Käytännesääntöjen oikeudellinen merkitys

[P. T. Kuusiluoma]

Käytännesääntötyöryhmä ei ole luonut uutta lainsäädäntöä; se kuuluu valitsemillemme edustajille Arkadianmäellä. Emme ole tuottaneet sellaisia tulkintoja, jotka olisivat kireämpiä kuin henkilötietolain noudattamista valvomaan asetetun viranomaisen eli tietosuojavaltuutetun tähän asti esittämät tulkinnat - kirkkaasti päin vastoin! Emme myöskään esitä suosituksia ja ohjeita, jotka pyrkisivät rajoittamaan sukututkimuksen harjoittamista maassamme.

Käytännesääntöjen perustarkoitus on ottaa huomioon tietyn alan erityispiirteet henkilötietolain soveltamisessa. Kysymys on itsesääntelystä, ts. siitä että tietty ala tai ammattiryhmä laatii itse itselleen omaa toimintaansa ohjaavia käytäntöjä. Käytännesääntötyöryhmä on yhteistyössä tietosuojavaltuutetun kanssa tuottanut sukututkijoille tarkoitetun ohjeistuksen. Tietosuojavaltuutettu on tarkastanut tämän ohjeistuksen ja siten siitä on tullut henkilötietolain tarkoittamat käytännesäännöt, joilla on virallinen ja tietynasteisen normatiivinen asema.

Oikeusoppineet puhuvat soft-lawsta eli pehmeästä laista. Käytännesääntöjen oikeudellinen merkitys on vielä paljolti avoin oikeuskäytännön puuttumisen vuoksi. Käytännesääntöjen katsotaan rinnastuvan ns. tavanomaiseen oikeuteen, jolla tarkoitetaan vakiintuneita käyttäytymismalleja, joihin yhteiskunnan jäsenet ovat yleisesti sitoutuneet, vaikka ne eivät sisällykään kirjoitettuun lakiin. Voidaan puhua myös hyvästä tavasta, jolla viitataan tietyssä toimintaympäristössä vakiintuneisiin ja perusteltuina pidettyihin käytäntöihin.

Käytännesääntötyö on jatkuva prosessi, joka on nyt vasta alussa. Sukututkimuksen käytännesääntöjen soft-law -status on vielä edessäpäin. Juuri nyt käytännesäännöt ovat vielä sukututkijoille esitetty ehdotus hyväksi tavaksi henkilötietojen käsittelyä varten. Tästä eteenpäin jokainen sukututkija omassa toiminnassaan tekemillään valinnoilla vaikuttaa siihen tuleeko näistä käytännesäännöistä se hyvä tapa, joksi ne on tarkoitettu. Prosessiin kuuluu, että muutaman vuoden kuluttua tilanne selvitetään.

Suomen Sukututkimusseura on käytännessääntötyössä kaiken aikaa tarkkaan pitänyt mielessään tutkimuksen vapauden ja sukututkijoiden edut. Seuran tehtävänä valtakunnallisena sukututkimusjärjestönä on ajatella myös sukututkimuksen suhdetta meitä ympäröivään yhteiskuntaa. Suomalaiset suhtautuvat sukututkimukseen hyvin myönteisesti ja varsinkin sukukirjojen julkaisemista pidetään suuressa arvossa. On mitä suurimmassa määrin sukututkijoiden edun mukaista, että tilanne pysyy sellaisena ja jos mahdollista kehittyy vielä paremmaksi.

Suomen Sukututkimusseura esittää voimakkaan suosituksen, että sukututkijat omassa toiminnassaan noudattavat käytännesäännöissä esitettyjä ohjeita.

[Veikko Leskelä]

Tietosuojavaltuutettu korosti neuvotteluissamme 11.6.2008 erityisesti käytännesääntöihin sitoutumista ja sitouttamista kaikkien neljän sääntöosapuolen toimesta.

Sitouttaminen otetaan siksi Sukuseurojen Keskusliitossa kuten muissakin sääntöosapuolissa vakavasti, koska käytännesäännöt perustuvat suoraan eduskunnan säätämään tai muuhun sitovaan lainsäädäntöön, johon pitää vaikuttaa erikseen.

Pasi Kuusiluoman sitouttamisvetoomukseen on siten helppo yhtyä.

Kuten allaolevasta tietosuojavaltuutetun sääntöjen tarkastusilmoituksen otteesta ilmenee, niin sääntöjen käytännön toimivuutta seurataan jatkossa ja otetaan huomioon sopivassa vaiheesssa täydennys- ja uusimistarpeet. Ne voivat olla sekä lainsäädännön muuttumisesta että muista tärkeistä tarpeista johtuvia.

Ote tsv.n saatteesta 13.6.2008:

Suomen Sukututkimusseura
Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry
Karjalaisten Sukuyhteisöjen Liitto ry
Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ry


KÄYTÄNNESÄÄNTÖJEN TARKASTAMINEN



Henkilötietolain (523/1999) 42 §:ään viitaten ilmoitan tarkastaneeni 11.6.2008 päivätyt sukututkimustoimialan käytännesäännöt "Hyvä henkilötietojen käsittely sukututkimuksessa ja sukuyhteisöissä".

Kiitän kaikkia mukana olevia yhteisöjä rakentavasta ja erittäin hyvin sujuneesta yhteistyöstä.

Kuten myös 11.6.2008 käydyissä neuvotteluissa sovimme, yhteistyötä tullaan jatkamaan mm. seuraamalla käytännesääntöjen toimivuutta ja vaikutuksia sukututkimustoimialalla sekä tarpeen mukaan täydentämällä tai uudistamalla nyt tarkastettua asiakirjaa.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio

Ylitarkastaja Arja Puukka


VL, OTL
käytännesääntötyöryhmän pj

[P. T. Kuusiluoma]

Sitoutuminen ja sitouttaminen ovat tässä yhteydessä kovin abstrakteja käsitteitä, joita on vaikea käyttää.

Sitouttaminen on aktiivista toimintaa ja sisältää käytännesäännöistä puheen ollen sen ajatuksen, että jokin taho pyrkii vaikuttamaan niin, että sukututkijat sitoutuvat noudattamaan käytännesääntöjä.

Käytännössä sitouttaminen tarkoittaa käytännesäännöistä tiedottamista ja niiden sisällöstä kouluttamista. Se tarkoittaa myös sitä, että sukututkijoiden juridisessa neuvonnassa henkilötietojen käsittelyä koskevat kohdat perustuvat käytännesääntöihin.

Tiedottamisen, koulutuksen ja neuvonnan tuloksena sukututkijoiden toivotaan omassa tutkimustyössään toimivan käytännesääntöjen esittämällä tavalla ja tällä tavoin sitoutuvan niihin.

Tarjoituksena ei siis ole ryhtyä keräämään allekirjoituksia sitoutumispapereihin, joissa sukututkijat juhlallisesti vakuuttavat uskollisuuttaan käytännesäännöille. Vaikka ei ehkä olisi hullumpi ajatus, jos käytännesäännöt ohjenuorakseen ottaneet tunnustaisivat sen vaikka täällä Suku Forumilla...

[Veikko Leskelä]

Kun on yhteisötasolla tehty hyväksymispäätökset ja sitoutuminen käytännesääntöihin, niin yksilötasolla (eriasteiset yhteisöjen jäsenet) sitoutuminen käytännesääntöihin vie oman aikansa.

Sitouttaminen koetaan monesti "aivopesuna", mihin asioita kyseenalaistavat ja riitauttavat tahot eivät silloin tällöin - eikä varsinkaan tällä foorumilla - ole kovinkaan vastaanottavaisia.

Sukututkimustoimialalla käytännesäännöt on niin iso toimintakulttuurin muutos, että päätettyjen käytänteiden omaksuminen ja niihin sitoutuminen vie monen osalta aikansa ja vaatii kaikilta sääntöosapuolilta aikaa sekä omaa työtä ja yhteistyötä.

Suoraan sitovaan lainsäädäntöön perustuvina käytännesääntömme ovat tavanmukaista vahvempaa "soft-law:ta". Siksi soveltajakohtainen sitoutumisprosessi on varsin vaativa.

Pidän kuitenkin käyttäjä- ja yhteisökohtaista käytännesääntöihin sitoutumista ensiarvoisen tärkeänä nimenomaan kansalaisten ja koko sukututkimustoimialan luottamuksen parantamisen kannalta.

Luottamuksen kehittämisen hyväksi kannattaa tehdä kaikki voitava, vaikka täällä vierastetaankin "korulauseita".

VL

[P. T. Kuusiluoma]

Sukututkimustoimialalla käytännesäännöt on niin iso toimintakulttuurin muutos, että päätettyjen käytänteiden omaksuminen ja niihin sitoutuminen vie monen osalta aikansa ja vaatii kaikilta sääntöosapuolilta aikaa sekä omaa työtä ja yhteistyötä.

Sukututkimuskenttää tuntevat voivat käytännesääntöihin tutustuessaan havaita, että todellisuudessa ne eivät tuo mukanaan mitään niin mahtipontista kuin "ison toimintakulttuurin muutoksen". Kysymys on siitä, että nyt tiedämme kenen ja missä tilanteissa henkilötietolakia on noudatettava sekä miten se tulee tehdä. Tässä suhteessa sukututkijoiden keskuudessa on ollut epätietoisuutta ja juuri sen poistamiseksi käytännesäännöt laadittiin.


Pidän kuitenkin käyttäjä- ja yhteisökohtaista käytännesääntöihin sitoutumista ensiarvoisen tärkeänä nimenomaan kansalaisten ja koko sukututkimustoimialan luottamuksen parantamisen kannalta.

Luottamuksen kehittämisen hyväksi kannattaa tehdä kaikki voitava, vaikka täällä vierastetaankin "korulauseita".

Olen tässä asiassa jyrkästi eri mieltä. Oman käsitykseni on, että kansalaiset suhtautuvat hyvin myönteisesti sukututkimukseen. Sukututkijoilla ei siis ole mitään syytä tuntea, että meidän olisi tehtävä jotakin, jotta kansalaisten luottamus sukututkimusta kohtaan paranisi. Meidän on huolehdittava ainoastaan siitä, että tilanne säilyy näin erinomaisena.

[Sami Lehtonen]

Sukututkimuskenttää tuntevat voivat käytännesääntöihin tutustuessaan havaita, että todellisuudessa ne eivät tuo mukanaan mitään niin mahtipontista kuin "ison toimintakulttuurin muutoksen". Kysymys on siitä, että nyt tiedämme kenen ja missä tilanteissa henkilötietolakia on noudatettava sekä miten se tulee tehdä. Tässä suhteessa sukututkijoiden keskuudessa on ollut epätietoisuutta ja juuri sen poistamiseksi käytännesäännöt laadittiin.

Tähän on helppo yhtyä. Käytännesäännöissä on tuotu yhteen sukututkimuksen kannata relevantit henkilötietolaki, julkisuuslaki ja osin myös rikoslaki. Kahta ensimmäistä tulee noudattaa ja siten pyrkiä välttämään, että kolmas tulisi sovellettavaksi. Jos tässä muutosta on, niin toivottavasti suhtautumisessa käytännesääntöihin pureksittuna ohjeistona lain kirjaimen noudattamiseen - ei välttämättä sinänsä niiden laatimiseen osallistuneiden yhteisöjen tai itse henkilöiden mielipiteenä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Humen giljotiini on varsin hyvä työväline.

Olen tässä asiassa jyrkästi eri mieltä. Oman käsitykseni on, että kansalaiset suhtautuvat hyvin myönteisesti sukututkimukseen. Sukututkijoilla ei siis ole mitään syytä tuntea, että meidän olisi tehtävä jotakin, jotta kansalaisten luottamus sukututkimusta kohtaan paranisi. Meidän on huolehdittava ainoastaan siitä, että tilanne säilyy näin erinomaisena.

Lainaus katkaisi pois Veikon osuuden viestistä, mutta tästä olen Pasin kanssa samaa mieltä - ei kansa ole menettänyt luottamusta sukututkimukseen, mutta lainsäätäjältä se lienee joskus mennyt - ainakin jos verrataan kotimaista lainsäädäntöä ruotsalaiseen. Nimenomaan sitoutuminen käytännesääntöihin ja vuorovaikutus viranomaisten ja lainsäätäjän kanssa voi jatkossa mahdollistaa sen, että sukututkimus voisi saada lisää erivapauksia. Käytännesääntöjen ylenkatsominen ja peräti kansalaistottelemattomuus eivät ole välineitä, joilla lainsäätäjä saadaan myöntämään meille lisää erivapauksia. Tätä on syytä miettiä itse kunkin.

Työ käytännesääntöjen osalta ei ole ohi - vasta nyt se alkaa!

[Veikko Leskelä]

1. Kysymys on siitä, että nyt tiedämme kenen ja missä tilanteissa henkilötietolakia on noudatettava sekä miten se tulee tehdä. Tässä suhteessa sukututkijoiden keskuudessa on ollut epätietoisuutta ja juuri sen poistamiseksi käytännesäännöt laadittiin.


2. Olen tässä asiassa jyrkästi eri mieltä. Oman käsitykseni on, että kansalaiset suhtautuvat hyvin myönteisesti sukututkimukseen. Sukututkijoilla ei siis ole mitään syytä tuntea, että meidän olisi tehtävä jotakin, jotta kansalaisten luottamus sukututkimusta kohtaan paranisi. Meidän on huolehdittava ainoastaan siitä, että tilanne säilyy näin erinomaisena.

vast:

1. Tässähän emme ole ollenkaan eri mieltä, vaan Pasin ja Samin kanssa samoilla linjoilla. Tietosuojavaltuutettu korosti 11.6.2008 käytännesääntöjen käytännön toimivuuden seuraamista ja siinä meillä kaikilla on suuri haaste. Se vaatii myös pyyteetöntä yhteistyötä tulkintojen hakemisessa ja yhteisiksi saamisissa. Käytännesääntöjen lakisidonnainen tarkoitus tulee aina pitää taustalla mielessä.

