Tilan tai talon nimeäminen

[JesperR]

Isojaon jälkeen, kun kruununtila oli ostettu perintötilaksi, tiloja alettiin lohkoa.
Tiloja halottaessa syntyi uusia tiloja, jolle uusi isäntä antoi nimen. Minkälainen nimenantamismenettely mahtoi olla 1900 luvun alkupuolella.

Mikähän virasto näitä kunnissa hoiteli ja löytyyköhän niistä vielä dokumentteja sukututkimusta varten?

[Matti Lund]

Isojaon jälkeen, kun kruununtila oli ostettu perintötilaksi, tiloja alettiin lohkoa.
Tiloja halottaessa syntyi uusia tiloja, jolle uusi isäntä antoi nimen. Minkälainen nimenantamismenettely mahtoi olla 1900 luvun alkupuolella.

Mikähän virasto näitä kunnissa hoiteli ja löytyyköhän niistä vielä dokumentteja sukututkimusta varten?

Tässä jonkinlainen nyrkkisääntö, joka soveltuu laajalti esim. 1700 -luvulle.

Ennen 1800 -luvun uusia lakeja ja kuntauudistuksia muutamasta lautamiehestä koostuva käräjillä määrätty syynimiehistö katselmoi kruunun edustajan kanssa paikan ja laati katselmustoimituskirjan, joka otettiin tiedoksi sisään tuomiokirjaan. Maanmittaaja oli joissakin tapauksissa mukana ja laati tiluksista karttakuvauksen. Kruununtilan perinnöksilunastamisesta laadittiin anomus kamarikollegiolle, joka puolsi tai epäsi hankeen ja määräsi kuninkaallisen asetuksen ja taloa koskevien asiakirjojen perusteella lunastushinnan sille.

Joihinkin tarkastusmaakirjoihin on saatettu lisätä huomautssarakkeeseen kamarikollegion ko. päätökset (tilan nimi, päiväys, lunastushinta yms.)

Kihlakunnan tuomiokirjoissa on myös viittauksia kamarikollegion päätöksiin.

Kuninkaallisen kamarikollegion pöytäkirjojen arkistoja on säilynyt, muttei kaikista päätöksistä.

Useimmiten aivan uudelle vanhasta jaetulle tilalle annettiin nimeksi yksinkertaisesti sen paikan vanha paikannimi, jonka alueella uuden tilan asuintontti sijaitsi. Jos paikalla ei ollut vielä nimeä, se nimettiin äkkipäätä tapaan "Mäki", "Lahti", "Virta" ja isäntä alkoi käyttää niiden mukaista nimeä "Mäkelä/Mäkinen", "Virtala/Virtanen", "Lahti/Lahtinen" jne...

Muitakin tapoja varmaan oli, mutta tämä oli käsittääkseni se suosituin tapa.

Kruununmaahan saattoi myös koostua useista muinoin autioituneista tiloista ja kun se jaettiin uudestaan, saattoi kohdalle osua suurinpiirtein ne tietyt tilukset, jotka olivat muinoin autioiduttua myöhemmin liitetty emotilaan. Tällöin vanha talonnimi saattoi palata takaisin maakirjaan. Itse asiassa tällaisesta on kohtalaisesti esimerkkejä.

Nimestä pidettiin neuvoa, mutta vaikuttaa siltä, ettei uuden isännän mahdollisesti ehdottama aivan uusi nimi yleensä mennyt läpi, jos alla oli vanha tilusnimi. Tavallaan valitsemalla paikan, isäntä sai "ilmaiseksi" nimenkin.

terv Matti Lund

[JesperR]

Oikein hyvää taustatietoa sukututkimukseen. Kiitos.

Mielenkiintoista olisi tietää myös miten ja kenellä 1900 luvun alussa talon nimi piti hyväksyttää. Vaikkapa isojaon jälkeen kun tiloja lohottiin.

[Kiikasta]

Ainakin Satakunnassa alettiin tiloja halkoa jo 1760-luvulta lähtien, perintötiloja yhtä hyvin kuin kruununtiloja ja tilar saivat lähes aina Yli-, Ala- , Iso-, Vähä-, Kylä-, Metsä- tai muun sellaisen liitteen vanhan nimensä eteen. Kruunutilojen perinnöksiosto alkoi vasta 1800-luvun puolella eikä siinä yhteydessä tilojen nimet muuttuneet.
Kun sitten 1890-luvun tienoilla tiloista sai lohkoa ns. palstatiloja, nämä tilat saivat yleensä nimensä kuten nykyäänkin eli ostaja sai ottaa tilalle nimen, mieluimmin jonkin vanhan paikannimen, torpan tms. nimen ja luultavasti ei tarvittu maanmittaria suurempaa herraa tai raatia nimeä hyväksymään.

[Matti Lund]

Ainakin Satakunnassa alettiin tiloja halkoa jo 1760-luvulta lähtien, perintötiloja yhtä hyvin kuin kruununtiloja ja tilar saivat lähes aina Yli-, Ala- , Iso-, Vähä-, Kylä-, Metsä- tai muun sellaisen liitteen vanhan nimensä eteen. Kruunutilojen perinnöksiosto alkoi vasta 1800-luvun puolella eikä siinä yhteydessä tilojen nimet muuttuneet.
Kun sitten 1890-luvun tienoilla tiloista sai lohkoa ns. palstatiloja, nämä tilat saivat yleensä nimensä kuten nykyäänkin eli ostaja sai ottaa tilalle nimen, mieluimmin jonkin vanhan paikannimen, torpan tms. nimen ja luultavasti ei tarvittu maanmittaria suurempaa herraa tai raatia nimeä hyväksymään.

Koska ikivanhoilla nimillä oli määritetty mahdollisimman tarkasti niiden sisältämien maitten laillisia nautintaoikeuksia, ne vakauttivat omalta osaltaan maanomistusoloja. Nimet oli "sementoitu" tuomiokirjoihin, joiden otteista ne olivat tarkistettavissa. Vähäinen osa keskiaikaisia maankäyttöasiakirjoja on säilynyt huomattavimmalta osaltaan sen takia, että ne tuotiin käräjille uudistettaviksi ja tiedot niistä on myöhempien käräjätuomarien tekstien kopioita varhaisempien käräjätuomareitten tuomioista. Siten osa vanhaa piennimistöä on kulkeutunut kirjallisesti keskiajalta nykyaikaan asti.

Uusia paikannimiä syntyi harvakseltaan ja tarkasti harkiten ja mitään huomattavia nimiuudistuksia ei voitu toimeenpanna, koska sellaisesta olisi seurannut loputtomia maankäyttöriitoja siksi, kun vanhat kameraaliset nautintojen määritykset olisivat olleet myöhemmin sekalaisesti eri nimillä ja mm. aikaisemmin saavutettu yksimielisyys nimien määrityksistä olisi sen myötä kadonnut.

Muistetaan myös, että joillakin oli hallinnassaan sekaisin perintö- ja kruununtiluksia, jolloin perinnöksilunastuksella saatiin maitten maaluonto yhtenäistettyä perintömaaksi, mikä lisäsi vakautta.

terv Matti Lund