Palveluspaikkojen vaihtuminen

[Villel]

Olen pitempään pohtinut asiaa, joka entisaikoina oli hyvin yleinen. Piiat ja rengit vaihtoivat palveluspaikkoja hyvin tiheään, usein jopa vuoden välein siirtyivät talosta toiseen ja usein jopa naapuripitäjään edestakaisin. Eri palveluspaikkoja saattoi olla kymmenenkin. Harvoin he "viihtyivät" kahta vuotta kauemmin samassa talossa. Olen siis ihmetellyt, miksi näin. Mihin tämä jatkuva talosta toiseen siirtyminen perustui, eli mikä oli sen motiivi? Talonpoikaisjärjellä ajatellen luulisi, että olisi molempien osapuolien etu, että sama palkollinen pysyisi talossa mahdollisimman kauan, jolloin talon tavat tulisivat paremmin tutuiksi.
Osaako joku selittää, mistä tällainen käytäntö oikein johtui? Ehkä tätä on jossain hyvinkin jo selvitetty, mutta itse en ole löytänyt selitystä.
Ville Lehtinen

[Julle]

< Olen pitempään pohtinut asiaa, joka entisaikoina oli hyvin yleinen. Piiat ja rengit vaihtoivat palveluspaikkoja hyvin tiheään, usein jopa vuoden välein siirtyivät talosta toiseen ja usein jopa naapuripitäjään edestakaisin. Eri palveluspaikkoja saattoi olla kymmenenkin. Harvoin he "viihtyivät" kahta vuotta kauemmin samassa talossa. Olen siis ihmetellyt, miksi näin. Mihin tämä jatkuva talosta toiseen siirtyminen perustui, eli mikä oli sen motiivi? Talonpoikaisjärjellä ajatellen luulisi, että olisi molempien osapuolien etu, että sama palkollinen pysyisi talossa mahdollisimman kauan, jolloin talon tavat tulisivat paremmin tutuiksi.
Osaako joku selittää, mistä tällainen käytäntö oikein johtui? Ehkä tätä on jossain hyvinkin jo selvitetty, mutta itse en ole löytänyt selitystä.
>
Hei!

Eiköhän sitä ennenkin tarvittu työvoimaa pikemminkin kesällä ja ruokaa ei aina talossa riittänyt edes kasvavalle talonväelle. Naimisiin meno oli sitten yksi syy. Oppia oli otettava muualta, kuten nytkin viisas yrityksen omistaja tekee jälkeläisilleen.

Tuossa yksi havainto:
http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2009/01/palvelusven-liikkuvuudesta.html

Terveisin
Nykyajan pensaspaimentolainen pilvessä vai oliko se moderni diginomadi
Vai pitäisikö ottaa käyttöön "nettikulkuri" tai "elämäntapavalkonaama"?

[Antti Järvenpää]

Isolta osalta tässä liikkuvuudessa on kysymys naimattomien nuorten liikkumisesta.

Noin yleisestihän joka vuosi palveluspaikat menivät uuteen jakoon ja jokaisen piti löytää jokin palveluspaikka. Aivan samoin kuin nykyisin monet nuoret hakevat kokemusta monesta työpaikasta, niin samoin lienee tuolloinkin, ja kun kaveri meni jonnekin, meni varmaan ystävä helposti perässä.

Huomiotta ei myöskään pidä jättää sitä, että palveluspaikat oli sen ajan mahdollisuus tavata tuleva puoliso. Toisaalta moni saattoi haluta etäisyyttä kotiinsa ja mahdollisuuden aikuistua.

[PVuorio]

Googlaapa ihan vaikka huviksesi "pestuumarkkinat" tai "kissaviikot". Wiki antaa aika hyvän selostuksen.

[Villel]

Kiitoksia kaikille vastaajille ja kommentoijille. Jostain syystä tämä keskustelu on siirtynyt myös SukuHakurin puolelle. Ihan mielenkiintoista tietoa ja näkemystä on tullut esille. Toki olin kysymystä tehdessäni tietoinen jokasyksyisistä pestuumarkkinoista. Silti koen, että edelleenkin perusihmettelyn aiheeni on ainakin osoittain avoin: Miksi niin usein vaihdettiin palveluspaikkaa ja niin harvoin jatkettiin samassa talossa? Ehkä todella rengin tai piian vaihtelunhalu oli tärkein selittävä tekijä.
Ville Lehtinen

[PVuorio]

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

[Leo Suomaa]

Muistan joskus kauan sitten kuulleeni talollisten sanonnan, jonka mukaan isäntäväen mielestä ei ollut hyväksi, jos renki tai piika alkoi luulla kuuluvansa talonväkeen. Tämä ei tietenkään ollut syynä palveluspaikkojen vuosittaiseen vaihtumiseen.

