Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Suvun muistitieto | haastattelukysymyksistä
Hei,
suunnittelen haastattelevani henkilöitä, jotka tunsivat isovanhempani ja heidän vanhempansa. Lisäksi ajattelin pyytää isoisovanhempieni sisarusten jälkeläisiä ja setiäni ja tätejäni kirjoittamaan ylös vanhemmistaan ja isovanhemmistaan sekä elämästä 1900-luvulla.
Haastatteluihin liittyen olen miettinyt kysyväni elämäntavoista eri vuosikymmenillä, harrastuksista, ammateista, ruoasta (tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, siitä mielenkiinto), luonteenpiirteistä... Mitään tarkkoja kysymyksiä ei liene järkevää tehdä, jotta haastateltava kertoisi mahdollisimman "laveasti".
Mistä aihepiireistä itse kysyisit? Entä mitkä aiheet voisivat oletettavasti olla tabuja (haastateltavat n. 80-vuotiaita)?
-Ruokoja
Itse olen käyttänyt menetelmää jossa "haastattelu" koko ajan pyörii vanhojen valokuva-albumien ympärillä. Silloin kuvat usein herättävät muistikuvia. Äänitys mikillä varustetulla iPodilla sekä kuvat talteen digikamera - omien "synkronintikommenttien" kanssa.
Hasse
Kirsi Rannikko
20.08.08, 16:47
Olen huomannut, että ihmiset eivät halua / viitsi vastata kirjallisesti, mutta kertovat asioista kyllä mielellään.
Terveisin,
ja yksi itse testaamani. Otat haastateltavan auton kyytiin ja lähdette kiertämään pitäjän kyliä kaikessa rauhassa. Varmasti riittää juttua.
Matkan varrelle voi sovittaa joitain sellaisia paikkoja kuten haastateltavan käymä koulu tai mahdollinen entinen asuintalo jne. Tai sitten vain tehdään kierros ilman sen kummempaa ihmettelyä.
Näissä on juttua riittänyt.
Juha
Antti Järvenpää
20.08.08, 17:33
Olen Kirsin kanssa samaa mieltä, että ihmisiä on erittäin vaikea saada kirjoittamaan mitään ja vanhemmiten syy voi olla siinä, ettei kirjoittaminen enään oikein luonnistu. Huomattavaa on sekin, että useimmille kirjoittaminen on muutenkin tervan juontia. Itse olen kokeillut haastatella nauhurin ja videokamerin avulla. Olen kokenut aika hyväksi menettelyksi sen, että itselläni on muistilista asioista, joita on tapahtunut, ja sen avulla olen koittanut ohjata haastateltavaa etenemään läpi elämänkaarensa.
Oma kokemukseni iäkkäiden - yli 80 vuotisten - haastattelusta on se, että heillä ei ole juurikaan tabuja, mutta voi olla henkilökohtaisia kipeitä asioita, joita he eivät halua muistella.
Hyviä vinkkejä ovat kaikki antaneet. Tuo Juhan mainitsema autoilu "kotiseutukierroksen" merkeissä on erittäin toimiva. Monasti vanhuksen saattaa jopa tehdä mieli katsella vanhoja paikkoja. Itse olen vastaavassa tilanteessa katsonut hieman etukäteen vanhoja karttoja, jotta olen maisemien muuttuessakin osannut hieman itsekin valottaa, että "eikös tässä ollut ennen sen ja sen talo" jne.
Oman äitin (yli 80v) kohdalla olen huomannut myös sen, että hän olettaa minun tietävän/muistavan liikaa. Ja on monesti käynyt niin, etten ole osannut kysyä oikeita asioita eikä hän ole niistä kertonut olettaen asian olevan tutun. Pitää siis osittain myös kertoa vanhemmalle ihmiselle mitä tietää itse ja nivoa sitten kokonaisuutta pala kerrallaan.
