Viestintäassistentti
14.03.15, 15:41
Tiedote 14.3.2015 Suomen Sukututkimusseura
Puheenjohtaja Teppo Ylitalon puhe 38. Valtakunnallisten Sukututkimuspäivien avajaisissa 14.3.2015
Arvoisa pääjohtaja ja arvoisa kaupunginhallituksen puheenjohtaja, hyvät sukututkimuksen ystävät, Suomalaisella sukututkimuksella on vuosisataiset perinteet. Kaiken kansan harrastukseksi sukututkimus tuli kuitenkin vasta 1970-luvulta lähtien. Silloin saivat alkunsa Valtakunnalliset sukututkimuspäivät, joita nyt vietetään jo 38. kerran.
Sukututkimuksen yleistyessä maahamme alkoi syntyä myös paikallisia sukututkimusyhdistyksiä. Niinpä tämänvuotisia päiviä Suomen Sukututkimusseuran kanssa järjestävä Salon Seudun Sukututkijat on ehtinyt jo 30 vuoden ikään. Haluan omasta ja Suomen Sukututkimusseuran puolesta lausua parhaimmat onnittelut juhlivalle seuralle. Olette tehneet ja teette merkittävää työtä suomalaisen sukututkimuksen edistämiseksi. Vaikka sukututkimus on osin yksinäistä tutkimustyötä, on erinomaisen tärkeää että tutkijalla on apunaan ja tukenaan sukututkijayhteisö, niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Voimia, innostusta ja idearikkautta myös tuleviin vuosiinne!
Haluan myös kiittää teitä salolaisia lämpimästä vastaanotosta. Suuri kiitos teille kaikille, jotka olette olleet mukana tekemässä sukututkimuspäiviä. Kiitos esitelmöitsijöille, esiintyjille ja näyttelyyn osallistuville. Ja kiitos teille hyvä yleisö, kun tulitte. Sukututkimuspäivissä on kyse tutkimuksesta, oppimisesta ja oivaltamisista, mutta ennen muuta ihmisistä ja kohtaamisista.
Hyvät kuulijat, Maailma muuttuu. Reilussa sadassa vuodessa elämäntapamme, elinympäristömme ja keskinäinen vuorovaikutuksemme on muuttunut ratkaisevasti. Niin että jos 1800-luvun jälkipuoliskolla elänyt salolainen olisi voinut kurkistaa Saloon uuden vuosituhannen alussa, hän ei varmasti olisi uskonut, että kyseessä on sama, oma kotiseutu. Muutoksesta puhutaan nykyään vääjäämättömänä voimana. Muuttumattomuus merkitsee nykykielessä sitä, että jäädään paikalleen ja taannutaan muiden mennessä eteenpäin. Onko sukututkimus muuttunut? Pitäisikö sen muuttua? Mitä nykyaikainen sukututkimus oikeastaan on ja mitä sen pitäisi olla?
Yksi sopiva vastaaja on Alf Brenner, vuonna 1948 kuollut opettaja, Länsi-Uusimaan paikallishistorioitsija ja sukututkija. Hän julkaisi vuonna 1947 ensimmäisen suomalaisen sukututkimusoppaan. Opas oli ruotsinkielinen, mutta se ilmestyi vuonna 1956 suomeksi postuumisti tai kuten harvinaisempi, suomalainen termi ilmaisee riemullisesti: kalmannoksena.
Brenner kertoo meille seitsemän vuosikymmenen takaa: ”Sukututkimus, niin kuin muukin tutkimus, pyrkii tietopiirin laajentamiseen. Tutkimuksen kohteena ovat ihmiset; halutaan saada tietoja heidän polveutumisestaan, niistä verisiteistä, jotka yhdistävät heitä ryhmiksi, heidän sisäisistä ja ulkoisista ominaisuuksistaan ja näiden määräämästä elämänkulusta, eikä vähimmin heidän suhteistaan yhteiskuntaan.”