[Julle]

< Muistan joskus kauan sitten kuulleeni talollisten sanonnan, jonka mukaan isäntäväen mielestä ei ollut hyväksi, jos renki tai piika alkoi luulla kuuluvansa talonväkeen. Tämä ei tietenkään ollut syynä palveluspaikkojen vuosittaiseen vaihtumiseen. >

Ruoho oli varmaan vihreämpää keväällä ;-), mutta miten olisi henkilökemiat
Tilikausi taisi loppua marraskuun alussa kekreihin? Ja jos nykyaikaan verrataan epäpätevät ja pätevätkin opettajan vaihtavat työpaikkaa, kun ei saa kuin vuoden määräaikaisen. Vuokratyöfirmoista puhumattakaan, joissa on jopa lyhyempiäkin työsuhteita "nollasopimuksilla"

Silleen

[Jouni Kaleva]

Muistan joskus kauan sitten kuulleeni talollisten sanonnan, jonka mukaan isäntäväen mielestä ei ollut hyväksi, jos renki tai piika alkoi luulla kuuluvansa talonväkeen. Tämä ei tietenkään ollut syynä palveluspaikkojen vuosittaiseen vaihtumiseen.
Ja luonnollisesti päinvastoin: renki ja piika irtosi talosta sitä herkemmin, mitä huonompi oli palkollisen kohtelu.

[Matti Lund]

Ja luonnollisesti päinvastoin: renki ja piika irtosi talosta sitä herkemmin, mitä huonompi oli palkollisen kohtelu.

Kruunu pyrki turvaamaan oman etunsa ankaralla palkollisia koskevalla lainsäädännöllä, joka myös tuki isäntäväen etua.

Kruunulla oli suorastaan sotatila kaikenlaisia, vähäisimpiäkin joutilaisuuden ilmennyksiä vastaan ja niistä näpäytettiin. Jos itsellinen ei ollut täysin työkykyinen vieraalla paikkakunnalla, eli isännät eivät huolineet tätä, hänet karkotettiin syntymäpaikkakunnalleen. Sääliä ei tunnettu tai sen vaikutus kollektiivisesti eliminoitiin. Hyysäämisestä yhytettyä isäntää näpäytettiin. Ikiomat reppanat tietysti julistettiin ruotuvaivaisiksi, joista piti kristillisesti jotenkin huolehtia.

Palkollisten oikeudet olivat heikot ja huomattavalla osalla palvelusväkeä oli tilanne, jossa ei ollut mitään valinnanvapautta. Monen oli pakko ottaa vastaan heille määrätty palvelussuhde. Tässä ketjussa on mielipiteitä, jotka eivät ota huomioon säätyhteyskunnassa vallinneita työmarkkinaolosuhteita eikä isäntävallan ulottuvuutta, vaan uskovat, että työntekijöillä oli lähes sellainen yksilönvapaus kuin nykyään tai industrialismin myöhäisvaiheessa.

Suurimmassa osassa palveluskontrahdin rikkomisriitoja, joissa isäntä oli kantajana, vastaaja valitti jatkuvasta väkivaltaisesta kohtelusta, jonka takia oli pakotettu rikkomaan kontrahdin ja karkaamaan palveluksesta. Niissä tapauksissa, joissa renki tai piika oli kiistelemättä valmis korvaamaan isännän esittämät kulut, väkivalta oli varmaankin ollut sietämätöntä/kohtuutonta. Pääsääntöisesti palkollinen pyrittiin pakottamaan takaisin isännän palvelukseen, jos isäntä niin tahtoi. On muistettava, että väkivaltaisuus hyväksyttiin johonkin rajaan asti, mutta jos kykeni näyttämään mustelmansa, ruhjeensa ja piiskansiiman jäljet jonkin luotettavan todistajan avulla, oikeus sattoi ollakin yhtäkkiä palkollisen puolella.

Yksi alaryhmä kotrahtiriidoissa rengin ja isännän välillä erottuu ylitse muiden: hyvin monet armeijan upseerit, jotka ovat toimineet puustellin tai perintötalonsa isäntinä, kantoivat huomattavasta osasta renkien karkaamisista ja rengit yleensä haastettuina kertoivat enimmäkseen syyksi jatkuvan pieksämisen. Siviilipuolella valitettiin silloin tällöin sitäkin, että isäntä piti nälässä. Oli aikoja, jolloin isäntäväkikin kärsi nälästä, mutta näinä aikoina isäntäväkeä ei syytetty siitä.

Isäntä teki rengin kanssa kontrahdin enimmäkseen omasta aloitteestaan ja määräsi sen perusteella palvelusajasta. Palvelusaika kuvastaa enemmän isännän kuin rengin tai piian tahtoa ja palkollisen oli elettävä alistettuna sen mukaisesti.