2. Omassa kekstissäni korostin luottamusta koko sukututkimustoimialaan ja sen edelleen parantamista. Kaikki tietävät, että sukuharrastus on pop eikä se lopu käytännesääntöihin, vaan voi niiden ansiosta edelleen kehittyä ja kasvaa ja pelisääntöjä noudattaen sujua esteettömämmin kuin ennen käytännesääntöjä vallinneessa epätietoisuuden ja turhien oikeusriitojen tilanteessa.

Rekisteriselosteiden käyttö aikaisempaa laajemmassa määrin väestötietojen hankinnassa tulee helpottamaan huomattavasti sukututkijoiden ja - yhteisöjen työtä. Mm. maistraattien päälliköt tarvitsevat pikimmiten tiedoksi toimialamme käytännesäännöt ja siinä asiassa myös tietosuojavaltuutettu lupasi olla tukenamme.

Itse asiassa olemme Pasin ja Samin kanssa samoilla linjoilla, mutta asiayhteydestään irrotetut erilliset kommentoidut kohdat antavat viestien sisällöstä ja niiden tarkoituksesta oudon kuvan.

Yhteistyötä tarvitaan edelleen ja nyt käytännesääntöjen käytäntöön viemisen vaiheessa aikaisempaa intensiivisemmin.

VL, OTL
käytännesääntötyöryhmän pj

[Antti Järvenpää]

Mielestäni olisi erotettava kaksi asiaa, nimittäin se, onko käytännesäännöt hyvä asia sukututkijalle ja toisaalta, onko ne hyvä asia sukututkimukselle?

Edelliseen vastaisin kyllä, koska ne kertovat rajat, jolla välttää käräjätuvan. Jälkimmäisen osalta on valitettavasti sanottava ei, koska syntyy sadan vuoden hetteinen alue, jolle hyvin harva vitsii jalkansa laittaa.

Sukukirjan tekeminen on yleensä melkoinen henkilökohtainen uhraus niin ajankäyttöllisesti kuin taloudellisesti, että siihen ei kovin moni ryhdy. Kun kynnys julkaisemisen suhteen nousee, yhä harvempi astuu sen ylitse.

[P. T. Kuusiluoma]

- - - syntyy sadan vuoden hetteinen alue, jolle hyvin harva vitsii jalkansa laittaa.

Voitko tarkentaa ajatustasi tästä "sadan vuoden hetteisestä alueesta"? Mistä se 100 vuotta tulee?

[Antti Järvenpää]

Koitin olla lyhyt sanainen, mutta tehdään pidempi versio.

Sanoisin, että niin koko henkilötietolain, kuin tämä käytännesääntöpaperinkin ongelma sukututkimuksen ja erityisesti sukukirjojen suhteen on se, että molemmat olettaa, että sukutukimuksessa tähdättäisiin henkilön tunnistamiseen. Painotan tätä sen vuoksi, että sukutukijan intressi on ainoastaan löytää polveutuminen ja sellaisten tunnistetietojen löytäminen, että pystyy toteuttamaan tiedottamisvelvollisuuden on hiukankin laaajemmassa sukukirja projektissa ylivoimanen tehtävä.

Omien sukukirjaprojektieni eteneminen on ollut sellainen, että ensin on löydetty taaksepäin tutkien oma varhainen esi-isä, joka lähtökohtana on lähdetty selvittämään, ketkä kaikki polveutuvat hänestä. Uskoisin, että lähestymistapa on varsin yleinen ainakin talonpoikaissuvuissa. Kun työ etenee 1700-luvulta nykypäivään, löytyy jälkeläiset kohtuullisen kattavasti ja kohtuullisella vaivalla niin pitkälle kuin kirkonkirjoja on arkistoissa.

Kun tullaan 1900-luvulle, katkeaa monen haaran selvitys karkeasti noin 50-100 vuoden päähän monesta syystä. Tällöin yleensä tiedetään vanhemmat ja heistä polveutuvien lapsien nimet, joskus myös syntymäajat. Tällä tiedolla ei kenenkään osoitteita selvitetä, koska sukunimet ovat voineet muuttua, ei ole harmainta aavistustakaan minne he ovat muuttaneet ja tutkijalla ei ole minkäänlaista tietoa, ovatko he elossa vai kuolleet - yksinkertaisesti on vain karkea polveutuminen. Sadan vuoden rajan otan siitä, että ihminen voi hyvinkin elää sata vuotta ja hiukan sen ylikin ja jos minulla on vain nimi ja syntymäaika 1908 syntyneestä, saattaa hän olla edelleen elossa.

Tässä on se hetteinen alue. Tiedän henkilön syntyneen, mutta en tiedä onko elossa vai ei. Kun tällaisia nimiä on satoja tai tuhansia, on parempi laittaa sadan vuoden hajurako, koska yksikin väärä olettamus riittää. Oma tulkintani on se, että sukukirjaan en voi näiden käytännesääntöjen pohjalta laittaa yhtään tällaista henkilöä. Jos sitten vaikkapa päättäisin ottaa vanhasta sukukirjastani uuden painoksen, luultavasti leikkaisin siitä pois kaikki 100 vuotta nuoremmat tiedot. Ensin ne, joissa on tiedottamisriski ja lopulta ottaisin pois kaikki, koska esitysasu olisi muutoin epäyhtenäinen ja kohtelisi itselleni kaukausempia sukuhaaroja epätasa-arvoisesti.

Jos päättäisin tehdä sukukirjan, jossa lähtöhenkilö olisi vain 4 sukupolven takana, ei tiedottamisesta oletettavasti syntyisi ongelmaa, koska kohtuullisen läheisten sukulaisten yhteystiedot ja hengissä olo tiedot löytyy tai selviää yleensä kohtuu vaivalla hiukan tehtävää delegoiden.

Ehkäpä tässä käy niin, että laajoista suvuista tehdään jatkossa sukukirjoja, jotka päättyvät noin sadanvuoden päähän, ja jokainen sukuhaara saa sitten tehdä oman nidoksensa omasta sukuhaarastaan nykypäivään ja kantaa mahdollisen tiedottamisriskin.

Jokaisella voi olla asiasta oma näkemyksensä. Oma näkemykseni perustuu sukukirjan tekemiseen, jossa lähtöhenkilö on perustanut perheen ison vihan aikoihin ja jälkeläisiä on kymmeniä tuhansia, joista olen pystynyt selvittämään noin 10.000 tuhatta. Aikaa projektiin meni kahdeksan vuotta ja rahaakin melkoinen määrä. Jos minun vielä olisi pitänyt postitella kirjeitä kymmenien tuhansien eurojen edestä omasta pussistani, olisi projekti jäänyt tekemättä. Omalta osaltani tämä käytännesääntö tarkoittaa, että kynnys on nyt virallisesti seurojen osalta nostettu niin korkealle, etten edes vitsi ryhtyä niiden puuttuvien sielujen etsimiseen, mitkä sukukirjastani puuttuu. Yksityisiin harrastuksiini tällä ei toki ole mitään vaikutusta ja pöytälaatikkooni voin edelleen tehdä mitä lystään.

[Sami Lehtonen]

Tässä on se hetteinen alue. Tiedän henkilön syntyneen, mutta en tiedä onko elossa vai ei. Kun tällaisia nimiä on satoja tai tuhansia, on parempi laittaa sadan vuoden hajurako, koska yksikin väärä olettamus riittää. Oma tulkintani on se, että sukukirjaan en voi näiden käytännesääntöjen pohjalta laittaa yhtään tällaista henkilöä. Jos sitten vaikkapa päättäisin ottaa vanhasta sukukirjastani uuden painoksen, luultavasti leikkaisin siitä pois kaikki 100 vuotta nuoremmat tiedot. Ensin ne, joissa on tiedottamisriski ja lopulta ottaisin pois kaikki, koska esitysasu olisi muutoin epäyhtenäinen ja kohtelisi itselleni kaukausempia sukuhaaroja epätasa-arvoisesti.

"Näiden käytännesääntöjen pohjalta" on aivan väärä lähtökohta. Nykyinen henkilötietolaki on sisältänyt tämän informointivelvoitteen jo vuosia. Kuten aiemmassa osassa viestiä totesit, ei aina ole helppoa löytää niitä henkilöitä. Käytännesäännöt suoraan sanovat ja pois rajaavat kohtuuttoman vaivan informoinnista. Jos henkilön yhteystiedot ei ole saatavissa väestörekisteristä tai jos informoitavia on paljon ovat riittäviä, jotta voidaan katsoa vaiva kohtuuttomaksi. Tiedottaminen sukuhaaroittain mainitaan myös mahdollisena informointikanavana, jota käsittääkseni useimmat sukukirjoja julkaisevat käyttävät jo nyt - lähinnä tosin markkinointisyistä. Ei siis ole mitään syytä saksia niitä 100 vuotta nuorempia pois. Se, ettet ole tiennyt henkilötietolain velvoittaneen sinua informoimaan rekisteröimiäsi henkilöitä heidän henkilötietojensa käytöstä ei vähimmässäkään määrin ole käytännesääntöjen vika.

Jos päättäisin tehdä sukukirjan, jossa lähtöhenkilö olisi vain 4 sukupolven takana, ei tiedottamisesta oletettavasti syntyisi ongelmaa, koska kohtuullisen läheisten sukulaisten yhteystiedot ja hengissä olo tiedot löytyy tai selviää yleensä kohtuu vaivalla hiukan tehtävää delegoiden.

Miksi yrität väen väkisin vääntää sitä kohtuulliseksi vaivaksi, kun kerran kohtuuton vaiva on rajattu käytännesäännöissä pois?

Ehkäpä tässä käy niin, että laajoista suvuista tehdään jatkossa sukukirjoja, jotka päättyvät noin sadanvuoden päähän, ja jokainen sukuhaara saa sitten tehdä oman nidoksensa omasta sukuhaarastaan nykypäivään ja kantaa mahdollisen tiedottamisriskin.

Enpä usko tilanteen juuri muuttuneen. Yksikään lainkohta ei muuttunut milliäkään käytännesääntöjen hyväksymisen yhteydessä. Mikä estäisi sukuseuroja tekemästä niitä jatkossakin entiseen malliin, mutta tällä kertaa rekisteriselosteen kanssa ja vastaava toimittaja kullakin julkaisulla (miten ihmeessä se julkaisu on onnistunut ilman näitä?).

Jokaisella voi olla asiasta oma näkemyksensä. Oma näkemykseni perustuu sukukirjan tekemiseen, jossa lähtöhenkilö on perustanut perheen ison vihan aikoihin ja jälkeläisiä on kymmeniä tuhansia, joista olen pystynyt selvittämään noin 10.000 tuhatta. Aikaa projektiin meni kahdeksan vuotta ja rahaakin melkoinen määrä. Jos minun vielä olisi pitänyt postitella kirjeitä kymmenien tuhansien eurojen edestä omasta pussistani, olisi projekti jäänyt tekemättä. Omalta osaltani tämä käytännesääntö tarkoittaa, että kynnys on nyt virallisesti seurojen osalta nostettu niin korkealle, etten edes vitsi ryhtyä niiden puuttuvien sielujen etsimiseen, mitkä sukukirjastani puuttuu. Yksityisiin harrastuksiini tällä ei toki ole mitään vaikutusta ja pöytälaatikkooni voin edelleen tehdä mitä lystään.

Älä lue niitä käytännesääntöjä kuin piru raamattua ja takerru yhteen lauseeseen kun kerran vaihtoehtojakin on esitetty. Jos informoitavia on kymmenen tuhatta, ei kai kukaan enää tule väittämään, etteikö kyse olisi hallituksen esityksen mukaisesta suuren määrän aiheuttamasta kohtuuttomasta vaivasta. Myös sähköposti mainittiin yhtenä tiedotusvälineenä - sikäli kuin yhteystietoja on tiedossa, niin eemeli ei maksa mitään. Kirjoita rekisteriseloste ja julkaise se vaikka netissä ja laita ilmoitus sukukirjasta paikallislehteen - pyydä tavoittamiasi suvun jäseniä viemään tietoa eteenpäin. Toimi monikanavaisesti ja voilá, olet hoitanut informointivelvoitteen todennäköisesti riittävässä laajudessa ja kohtuullisissa rajoissa.

Vielä viimeinen esiin nostettava pointti. Laki on tätä kaikkea jo edellyttänyt vuosia; mikään ei ole muuttunut. Se, että osa tutkijoista on "omasta mielestään" aiemmin toimineet bona fide informoimatta ketään, ei tarkoita, etteikö heillä olisi ollut siitä täyttä vastuuta. Erityisesti elinkeinon harjoittajilla eli tässä tapauksessa ammattisukututkijoilla on täytynyt olla ymmärrys ja aikaa ottaa selvää - selonottovelvollisuus - oman toimintansa lainmukaisuudesta.