Brenner jatkaa: ”Sukututkimuksella eli genealogialla on siis edessään monipuolinen tehtävä tai paremminkin monta tehtävää. Mutta tämä tutkimustyö ei kaikessa monihaaraisuudessaankaan ole itsetarkoitus, päinvastoin se tahtoo käytännöllisessä ja siveellisessä mielessä monin tavoin edistää ihmisten keskistä yhdyselämää aikamme yhteiskunnassa, eikä senvuoksi ole suinkaan paikallaan – niin kuin kuitenkin valitettavan usein tapahtuu – pitää genealogiaa mitättömänä hobbyna, jota harrastavat muutamat muuten toimettomat yksilöt.”
Brennerin, kokopäivätoimisen sukututkijan, tuskainen parahdus on hymyilyttävä, vaikka se olikin tarkoitettu painavaksi mielipiteeksi. Brenner luettelee väitteensä tueksi lukuisia tieteitä, joille sukututkimus tarjoaa ”arvokasta apua”. Historiantutkimus on jotenkin itsestäänselvä. Sosiologiasta hän nostaa esimerkiksi muuttoliikkeen. Fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien tai sairauksien periytyvyydessä sukututkija voi auttaa. Nykyaikana hieman kaukaisemmalta tuntuu Brennerin ajatus, että ”verisiteet voivat solmia ihmiset toisiinsa likipitäen erottamattomasti”, niin että ”yhteiskunnallisten levottomuuksien aikoina on eri yksilöiden hyvä saada tukea toisistaan, olipa kysymyksessä henkinen tai aineellinen ja taloudellinen tuki”. Hätkähdyttävimmän yhteyden Brenner löytää rikollisuuden vastustamisesta. Hänen mukaansa ”tiedot varhempien sukupolvien suhtautumisesta yhteiskuntajärjestykseen ja mahdollisista perinnöllisistä taipumuksista ovat tietenkin hyvänä vihjeenä rikollisten ainesten käsittelyssä”.
Tämän päivän sukututkimuksella ei ole näkemyksiä rikollisten käsittelystä, ja aputieteenäkin sukututkimus palvelee sukututkimuksen kokonaislaajuuteen nähden lukumääräisesti vähäisesti. Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen seurauksena sukututkimuksesta on kuitenkin tullut uudella tavalla arvokasta ja yhteiskuntaa monella tavalla hyödyttävää toimintaa. Se luo ja voimistaa yhteisöllisyyttä, se sitoo meidän sukupolvien ketjuun ja laajaan sukuverkostoon, se liimaa meidät yhteen vastaansanomattomalla tavalla. Sukututkimus kertoo, että ylämäissämme ja alamäissämme me olemme yhdessä. Meillä on turvaverkko ja oikeus tukeutua siihen. Ja aivan yhtä suurella painoarvolla: meillä on myös velvollisuus olla turvaverkkona omille läheisillemme ja meillä on vastuu viedä eteenpäin sitä sukupolvien valtavaa henkistä perintöä ja voimavaraa, jonka itsekin kerran olemme lahjaksi saaneet. Siksi sukututkimus on yhteiskunnalle arvokasta. Siksi sukututkijat tekevät yhteiskunnallisesti merkittävää työtä.
Hyvät sukututkijat, Sukututkimuskin muuttuu. Sukututkimus on jo muuttunut. Tietotekniikka on tuonut keskeisiä tutkimusaineistoja kaikkien saavutettaville, jokaiseen kotiin, mihin tahansa kellonaikaan. Ylpeydellä voi todeta, että historiakirjojen sähköinen hakemistotietokanta HisKi valittiin yhdeksi Avoin Suomi 2014 -menestystarinaksi. Myös muut sukututkimuksen peruslähteet ovat tulleet kovaa vauhtia verkon kautta saataville.