Koska itse olen viime aikoina askarrellut Varsinais-Suomalaisten sukujen kanssa, pitää myös varautua, että sukunimet eivät aina ole vanhuksille sitä mitä virallisissa asiakirjoissa lukee. Eli kun tuolla päin sukunimenä tavattiin vielä myöhäänkin - 1950-luvullakin - puhua vaikkapa Junnilan Jussista, on syytä tarkentaa oliko Junnila talon nimi. Isäntä saattoi olla vaikkapa Johannes Mikola. Nämä tietysti tuttuja asioita itse kullekin, mutta kun vanhan ihmisen asiat tahtovat tulla pätkittäin ja hypellen ihmisistä toiseen, on syytä kysellä ja toistaa ja tarkentaa.
Hei,
... Mitään tarkkoja kysymyksiä ei liene järkevää tehdä, jotta haastateltava kertoisi mahdollisimman "laveasti".
-Ruokoja
Pääset helposti haasteteltavan kanssa keskustelun alkuun, jos kysyt itsellesi selvää asiaa pikkuisen pieleen tekemällä kysymykseen liittyvän ilmiselvän asiavirheen.
Haastateltava 'oikaisee' automaattisesti tietosi heti ja asettuu tietävämpänä sinun yläpuolellesi. Käytä tämä tilanne hyväksesi, sinua valistetaan jopa salatuilla tiedoilla.
On kokeiltu.
Hei ja kiitos kaikille hyvistä vinkeistä!
Tein viikonloppuna yhden haastattelun, jossa hyödynsin vanhoja valokuvia 1900-luvun taitteesta ja suunnilleen ensimmäisiltä neljältä vuosikymmeneltä. Haastattelemani henkilöt muistivat/tunnistivat kuvien ihmiset yli odotusten, ja samalla kuulin monta mielenkiintoista tarinaa.
Omasta puolestani voisin antaa vinkin ainakin nuorille sukututkijoille, että jutun "luistamisen" takaamiseksi, varsinkin jos itse ei ole puheliaimpia ihmisiä, kannattaa ottaa joku vanhempi ihminen mukaan, joka muistaa ja tuntee haastattelun aiheena olevat ihmiset/asiat. Tällöin haastateltava ja tämä "apuhaastattelija" voivat yhdessä muistella ja kysellä toisiltaan, että muistatkos sellaista ja sellaista tapahtumaa, ja itse voi keskittyä kuuntelemaan ja kirjoittamaan ylös asioita.
Apuhaastattelija oli toisaalta suureksi avuksi ja hyödyksi myös silloin, kun yritin pysyä perässä ja yhdistää kuvissa olevien henkilöiden kasvot ja kerrotut nimet.. ja kun sitä juttua tuli muutenkin paljon. Ensi kerralla täytyy ottaa äänityslaite mukaan - tosin valokuvien ihmisten muistiinkirjaamisessa näin jälkikäteen ajatellessa ei pelkästä äänen nauhoittamisesta olisi ollut hyötyä jälkeenpäin.
-Ruokoja
Tarina jatkuu systemaattisemmalla muistitiedonkeruuprojektilla. Tällä hetkellä mietityttää, miten käsitellä niitä ikävämpiä asioita.
Esimerkki: sukulainen oli varhaisteini-iässä, kun mummonsa kuoli, ja hän muistaa hävenneensä mummoaan (johtui mummon sairaudesta), jäänyt siis ikävä muistikuva.
Onko siis mieltä rohkaista kertomaan ikävämmistä tapauksista, joissa henkilö ei ehkä esiinny kovin hyvässä valossa vai pitäisikö pysyttäytyä vain myönteisissä ja neutraaleissa muistoissa? Jos isoisä on ollut tappeleva juoppo ja varas, niin ollaanko (tai pitäisikö olla) näistä asioista mielummin hiljaa?
Oletko käsitellyt omassa tutkimusprosessissasi ikäviä tarinoita? Miten mielestäsi ikävät asiat pitäisi käsitellä, kun tavoitteena on runsaasti muistitietoa sisältävä julkaisu?
Matti Lund
07.11.09, 11:21
Tarina jatkuu systemaattisemmalla muistitiedonkeruuprojektilla. Tällä hetkellä mietityttää, miten käsitellä niitä ikävämpiä asioita.
Esimerkki: sukulainen oli varhaisteini-iässä, kun mummonsa kuoli, ja hän muistaa hävenneensä mummoaan (johtui mummon sairaudesta), jäänyt siis ikävä muistikuva.