[admin]

...Jos informoitavia on kymmenen tuhatta, ei kai kukaan enää tule väittämään, etteikö kyse olisi hallituksen esityksen mukaisesta suuren määrän aiheuttamasta kohtuuttomasta vaivasta. Myös sähköposti mainittiin yhtenä tiedotusvälineenä - sikäli kuin yhteystietoja on tiedossa, niin eemeli ei maksa mitään. Kirjoita rekisteriseloste ja julkaise se vaikka netissä ja laita ilmoitus sukukirjasta paikallislehteen - pyydä tavoittamiasi suvun jäseniä viemään tietoa eteenpäin. Toimi monikanavaisesti ja voilá, olet hoitanut informointivelvoitteen todennäköisesti riittävässä laajudessa ja kohtuullisissa rajoissa...
Mikäli koetamme ottaa tämän asian hiukan positiivisestikin niin olisihan varmaan mahdollista tiedottaa tekeillä olevasta/suunnitteilla olevasta sukukirjasta tai uudesta syntyvästä "sukurekisteristä" vaikkapa tämän Suku Forumin kautta. Tiedotus olisi maan kattava, ilmainen jne. Tyydyttänee tiedottamisvaatimuksen ja on lisäksi kattavampi kuin esimerkiksi pelkkä paikallislehti-ilmoitus. Mikäli SSS tiedottaisi uudesta informointitavasta medialle ja kotisivulleen että "näin sukututkijat jatkossa tulevat toimimaan" yksittäinen sukututkija saisi helposti kaiken järjen mukaan täytettyä informointivelvollisuutensa käytännesääntöjen edellyttämällä, riittävällä(?) tavalla. Tällainen tiedottaminen samalla lisäisi Sukututkimusseuran kotisivujen ja Suku Forumin kävijöiden lukumäärää jne. Win-win -tilanne.

Ehkäpä jopa jokunen uusi kateissa oleva sukulainen löytyisi tällä tavalla mikäli näin olisi keskitetty paikka mistä jokainen voi etsiä "millaisia sukukirjoja on suunnitteilla".

Hasse

[Antti Järvenpää]

Ehkäpä nyt voisin Samille kertoa, että ei tässä aivan tietämättömiä ole oltu henkilötietolaista. Tuossa on kohta, kuinka olen aikoinaan ottanut henkilötietolain huomioon sukukirjaa tehdessä. Teksti on suoraan painetun teoksen esipuheesta:

"Kirjan tekemisessä on pyritty noudattamaan tietosuojavaltuutetun ohjeita henkilötietolain soveltamisesta sukututkimukseen. Kirjassa on näin ollen sukuun kuuluvasta henkilöstä ja tämän aviopuolisosta lähinnä yksilöintitiedot, joilla ko. lain esitöiden mukaan tarkoitetaan nimeä, syntymäaikaa ja -paikkaa, vihkimisaikaa, kuolinaikaa ja -paikkaa sekä arvoa ja ammattia. Kirjaa tehtäessä ei ole muodostettu minkäänlaista henkilörekisteriä, vaan tiedot on viety ainoastaan kirjan käsikirjoitukseen. Suvun jäseniä on informoitu kirjan tekemisestä www-sivujen kautta sekä erillisellä kirjeellä niille suvun jäsenille, jotka osallistuivat edelliseen sukukokoukseen ja antoivat silloin osoitetietonsa. Kirjassa on myös noudatettu tietosuojavaltuutetun ohjetta, että tietoja henkilöstä tai hänen perheestään ei ole julkaistu, jos hän on sen erikseen kieltänyt."

Muilta osin totean, että vuosien mittaan olen joutunut laittamaan nimeni aika moneen sopimuspaperiin ja tiedän että ristiriita tilanteissa sopimuksia kuten myös lakia luetaan täsmälleen niinkuin ne on kirjoitettu ja silloin kohtuullisuuden rajaa en tulkitse minä, vaan istuva tuomari tai välimies. Sukutukimuksen osalta on sitten oikeustapaus alioikeudesta, jossa 30.000 nimeä eivät saaneet käräjätuomaria vakuuttuneeksi kohtuullisuudesta.

Mitä sitten tulee käytännesääntöihin, on nillä mielestäni se ratkaiseva merkitys, että allekirjoittaneiden seurojen on erittäin vaikea tai lähes mahdotonta tukea sellaista jäsentä, joka ei ole noudattanut minimissään käytännesääntöjä. Käytännesääntöjen minimi ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei saattaisi joutua käräjäoikeuteen vastaamaan, sillä henkilötietolain tulkintaa on ajan myötä kiristetty kuin peukaloruuvia. Se mikä eilen katsottiin vielä soveliaaksi ei tänään enään päde. Huomisesta voin vain esittää arveluja.

Jos nyt haluat lukea oikein ajatustani, en halua itse, enkä usko kovin monen muunkaan harrastaja sukututkijan ylittävän kynnystä niin, että on kompastumisen vaara. Kun siis kynnys nostetaan riitävän korkealle, menen kiltisti toista tietä.

[Sami Lehtonen]

Ehkäpä nyt voisin Samille kertoa, että ei tässä aivan tietämättömiä ole oltu henkilötietolaista.

Aivan näin huonosti en asian luullutkaan olevan.

Tuossa on kohta, kuinka olen aikoinaan ottanut henkilötietolain huomioon sukukirjaa tehdessä. Teksti on suoraan painetun teoksen esipuheesta:

"Kirjan tekemisessä on pyritty noudattamaan tietosuojavaltuutetun ohjeita henkilötietolain soveltamisesta sukututkimukseen. Kirjassa on näin ollen sukuun kuuluvasta henkilöstä ja tämän aviopuolisosta lähinnä yksilöintitiedot, joilla ko. lain esitöiden mukaan tarkoitetaan nimeä, syntymäaikaa ja -paikkaa, vihkimisaikaa, kuolinaikaa ja -paikkaa sekä arvoa ja ammattia. Kirjaa tehtäessä ei ole muodostettu minkäänlaista henkilörekisteriä, vaan tiedot on viety ainoastaan kirjan käsikirjoitukseen. Suvun jäseniä on informoitu kirjan tekemisestä www-sivujen kautta sekä erillisellä kirjeellä niille suvun jäsenille, jotka osallistuivat edelliseen sukukokoukseen ja antoivat silloin osoitetietonsa. Kirjassa on myös noudatettu tietosuojavaltuutetun ohjetta, että tietoja henkilöstä tai hänen perheestään ei ole julkaistu, jos hän on sen erikseen kieltänyt."

Eivät käytännesäännöt tähän mitään muutosta ole tuoneet. Ehdottomasti tehokkaimmat informointitavat vain ovat aktiiviset tiedotustavat (posti, sähköposti, puhelin), jotka menevät perille, vaikka rekisteröity ei itse aktiivisesti etsisi tästä tietoa. En näe mitään syytä, miksei edellä kuvaamasi
informointitapa jatkossakin voisi olla riittävä, ehkä lisättynä kirjeitse tiedon saaneille pyyntö viedä tietoa eteenpäin, rekisteriseloste netissä jne. Pelkkä Internet ei vielä riitä, sillä yhteydettömiä ihmisiä vielä riittää muutaman vuosikymmenen verran. Näitä ihmisiä kohtaan juuri paikkallislehden ilmo voi hyvin korvata sähköisen viestinnän.

Muilta osin totean, että vuosien mittaan olen joutunut laittamaan nimeni aika moneen sopimuspaperiin ja tiedän että ristiriita tilanteissa sopimuksia kuten myös lakia luetaan täsmälleen niinkuin ne on kirjoitettu ja silloin kohtuullisuuden rajaa en tulkitse minä, vaan istuva tuomari tai välimies. Sukutukimuksen osalta on sitten oikeustapaus alioikeudesta, jossa 30.000 nimeä eivät saaneet käräjätuomaria vakuuttuneeksi kohtuullisuudesta.

Jos käytännesääntöjä lukee täsmälleen, niinkuin ne on kirjoitettu - pääsee samaan lopputulokseen, kuin minä aiemmin. Jos niitä taas lukee kuin piru raamattua (vain irtonaisia lauseita - poikkeukset tai täsmennytkset pois jättäen) päätyy: "Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi." ja "Mene ja tee sinä samoin".

Mistä löydän tämän alioikeuden päätöksen, joka koskee nimenomaan sukututkimusta? Itse olen kyllä kuullut päätöksestä, jonka mukaan pankille ei ole kohtuuton vaiva tiedottaa koko asiakaskuntaansa. Pankillahan tosin on tiedossaan jo kaikkien asiakkaidensa osoitetiedot valmiiksi ja yhden kassalla hoidetun pankkisiirron hinnalla kattaa ehkä noin 5-10 vuoden tiedotusten postikulut.

Mitä sitten tulee käytännesääntöihin, on nillä mielestäni se ratkaiseva merkitys, että allekirjoittaneiden seurojen on erittäin vaikea tai lähes mahdotonta tukea sellaista jäsentä, joka ei ole noudattanut minimissään käytännesääntöjä. Käytännesääntöjen minimi ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei saattaisi joutua käräjäoikeuteen vastaamaan, sillä henkilötietolain tulkintaa on ajan myötä kiristetty kuin peukaloruuvia. Se mikä eilen katsottiin vielä soveliaaksi ei tänään enään päde. Huomisesta voin vain esittää arveluja.

En minä näe mitään syytä, miksi seurat eivät voisi tarjota oikeudellista apua myös sellaiselle, joka on epäonnistunut käytännesääntöjen noudattamisessa - olettaen, että itse rike/rikos, jota asia koskee ei johdu juuri tästä. Henkilötietolaki on ollut voimassa nykymuodossaan vajaan kymmenen vuotta ja muutoksia siihen on tehty 2000 ja 2007. Missä historian taitekohdissa henkilötietolain "tulkintaa" on mielestäsi kiristetty? Kovin montaa oikeustapaustakaan ei tälle aikavälille mahdu, eikä ilmeisesti ensimmäistäkään ennakkotapausta.

Jos nyt haluat lukea oikein ajatustani, en halua itse, enkä usko kovin monen muunkaan harrastaja sukututkijan ylittävän kynnystä niin, että on kompastumisen vaara. Kun siis kynnys nostetaan riitävän korkealle, menen kiltisti toista tietä.

Kuten tuossa aiemmin totesin, niin milloin ja missä kohtaa se kynnys mielestäsi nousi ylittämättömäksi kohdallasi? Käytännesäännöt eivät sitä ole tehneet, sillä ne vain selväsanaistavat voimassaolevan lainsäädännön. vieläpä niin, että muutamassakin kohdin ollaan lievemmällä kannalla, kuin mitä Suomen korkein henkilötietolakia tulkitseva viranomainen vielä hiljattain on niistä lausuntonaan sanonut.

Tässä ei nyt lainkaan haluta ymmärtää sitä, että jos sukututkimustoimialan toimijat - eli tässä tapauksessa SSS, SSK, KSL ja SSHY - ovat edustamalleen toimialalle pyrkineet yhdessä luomaan säännöstön ja tulkinnan henkilötietolaiksi, jotta kenenkään muun ei sitä tarvitse tehdä. Mitäpä luulet, Antti, jos esimerkiksi käytännesäännöissä ei todettaisi, että "mies synt. 1946" ei sisällä tunnistettavia tietoja tietojensa käsittelyn kieltäneestä henkilöstä, tekisikö joku muu yhtä lievän, tai peräti lievemmän tulkinnan meidän puolestamme? Tai että sukuhaaroittaista tiedottamista voidaan käyttää informointivelvollisuuden täyttämiseksi muiden tapojen ohella?

Jos me emme olisi itse ryhtyneet tähän, niin on selvää, että tulkintoja tulisi tekemään nimenomaan ne istuvat tuomarit ja lautamiehet - ilman minkäänlaista ohjeistoa. Lopputulos voi silloin olla mikä tahansa. Sen sijaan tietosuojavaltuutetun tarkastamat käytännesäännöt antavat hyvän lähtökohdan, jota ainakin alioikeuksien on hyvin vaikea sivuuttaa.

[Antti Järvenpää]

Ehkäpä kommentoin Samin tekstiä pätkissä.

Tiedän, että se, miten olen ottanut henkilötietolain huomioon, täytti silloin viranomaisen tulkinnan, joka tosin kiristyi koko sen 8 vuoden jaksolla, jolla sukukirja tehtiin. Ja mielestäni täyttää nyt käytännesääntöinäkin kirjatun version alla mainituin varauksin. Voin myös kertoa, että niissä kirjeissä oli myös kehoitus levittää tietoa eteen sekä muistutus kielto oikeudesta. Ainoa puute ehkä oli rekisteriseloste, mutta kun kirjan kirjoittaminen ei luo mitään rekisteriä vaan ainoastaan käsikirjoituksen, on tulkintani nyt ja edelleen, että se ei ole rekisteri - vaan käsikirjoitus, koska taustalla ei ole sen paremmin manuaalista kuin tietoteknistä rekisteriä tai kortistoa. Se kenkälaatikossa kronologisessa järjestyksessä oleva lähdeaineisto voidaan ehkäpä tulkita rekisteriksi - kuten käytännesäännöissä on tulkittu, en tosin henkilökohtaisesti, ja vielä vähemmän ammatillisessa mielessä, kehtaisi kehua sitä irvikuvaa rekisteriksi.

Kaiken siis piti olla hyvin, mutta sitten tuli meidän kaikkien tuntema oikeustapaus, josta kovalevylläni on toiminnanjohtajan referointi, jossa mainitaan tuo 30.000 nimen rekisteri. Vanha keskustelulista on poistettu käytöstä, joten en voi viitata siihen. Laitan kuitenkin sanatarkan lainauksen nimet poistaen:

...... esitti oikeudelle erään tunnetun lapualaisen sukututkijan laatiman laskelman niistä kustannuksista, jotka N.N:lle olisi aiheutunut, jos tämä olisi tiedottanut rekisteröimisestä kaikille niille täysi-ikäisille eläville henkilöille, jotka hänen kolmessa sukututkimusrekisterissään ovat. Noin 30.000 henkilön osoitetietojen hankkiminen ja postituskulut olisivat maksaneet N.N:lle hänen kuuden vuoden bruttoeläkettään vastaavan summan.