Digimaailman toinen sukututkimuksellinen ulottuvuus on tutkimustulosten helppo jakaminen. Tosin täytyy harmitellen todeta, että jakaminen on ollut vähän liiankin helppoa. Internetissä olevaan sukutietoon on monessa tapauksessa erittäin vaikea luottaa millään tavalla. Eikö siis olisikin hienoa, jos meillä olisi yksi paikka, josta löytäisi suomalaisia koskevat sukutiedot, kokonainen kansallinen sukupuu, jonka tutkimustieto olisi vielä dokumentoitua ja luotettavaa? Olisi, se olisi todella hienoa. Sellaista puuhataan Suomen Sukututkimusseuran Suomi-tietokantahankkeessa. Näin massiivinen projekti vaatii vielä usean vuoden työn, mutta kiitoksella voi todeta että hankkeen puuhamiehet ovat todella ottaneet asian omakseen. Suomi-tietokanta tulee valmistuessaan merkitsemään yhtä tähänastisen sähköisen sukututkimuksen suurinta virstanpylvästä.
Tietoa on siis helpommin saatavilla ja sitä on helpommin jaettavissa. Apuvälineet ovat helpottuneet. Mutta entä itse sukututkimus? Mikä on sukututkimuksen seuraava askel? Seuraava askel on sukututkimuksen sisällöllinen kehittäminen. Sukututkimusseuran viime syksynä hyväksytyn strategian keskeisenä tavoitteena on laadukas suomalainen sukututkimus. Sukututkimuksen laatu tarkoittaa monia asioita. Se on tutkimuksellista laatua, eli sukututkimuksen luotettavuutta ja dokumentointia, sukututkimusjuridiikkaa sekä monipuolisten lähteiden taitavaa käyttämistä. Toisaalta se on esittämisen laatua, eli kirjallisesti, kielellisesti ja narratiivisesti korkeatasoisia kirjallisia ja sähköisiä julkaisuja. Laatu on myös innovaatioita ja luovuutta, uskallusta kokeilla ja laajentaa sukututkimusta uusille urille. Yksi tällainen ura on geneettinen sukututkimus, josta tänäänkin kuulemme Sukututkimusseuran hallituksen jäsenen Marja Pirttivaaran esitelmän.
Laadukas sukututkimus on läpitunkeva teema koko Sukututkimusseuran toiminnan kehittämisessä. Haluan nostaa siitä kuitenkin erikseen esiin muutaman esimerkin. Sukututkimusseuran laajasta koulutustoiminnasta ovat viime aikoina korostuneet sukukirja- ja sukututkimusjuridiikan koulutukset. Uutena on kehitteillä mm. sukukirjojen mentorointi-palvelu, jossa sukukirjan tekijät voisivat käyttää kirjaprosessin eri vaiheissa asiantuntijaa, joka yhdessä sovitun mukaisesti kommentoi, ohjaa ja kannustaa sekä vastaa mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Kyseessä on siis yksilöllisesti räätälöity palvelu.
Toinen keskeinen tulevaisuuden teema on sukututkijat lähdeaineiston monipuolistaminen. Mitä sitten kun luuranko suvusta on saatu, sukutaulut on tehty ja nähdään henkilöiden pintapuolinen elämänkulku? Miten edetä kun omia juuria ei voi enää tutkia ajallisesti kauemmas? Silloin alkaa se kaikkein paras osa: sellainen monitahoinen tietojen kerääminen ja yhdisteleminen ja arviointi, josta jo Brenner aikanaan puhui. Sukututkimuksessa on monta ulottuvuutta, ja eri tutkijat voivat arvottaa niitä eri tavalla. Itselleni paras osa sukututkimusta ovat tarinat: tarinat selviytymisestä, menestyksestä, menetyksistä, ihmissuhteista, haaveista, tragedioista. Tarinat ihmisistä, suvuista ja yhteisöistä.