Onko siis mieltä rohkaista kertomaan ikävämmistä tapauksista, joissa henkilö ei ehkä esiinny kovin hyvässä valossa vai pitäisikö pysyttäytyä vain myönteisissä ja neutraaleissa muistoissa? Jos isoisä on ollut tappeleva juoppo ja varas, niin ollaanko (tai pitäisikö olla) näistä asioista mielummin hiljaa?
Oletko käsitellyt omassa tutkimusprosessissasi ikäviä tarinoita? Miten mielestäsi ikävät asiat pitäisi käsitellä, kun tavoitteena on runsaasti muistitietoa sisältävä julkaisu?
Ei historioinnin lähtökohtana voi olla pelkkä hymistely ja pokkurointi sukua mahdollisesti häiriköiviä "herkkähipiäisiä" kohtaan. Tällöin vajotaan siihen valheellisuuden suohon, josta voi nousta vain vääristynyttä historiaa.
Tosiseikkojen tunnustaminen on kaiken A & O!
Ei kannata lainkaan historioida, ellei osaa asettua sukua vaivaavien intrigien ulkopuolelle, eli kun ei osaa olla rehellinen itselle eikä kykene tavoittelemaan oikeellisuutta. Jos suvun tapahtumat ovat "kipeitä" itselle, et ole oikea henkilö niistä historioimaan muille, vaan ainoastaan tilittämään niitä itsellesi.
Nämä perusjutut on tehtävä itselle selväksi ja sitten on vietävä prosessi läpi "lahjomattomasti" riippumatta kenenkään suhtautumistavasta menneisyyden tapahtumiin ja henkilöihin.
Vähänkin vanhemmista ikävistä tapahtumista ja henkilöistä voidaan puhua aika helposti suoraan, yleensä ottaen jo rehellisesti, vaikka, jos nämä vaiheet siirrettäisiin hyvin lähelle nykyaikaa, ne koettaisiin niin kipeiksi, että lähes koko suku haluaisi niistä vaieta. Siis riittävän vanhoihin asioihin kyetään suhtautumaan asiallisemmin.
Viime aikoina on julkistettu aika lailla historiallisia selvityksiä lähihistorian "kipeistä kohdista" ja on ehkä tietoisestikin harjoitettu kansallista terapiaa ja valheenpaljastusta. Näihin kansallisiin kohtiinkin sisältyy paljon sukujen "luurankoja" kotien kaapeissa ja harva vieläkään kykenee suhtautumaan niihin asiallisesti ja tunnustamaan tosiasioita.
Sukuhistoriointiin toivoisin samanhenkistä paljastavaa suuntautumista ja, kun tulos on sitten valmiina, niin sitten tulee vasta arvioida, ovatko selvityksen tuoreimmat tapahtumat liian kipeitä vielä julkistettaviksi - ja jos arvio on sellainen, on parempi kertoa historiaa rehellisesti tiettyyn aikarajaan asti kuin valehdella nämä sangen kipeiksi koetut asiat tai esittää niistä rehellinen versio, joka saa ainoastaan raivoisan vastaanoton.
-----------------------
Mitä tulee kyselyysi siitä, olenko käsitellyt tutkimusprosessissani ikäviä asioita, sen voisi melkeinpä kääntää niin, että olisiko prosessissani tullut vastaan joitain myönteisiäkin tapahtumia? - Siis juuri muuta ei tulekaan vastaan kuin ikäviä tapahtumia ja mitä enemmän suvun historiaan perehtyy, sitä enemmän niitä tulee. Juuri tähän ilmiöön on vihkiydyttävä, jos haluaa jotain (arvokasta) kertoa.