Jos 30.000 ei riittänyt, ei myöskään 10.000 olisi riittänyt tuolle käräjätuomarille. Vaikka tuolla tuomiolla ei ole ennakkopäätöksen luonnetta, on siinä merkittävää se, että sen ympärillä toimivat kaikki sukututkimuksen henkilötietolain tulkinnan ympärillä toimivat instanssit. Poissa ei ollut yksikään oleellinen osapuoli.

Tiedoitusvelvollisuuden täyttämisestä tiedän myös kantapään kautta, että vaikka ohjeistaisin kuinka ihmisiä siitä, että jokaisen, joka toimittaa minulle perhetietoja, pitää pyytää jokaiselta täysi-ikäiseltä henkilökohtaisesti suostumus, en voi mitenkään olla siitä varma, että näin on käynyt myös todellisuudessa, kun en ole tehnyt sitä henkilökohtaisesti.

[Sami Lehtonen]

Ehkäpä kommentoin Samin tekstiä pätkissä.

Tiedän, että se, miten olen ottanut henkilötietolain huomioon, täytti silloin viranomaisen tulkinnan, joka tosin kiristyi koko sen 8 vuoden jaksolla, jolla sukukirja tehtiin. Ja mielestäni täyttää nyt käytännesääntöinäkin kirjatun version alla mainituin varauksin. Voin myös kertoa, että niissä kirjeissä oli myös kehoitus levittää tietoa eteen sekä muistutus kielto oikeudesta. Ainoa puute ehkä oli rekisteriseloste, mutta kun kirjan kirjoittaminen ei luo mitään rekisteriä vaan ainoastaan käsikirjoituksen, on tulkintani nyt ja edelleen, että se ei ole rekisteri - vaan käsikirjoitus, koska taustalla ei ole sen paremmin manuaalista kuin tietoteknistä rekisteriä tai kortistoa. Se kenkälaatikossa kronologisessa järjestyksessä oleva lähdeaineisto voidaan ehkäpä tulkita rekisteriksi - kuten käytännesäännöissä on tulkittu, en tosin henkilökohtaisesti, ja vielä vähemmän ammatillisessa mielessä, kehtaisi kehua sitä irvikuvaa rekisteriksi.

Ote henkilötietolaista: "Tätä lakia sovelletaan henkilötietojen automaattiseen käsittelyyn. Myös muuhun henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan tätä lakia silloin, kun henkilötiedot muodostavat tai niiden on tarkoitus muodostaa henkilörekisteri tai sen osa." Käytetyllä medialla ei juurikaan ole siis väliä, jos se vain muodostaa henkilörekisterin. Sillä, kuinka huonosti oman rekisterinsä organisoi, ei voi valitettavasti muuttaa rekisterin statusta. Ilmeisesti myös kirjoitat kirjan käsin kirjoituskoneella ja toimitat käsikirjoituksen paperilla painoon, etkä esimerkiksi tekstitiedostona Wordillä tai vastaavalla, johon voidaan tehdä hakuja ja joka periaatteessa voi vielä sisältää hyperlinkit taulusta toiseen.

Kaiken siis piti olla hyvin, mutta sitten tuli meidän kaikkien tuntema oikeustapaus, josta kovalevylläni on toiminnanjohtajan referointi, jossa mainitaan tuo 30.000 nimen rekisteri. Vanha keskustelulista on poistettu käytöstä, joten en voi viitata siihen. Laitan kuitenkin sanatarkan lainauksen nimet poistaen:

...... esitti oikeudelle erään tunnetun lapualaisen sukututkijan laatiman laskelman niistä kustannuksista, jotka N.N:lle olisi aiheutunut, jos tämä olisi tiedottanut rekisteröimisestä kaikille niille täysi-ikäisille eläville henkilöille, jotka hänen kolmessa sukututkimusrekisterissään ovat. Noin 30.000 henkilön osoitetietojen hankkiminen ja postituskulut olisivat maksaneet N.N:lle hänen kuuden vuoden bruttoeläkettään vastaavan summan.

Jos 30.000 ei riittänyt, ei myöskään 10.000 olisi riittänyt tuolle käräjätuomarille. Vaikka tuolla tuomiolla ei ole ennakkopäätöksen luonnetta, on siinä merkittävää se, että sen ympärillä toimivat kaikki sukututkimuksen henkilötietolain tulkinnan ympärillä toimivat instanssit. Poissa ei ollut yksikään oleellinen osapuoli.

Tätä on vähän vaikea kommentoida, kun ote ei sisällä juuri mitään lisätietoa tapauksesta. Tuomittiinko tämä sukututkija sakkoihin nimenomaan informointivelvollisuutensa rikkomisesta vai jostakin muusta - mahdollisesti ajattelemattomasta - toiminnasta.

Edellä mainitun kaltaisen tapauksen johdosta on minusta nyt erinomaisen hienoa, että meillä on tietosuojavaltuutetun tarkastamat käytännesäännöt, jotka teroittavat myös suuren määrän tuomaa kohtuutonta vaivaa, kun juuri se syy mainitaan alkuperäisessä hallituksen esityksessä henkilötietolaista.

Tiedoitusvelvollisuuden täyttämisestä tiedän myös kantapään kautta, että vaikka ohjeistaisin kuinka ihmisiä siitä, että jokaisen, joka toimittaa minulle perhetietoja, pitää pyytää jokaiselta täysi-ikäiseltä henkilökohtaisesti suostumus, en voi mitenkään olla siitä varma, että näin on käynyt myös todellisuudessa, kun en ole tehnyt sitä henkilökohtaisesti.

En näe, miten käytännesäännöt olisivat tässä kohdin voineet asiaa auttaa. Emme voi keskenämme todeta, että laista poiketen sukututkijan ei tarvitse kysyä lupaa keneltäkään mihinkään. Jos tiedoissa ei ole mitään tavanomaisesta poikkeavaa, niin riski siitä, että lupaa ei olisikaan on varsin pieni. Sukuseurat ja monet tutkijat käyttävät perhetietolomakkeita, joihin voi merkitä pienellä, että täysi-ikäisten henkilöiden henkilötietojen luovuttaminen muihin kuin tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiin on henkilötietolain alaista toimintaa. Itse olen säntillisesti kysynyt luvan sukulaisilta, joiden tiedot olen toimittanut eteenpäin muille tutkijoille tai instansseille julkaisutarkoituksiin. Toimin näin jo ennen käytännesääntöjä - toimin näin vastakin.

[Antti Järvenpää]

Miten sitten kynnys nousee?

Se nousee jokaisesta uudesta ja entistä tiukemmasta tulkinnasta, jopa heikoista signaaleista, aivan samoin kuin kaikki muukin pidättäytyminen. Käytännesäännöt ovat vain yksi pieni porras tässä jatkumossa, mutta merkittävä siinä mielessä, että se on pitkän viivytystaistelun dokumentoitu asiakirja, jossa on määritelty de facto standardi sen puolelta, joka on joutunut tekemään myönnytyksiä.

Yleensä kynnyksen nousemisen näkee siinä, että ihmiset hiljenevät. Erityisesti suomalainen vaikenee sanoin ja kirjaimin silloin, kun vastus on ylivoimainen tai vastapuoli ei ilmeisestikkään halua kuulla vasta-argumentteja.

Miksi siis julkaisisin sukukirjan?

Miksi laittaisin siihen kaiken vapaa-aikani 5-10 vuoden ajan, ja kantaisin kustantamisen taloudellisen riskin, joka noin 500 kappaleen painoksella on minimissään noin 20.000 €, ja tiedottamisvelvollisuuden vajavaisestakin täyttämisestä toisen mokoman pelkkinä postituskuluina 10.000 sielun suvulle. Väestörekisterin kustannukset yksittäiselle osoitehaulle on tällä hetkellä 2,25 € ja puhelinhaulle 1,6735€/min + paikallisverkkomaksu http://192.49.222.187/osoitepalvelu/ , massahausta en tiedä ... pystyisikö edes niitä tekemään vajavaisilla tiedoilla. Karkea kustannusarvio osoitehauista hukkahakuineen olisi siis kolmas mokoma ja työ massivinen. Yhteensä puhumme siis noin 60.000 € kustannusriskistä, jolloin sukukirjan pelkät muuttuvat kustannukset olisivat 30€/kpl pehmeäkantisena ja kova kantisena 10 € lisää. Näin siis, jos arvaat painoksen ja kysynnän oikein. Jos arvelen, että on riski puolen painoksen käteen jäämisestä, pitäisi kirjasta pyyttää sukulaisilta 60-80 €, että pääsisin edes omilleni. Loppusumma on sitä suuruusluokkaa, jonka erittäin harva maksaa. Mahdolliset tuotot koko projektista menee yleensä sukuseuralle, taloudellinen ja oikeudellinen riski sukukirjan tekijälle. Toki sukukirjoja tehdään toisillakin taloudellisilla periaatteilla, mutta tämä lienee yleisin tapa, tai on ollut ainakin niissä sukuyhteisöissä, missä itse olen jäsenenä. Vapaaehtoisia riskinjakajia ei juuri tapaa, eikä edes oikein vapaaehtoisia avustajiakaan oikolukuun tms., Osoitteista osan, erityisesti omasta lähipiiristä, saisi urkittua ilman kustannuksia, mutta silloin liikutaan vain kymmennissä tai sadoissa soitteissa.

Voisin jatkaa vielä siitä, mitkä kaikki muut seikat ovat kokemukseni perusteella mahdottomia, ylivoimaista tai sisältävät selkeän riskin tekijän näkökulmasta, mutta jätän sen tekemättä. Otan kuitenkin yhden esimerkin käytännesääntöjen kohdasta 2.4:
"Sukututkimusrekisteriin ei saa tallettaa elossa olevasta henkilöstä virheellistä, epätäydellistä tai vanhentunutta henkilötietoa."
En tiedä, miten tuon sukutukijana täyttäisin, koska sukututkimus etenee jo luonteensakin puolesta aina epäluotettavasta - luotettavaan. Olen tehnyt tämän virheen varmaankin tuhansia, ellen kymmeniä tuhansia kertoja. Lopullisessa sukukirjassanikin olen yrittänyt tuota välttämään, mutta virheitä on siinäkin, kuten olen löytänyt lähes kaikista tuntemistani sukukirjoista.

[Antti Järvenpää]

Sillä, kuinka huonosti oman rekisterinsä organisoi, ei voi valitettavasti muuttaa rekisterin statusta. Ilmeisesti myös kirjoitat kirjan käsin kirjoituskoneella ja toimitat käsikirjoituksen paperilla painoon, etkä esimerkiksi tekstitiedostona Wordillä tai vastaavalla, johon voidaan tehdä hakuja ja joka periaatteessa voi vielä sisältää hyperlinkit taulusta toiseen.

Kysymyksiä tulee sen verran, etten vitsi niitä kaikkia kommentoida.

Tähän voisin sanoa, että omalta osaltani sukukirja on tehty tekstinkäsitelyllä. Valokuvat ja teksti taitettu Page Makerillä, ammatti osaajan toimesta ja toimitettu kirjapainoon digitaalisessa muodossa sähköisesti ja painettu digitaalisella painokoneella lukuunottamatta kansilehtiä, jotka on tehty offset koneella. Viimeistä en ymmärrä, sillä painetussa kirjassa ei hyperlinkit toimi.

Toisaalta tiedän, että vielä tänä päivänäkin on erittäin arvostettuja sukukirjan tekijöitä, jotka edelleen kirjoittavat käsikirjoituksen kirjoituskoneella, ladonta, asemointi, filmit ja painolevyjen teko kirjapainossa ja paino offset painokoneella. En näe tässä mitään hävettävää, vai onko siinä? Itseasiassa tuossa tuossa ketjussa, jossa lopputuote tulee offset painokoneesta, ei sähköisestä muodosta ole kovinkaan suurta hyötyä. Painojälki ja kuvat ovat kaiken lisäksi jonkin verran korkeatasoisempia kuin digitekniikalla toteutetussa kirjassa.

[Sami Lehtonen]

Kysymyksiä tulee sen verran, etten vitsi niitä kaikkia kommentoida.

Tähän voisin sanoa, että omalta osaltani sukukirja on tehty tekstinkäsitelyllä. Valokuvat ja teksti taitettu Page Makerillä, ammatti osaajan toimesta ja toimitettu kirjapainoon digitaalisessa muodossa sähköisesti ja painettu digitaalisella painokoneella lukuunottamatta kansilehtiä, jotka on tehty offset koneella. Viimeistä en ymmärrä, sillä painetussa kirjassa ei hyperlinkit toimi.

Toisaalta tiedän, että vielä tänä päivänäkin on erittäin arvostettuja sukukirjan tekijöitä, jotka edelleen kirjoittavat käsikirjoituksen kirjoituskoneella, ladonta, asemointi, filmit ja painolevyjen teko kirjapainossa ja paino offset painokoneella. En näe tässä mitään hävettävää, vai onko siinä? Itseasiassa tuossa tuossa ketjussa, jossa lopputuote tulee offset painokoneesta, ei sähköisestä muodosta ole kovinkaan suurta hyötyä. Painojälki ja kuvat ovat kaiken lisäksi jonkin verran korkeatasoisempia kuin digitekniikalla toteutetussa kirjassa.

Oleellista tuossa pointissa ei suinkaan ollut se, mikä on tuloksen tekninen taso tai painojäljen laatu, vaan se, tuletko julkaisun yhteydessä väkisinkin muodostaneesi sähköisen rekisterin, joka yksinkertaisuudessaan on joukko tietueita, joiden sisällön muodostaa rekisteröidyt ja heidän tietonsa. Oletin, että olisit tämän ymmärtänyt.