Näitä tarinoita ei yleensä ole saatavissa mistään yhdestä lähteestä. Ne vaativat monien tiedonjyvästen metsästämistä ja niiden yhteen liittämistä perustellulla tavalla. Siksi sukututkija tarvitsee paljon muitakin lähteitä kuin kirkonkirjat ja veroluettelot. Tähän tarpeeseen on kehitteillä sähköinen lähdefoorumi Hakupiha, joka tarjoilee yhdellä haulla tietoa monista lähteistä. Hakupihan ensimmäinen versio on koodausvaiheessa; julkistamista joudutaan vielä odottamaan jonkin aikaa.
Yksi tutkijaa lähellä oleva aarrearkku on muistitieto. Itse vierailin vastikään kahden yli 90-vuotiaan sukulaisen luona. Vietettyäni iltapäivän isoäitini serkun ja tämän kälyn kanssa huomasin, että minähän se tässä olin, joka eniten nuortui! Kuinka monesti kuuleekaan harmiteltavan, kuinka ei silloin aikanaan tullut haastateltua sitä ja sitä henkilöä. Niinpä. Oikeastaan aina on se viimeinen hetki, huomenna voi olla myöhäistä. Mainioksi avuksi on uunituore muistitieto-opas, jonka on kirjoittanut tohtori Taina Ukkonen.
Vielä yksi laadukkaan sukututkimuksen ulottuvuus on mainittava. Täytyy melkein sanoa, että valitettavasti on mainittava. Se on nimittäin sukututkimuksen esteiden poistaminen. Kuten hyvin tiedämme, sukututkijan suurimmat esteet liittyvät virkamiesmahdilla luotuihin byrokratia-muureihin.
Kirkkoherranvirastot ovat olleet vuosikausia sukututkijoiden keskeisiä yhteistyökumppaneita. Ne toimivat yksittäisten seurakuntien virastoina, mutta kirkkohallituksen ohjeistuksessa ja valvonnassa. Sukututkimusseura on käynyt kirkkohallituksen kanssa pitkällistä neuvottelua sukututkijoiden aseman parantamiseksi. Tuomiset neuvotteluista ovat laihoja. Liian usein sukututkija saa edelleen toisen luokan palvelua paremmiksi ja kiireellisemmiksi luokiteltujen toimeksiantojen katveessa. Liian usein sukututkija joutuu odottamaan kirkkoherranvirastojen maksullisia selvityksiä kuukausitolkulla. Liian usein sukututkijan saamissa maksullisissa tiedoissa on räikeitä virheitä.
Hyvät sukututkijat, tämä ei ole oikein. Sukututkijoita ei voi kohdella näin. Sen vuoksi Suomen Sukututkimusseuran hallitus on antanut suosituksen asioimisesta väestörekisteriviranomaisen kanssa. Suosituksen mukaan esimerkiksi vähäinen määrä jäljennöksiä on saatava kahden viikon kuluessa tilauksesta ja tietojen kokoamista edellyttävä tilaus on tultava kolmen kuukauden sisällä. Ellei näin tapahdu, Sukututkimusseura suosittelee hallintokantelun tekemistä. On surullista, että sukututkijat joutuvat peräämään lakisääteisiä oikeuksiaan valitusten kautta, mutta tilanne ei selvästikään muutu muilla konstein. Sukututkijan päähänpotkiminen saa nyt luvan loppua. Tarkempia ohjeita asiasta on tarjolla Sukututkimusseuran ständillä.
Hyvät ihmiset, Seitsemän vuosikymmentä sitten Alf Brenner nosti sukututkimuksen keskeiseksi kohteeksi ihmisen. Nykypäivän ihminen elää monien toiveiden ja haaveiden, vaatimusten ja odotusten ristipaineessa. Pitäisi kokea kaikenlaisia elämyksiä, pitäisi matkustaa, suorastaan seikkailla. Täytyisi elää täydesti, olla paras versio itsestä, saavuttaa jotakin itselleen merkittävää, heittää, parantua, uudistua. Sitten vasta olemme todella eläneet, käyttäneet elinaikamme hyvin.