Mitä tulee haastatteluihin, niin haastateltavani ovat olleet toistaiseksi kuuluneet enimmäkseen sellaisiin pohjalaisiin sukuihin, jotka ovat olleet valmiita puhumaan avoimesti kipeistäkin asioista ja ovat nimenomaan halunneet kaivaa peittelemättä "totuuden" esiin. Mutta nämä kertomukset ovat olleet usein hyvin subjektiivisia, värittyneitä niin, ettei kertoja ole muistanut enää kaikkia tapahtumien ymmärtämisen kannalta oleellisia seikkoja ja siten nekin tunnustukset ovat asettaneet tietojen seulojalle kovia haasteita selvittää kunkin yksittäisen seikan todenperäisyys.
terv Matti Lund
Mitä tulee haastatteluihin, niin haastateltavani ovat olleet toistaiseksi kuuluneet enimmäkseen sellaisiin pohjalaisiin sukuihin, jotka ovat olleet valmiita puhumaan avoimesti kipeistäkin asioista ja ovat nimenomaan halunneet kaivaa peittelemättä "totuuden" esiin. Mutta nämä kertomukset ovat olleet usein hyvin subjektiivisia, värittyneitä niin, ettei kertoja ole muistanut enää kaikkia tapahtumien ymmärtämisen kannalta oleellisia seikkoja ja siten nekin tunnustukset ovat asettaneet tietojen seulojalle kovia haasteita selvittää kunkin yksittäisen seikan todenperäisyys.
terv Matti Lund
Matti, kiitos vastauksestasi! Vielä haluaisin kysyä yllä olevaan sitaattiin liittyen, että onko sinulla todenperäisyyden selvittämisen lisäksi vinkkejä asioiden ilmaisemiseen kirjallisesti. Tällä en tarkoita nyt pelkästään tieteellistä otetta tutkimukseen vaan myös tavallaan kertomusten kaunistelua tai kauhistelua.
Eli tilannetta, jossa tarina sikäli pohjautuu tarkastettuihin faktoihin - isoisoisä oli kolmoismurhaaja ja mieleltään sairas -, mutta niitä ei käsitellä tekstissä harkituin sanavalinnoin vaan pyritään esittämään tyyliltään "mehevästi". Eli tieteellisyys jäisi niihin faktoihin ja sinänsä vain faktatietoon perustuvat asiat kerrottaisiin, mutta tyyli olisi ennemminkin epätieteellinen. Siinä ehkä tuotaisiin esille haastateltavan tuntemukset, jos ylipäänsä mitään suurempaa tunnesidettä puheena olleeseen henkilöön oli, mutta ei niin väritettyinä ja voimakkain sanavalinnoin kuin haastateltava on tarinan kertonut.
En tiedä, osasinko selittää, mitä haen takaa, mutta tyylin valitseminen kiinnostaa myös sukujulkaisun kirjoittamista silmällä pitäen.
Matti Lund
07.11.09, 21:40
Matti, kiitos vastauksestasi! Vielä haluaisin kysyä yllä olevaan sitaattiin liittyen, että onko sinulla todenperäisyyden selvittämisen lisäksi vinkkejä asioiden ilmaisemiseen kirjallisesti. Tällä en tarkoita nyt pelkästään tieteellistä otetta tutkimukseen vaan myös tavallaan kertomusten kaunistelua tai kauhistelua.
Eli tilannetta, jossa tarina sikäli pohjautuu tarkastettuihin faktoihin - isoisoisä oli kolmoismurhaaja ja mieleltään sairas -, mutta niitä ei käsitellä tekstissä harkituin sanavalinnoin vaan pyritään esittämään tyyliltään "mehevästi". Eli tieteellisyys jäisi niihin faktoihin ja sinänsä vain faktatietoon perustuvat asiat kerrottaisiin, mutta tyyli olisi ennemminkin epätieteellinen. Siinä ehkä tuotaisiin esille haastateltavan tuntemukset, jos ylipäänsä mitään suurempaa tunnesidettä puheena olleeseen henkilöön oli, mutta ei niin väritettyinä ja voimakkain sanavalinnoin kuin haastateltava on tarinan kertonut.
En tiedä, osasinko selittää, mitä haen takaa, mutta tyylin valitseminen kiinnostaa myös sukujulkaisun kirjoittamista silmällä pitäen.
