinat ja aikalaisselvitykset, joita sukukirjoissa on höysteenä, ne puuttuvat koosteistani. En edes usko, että niitä enää yritänkään.
Muutaman tärkeän huomion vielä lisään. Isän sukujuuret ovat kokonaan savolaista ja itäsuomalaista perua, joten siellä oli "helppoa" seurata suvun haaroja. Siellähän sekä miehillä että myös naisilla on sukunimet ja aika lailla ovat asuneet samalla kylälläkin. Myös kirkonkirjurit ovat pitäneet varsin selkeätä ja luettavalla käsialalla tehtyä aineistoa. Toinen lukunsa on tämä keskisuomen ja länsisuomen tyyli- ilman sukunimiä. Myös kirjoitustapa on usein varsin omaperäistä. Pahinta tietysti kokonaan kadonneet aineistot aukkoina tutkimuksissa. Tämä oli vastassa äidin puuttuvan suvun selvittelyssä.
Aika koukuttavaa ja on omille jälkipolville tuloksena varsin kattavat sukupuut. Tällä hetkellä 425 perhettä ja 1691 henkilöä.
Kiinnostus minun kohdalla alkoi jo 1980-luvulla kun sukulainen oli käynyt sukututkimus kurssilla ja onnistunut löytämään vähän tietoa isän puoleisesta suvusta. Mutta siihen aikaan piti hankkia melkein kaikki tiedot kirkkoherravirastolta ja se maksoi.
Niin kauan kun muistan liikkui suvussa huhuja että isäni isän äiti olisi mustalainen (nykyään romaani) sen takia koska osa jälkeläisistä oli aika tummahiuksisia ja myös tempperamenttisia:cool: Selvisi että olivat aika liikkuvaa sorttia, ei vaan kylästä toiseen vaan myös paikkakunnasta toiseen.
Kenenkään kohdalla ei kumminkaan ole lukenut "Zig" toistaiseksi.
Halusin myös selvittää miksi isoisäni isä ei ollut perinnyt tilan isännyyden vaikka hän oli pojista vanhin, vaan seuraava veli sai tilan hoitaakseen.
Syy taisi löytyä siinä että puoliso ei kelvannut emännäksi, koska oli vaan ollut piikana.
Myös isoisäni sisarusten jälkeläiset kiinnosti, yhteydenpito nimittäin hiipui kun isoisä ja hänen sisarukset kuolivat ollessani vielä pieni.
Löysin heidät kaikki ja nykyään ollaan yhteydessä enemmän tai vähemmän, mutta suurin osa heistä seuraa kiinnostuneena sukututkimuksen edistymistä ja auttavat tiedonantamisessa tarpeen mukaan.
Vähän aikaa sitten löysin isäni äidin puolelta elossa olevia sukulaisia johon otin yhteyttä, ja he innostuivat myös antamaan nykytietoa.
Eli nyt on koko suuri suku mukana tässä minun "pienessä projektissa" josta en silloin kun aloitin voinut edes kuvitella että se kasvaisi tällaisiin mittakaavoihin. Kuvittelin että koko tutkimus jäisi vaan minun tietoon ja ettei kukaan muu olisi kiinnostunut, mutta toisin kävi.
Suvussa löytyy kaikkea laidasta laitaan renkiä, piikoja, maanviljelijöitä, rusthollareita, merimiehiä, suutareita, seppiä, pappeja, lääkäreitä ja aatelisia mm.