Näinkö se todella on? Että meidän täytyy aina olla jotain, saavuttaa jotain, ennen kuin meillä on arvoa? Ajattelemmeko me samoin esivanhemmistamme, menneistä sukupolvista? Että voi kun tuo ei yrittänyt tarpeeksi, voi kun tuo teki tyhmästi, voi miksei mun suvussani voi olla aatelisia tai kuninkaallisia, voi miksi taas tällainen juoppo tai tavallinen, pelkkä tavallinen ihminen? Sukututkijalle ihminen ei ole arvokas, koska hän teki jotakin tai saavutti jotain. Ihminen on arvokas, koska hän on – ihminen. Vajavainen, inhimillinen, yrittävä ja erehtyvä. Oman aikansa lapsi. Hän on minun esivanhempani, sinun esivanhempasi. Yhdessä he ovat meidän menneisyytemme, meidän juuremme. Ja jo pelkästään siksi arvokkaita ja muistamisen ja tutkimisen arvoisia.
Laura Aho
Viestitäassistentti
Puheenjohtaja Teppo Ylitalon puhe 38. Valtakunnallisten Sukututkimuspäivien avajaisissa 14.3.2015
Arvoisa pääjohtaja ja arvoisa kaupunginhallituksen puheenjohtaja, hyvät sukututkimuksen ystävät, Suomalaisella sukututkimuksella on vuosisataiset perinteet. Kaiken kansan harrastukseksi sukututkimus tuli kuitenkin vasta 1970-luvulta lähtien. Silloin saivat alkunsa Valtakunnalliset sukututkimuspäivät, joita nyt vietetään jo 38. kerran.
Sukututkimuksen yleistyessä maahamme alkoi syntyä myös paikallisia sukututkimusyhdistyksiä. Niinpä tämänvuotisia päiviä Suomen Sukututkimusseuran kanssa järjestävä Salon Seudun Sukututkijat on ehtinyt jo 30 vuoden ikään. Haluan omasta ja Suomen Sukututkimusseuran puolesta lausua parhaimmat onnittelut juhlivalle seuralle. Olette tehneet ja teette merkittävää työtä suomalaisen sukututkimuksen edistämiseksi. Vaikka sukututkimus on osin yksinäistä tutkimustyötä, on erinomaisen tärkeää että tutkijalla on apunaan ja tukenaan sukututkijayhteisö, niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Voimia, innostusta ja idearikkautta myös tuleviin vuosiinne!
Haluan myös kiittää teitä salolaisia lämpimästä vastaanotosta. Suuri kiitos teille kaikille, jotka olette olleet mukana tekemässä sukututkimuspäiviä. Kiitos esitelmöitsijöille, esiintyjille ja näyttelyyn osallistuville. Ja kiitos teille hyvä yleisö, kun tulitte. Sukututkimuspäivissä on kyse tutkimuksesta, oppimisesta ja oivaltamisista, mutta ennen muuta ihmisistä ja kohtaamisista.
Hyvät kuulijat, Maailma muuttuu. Reilussa sadassa vuodessa elämäntapamme, elinympäristömme ja keskinäinen vuorovaikutuksemme on muuttunut ratkaisevasti. Niin että jos 1800-luvun jälkipuoliskolla elänyt salolainen olisi voinut kurkistaa Saloon uuden vuosituhannen alussa, hän ei varmasti olisi uskonut, että kyseessä on sama, oma kotiseutu. Muutoksesta puhutaan nykyään vääjäämättömänä voimana. Muuttumattomuus merkitsee nykykielessä sitä, että jäädään paikalleen ja taannutaan muiden mennessä eteenpäin. Onko sukututkimus muuttunut? Pitäisikö sen muuttua? Mitä nykyaikainen sukututkimus oikeastaan on ja mitä sen pitäisi olla?