Kyllä siinä tieteellisten seulontamenetelmien lisäksi on, ja useimmiten tieteisoppeja tärkeämpi, hyvä ihmistuntemus ja siis psykologinen ad-hoc seulonta. Lisäksi hyvä lähihistorian tietämys paljastaa silloin tällöin sen, ettei jokin tietty kertomuken tapahtuma sijoitu oikein aikaan, siis on väärin muistettu tai perustuu sepitteisiin, joita perimätiedot ovat pullollaan (Jos tapahtumasta ei ole saatavissa muuten aktuaalisia lähteitä, joita käyttää: Muistutan: niin monesti on käynyt noihin kansallisiin kipupisteisiinkin liittyen: paitsi että sellaisia ikäviä tapahtumia paljastavia lähteitä on tuhottu, on myös sellaiset tapahtumat jätetty raportoimatta, vaikka muuten asianomaisella toimeenpanijalla olisi velvollisuus raportoida ja hän sen velvollisuuden säntillisesti aina täyttääkin, jos tapahtuma ei ole arkaluontoinen eikä koidu kiusalliseksi muistutukseksi tulevaisuudessa!).
Lisäksi, jos tulee "traumaattisia" raportteja jostakin suvun vaiheesta, esim. jokun syyttelyä jostakin epäoikeudenmukaisuudesta jotakin toista vastaan, aina olisi päästävä haastattelemaan myös vastapuolta ja vasta sen jälkeen tehtävä lopullinen analyysi.
Ei-puolueellisuus on yleensä vaikeasti saavutettavissa oleva tavoite historiantutkimuksessa, mutta siihen suuntaan ovat hyvät edellytykset sukuhistorioinnin alalla, jos puurtaa yksin, ottaa tietoa vastaan tasapuolisesti ja kykenee riippumattomuuteen suvun piirissä kytevistä intrigeistä ja vastakkainasetteluista.
Kyllä niissä vaikeiden asioiden ilmaisuissa olisi onnistuttava löytämään keskitie mehukkuuden ja kuivan faktan latelun välimailta niin, ettei sanan lento kuitenkaan katkea.
Yksi tapa on ikään kuin kuunnella omaa kerronnan ääntä ja noudattaa sitä uskollisesti samalla kuitenkin huolehtien oikeakielisyydestä. Tästä saattaa kyllä olla seurauksena, kuten itselläni on usein käynyt, aika persoonallista tapahtumien kuvausta, joka joitakin kovin kiehtoo, mutta yhtä montaa sietämättömästi ärsyttää, jolloin se ei ole välttämättä hyvää asian esiintuomisen retoriikkaa.
terv Matti
Hannu Numminen
08.11.09, 20:09
Koska itse olen viime aikoina askarrellut Varsinais-Suomalaisten sukujen kanssa, pitää myös varautua, että sukunimet eivät aina ole vanhuksille sitä mitä virallisissa asiakirjoissa lukee. Eli kun tuolla päin sukunimenä tavattiin vielä myöhäänkin - 1950-luvullakin - puhua vaikkapa Junnilan Jussista, on syytä tarkentaa oliko Junnila talon nimi. Isäntä saattoi olla vaikkapa Johannes Mikola.
Tämä tapa jatkui ainakin täällä Varsinais-Suomessa vielä 1970-luvulla ja jatkuu edelleen ainakin vanhoja muistellessa. Mutta onhan tätä käytäntöä ollut muuallakin Suomessa, vaimoni muistaa saman tilanteen Keski-Suomesta. Maken tarkennusneuvo on kyllä hyvä, syntyneiden luettelosta voi olla hankala löytää Mattilan Eeroa, kun Mattila onkin talo ja miehen virallinen nimi Erik Santanen. :) (keksittyjä esimerkkejähän nämä)
Hannu Numminen
08.11.09, 20:16
Ensi kerralla täytyy ottaa äänityslaite mukaan - tosin valokuvien ihmisten muistiinkirjaamisessa näin jälkikäteen ajatellessa ei pelkästä äänen nauhoittamisesta olisi ollut hyötyä jälkeenpäin.
-Ruokoja
Minullapa on ollut nauhoituksesta paljonkin hyötyä jälkikäteen nimenomaan valokuvien kohdalla! Lisäksi tallenteesta putkahtaa eteen sitä kuunnellessa asioita, jotka itse keskustelun aikana menivät korvien ohi.