[Sami Lehtonen]

Miten sitten kynnys nousee?

Se nousee jokaisesta uudesta ja entistä tiukemmasta tulkinnasta, jopa heikoista signaaleista, aivan samoin kuin kaikki muukin pidättäytyminen. Käytännesäännöt ovat vain yksi pieni porras tässä jatkumossa, mutta merkittävä siinä mielessä, että se on pitkän viivytystaistelun dokumentoitu asiakirja, jossa on määritelty de facto standardi sen puolelta, joka on joutunut tekemään myönnytyksiä.

Tästä kaikesta paistaa esiin katkeruus käytännesääntötyötä kohtaan, vaikka minkäänlaista askelmaa, sen enempää ylös- kuin alaspäinkään ei tulkinnan tiukkuudessa tässä yhteydessä otettu. Koko sukututkimusalan ongelma on tähän asti ollut, että ei olla kyetty järjestäytymään ja osallistumaan siihen työhön ja niillä forumeilla, joilla lainsäätäjään kyettäisiin vaikuttamaan. Sen sijaan - ainakin oman kokemukseni mukaan - ollaan alistuttu rakkikoiran rooliin, joka räksyttää asioista vasta silloin, kun on jo liian myöhäistä.

Eri toimijoiden tuominen yhteen pohtimaan henkilötietolain merkitystä sukututkimukselle ja kentän sitouttaminen yhteisiin tavoitteisiin on nähdäkseni ainoa tapa, jolla voidaan sukututkimus nostaa pois "Muut palvelut" -kategoriasta, jossa kiromantit, kahvin poroista ennustajat ja päiväkahviseuralaiset toimivat - nimenomaan muiden yksipuolisesti säätämien lakien ehdoilla. Jos me emme itse ota paikkaamme siinä prosessissa, niin ei kukaan muukaan meidän puolestamme siellä puhu.

Käytännesäännöt on tässä suhteessa merkittävä askel siihen suuntaan, että sukututkimusala - ja sen keskeiset toimijat - on vakavasti otettava, joka kykenee itsesääntelyyn ja sitä kautta joskus tulevaisuudessa ehkä saavuttaa sen luottamuksen, jota kolleegamme esimerkiksi Ruotsissa lainsäätäjän näkökulmasta omaavat.

Yleensä kynnyksen nousemisen näkee siinä, että ihmiset hiljenevät. Erityisesti suomalainen vaikenee sanoin ja kirjaimin silloin, kun vastus on ylivoimainen tai vastapuoli ei ilmeisestikkään halua kuulla vasta-argumentteja.

Kuka on edellä esittämäsi lauseen vastapuoli? Minäkö? En ole kieltäytynyt kuulemasta vasta-argumentteja - pikemminkin päinvastoin. On hieno asia, että käytännesäännöistä ja sukututkimuksen kannalta relevantista juridiikasta keskustellaan. Tosin toistaiseksi olen vain toistuvasti joutunut tuomaan esiin sen tosiasian, että käytännesäännöt eivät ole mikään henkilötietolaki potenssiin kaksi, vaan vain korrekti heijastus voimassaolevasta lainsäädännöstä, joka on ollut voimassa jo vuodesta 1999. Ei siis mitenkään pikku hiljaa keittiön kautta sisään luikahtanut uusi tulkinta.

Miksi siis julkaisisin sukukirjan?

Miksi laittaisin siihen kaiken vapaa-aikani 5-10 vuoden ajan, ja kantaisin kustantamisen taloudellisen riskin, joka noin 500 kappaleen painoksella on minimissään noin 20.000 €, ja tiedottamisvelvollisuuden vajavaisestakin täyttämisestä toisen mokoman pelkkinä postituskuluina 10.000 sielun suvulle. Väestörekisterin kustannukset yksittäiselle osoitehaulle on tällä hetkellä 2,25 € ja puhelinhaulle 1,6735€/min + paikallisverkkomaksu http://192.49.222.187/osoitepalvelu/ , massahausta en tiedä ... pystyisikö edes niitä tekemään vajavaisilla tiedoilla. Karkea kustannusarvio osoitehauista hukkahakuineen olisi siis kolmas mokoma ja työ massivinen. Yhteensä puhumme siis noin 60.000 € kustannusriskistä, jolloin sukukirjan pelkät muuttuvat kustannukset olisivat 30€/kpl pehmeäkantisena ja kova kantisena 10 € lisää. Näin siis, jos arvaat painoksen ja kysynnän oikein. Jos arvelen, että on riski puolen painoksen käteen jäämisestä, pitäisi kirjasta pyyttää sukulaisilta 60-80 €, että pääsisin edes omilleni. Loppusumma on sitä suuruusluokkaa, jonka erittäin harva maksaa. Mahdolliset tuotot koko projektista menee yleensä sukuseuralle, taloudellinen ja oikeudellinen riski sukukirjan tekijälle. Toki sukukirjoja tehdään toisillakin taloudellisilla periaatteilla, mutta tämä lienee yleisin tapa, tai on ollut ainakin niissä sukuyhteisöissä, missä itse olen jäsenenä. Vapaaehtoisia riskinjakajia ei juuri tapaa, eikä edes oikein vapaaehtoisia avustajiakaan oikolukuun tms., Osoitteista osan, erityisesti omasta lähipiiristä, saisi urkittua ilman kustannuksia, mutta silloin liikutaan vain kymmennissä tai sadoissa soitteissa.

Miksi edelleen väität, että 100% kattavuus kirjepostilla on ainoa mahdollisuus. Se on yksinkertaisesti väärin ymmärretty. Esittämäsi kustannuslaskelma ei siis pidä paikkaansa. Em. alioikeuden päätös ei sido yhtäkään suomen tuomioistuimista tulevissa oikeusjutuissa.

Voisin jatkaa vielä siitä, mitkä kaikki muut seikat ovat kokemukseni perusteella mahdottomia, ylivoimaista tai sisältävät selkeän riskin tekijän näkökulmasta, mutta jätän sen tekemättä. Otan kuitenkin yhden esimerkin käytännesääntöjen kohdasta 2.4:
"Sukututkimusrekisteriin ei saa tallettaa elossa olevasta henkilöstä virheellistä, epätäydellistä tai vanhentunutta henkilötietoa."
En tiedä, miten tuon sukutukijana täyttäisin, koska sukututkimus etenee jo luonteensakin puolesta aina epäluotettavasta - luotettavaan. Olen tehnyt tämän virheen varmaankin tuhansia, ellen kymmeniä tuhansia kertoja. Lopullisessa sukukirjassanikin olen yrittänyt tuota välttämään, mutta virheitä on siinäkin, kuten olen löytänyt lähes kaikista tuntemistani sukukirjoista.

Kysymys on triviaali. Kaikki lähtee rekisterinpitäjän huolellisuusvelvoitteesta. Kun ylläpidät rekisteriä parhaasi mukaan ja pyrit kaivamaan esiin oikeaa tietoa, olet vahvoilla. Jos sen sijaan tietoisesti kirjaat tiedon, jonka tiedät olevan mahdollisesti virheellinen tai vanhentunut, olet rikkonut huolellisuusvelvoitetta. Tämä kohta pitää ymmärtää myös siitä lähtökohdasta, että elävien henkilöiden kohdalla saattaa virheellisellä tiedolla olla kohtalokas vaikutus myös muihin perusoikeuksiin, kuten elinkeinoon.

Käsittääkseni sukututkimuksessa yleensä pyritään varmistamaan kaikki tieto tarjolla olevista lähteistä. Elossa olevien henkilöiden tietoja on tarjolla oikeastaan vain henkilöiltä itseltään, heidän lähipiiriltään ja väestötietojärjestelmästä. Aina on tietysti mahdollista, että jostakin tulee väärää tietoa, mutta eikö pyrkimys virheettömään tietoon sitten sinun mielestäsi ole hyve? Em. kohta toimii myös siten, että vihreelliseksi havaittu tai asianomaisen itsensä toimesta ilmoitettu tieto on viipymättä korjattava. Liittyy osaltaan myös rekisteröidyn tarkastusoikeuteen.

[Sami Lehtonen]

Hajanaista pohdintaa Antti Järvenpään viestien ja vähän muunkin - pohjalta.

On hyvä huomio, että monasti kirja menee sukuseuralle ja vastuu -tutkijalle. Nimenomaan tähän olisi sukututkijoiden pitänyt jo kauan sitten kiinnittää huomiota. Kun sukuseuralle tehdään toimeksiannosta sukuselvitystä ja - kirjaa, niin kannattaa ilman muuta seuran kanssa yhdessä sopia, että henkilörekisteri jää työn valmistuttua sukuseuran vastuulle, mitä tulee informointiin, tarkastusoikeuteen, rekisterin ylläpitoon ja suojaukseen.

Sitten noista elävien immeisten määristä. Katselin tuossa Markkulan sukuseuran julkaisua Hujalan sukuhaarasta, joka on a4-kokoinen ja rapean tuuman paksuinen pehmeäkantinen laitos. Siinä on 1955 taulua, jotka sisältänevät ehkä korkeintaan kymmenen henkeä per taulu, joista suurin osa esiintyy tietysti aina kahdessa taulussa. Ihmisiä kaiken kaikkiaan lienee siis noin 10 000. Näistä varovaisesti arvioiden (kymmenen lapsen katraat on sittemmin vähentyneet) ainakin 5000 on vainaita. Minkä kokoinen mahtaisi olla sukukirja, jossa oikeasti olisi 10 000 elossa olevan ihmisen tiedot - kaikkine esipolvineen?

Laskelmassaan Antti unohti nähdäkseni myös, että viimeiset ruokakunnat sisältävät helposti 4 ihmistä, joiden tiedotus hoituu siis edelleen sillä yhdellä kirjeellä. Vanhemmatkaan sukupolvet eli esivanhemmat eivät varmaan pääsääntöisesti edusta sinkkutalouksia, joten loputkin saa jakaa kahdella. Ei myöskään ole edellytetty, että tutkijan pitäisi lähetellä kirjeitä samannimisille eri henkilöille tai muuten vääriin osoitteisiin ad infinitum, kunnes oikea löytyy. Jos väestötietojärjestelmästä ei ole saatavissa oikeaa osoitetta kertakysymällä, ei enempää paukkuja enää tarvitse yhden kadonneen sielun tavoittamiseksi käyttää.

Viestini päätän nyt sitten siihen tuhannen taalan kysymykseen ja esimerkkiin siitä, miksi vuosikaudet pää pensaassa toimiminen ei ole ollut hyväksi. Miten on mahdollista, että sukututkija keräisi 30 000 elossa olevan ihmisen tiedot, eikä tulisi matkalla keränneeksi yhteystietoja tai peräti samalla informoineeksi mahdollisen kirjan julkaisusta? Mikä tahansa määrä henkilökohtaisia kirjeitä on paljon, jos ne joutuu yhdeltä istumalta tekemään - johan siinä rannekin hajoaa kuoria kirjoitellessa.

Lienee myös perin harvinaista, että sukututkija haastetaan oikeuteen yksinomaan informoimatta jättämisestä. Juurisyy taitaa kuitenkin yleensä löytyä arkaluonteisen tai peräti loukkaavan tiedon levittämisestä, josta päästään hyvään nyrkkisääntöön. Jos jokin tieto edes etäisesti haiskahtaa arkaluonteiselta, tai sellaiselta, että se on omiaan aiheuttamaan kärsimystä sille, jota tieto koskee, on syytä suoraan siirtää tällainen henkilö henkilökohtaisesti informoitavien listalle.

Muita hyviä tiedonjakopisteitä on tietysti iäkkäämmät isojen katraiden perheen päät, joiden kautta helposti tavoittaa viitisenkymmentä suvun edustajaa parissa polvessa.

Yhdessä tiedotuksen kanssa menee vielä mukavasti tietojen täydennyslomake ja sukututkijan yhteystiedot ja kirjan tilausohjeet. Näin myös markkinointi tulee hoidettua - henkilötietolain kirjaimesta puhumattakaan.

[Erkki]

Kysymys on triviaali. Kaikki lähtee rekisterinpitäjän huolellisuusvelvoitteesta. Kun ylläpidät rekisteriä parhaasi mukaan ja pyrit kaivamaan esiin oikeaa tietoa, olet vahvoilla. Jos sen sijaan tietoisesti kirjaat tiedon, jonka tiedät olevan mahdollisesti virheellinen tai vanhentunut, olet rikkonut huolellisuusvelvoitetta. Tämä kohta pitää ymmärtää myös siitä lähtökohdasta, että elävien henkilöiden kohdalla saattaa virheellisellä tiedolla olla kohtalokas vaikutus myös muihin perusoikeuksiin, kuten elinkeinoon.

Käsittääkseni sukututkimuksessa yleensä pyritään varmistamaan kaikki tieto tarjolla olevista lähteistä. Elossa olevien henkilöiden tietoja on tarjolla oikeastaan vain henkilöiltä itseltään, heidän lähipiiriltään ja väestötietojärjestelmästä. Aina on tietysti mahdollista, että jostakin tulee väärää tietoa, mutta eikö pyrkimys virheettömään tietoon sitten sinun mielestäsi ole hyve? Em. kohta toimii myös siten, että vihreelliseksi havaittu tai asianomaisen itsensä toimesta ilmoitettu tieto on viipymättä korjattava. Liittyy osaltaan myös rekisteröidyn tarkastusoikeuteen.

Mikä tässä mättää, kun joka ikinen käytännessäännöistä jankkaava ketju kääntyy perin lapselliselle tasolle. Lainasin ylle näytteen, joka on älyllinen pohjanoteeraus pitkään jatkuneesta tietosuojavaltuutetun ja lakimiesten kanssa kaveraamisesta.