Yksi sopiva vastaaja on Alf Brenner, vuonna 1948 kuollut opettaja, Länsi-Uusimaan paikallishistorioitsija ja sukututkija. Hän julkaisi vuonna 1947 ensimmäisen suomalaisen sukututkimusoppaan. Opas oli ruotsinkielinen, mutta se ilmestyi vuonna 1956 suomeksi postuumisti tai kuten harvinaisempi, suomalainen termi ilmaisee riemullisesti: kalmannoksena.
Brenner kertoo meille seitsemän vuosikymmenen takaa: ”Sukututkimus, niin kuin muukin tutkimus, pyrkii tietopiirin laajentamiseen. Tutkimuksen kohteena ovat ihmiset; halutaan saada tietoja heidän polveutumisestaan, niistä verisiteistä, jotka yhdistävät heitä ryhmiksi, heidän sisäisistä ja ulkoisista ominaisuuksistaan ja näiden määräämästä elämänkulusta, eikä vähimmin heidän suhteistaan yhteiskuntaan.”
Brenner jatkaa: ”Sukututkimuksella eli genealogialla on siis edessään monipuolinen tehtävä tai paremminkin monta tehtävää. Mutta tämä tutkimustyö ei kaikessa monihaaraisuudessaankaan ole itsetarkoitus, päinvastoin se tahtoo käytännöllisessä ja siveellisessä mielessä monin tavoin edistää ihmisten keskistä yhdyselämää aikamme yhteiskunnassa, eikä senvuoksi ole suinkaan paikallaan – niin kuin kuitenkin valitettavan usein tapahtuu – pitää genealogiaa mitättömänä hobbyna, jota harrastavat muutamat muuten toimettomat yksilöt.”
Brennerin, kokopäivätoimisen sukututkijan, tuskainen parahdus on hymyilyttävä, vaikka se olikin tarkoitettu painavaksi mielipiteeksi. Brenner luettelee väitteensä tueksi lukuisia tieteitä, joille sukututkimus tarjoaa ”arvokasta apua”. Historiantutkimus on jotenkin itsestäänselvä. Sosiologiasta hän nostaa esimerkiksi muuttoliikkeen. Fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien tai sairauksien periytyvyydessä sukututkija voi auttaa. Nykyaikana hieman kaukaisemmalta tuntuu Brennerin ajatus, että ”verisiteet voivat solmia ihmiset toisiinsa likipitäen erottamattomasti”, niin että ”yhteiskunnallisten levottomuuksien aikoina on eri yksilöiden hyvä saada tukea toisistaan, olipa kysymyksessä henkinen tai aineellinen ja taloudellinen tuki”. Hätkähdyttävimmän yhteyden Brenner löytää rikollisuuden vastustamisesta. Hänen mukaansa ”tiedot varhempien sukupolvien suhtautumisesta yhteiskuntajärjestykseen ja mahdollisista perinnöllisistä taipumuksista ovat tietenkin hyvänä vihjeenä rikollisten ainesten käsittelyssä”.
Tämän päivän sukututkimuksella ei ole näkemyksiä rikollisten käsittelystä, ja aputieteenäkin sukututkimus palvelee sukututkimuksen kokonaislaajuuteen nähden lukumääräisesti vähäisesti. Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen seurauksena sukututkimuksesta on kuitenkin tullut uudella tavalla arvokasta ja yhteiskuntaa monella tavalla hyödyttävää toimintaa. Se luo ja voimistaa yhteisöllisyyttä, se sitoo meidän sukupolvien ketjuun ja laajaan sukuverkostoon, se liimaa meidät yhteen vastaansanomattomalla tavalla. Sukututkimus kertoo, että ylämäissämme ja alamäissämme me olemme yhdessä. Meillä on turvaverkko ja oikeus tukeutua siihen. Ja aivan yhtä suurella painoarvolla: meillä on myös velvollisuus olla turvaverkkona omille läheisillemme ja meillä on vastuu viedä eteenpäin sitä sukupolvien valtavaa henkistä perintöä ja voimavaraa, jonka itsekin kerran olemme lahjaksi saaneet. Siksi sukututkimus on yhteiskunnalle arvokasta. Siksi sukututkijat tekevät yhteiskunnallisesti merkittävää työtä.