Tietysti pitäjässä mahdollisesti vallitseva työvoimapula antoi oman mausteensa työmarkkinoihin ja palvelusväen värväämiseen.

terv M Lu

[JouniK]

Tietysti pitäjässä mahdollisesti vallitseva työvoimapula antoi oman mausteensa työmarkkinoihin ja palvelusväen värväämiseen.

Aivan. Etenkin isonvihan jälkeen vallitsi todellinen työvoimapula. Moni naimaton ihminen olisi mieluummin jäänyt kotitaloonsa auttamaan, mutta kun sallitun työvoiman määrää oli rajoitettu, heidät tulkittiin irrallisiksi ja henkikirjoittaja merkitsi johonkin kartanoon. Kaikki tähtäsi tietysti säätyläisten työvoiman saatavuuden turvaamiseen. Tuohon aikaan käräjäsalissa ja niiden ulkopuolella käytiin pitkiä taisteluita työväestä. Palvelukseen saapumatta jäämisiä ja karkaamisia tapahtui.

Kuten yllä jo huomautettiin, työolot olivat (vielä paljon myöhemminkin kuin Ruotsin ajalla) heikot. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa. Työaika oli yleensä 4-21. Avoin kritiikki oli ilmeisesti harvinaista, mutta sarkasmi osattiin, kuten monet kaskut osoittavat. 1860-luvulla syntynyt isoisoäitini on muistellut, että palvelusväen ruokavalio oli monipuolinen ja vaihteleva. Yleensä oli ”piimeä, leipeä ja kaloo”, toisinaan taas ”kaloa, piimeä ja leipeä”. Eräässä talossa rengit olivat tyytymättömiä ruokaan. He tekivät särjelle tikuista puujalat ja laittoivat rahan sen suuhun ja asettivat sen seisomaan tuvan lattialle. Kun talon emäntä huomasi särjen ja vaati selitystä, rengit selittivät että pantiin särki ostosreissulle.

[Leo Suomaa]

Uuno Pulkkila on sivulle 411 Padasjoen historiaan (Jyväskylä, 1947) kirjoittanut pikkutapauksesta, "joka tavallaan edustaa yleistä ajattelutapaa."

"Alhon kartanossa valoivat mamsellit uudenvuodentinoja ja he tarvitsivat vettä. Eräs heistä oli keskiyön aikana halunnut mennä vaatimaa palvelijaa vedennoutoon, mutta kartanon rouva koetti sääliä raskaan työpäivän suorittanutta apulaistaan ja sanoi: 'Onhan palvelijakin ihminen.' Tytär tästä vain yltyi, polki jalkaa lattiaan ja sanoi: 'Onko piika mikään ihminen!'"

Sama sanonta on tuttu muualtakin. Isoäitini, joka oli syntyjään Alhon naapurikylästä ja joka oli nuoruudessaan piikana usemmassakin talossa vaikkei Alhon kartanossa, muisteli ja toisteli tätä mamsellin lausahdusta koko lopun ikänsä.

Sikäli kuin olen päätellyt oikein, Alhon uudenvuodentinoja valettiin sen jälkeen kun palvelupakko ja laillinen suojelu oli jo kumottu.

[Antti Järvenpää]

Asiasta löytyy tutkittuakin tietoa, kuten Tiina Miettisen väitöskirja vuodelta 2012

https://tampub.uta.fi/handle/10024/66932

jonka esittelytekstissä Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta voi poimia vaikkapa seuraavan pätkän.

Palvelukseen lähtö on usein tulkittu pakoksi, joka vei nuoren tytön vastentahtoisesti kauas kotoaan vieraiden armoille. Tilanne ei todellisuudessa ollut aina näin. Piiaksi lähteminen avasi nuorelle naiselle myös mahdollisuuden edetä yhä paremmin palkattuihin tehtäviin sekä tarvittaessa päästä pois ahtaasta sukupiiristä. Piikoina naiset pystyivät ansaitsemaan omaa rahaa eikä avioituminen ollut heille ainoa keino turvata tulevaisuus. Naiset saattoivat 1700-luvulla yhä paremmin määritellä itse avioitumisensa ajankohdan ja valita itsenäisesti aviopuolisonsa. Iän myötä hyvin ansaitsevan ja taitavan piian mahdollisuudet paranivat avioliiton suhteen. Kiinnostavaa on sekin, että usein tilattomien keskuudessa naiset olivat jopa useita vuosia aviomiestään vanhempia.

Miettisen väitöskirja on kaiken kaikkiaan silmiä aukaiseva sen lisäksi että se muuttaa monia ennakkokäsityksiä.