Muuten olen entistä vakuuttuneempi, että harrastukseni on laitonta. Parasta olisi ilmiantaa itse itsensä.

[Sami Lehtonen]

Mikä tässä mättää, kun joka ikinen käytännessäännöistä jankkaava ketju kääntyy perin lapselliselle tasolle. Lainasin ylle näytteen, joka on älyllinen pohjanoteeraus pitkään jatkuneesta tietosuojavaltuutetun ja lakimiesten kanssa kaveraamisesta.

Muuten olen entistä vakuuttuneempi, että harrastukseni on laitonta. Parasta olisi ilmiantaa itse itsensä.

Vai lapselliselle. Voisitko hieman täsmentää, mikä viestissäni oli niin perin lapsellista, jotta katsoit tarpeelliseksi kantaa oman kortesi tähän viestikekoon?

On asioita, joita kannattaa aina teroittaa, vaikka ne itsestäänselvyyksiä joidenkin mielestä olisivat. Kielto tallentaa virheellinen, puuttellinen tai vanhentunut tieto on juuri tällainen. Se, millä tasolla kukin tutkija itse pyrkii välttämään tätä, lienee jokaisen itse pääteltävissä ja hyvä niin.

Viestisi on tyyppiesimerkki juuri siitä asenteesta, jolla sukututkimukselle ei hankita parempaa asemaa jatkossakaan. Juuri tällaiset "lakimiehet tehköön mitä tekee, minä olen kaikkia muita vastaan ja tutkin" on juuri sellainen viesti, joka vahvistaa lainsäätäjän kannan, että näille kavereille ei tule antaa tilaa yhtään.

On valitettavasti totta, että sukututkija, joka ei ymmärrä, mitä henkilötietolailla tarkoitetaan ja mitkä on sen tavoitteet, on syytä pitää kaukana henkilötiedoista. Juuri tätä asetelmaa itse ainakin pyrin muuttamaan.

Odotan seuraavaksi Erkiltä älyllistä huippusuoritusta tähän viestiketjuun. Joku muu voisi tulkita viestisi loukkaavaksi, mutta itse kuulun niihin, jotka tulkitsevat sen kertovan kuitenkin enemmän kirjoittajastaan.

[Antti Järvenpää]

Miten sitten kynnys nousee?

......
Miksi laittaisin siihen kaiken vapaa-aikani 5-10 vuoden ajan, ja kantaisin kustantamisen taloudellisen riskin, joka noin 500 kappaleen painoksella on minimissään noin 20.000 €, ja tiedottamisvelvollisuuden vajavaisestakin täyttämisestä toisen mokoman pelkkinä postituskuluina 10.000 sielun suvulle. Väestörekisterin kustannukset yksittäiselle osoitehaulle on tällä hetkellä 2,25 € ja puhelinhaulle 1,6735€/min + paikallisverkkomaksu http://192.49.222.187/osoitepalvelu/ , massahausta en tiedä ... pystyisikö edes niitä tekemään vajavaisilla tiedoilla. Karkea kustannusarvio osoitehauista hukkahakuineen olisi siis kolmas mokoma ja työ massivinen. Yhteensä puhumme siis noin 60.000 € kustannusriskistä, jolloin sukukirjan pelkät muuttuvat kustannukset olisivat 30€/kpl pehmeäkantisena ja kova kantisena 10 € lisää. Näin siis, jos arvaat painoksen ja kysynnän oikein. Jos arvelen, että on riski puolen painoksen käteen jäämisestä, pitäisi kirjasta pyyttää sukulaisilta 60-80 €, että pääsisin edes omilleni. Loppusumma on sitä suuruusluokkaa, jonka erittäin harva maksaa. Mahdolliset tuotot koko projektista menee yleensä sukuseuralle, taloudellinen ja oikeudellinen riski sukukirjan tekijälle. Toki sukukirjoja tehdään toisillakin taloudellisilla periaatteilla, mutta tämä lienee yleisin tapa, tai on ollut ainakin niissä sukuyhteisöissä, missä itse olen jäsenenä. Vapaaehtoisia riskinjakajia ei juuri tapaa, eikä edes oikein vapaaehtoisia avustajiakaan oikolukuun tms., Osoitteista osan, erityisesti omasta lähipiiristä, saisi urkittua ilman kustannuksia, mutta silloin liikutaan vain kymmennissä tai sadoissa soitteissa.

Korjaan itseäni ja koheltaessani tekemiä päässälasku virheitä:

joka noin 500 kappaleen painoksella on minimissään noin 7.000 €.

... puhumme siis noin 47.000 € kustannusriskistä, jolloin sukukirjan pelkät muuttuvat kustannukset olisivat 94 €/kpl pehmeäkantisena ja kova kantisena 10 € lisää. Näin siis, jos arvaat painoksen ja kysynnän oikein. Jos arvelen, että on riski puolen painoksen käteen jäämisestä, pitäisi kirjasta pyytää sukulaisilta 188-208 €, että pääsisin edes omilleni. Loppusumma on sitä suuruusluokkaa, jonka erittäin harva maksaa.

[Sami Lehtonen]

Korjaan itseäni ja koheltaessani tekemiä päässälasku virheitä:

joka noin 500 kappaleen painoksella on minimissään noin 7.000 €.

... puhumme siis noin 47.000 € kustannusriskistä, jolloin sukukirjan pelkät muuttuvat kustannukset olisivat 94 €/kpl pehmeäkantisena ja kova kantisena 10 € lisää. Näin siis, jos arvaat painoksen ja kysynnän oikein. Jos arvelen, että on riski puolen painoksen käteen jäämisestä, pitäisi kirjasta pyytää sukulaisilta 180-200 €, että pääsisin edes omilleni. Loppusumma on sitä suuruusluokkaa, jonka erittäin harva maksaa.

Näin, jos edellyttäisimme henkilökohtaista kirjettä jokaiselle kirjassa mainittavalle elossa olevalle henkilölle. Näinhän ei ole. Kuten toisessa viestissä totesinkin, niin jo tietojen keruuvaiheessa on syytä pyrkiä käyttämään tilaisuus informoida jo valmiiksi tulevasta kirjasta ja rekisteröinnistä, jolloin kulut eivät jää näin jälkijättöisiksi. Jo vuosia sitten aloitetun keruun kohdalla tietysti tämä ei enää onnistu, mutta niistäkin tiedoista pitäisi olla kertynyt jonkin verran osoitetietoja ym. joita voi käyttää ainakin sukuhaaroittaiseen tiedottamiseen.

[P. T. Kuusiluoma]

- - - pitkään jatkuneesta tietosuojavaltuutetun ja lakimiesten kanssa kaveraamisesta.

Ottamatta kantaa älyllisyyteen tai älyttömyyteen voin todistaa, että Erkki on tietyllä tavalla oikeassa. Kun syvällisesti perehtyy johonkin kysymykseen, huomaa millaisia perusteettomia ennakkoluuloja itsellä on ollut ja näkee asiat selvemmin ja laajemmasta perspektiivistä.

Mitä Erkin mainitsemaan kaveeraamiseen tulee, niin siinä on kysymys henkilötasolla samasta asiasta. Eikö ole aivan järkeenkäypää, että kun neuvotteluissa tutustuu sukututkijoiden syöjäksi leimattuun virkamieheen ja havaitseekin tämä paitsi fiksuksi mieheksi myös maltilliseksi ja peräti sukututkijaystävälliseksi henkilöksi, niin ei enää näekään mörköä.

Vai onkohan tässä sittenkin kyse Tukholma-syndroomasta...

PTK

[Erkki Järvinen]

Esillä olleet käytännesäännöt sisältävät sivukaupalla tekstiä jonka ymmärtäminen on vaikeata siitäkin päätellen koska niistä käydään jatkuvaa moneen eri suuntaan käyvää sananvaihtoa.

Ensinnäkin nuo käytännesäännöt pitäisi tiivistää yhdelle A4 arkille jotta niiden ymmärtäminen olisi helpompaa - jos olisi sittenkään. (sukuseurojen käytännesäännöt erikseen ja sukuseuroihin kuulumattoman yksityisen sukututkimuksen harrastajan käytännesäännöt erikseen.)

[Sami Lehtonen]

Esillä olleet käytännesäännöt sisältävät sivukaupalla tekstiä jonka ymmärtäminen on vaikeata siitäkin päätellen koska niistä käydään jatkuvaa moneen eri suuntaan käyvää sananvaihtoa.

Ensinnäkin nuo käytännesäännöt pitäisi tiivistää yhdelle A4 arkille jotta niiden ymmärtäminen olisi helpompaa - jos olisi sittenkään. (sukuseurojen käytännesäännöt erikseen ja sukuseuroihin kuulumattoman yksityisen sukututkimuksen harrastajan käytännesäännöt erikseen.)

Tuon sukuseuraan kuulumattoman yksityisen sukututkimuksen harrastajan "käytännesäännöt" ovat seuraavat:
Henkilötietolaki ei koske sukututkimusta jota tehdään yksityisiin tavanomaisiin tarkoituksiin. Tietojen suojaaminen tulee kuitenkin huomioida myös tällöin.

Sukuseuran kannattanee nimetä henkilörekisterilleen vastaava, joka sitten pureksii nämä nyt tuotetut sivut ajatuksella. Myös ammattisukututkijaa odottaa sama savotta.

[Antti Järvenpää]

Epäilempä Sami useampien kommenttien perusteella, että mielipiteeni käytännesääntöihin on jäänyt lukematta, joten toistan sen itse itseäni lainaten, ettei se jäisi epäselväksi.

Mielestäni olisi erotettava kaksi asiaa, nimittäin se, onko käytännesäännöt hyvä asia sukututkijalle ja toisaalta, onko ne hyvä asia sukututkimukselle?

Edelliseen vastaisin kyllä, koska ne kertovat rajat, jolla välttää käräjätuvan. Jälkimmäisen osalta on valitettavasti sanottava ei, koska syntyy sadan vuoden hetteinen alue, jolle hyvin harva vitsii jalkansa laittaa.

Sukukirjan tekeminen on yleensä melkoinen henkilökohtainen uhraus niin ajankäyttöllisesti kuin taloudellisesti, että siihen ei kovin moni ryhdy. Kun kynnys julkaisemisen suhteen nousee, yhä harvempi astuu sen ylitse.

Mielestäni niin käytännesääntötyöryhmän pj. Veikko Leskelä kuin SSS:n toiminnanjohtaja Kuusiluoma ovat selkeästi ja asiallisesti tuoneet esille, että käytännesäännöt ovat selkeä virstanpylväs. En ymmärrä, miksi perustella, että mikään ei ole muuttunut. Minulla on luultavasti kaikki niin olemassa olevat, kuin jo www-sivuilta kadonneet dokumentit henkilötietolain tulkinnasta sukutukimuksen suhteen sekä SSS:n osalta että henkilötietovaltuutetun toimiston osalta noin 10 vuoden ajalta ja olen lukutaitoinen.

En ymmärrä harrastaja sukututkijoihin yleisellä tasolla kohdistettua kritiikkiä. Mielestäni harrastaja sukutukijat ja eritoten sukukirjojen tekijät ovat äärimmäisen varovaisia, hienotunteisia, lähdekriittisiä ja täydellisyyteen pyrkiviä. Ääripäätkin jakaumasta varmaan löytyy, aivan kuten kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Ei sukutukija jätä mitään tahallaan tutkimatta, mutta sukutukimus etenee kuten rikostutkimuskin epävarmasta varman suuntaan. Kun jokin tutkimuslinja ei aukea, niin se ei aukea, voi aueta vasta 10 vuoden jälkeen tai jäädä aukeamatta kokonaan.

Sukukirjaa julkaisevan harrastaja sukututkijan kontolle, joka tekee yleensä pienellä budjetilla pyyteetöntä ja kultuurihistoriallisesti arvokasta työtä, on vähä vähältä sälytetty sellaisia vaatimuksia, joista hän ei selviä puhtain kortein. Tehtävien suorittamiseen ei ole joko edellytyksi tai niiden kustannus kohoaa kohtuuttomaksi verrattuna siihen, että harrastajan lähes ainoat resurssit ovat aika ja ilman korvausta tehty oma työ. Harrastuksissa yleisesti - ja erityisesti sukutukimuksessa - karsiintuu pois jokainen sellainen menetelmä, jonka kustannukset määräytyvät liiketaloudellisin perustein. Sukukirjan pelkät painokulutkin ovat monelle äärettömän suuri taloudellinen riski. Jos muuta vaaditaan, se rajaa harrastajan hyvin nopeasti toiminnan ulkopuolelle. En tiedä, onko tämä jonkun tahto. Ei pitäisi ainakaan olla yhdenkään sukutukimus yhteisön.

Ajatus, että harrastaja sukutukija pitäisi yllä osoitetietokantaa on hieno ajatus, mutta valitettavan huonosti toimiva ja ylläpidettävä. Suomessa muuttajien määrä vuosittain on tilastokeskuksen mukaan 16,3 % keskiväkilukuun verrattuna ja oletettavasti huomattavasti huimempi email osoitteiden suhteen. Puhelinnumerot ovat aina olleet pysyvimpiä, mutta nekin nykyisin heikosti osittain sen vuoksi, että lankaliittymät häviävät. Jos käyttää jo vuodenkin vanhaa osoitteistoa, on syytä varautua siihen, että saa närkästynyttä vastapostia esim. siitä, että on osoittanut postia pois nukkuneille. Käytännössä ainoa kohtuullisen luotettava osoiterekisteri on väestötietokanta, mutta kuten olen jo aiemmin osoittanut, äärimmäisen kallis sukutukimuksen harrastajalle ja siinäkin muuttuu päivittäin lähes 2400 osoitetta. Kaikenlaista on tullut kokeiltua. Toimivin on suusta suuhun menetelmä ja sukuseuran sivut.