Ja koska sukututkimus on niin mielenkiintoista niin olen leikkinyt ajatuksella että sitten kun olen eläkkeellä niin voisin teettää muille ajankuluksi sukuselvityksen:)
Eläkeiän kynnyksellä muistui mieleen lapsuudessa kuultu tarina: jokuTorniolaakson esivanhemmistani on ranskalaisen maamittarin jälkeläinen. Päätin tutkia löytyykö suvusta ranskalaista verta. Avioton esi-isäkin löytyi, mutta ei sellaista, joka ajallisesti sopisi ranskalaisiin maamittareihin. Tarinalle en saanut siis vahvistusta, mutta sain mielenkiintoisen eläkeiän harrastuksen. :)
Sadesään terveisin tantan
Leo Suomaa
02.07.13, 07:11
Tässä on linkki juttuun josta mainitsin 27.08.08, 21:12
http://gamma.nic.fi/~wirmaila/henkilo/LeoS/SukututkijanElamyksiaJa_kevat2008_PadSan_LeoS.html[/SIZE]
K. Sandström
02.07.13, 11:40
Kiinnostukseni sukuun ja edellisiin sukupolviin on alkanut jo lapsena. Vaari (äidin isä) kertoi aina juttuja suvusta ja piti tärkeänä opettaa, kuka on mitäkin sukua. Ja kun vielä mummu ja vaari olivat samaa sukua (vaikkakin kaukaista), lisäsi se mielenkiintoa mutkikkaisiin sukulaisuus-suhteisiin. Isän puolen suvusta ei edes isä ja hänen sisarukset tienneet kovinkaan paljon. Isän vanhemmat kuolivat molemmat nuorina, eikä muuhun sukuun ollut juurikaan yhteyttä. Tarinat kertoivat, että oli joku nuorimies joka oli haaksirikkoutunut rannikolle, tummia tempperamenttisia valloonijälkeläisiä (vaiko sittenkin mustalais-verta...) ja entäs sitten kasvatiksi annetun isoäidin suku? Mistä se oli oikeastaan kotoisin?
Nyt mä tiedän vastaukset. Haaksirikko piti paikkansa, valloonijälkeläisiä ollaan ja isoäidin sukukin on selvillä.
Ihan ilman kursseja olen aloittanut tonkimaan näitä asioita n. 10 vuotta sitten ja mielestäni olen päässyt pitkälle. :) Mutta kaikki on suhteellista! Valmistakin materiaalia on vuosien mittaan tullut vastaan ja hankittu oman hllyyn, mutta silti on "pakko" kaivaa asiat itse esiin. Hiukkasen ylpeyttä aiheutti se, että löysin vaarin suvusta yhden sukupolven taaksepäin, mitä aikoinaan tilatun sukuselvityksen tekijä ei ollut löytänyt! Jos olisin tyytynyt valmiiksi annettuun tietoon, olisi tämä tieto jäänyt löytämättä.
En pidä löytämiäni tietoja vain itselläni, vaan jaan niitä kaikille halukkaille sukulaisille jos olen varmistanut paikkaansapitävyyden. Omat vanhemmat, sisarukset ja tädit, sedät, enot ja serkut ja muu "lähisuku" saavat pyytäessään ja joskus muutenkin päivityksiä ja skannattuja valokuvia sähköpostiinsa. :D:
Eläkeikään on mulla vielä reippaasti aikaa... Olisikohan se sitten kuitenkin ollut se ensimmäisen lapsen syntymä, joka sai tarttumaan toimeen reilu kymmenen vuotta sitten?
Lapsena kuulin vanhempieni kertomuksia vanhoista ajoista, niissä oli erilainen tunnelma ja yhteenkuuluvuus. Kotonani ei silloin vielä 70 -luvun alkupuolella ollut sähköjä eikä puhelintakaan niin vanhempien kertomukset viihdyttivät meitä lapsia. Kuulin tarinan, että eräs paikkakunnallisesti tunnettu suku kuuluu meidän sukuun. Lapsena tapasin sukulaisia, jotka olivat isänisänisänisän veljen lapsia. Lapsen mielessä tämä oli niiiiiiin monimutkainen asia, kun isällä on niiiiiin monta isää ja veljellä vain yhdet lapset.
Ensin löysin netistä Hiskin ja paikkakunnan kirjoja oli jo jonkin verran siirretty sinne, vilkuilin niitä joskus. Väliin jäi monta vuotta, mutta sitten löysin eräänä päivänä SSHY:n kirjat. Ja paikkakunnan kirjat olivat siellä jo suurimmaksi osaksi. Tiesin tuon vanhan tarinan myötä erään nimen 1800-luvun vaihteesta ja etsin hänen nimensä rippikirjasta.