Hankin viime kesänä digitaalisen sanelimen, taisi maksaa jotain 70 euroa. Se on pieni, tallennustilaa on tuntitolkulla ja liittäminen tietokoneeseen on helppoa USB-kaapelilla. Kahta en vaihda, ja toinen on sanelin haastattelutilanteessa! :D:
Lennuliini
24.03.15, 12:29
Harkinnassa äänityslaitteen hankkiminen. Millaisia käytössä? Millaista suosittelisitte haastatteluihin?
Turhaa hankkia erillistä. Käytä kännykkää. Satasella saat loistavan kännyn jolla äänität riittävän tasoista ääntä
Juha
Hei!
Kyllä jotkut vanhatkin ihmiset myös kirjoittavat sukuasioista mielellään, koska ennen kirjoitettiin esim. paljon kirjeitä eikä kirjallinen ilmaisu ollut harvinaista. Alla malliksi kysymyksiä, jotka aikoinaan lähetin 85-vuotiaalle tädilleni ja joihin sain mukavat vastaukset kirjeessä. Kaipa näitä kysymyksiä voisi hyödyntää myös haastattelussa, jos kirjaa itse vastaukset muistiin. Huomasin, että sisaruksetkin voivat antaa lapsuudenperheestään kovin erilaisia kuvauksia, joten mitä useampaa henkilöä ehtii haastatella, sitä täydemmän kuvan menneistä ajoista saa.
Terveisin jwesteri
KYSYMYKSIÄ ISOISÄSTÄ
LAPSUUS
- minkälainen oli isoisän lapsuus ? Kuinka hän tutustui isoäitiin ?
- entäpä teidän sisarusten lapsuus ? Mitä leikkejä muistat ? Oliko joku sisaruksista erityisen villi tai muuten erilainen kuin muut ? Mitä sairauksia muistat ja puhuttiinko kuolleista sisaruksista ?
- Keitä kaikkia teillä kotona asui ? (muita sukulaisia, työväkeä yms.)
- Minkälaisia kotitöitä lapset joutuivat tekemään ? (Kasvimaan kitkentää, marjanpoimuuta, puiden pilkkomista, lapsenvahdintaa tms.)
- kumpi vanhemmista piti enemmän lapsille kuria ? Millä tavalla ? Minkälaiset välit isoisällä ja isoäidillä oli ?
- miten joulua tai muita juhlia vietettiin ?
- mitkä olivat lapsuuden herkkuruokia ?
SOITTO
- soittiko isoisä sinun aikanasi vielä muuallakin kuin kotona ?
- oliko joku lapsista musikaalinen ?
KOULUTUS
- oliko isoisä käynyt muuta kuin kiertokoulua ? Hänhän osasi kai puhua ruotsia ?
- kuinka teillä kotona suhtauduttiin lasten koulunkäyntiin ?
- tuliko kotiin sanomalehteä tai luettiinko kirjoja ?
ELÄIMET
- mitä kotieläimiä teillä oli ? (hevosia, lehmiä, kanoja, porsaita, lampaita, kissoja, koiria ?) Kuka niitä enimmäkseen hoiti ?
- kalastiko tai metsästikö isoisä ?
TYÖ
- millaista maanviljelystä isoisällä oli ?
- hänhän toimi kai myös asioitsijana, mitä se tarkoittaa, minkälaisia asioita hän hoiti ?
- olisiko sinulla jotain paperia, jossa on isoisän omakätinen nimikirjoitus ? Haluaisin mielelläni siitä kopion.
LUONNE
- minkälaiseksi mieheksi kuvailisit isoisää ? Miten hän suhtautui muihin ihmisiin, lapsiin jne. ?
- minkälaisista aatteista hän oli innostunut ?
- mitkä asiat harmittivat tai ilahduttivat häntä ?
- oliko isoisällä lempinimeä ?
SOTA
- muistelen äidin kertoneen, että isoisä joutui kansalaissodan aikana olemaan jonkun aikaa punaisilta piilossa. Tiedätkö tästä enemmän ?
SANONNAT
- mitä isoisän tai isoäidin puheenparsia, sananlaskuja tai opetuksia on jäänyt mieleesi ?
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.