Löysä hirsi sukutukijan kannalta tarkoittaa sitä, että hän ei voi tietää, milloinka hän on yrittänyt tiedottaa riittävästi nk. rekisteröityjä. Niin ennen käytännesääntöjä, kuin niiden julkistamisen jälkeenkin, sukukirjan tekijä tietää, että hän ei ole suorittanut tiedostusvastuutansa täydellisesti, lukuunottamatta suppeita sukukirjoja, koska se on käytännössä mahdotonta tai liian kallista. Kun huonosti käy, niin yksikin tiedottamatta jäänyt voi nostaa prosessin, koska hänellä on siihen oikeus, jonka jälkeen ryhdytään arvioimaan, oliko tutkija yrittänyt tarpeeksi, ja jaetaan pisteitä niin tyylistä kuin yrittämisestäkin. Kysyn tässä kohtaa itseltäni, missä on sukutukijan oikeusturva. Yleisen talonpoikaisen oikeuskäsityksen mukaan hän on tehnyt hyvän työn ja yhteiskunnan näkökulmasta kultturihistoriallisti merkittävän teon. Huomattakoon, että tässä 30.000 nimen tapauksessa kyse oli nimenomaan tästä tiedottamista, henkilökohtaisesti, täysi-ikäiselle ja henkilötieto oli saatu niin lähisukulaiselta ettei juuri lähempänä voi olla.

En ole hakemassa tässä mitään vastakkainasettelua sen paremmin juristeja kuin viranomaisiakaan vastaan, enkä pura katkeruuttaa, vaikka sitä suuhuni on koitettu asetella. Katson olevani sukutukimuksen, sukututkijoiden asialla ja erityisesti sen takana, että jos kansalaiselta tai seuran jäseneltä edellytetään jotakin, pitää sen myös olla käytännössä mahdollista. Jokainen sellainen säännös, viranomaismääräys tai vapaaehtoinen standardi, joka on ristiriitainen sukutukimusprosessin kanssa (sukutukija tekee ainakin yhden tai useimman virheen 100% varmuudella) tai sillä tavoin epämääräinen, ettei sukutukija voi ennalta tietää, onko täyttänyt vaaditut ehdot, johtaa ennen pitkään oikeusmurhaan. Niin lainsäädäntö, viranomaismääräykset kuin muutkin ohjeet ovat esimiestyötä, ja silloin on hyvä muistaa tuolta noin 100 vuoden takaa ehkäpä parjattuakin johtamisauktoriteettia Friedrik Tayloria, jonka mukaan esimiehen tärkein tehtävä tänään on huolehtia, että alaisten huomisen työn tekemisen kaikki edellytykset ovat kunnossa kunnollisen työsuorituksen suhteen.

Haluaisin myös viitata Hassen tässä ketjussa tekemään ehdotukseen, joka on konkreettinen ja uskoisin - käytännössä toimiva. Itse ehdotin jossakin aiemmassa keskusteluketjussa, että SSS pitäisi yllä sukutukimuskieltorekisteriä yhdessä väestökirjanpidon kanssa siten, että sukutukimuskiellot olisivat ajantasaisia keskitetysti ja kohtuu kustannuksin sukukirjojen tekijöiden tavoitettavissa. Haen siis tällaista konkretiaa, jolla olisi myös mahdollisuus toimia käytännössä niin, että sukukirjan tekijä voisi nukkua yönsä rauhassa.

Jotta tulisin oikein ymmärretyksi kiitän vielä henkilökohtaisesti kaikkia käytännesääntöjen tekijöitä yhdessä ja erikseen hyvästä pohjapaperista, jonka pitäisi toimia avoimen keskustelun avaajana. En ole eläessäni varmaankaan kirjoittanut ensimmäistäkään virheetöntä saatikka sitten täydellistä paperia ja uskon vakaasti siihen, että lähes jokainen dokumentti, itseni kirjoittamat mukaan lukien, paranevat avoimen ja asiallisen käsittelyn myötä, vaikka välillä hiukan kipunoisikin.

[P. T. Kuusiluoma]

Itse ehdotin jossakin aiemmassa keskusteluketjussa, että SSS pitäisi yllä sukutukimuskieltorekisteriä yhdessä väestökirjanpidon kanssa siten, että sukutukimuskiellot olisivat ajantasaisia keskitetysti ja kohtuu kustannuksin sukukirjojen tekijöiden tavoitettavissa. Haen siis tällaista konkretiaa, jolla olisi myös mahdollisuus toimia käytännössä niin, että sukukirjan tekijä voisi nukkua yönsä rauhassa.

Suomen Sukututkimusseura teki nimenomaan tätä koskevan ehdotuksen viime syksynä, kun voimassa olevaa väestötietolakia viimeksi korjattiin. Seuran juridisen toimikunnan jäsenet Roy Sjöblom, Kari Salo ja allekirjoittanut olivat asiassa kuultavina eduskunnan hallintovaliokunnassa, mutta - kuten arvata saattaa - sisäasiainministeriön lainvalmistelija torpedoi ehdotuksen.

[Sami Lehtonen]

Epäilempä Sami useampien kommenttien perusteella, että mielipiteeni käytännesääntöihin on jäänyt lukematta, joten toistan sen itse itseäni lainaten, ettei se jäisi epäselväksi.

Kyllä minä tuon luin jo aiemmin. Minusta sukututkimuksen etu on myös jokaisen yksittäisen sukututkijan etu. Jos ei nyt heti, niin pitkässä juoksussa.

Mielestäni niin käytännesääntötyöryhmän pj. Veikko Leskelä kuin SSS:n toiminnanjohtaja Kuusiluoma ovat selkeästi ja asiallisesti tuoneet esille, että käytännesäännöt ovat selkeä virstanpylväs. En ymmärrä, miksi perustella, että mikään ei ole muuttunut. Minulla on luultavasti kaikki niin olemassa olevat, kuin jo www-sivuilta kadonneet dokumentit henkilötietolain tulkinnasta sukutukimuksen suhteen sekä SSS:n osalta että henkilötietovaltuutetun toimiston osalta noin 10 vuoden ajalta ja olen lukutaitoinen.

Käytännesäännöt ovat virstanpylväs, mutta mitä tulee lain tulkintaan, ne eivät ole muutos tiukempaan suuntaan. Tätä yritin viesteissäni tuoda esiin. Aiemmin minkäänlaista vakiintunutta käytäntöä ei ollut, mikä varmasti oli omiaan heikentämään sukututkijoiden oikeudellista asemaa. Käytännesäännöt on nyt tarjolla tällaiseksi vakiintuneeksi käytännöksi - voimme tarttua tilaisuuteen tai sitten jatkaa käräjätuomarien mielivallan alla.

En ymmärrä harrastaja sukututkijoihin yleisellä tasolla kohdistettua kritiikkiä. Mielestäni harrastaja sukutukijat ja eritoten sukukirjojen tekijät ovat äärimmäisen varovaisia, hienotunteisia, lähdekriittisiä ja täydellisyyteen pyrkiviä. Ääripäätkin jakaumasta varmaan löytyy, aivan kuten kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Ei sukutukija jätä mitään tahallaan tutkimatta, mutta sukutukimus etenee kuten rikostutkimuskin epävarmasta varman suuntaan. Kun jokin tutkimuslinja ei aukea, niin se ei aukea, voi aueta vasta 10 vuoden jälkeen tai jäädä aukeamatta kokonaan.

Voidaan keskustella pitkään siitä, missä määrin harrastajasukututkija (riippuu määritelmästä, mutta jos lähdetään siitä, että tällä tarkoitetaan lain tarkoittamaa tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiin tutkimusta tekevää) voi koota ja julkaista sukutietoja kirjassa. Lakihan ei harrastajasukututkija-termiä tunne. Tässä vaiheessa lienee syytä toistaa, että henkilötietolaki koskee sellaisenaan vain _elossa_ olevien henkilöiden tietojen käsittelyä. Ainakin omalla kohdallani ne epävarmat ja epätäydelliset tiedot koskevat jo sukupolvia sitten (yleensä ison vihan aikaan tjsp) kuolleita henkilöitä. Näillä henkilöillä ei ole enää lain suojaamia perusoikeuksia - olkoonkin, että heidänkin kohdallaan vainajan muiston kunnioittaminen tulee pitää mielessä. Elävistä henkilöistä ei ole syytä viedä kantaan tietoja, jos tietojen oikeellisuus syystä tai toisesta ei ole luotettava. Jokaisen itse pohdittavaksi jää, milloin pitävät tietoja riittävän luotettavina.

Sukukirjaa julkaisevan harrastaja sukututkijan kontolle, joka tekee yleensä pienellä budjetilla pyyteetöntä ja kultuurihistoriallisesti arvokasta työtä, on vähä vähältä sälytetty sellaisia vaatimuksia, joista hän ei selviä puhtain kortein. Tehtävien suorittamiseen ei ole joko edellytyksi tai niiden kustannus kohoaa kohtuuttomaksi verrattuna siihen, että harrastajan lähes ainoat resurssit ovat aika ja ilman korvausta tehty oma työ. Harrastuksissa yleisesti - ja erityisesti sukutukimuksessa - karsiintuu pois jokainen sellainen menetelmä, jonka kustannukset määräytyvät liiketaloudellisin perustein. Sukukirjan pelkät painokulutkin ovat monelle äärettömän suuri taloudellinen riski. Jos muuta vaaditaan, se rajaa harrastajan hyvin nopeasti toiminnan ulkopuolelle. En tiedä, onko tämä jonkun tahto. Ei pitäisi ainakaan olla yhdenkään sukutukimus yhteisön.

Tästä olemme yhtä mieltä. Tarkoitus onkin löytää se kultainen keskitie, jossa henkilötietolain vaatimukset tulevat täytetyiksi ilman, että rasite kasvaa kohtuuttomaksi. Henkilötietolakia emme voi sivuuttaa, mutta ainakin voimme toimia sen tavoitteen mukaisesti, että vaatimukset eivät muodostu mielivaltaisesti käräjätuomarin ja lautamiesten aamukahvin maun mukaan.

Ajatus, että harrastaja sukutukija pitäisi yllä osoitetietokantaa on hieno ajatus, mutta valitettavan huonosti toimiva ja ylläpidettävä. Suomessa muuttajien määrä vuosittain on tilastokeskuksen mukaan 16,3 % keskiväkilukuun verrattuna ja oletettavasti huomattavasti huimempi email osoitteiden suhteen. Puhelinnumerot ovat aina olleet pysyvimpiä, mutta nekin nykyisin heikosti osittain sen vuoksi, että lankaliittymät häviävät. Jos käyttää jo vuodenkin vanhaa osoitteistoa, on syytä varautua siihen, että saa närkästynyttä vastapostia esim. siitä, että on osoittanut postia pois nukkuneille. Käytännössä ainoa kohtuullisen luotettava osoiterekisteri on väestötietokanta, mutta kuten olen jo aiemmin osoittanut, äärimmäisen kallis sukutukimuksen harrastajalle ja siinäkin muuttuu päivittäin lähes 2400 osoitetta. Kaikenlaista on tullut kokeiltua. Toimivin on suusta suuhun menetelmä ja sukuseuran sivut.

Käytät paljon paukkuja sen osoittamiseen, että osoitetiedot ovat muuttuneet ajan saatossa jne, mutta unohdat sen, että informointivelvollisuus koskee rekisteröintä ja suunniteltua käyttöä - ei kirjan julkaisua. Juuri tästä syystä käytännesäännöt on hyvä tuntea jo hyvissä ajoin. Eli tiedottamisen voi hoitaa jo tietoja kerätessä. Näin jälkikäteen se tarkoittaa sitä, että olisit voinut jo kymmenen vuotta sitten joltakulta hänen tietojaan kerätessä kertoa, että tulet merkitsemään nämä tiedot henkilörekisteriin, josta tullaan julkaisemaan sukukirja tai useampi tarpeen mukaan.

Löysä hirsi sukutukijan kannalta tarkoittaa sitä, että hän ei voi tietää, milloinka hän on yrittänyt tiedottaa riittävästi nk. rekisteröityjä. Niin ennen käytännesääntöjä, kuin niiden julkistamisen jälkeenkin, sukukirjan tekijä tietää, että hän ei ole suorittanut tiedostusvastuutansa täydellisesti, lukuunottamatta suppeita sukukirjoja, koska se on käytännössä mahdotonta tai liian kallista. Kun huonosti käy, niin yksikin tiedottamatta jäänyt voi nostaa prosessin, koska hänellä on siihen oikeus, jonka jälkeen ryhdytään arvioimaan, oliko tutkija yrittänyt tarpeeksi, ja jaetaan pisteitä niin tyylistä kuin yrittämisestäkin. Kysyn tässä kohtaa itseltäni, missä on sukutukijan oikeusturva. Yleisen talonpoikaisen oikeuskäsityksen mukaan hän on tehnyt hyvän työn ja yhteiskunnan näkökulmasta kultturihistoriallisti merkittävän teon. Huomattakoon, että tässä 30.000 nimen tapauksessa kyse oli nimenomaan tästä tiedottamista, henkilökohtaisesti, täysi-ikäiselle ja henkilötieto oli saatu niin lähisukulaiselta ettei juuri lähempänä voi olla.