Suvun tutkimuksen aloitin keskeltä, ensin lähdin taaksepäin ja myöhemmin nykyaikaan päin. Tarina kävi toteen, yhteinen sukulainen löytyi 1800-luvun vaihteesta. Sen jälkeen on moni muukin vanhempieni lapsuudessa kertoma sukulaistarina käynyt toteen. Hauskinta on tehdä sukututkimusohjelmilla erilaisia sukulaisuussuhde kaavioita. Etsin puolisoille esipolvia, ja tutkin risteääkö suvut kuinka ja missä vaiheessa.
Arvokkaimpina tietoina olen pitänyt sitä, että tieto sukulaisuudesta kulki suvussa melkein 130 vuotta, vaikka sukupolvia oli mennyt ja tullut
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta; koulupoikana listasin paperille Persian kuninkaita ja Rooman keisareita ... mutta en varsinaisesti sukututkimuksesta tai omasta sukuhistoriasta.
80-luvulla veljeni oli kesätöissä seurakunnalla, ja tutki isäni sukua. Vanhin oli 1752 syntynyt Henrik.
90-luvun lopulla löysin HisKin. Voi hyvä tavaton! Onko tällaista tietoa vapaasti saatavilla. Aloin heti jäljittämään Henrikiä. Tämä olikin aika koukuttava harrastus...
No ei se ollutkaan niin yksinkertainen juttu ... jäljitin loppujen lopuksi (HisKistä) ison osan Kuopion Holopaisista 1700-luvulla.
Seuraava askel oli mennä maakunta-arkistoon ja seurakuntiin selvittämään äitini esipolvia.
Tuossa vaiheessa bongasin paikallisen opiston sukututkimuskurssin. "Minähän osaan nämä rippikirjat", mutta menin kuitenkin oppimaan vanhoja käsialoja.
Olinko vähän väärässä! ... erilaisia sukututkimuksen lähteitä on paljon muitakin kuin rippikirjat. Oli tosi hyödyllinen kurssi!
Henrikin alkuperästä ei edelleenkään ole mustavalkoista dokumenttia - todennäköisyys (=~ vaihtoehtojen puute) kuitenkin kytkeen esipolvilinjaan joka on selvitettävissä ainakin 1600-luvun alkupuolelle.
Nyt kun on sukua tutkinut osaa eri tavalla arvostaa myös jäljellä olevien sukulaisten muisteluksia ;)
VäinöH
Tutkija vai harrastelija? Sekä että. Lienen kyllä vakavasti otettava tutkijakin, mutta sukuhistorioitsijana harrastelija, omien esipolvien selvittelijä. Niin kuin M. Lund jossain toisessa ketjussa taannoin totesi, niin minkä tahansa alan tutkijatausta on tälle harrastukselle oivallinen pohja. Jotkut pelaavat golfia, toiset täyttävät sudokuita, sukututkimus on ehkä luonnollinen valinta tutkijapersoonalle (joita niitäkin on toki erilaisia). Aivot kaipaavat joskus jotain muutakin virikettä kuin se mitä varsinaisesti pitäisi tehdä... Tämä on myös nykyään halpa harrastus, ainakin tällä tasolla.
Jos rehellisiä ollaan niin eipä sillä itse lopputuotteella taida olla kovin suurta merkitystä edes itselleni, vaan asian ydin on se tekeminen ja löytämisen ilo. Arvoitukset ja sopivan kokoiset haasteet kiehtovat ihmisiä.
Muilta saatu malli vaikutti tietysti sukututkimuksesta kiinnostumiseen, ensimmäiset 30 vuotta minulta menikin passiiviharrastajana silloin tällöin lukien mitä muut olivat saaneet selville. Naapurin setä julkaisi jo 1970-luvulla pienen sukukirjan, jossa omaa sukuani sivuttiin, ja jossa oli vakavia virheitä, joita piti ryhtyä oikomaan. Enemmän virikettä tuli sitten hieman myöhemmin Virmailan kirjojen kautta. Näissä ajassa eteenpäin suuntautuvissa julkaisuissa oli kuitenkin vain joitakin esi-isiäni, joten niitä muita piti sitten tilaisuuden tullen ruveta itse selvittämään.
Yhtenä vaikuttavana tekijänä voi vielä mainita sen onnekkaan sattuman että äitini suvun seudulta on aika pitkälle ulottuvat ja hyvälaatuiset kirkonkirjat.
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.