Erisnimien latinankieliset muodot tieteellisissä teksteissä

[Essimi]

Onko jossain kirjoitettu tai kirjoittamaton sääntö, että asiakirjoissa esiintyviä latinalaisessa muodossa olevia erisnimiä pitää perusmuodon sijaan käyttää siinä taivutusmuodossa kuin ne alkuperäistekstissä esiintyvät? Tämä nousi mieleen kun luin Genoksen Sursill-artikkelia. Esim. nimimuotoa Henricum Jacobi on suorassa keronnassa, ei lainauksessa, ainakin sivuilla 6 ja 7. Peruslatinan mukaan pitäisi olla Henricus Jacobi. Sivulla 11 mainitaan sekä Henricum Laurentii Lithovium että Henrici Laurentii (p.o. Henricus Laurentii Lithovius), taisipa jollain sivulla olla myös joku Simonem. Mielikuvaksi jäi, että virheitä oli paljon.

Missä siis on sääntö tällaiselle kieliopin vastaiselle ilmiölle, kun kyse ei ole yksittäisestä lapsuksesta, vaan läpi tieteellisen artikkelin juoksevasta käytännöstä artikkelissa, joka varmasti on sekä oikoluettu että vertaisarvioitu?

[Tiina Miettinen]

”Väärien” nimimuotojen käyttö on ollut mainitussa artikkelissa harkittua ja tarkkaan punnittua.

Tieteellisessä artikkelissa on ensisijaisen tärkeää, että lukija ymmärtää artikkelin idean ja sisällön. Tässä artikkelissa siis vertaillaan Peitziuksen vuoden 1747 Sursill-käsikirjoitusta muista asiakirjoista löytyviin tietoihin. Tällöin on tärkeää, että lukija on perillä, milloin viitataan nimenomaan Peitziuksen käsikirjotuksessa mainittuun henkilöön. Jos saman henkilön nimi kirjoitetaan artikkelissa usealla eri tavalla, niin lukija menee sekaisin, kuka henkilö on kulloinkin kyseessä. Eri asiakirjoista löytyy kymmeniä erilaisia nimimuotoja Sursill-suvun varhaispolvien edustajille - niin ruotsiksi kuin latinaksikin. Jonkinlaista nimien yhtenäistämistä on aivan pakko tehdä. Tässä artikkelissa päädyin pitkän pohdinnan seurauksena tällaiseen ratkaisuun. Onko se sitten oikea vai väärä, en osaa sanoa. Kyse on tapauskohtaisesta ratkaisusta. Suomeksi kirjoittaminen ruotsinkielisistä eri aikakausien asiakirjoista on aina haasteellista ja asian tekeminen ymmärrettäväksi on aina ensisijainen päämääräni.

Kun artikkelissa viitataan suoraan Peitziuksen vuoden 1747 käsikirjoitukseen, käytetään kerronnassa sitä muotoa, joka on ollut kyseisessä käsikirjoituksessa. Joten sivuilla 6 kerronnassa on käytetty muotoa ”Henricum Jacobi” koska sillä viitataan suoraan käsikirjoituksesta löytyvään henkilöön. Sivulla 7 toisen palstan toiseksi viimeisessä kappaleessa viitataan jälleen suoraan käsikirjoitukseen: ”Peitziuksen käsikirjoituksessa mainittu…” ja myöhemmin uudelleen sanoilla ”on merkitty”. Ja nimet siis ovat Peitziuksen ilmoittamassa muodossa ”Henricum Jacobi” ja ”Canutus Henrici” jne.

Edelleen sivulla 11 kolmannen kappaleen alussa todetaan ”Peitziuksen käsikirjoituksen mukaan…” ja kerrotaan Katarina Östenintyttären puolisoiden nimet siten kuin ne on kirjattu kyseiseen vuoden 1747 käsikirjoitukseen.

Ehkä lainausmerkkejä olisi voinut käyttää lisääkin selventämään suoria viittauksia käsikirjoitukseen. Päätavoitteeni oli tehdä lukijalle mahdollisimman ymmärrettäviksi alkuperäisasiakirjojen ja 1700-luvun käsikirjoitusten väliset erot. Toivoakseni latinantaitoiset voivat samalla tarkastella sitäkin, miten latinan kielioppi on nimien suhteen muuttunut. Gabriel Peiziuksen (tai mahdollisesti suoraan Johannes Terserukselta kopioidut) nimimuodot eivät todellakaan ole nykylatinan kieliopin mukaisia mutta ne kertovat omalla tavallaan latinankielen kehityksestä.

Terveisin
Tiina Miettinen

[Essimi]

Kiitos valaisevasta selvityksestä! Jotain tuollaista ajattelinkin nimimuotojen taakse kätkeytyvän. Ainakin osittain suorat lainaukset kävivät helposti ilmi tekstistä, eikä niiden suhteen ollut mitään ihmeteltävää. Pitääpä lukea uudelleen, uudella näkökulmalla. Ja mukava muuten lukea Sursilleistakin neutraalia tekstiä, ilman puolesta tai vastaan asennetta.