Tämä sama tasapainoilu riittävän tiedotuksen saavuttamiseksi ei ole uusi asia. Käytännesäännöt listaa monta eri tapaa, jolla tiedotusta voidaan hoitaa - ei varmaankaan ole haitaksi, jos sukututkijalla leivättömän pöydän ääressä on osoittaa pyrkimys tiedottamiseen mahdollisimman monella tavalla. Kirjaa julkaistaessa on tietty tarve myös kirjan ennakkomarkkinointiin - tästä kai olemme samaa mieltä - joka on edelleen hyvä paikka täydentää informoinnin kattavuutta.

En ole hakemassa tässä mitään vastakkainasettelua sen paremmin juristeja kuin viranomaisiakaan vastaan, enkä pura katkeruuttaa, vaikka sitä suuhuni on koitettu asetella. Katson olevani sukutukimuksen, sukututkijoiden asialla ja erityisesti sen takana, että jos kansalaiselta tai seuran jäseneltä edellytetään jotakin, pitää sen myös olla käytännössä mahdollista. Jokainen sellainen säännös, viranomaismääräys tai vapaaehtoinen standardi, joka on ristiriitainen sukutukimusprosessin kanssa (sukutukija tekee ainakin yhden tai useimman virheen 100% varmuudella) tai sillä tavoin epämääräinen, ettei sukutukija voi ennalta tietää, onko täyttänyt vaaditut ehdot, johtaa ennen pitkään oikeusmurhaan. Niin lainsäädäntö, viranomaismääräykset kuin muutkin ohjeet ovat esimiestyötä, ja silloin on hyvä muistaa tuolta noin 100 vuoden takaa ehkäpä parjattuakin johtamisauktoriteettia Friedrik Tayloria, jonka mukaan esimiehen tärkein tehtävä tänään on huolehtia, että alaisten huomisen työn tekemisen kaikki edellytykset ovat kunnossa kunnollisen työsuorituksen suhteen.

En näe käytännesääntöjä sukututkimusprosessin kanssa ristiriitaisena, enkä myöskään näe tässä keskustelussa vastakkainasettelua. Vaatimusten kohtuullisuus on hyvä lähtökohta tietysti kaikessa, mutta omasta mielestäni käytännesääntöjen vaatimukset ovat varsin kohtuullisia. Kaikki tekevät luonnollisesti virheitä, jotka voivat ilmetä virheellisenä tietona tai epäonnistuneena tiedottamisena. Vilpitön yritys saavuttaa siitä huolmatta nämä tavoitteet ei varmasti ole raskauttava asiainhaara.

Haluaisin myös viitata Hassen tässä ketjussa tekemään ehdotukseen, joka on konkreettinen ja uskoisin - käytännössä toimiva. Itse ehdotin jossakin aiemmassa keskusteluketjussa, että SSS pitäisi yllä sukutukimuskieltorekisteriä yhdessä väestökirjanpidon kanssa siten, että sukutukimuskiellot olisivat ajantasaisia keskitetysti ja kohtuu kustannuksin sukukirjojen tekijöiden tavoitettavissa. Haen siis tällaista konkretiaa, jolla olisi myös mahdollisuus toimia käytännössä niin, että sukukirjan tekijä voisi nukkua yönsä rauhassa.

Meinaat, että olisi rekisteri, josta saisi niiden ihmisten henkilötietoja, jotka ovat kieltäneet tietojensa käytön? Minusta tämä vaikuttaa ihan siltä, että silloin meillä olisi järjestelmä, jota laista piittaamattomat sukututkijat ja erityisesti keltaisen lehdistön edustajat pitäisivät aarreaittana. Ajatus kaunis, mutta en ymmärrä, miten se voisi toimia. Sen sijaan tieto siitä, kuka tutkii mitäkin ja mitä kirjoja on suunnitteilla, pitäisi olla keskitetysti yhdestä paikasta saatavilla.

Jotta tulisin oikein ymmärretyksi kiitän vielä henkilökohtaisesti kaikkia käytännesääntöjen tekijöitä yhdessä ja erikseen hyvästä pohjapaperista, jonka pitäisi toimia avoimen keskustelun avaajana. En ole eläessäni varmaankaan kirjoittanut ensimmäistäkään virheetöntä saatikka sitten täydellistä paperia ja uskon vakaasti siihen, että lähes jokainen dokumentti, itseni kirjoittamat mukaan lukien, paranevat avoimen ja asiallisen käsittelyn myötä, vaikka välillä hiukan kipunoisikin.

Näissä keskusteluissa on jo tähän mennessä löytynyt käytännesäännöistä kohtia, jotka ehkä olisivat voineet olla seikkaperiäisempiäkin tai sitten suorasanaisempia. Kiitän kiitoksista omasta puolestani ja toivon, että vilkas ja vireä keskustelu ja rakentava kritiikki aiheen tiimoilta jatkuu.

[Veikko Leskelä]

Näissä keskusteluissa on jo tähän mennessä löytynyt käytännesäännöistä kohtia, jotka ehkä olisivat voineet olla seikkaperiäisempiäkin tai sitten suorasanaisempia. Kiitän kiitoksista omasta puolestani ja toivon, että vilkas ja vireä keskustelu ja rakentava kritiikki aiheen tiimoilta jatkuu.

Käytännössähän käytännesääntöjen soveltamiskäytäntöä seuraavat kaikki sääntöjen laatimisen osapuolet ja virkansa puolesta tietosuojavaltuutetun toimisto.

Neuvottelussa 11.6.2008 nimenomaan sovittiin, että sääntöjä joudutaan varmasti tarkistamaan ajan mittaan tulevien lainsäädäntömuutosten ja muiden tarpeiden vuoksi.

Oli hyvä, että henkilötietolain perusteluissa oleva maininta informoitavien suuren määrän ja kohtuuttuman vaivan huomioon ottamisesta saatiin paljolti SSK:n vaatimuksesta silloisen hallituksen esityksen perustelujen mukaiseksi. Tässä oli tuon onnettoman Lapuan - mutta käytännesääntöjen laatimista nopeuttavan - tapauksen takia tiettyä varovaisuutta, mutta lopulta kanta jäi sääntöihimme.

Voidaan sanoa, että eri osapuolten tärkeitä asioita saatiin ihan kohtuullisessa määrin sääntöihin mukaan, mutta vasta soveltamiskäytäntö tuo mahdolliset muutostarpeet esiin.

VL
käytännesääntötyöryhmän pj:na toiminut

[P. T. Kuusiluoma]

- - maininta informoitavien suuren määrän ja kohtuuttuman vaivan huomioon ottamisesta saatiin paljolti SSK:n vaatimuksesta - -

Veikko Leskelä on nyt avannut oven sille, että käytännesääntötyöryhmän eri osapuolet voivat ryhtyä kehuskelemaan sillä, mitä he saivat työryhmässä aikaiseksi. Kaikki tiedämme mitä sen kolikon kääntöpuolella on. Minun on vaikea uskoa, että Sukuseurojen Keskusliiton johto haluaisi tämän keskustelun aloitettavaksi ja siksi en lähde siihen nyt mukaan. Tarvittaessa myös minä voin unohtaa korrektit tavat ja osallistua jälkipyykin pesuun.

Asian puolesta Veikko Leskelä on oikeassa. Hän Sukuseurojen Keskusliiton edustajana käytännesääntötyöryhmässä ajoi voimakkaasti "suursukuseurojen" etuja palvelevaa tulkintaa siitä, että informoitavien määrä voidaan katsoa kohtuuttomaksi vaivaksi.

[Veikko Leskelä]

Asian puolesta Veikko Leskelä on oikeassa. Hän Sukuseurojen Keskusliiton edustajana käytännesääntötyöryhmässä ajoi voimakkaasti "suursukuseurojen" etuja palvelevaa tulkintaa siitä, että informoitavien määrä voidaan katsoa kohtuuttomaksi vaivaksi.

Eiköhän "henkselien paukuttelun" ja kehumisen aloittanut Pasi, kun kehuskeli "torjuntavoitolla", kun väestötietolain uudistuksesta vinkattiin kyllä yhteiseltä taholtammekin...ja lobbausta on tehty toisaallakin asiaperustein yhteisin tavoittein.

Yhteisellä asiallahan on oltu koko ajan.

Jos henkilötietolain perusteluissa sallitaan poikkeusta informoitavien suuren määrän ja kohtuuttoman vaivan takia, niin toki asia on otettava käytännesääntöihin eikä siihen tietosuojavaltuutetulla ollut vastaan.

Olihan siinä tekemistä, kun saatiin ajettua myös sukuseurojen etua, mutta eiköhän sekä sukuseurojen että sukututkijoiden intressit tulleet kohtuullisen hyvin ja tasapuolisesti huomioon otetuiksi.

Varovaisestikin arvioiden SSK:n jäsenseuroissa on sukuun kuuluvia henkilöitä 0,5 - 1 miljoonan henkilön välillä. Siinä on sekä sukuseuroilla että sukututkijoilla tekemistä, että voidaan noudattaa hyvää henkilötietojen käsittelyä ja ottaa huomioon vaatimukset eri tilanteissa.

Tärkeämpää kuin "henkselien paukuttelu torjuntavoitoilla ym." on käytännesääntöjen soveltamiskäytännön yhteinen seuraaminen ja yhteistyön jatkaminen.

Yhteistyömme toimivuudesta saimme tietosuojavaltuutetulta erityiskiitokset ja Pasikin on tunnustanut, ettei tietosuojavaltuutettu ole mikään sukututkijoidenkaan pelättävä mörkö, vaan yhteistyö voi toimia aivan luontevasti.

ystävällisesti

VL

[P. T. Kuusiluoma]

Keskustelu alkaa tavanomaiseen tapaan mennä jälleen hedelmättömän jankkauksen puolella, mutta senkin uhalla sanon pari sanaa liittyen Veikko Leskelän edellä olevaan viestiin.

1. Käytännesäännöt ja väestötietolain esitykseen vaikuttaminen ovat kaksi eri asiaa, joita ei pidä sekoittaa. Käytännesääntötyöryhmällä ei ollut mitään tekemistä uuden väestötietolain kanssa.

2. Sehän on selvää, että Suomen Sukututkimusseura tiedottaa jäsenilleen ja muille sukututkijoille siitä, että Seura on erilaisilla toimillaan kyennyt vaikuttamaan niin merkittävällä tavalla uuden väestötietolain esityksen muuttamiseen. Se on Seuran säännöissä mainitun tehtävän täyttämistä. Näin vakavan käytännön tutkimustyötä haittaavan uhan väistyttyä on henkselien paukuttelu paikallaan. Se on täysin eri asia kuin ryhtyä jälkikäteen selvittelemään kuka käytännesääntötyöryhmässä voi ottaa kunnian minkäkin yksityiskohdan hyväksymisestä.

3. Suomen Sukututkimusseura ei ollut minkäänlaisessa yhteistyössä Sukuseurojen Keskusliiton kanssa uuteen väestötietolain esitykseen vaikuttaessaan. Lakiesityksessä ei mainita Sukuseurojen Keskusliittoa. Koska en tiedä mitä nämä Veikko Leskelän mainitsemat salaperäiset vinkkaukset ja lobbaukset ovat, en voi Sukuseurojen Keskusliiton merkitystä tässä asiassa arvioida.

4. Veikko Leskelä kirjoittaa:
Olihan siinä tekemistä, kun saatiin ajettua myös sukuseurojen etua, mutta eiköhän sekä sukuseurojen että sukututkijoiden intressit tulleet kohtuullisen hyvin ja tasapuolisesti huomioon otetuksi.Tämä oli Veikko Leskelältä toinen huomautus, jossa hän käsittelee käytännesääntötyöryhmän työskentelyä. Yksi vielä, Veikko, niin sitten on minun vuoroni - siitä huolimatta, että en edelleenkään usko, että Sukuseurojen Keskusliiton johto pitää sitä hyvänä ajatuksena.

5. Käytännesääntöjen soveltamiskäytäntöä kukin osapuoli voi harjoittaa tahoillaan ja omin keinoin kahden, kolmen vuoden ajan ennen kuin tulee se tilanne, jossa tilannetta on syytä arvioida.

6. Melkoisen humoristinen ajatus tämä Veikko Leskelä arvioi siitä, että Sukuseurojen Keskusliiton piirissä olisi varovaisen arvion mukaan noin 1 miljoona henkilöä, joiden kanssa pitäisi tehdä jotakin käytännesääntöihin liittyen. (Mitä - se jää sanomatta). Jos jäsenseuroja on 100 ja jokaisessa hallituksen jäseniä keskimäärin kuusi ja lisäksi vaikkapa kaksi hallituksen ulkopuolista sukututkimusrekisteristä vastaavaa toimihenkilöä, on Sukuseurojen Keskusliiton koulutustehtävän laajuus noin 800 henkilöä.

[Veikko Leskelä]

Edellä olevassa viestissä olevaan disinformaatioon ja harhaanjohtavaan tietoon ei kannata vastata yksityiskohtaisemmin.

Kun eilen olimme eduskunnan hallintovaliokunnan kuultavina, korostettiin siellä oikein käytännesääntöjen oikeudellista merkitystä sekä sukuseurojen, - harrastajien että - tutkijoiden kannalta.

Kun henkilötietolaki on julkisuuslain ohella sukututkimuksen ja -harrastuksen keskeislaki, niin asia tuli riittävästi korostettua eri näkökulmilta.

Kansanedustajat saivat oikeaa tietoa tasapuolisesti toimialan keskeisiltä toimijoilta.

Käsiteltävänä olleen väestötietolakikokonaisuuden kuultavaosapuolienhan määrä on erittäin suuri, mutta ensi kerran eduskunnalle tuotiin esille oikeita mittasuhteita sukuharrastuksen merkityksestä sekä sukuyhteisöjen että -tutkijoiden näkökulmasta.

VL