Hyvät sukututkijat, Sukututkimuskin muuttuu. Sukututkimus on jo muuttunut. Tietotekniikka on tuonut keskeisiä tutkimusaineistoja kaikkien saavutettaville, jokaiseen kotiin, mihin tahansa kellonaikaan. Ylpeydellä voi todeta, että historiakirjojen sähköinen hakemistotietokanta HisKi valittiin yhdeksi Avoin Suomi 2014 -menestystarinaksi. Myös muut sukututkimuksen peruslähteet ovat tulleet kovaa vauhtia verkon kautta saataville.
Digimaailman toinen sukututkimuksellinen ulottuvuus on tutkimustulosten helppo jakaminen. Tosin täytyy harmitellen todeta, että jakaminen on ollut vähän liiankin helppoa. Internetissä olevaan sukutietoon on monessa tapauksessa erittäin vaikea luottaa millään tavalla. Eikö siis olisikin hienoa, jos meillä olisi yksi paikka, josta löytäisi suomalaisia koskevat sukutiedot, kokonainen kansallinen sukupuu, jonka tutkimustieto olisi vielä dokumentoitua ja luotettavaa? Olisi, se olisi todella hienoa. Sellaista puuhataan Suomen Sukututkimusseuran Suomi-tietokantahankkeessa. Näin massiivinen projekti vaatii vielä usean vuoden työn, mutta kiitoksella voi todeta että hankkeen puuhamiehet ovat todella ottaneet asian omakseen. Suomi-tietokanta tulee valmistuessaan merkitsemään yhtä tähänastisen sähköisen sukututkimuksen suurinta virstanpylvästä.
Tietoa on siis helpommin saatavilla ja sitä on helpommin jaettavissa. Apuvälineet ovat helpottuneet. Mutta entä itse sukututkimus? Mikä on sukututkimuksen seuraava askel? Seuraava askel on sukututkimuksen sisällöllinen kehittäminen. Sukututkimusseuran viime syksynä hyväksytyn strategian keskeisenä tavoitteena on laadukas suomalainen sukututkimus. Sukututkimuksen laatu tarkoittaa monia asioita. Se on tutkimuksellista laatua, eli sukututkimuksen luotettavuutta ja dokumentointia, sukututkimusjuridiikkaa sekä monipuolisten lähteiden taitavaa käyttämistä. Toisaalta se on esittämisen laatua, eli kirjallisesti, kielellisesti ja narratiivisesti korkeatasoisia kirjallisia ja sähköisiä julkaisuja. Laatu on myös innovaatioita ja luovuutta, uskallusta kokeilla ja laajentaa sukututkimusta uusille urille. Yksi tällainen ura on geneettinen sukututkimus, josta tänäänkin kuulemme Sukututkimusseuran hallituksen jäsenen Marja Pirttivaaran esitelmän.
Laadukas sukututkimus on läpitunkeva teema koko Sukututkimusseuran toiminnan kehittämisessä. Haluan nostaa siitä kuitenkin erikseen esiin muutaman esimerkin. Sukututkimusseuran laajasta koulutustoiminnasta ovat viime aikoina korostuneet sukukirja- ja sukututkimusjuridiikan koulutukset. Uutena on kehitteillä mm. sukukirjojen mentorointi-palvelu, jossa sukukirjan tekijät voisivat käyttää kirjaprosessin eri vaiheissa asiantuntijaa, joka yhdessä sovitun mukaisesti kommentoi, ohjaa ja kannustaa sekä vastaa mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Kyseessä on siis yksilöllisesti räätälöity palvelu.
Toinen keskeinen tulevaisuuden teema on sukututkijat lähdeaineiston monipuolistaminen. Mitä sitten kun luuranko suvusta on saatu, sukutaulut on tehty ja nähdään henkilöiden pintapuolinen elämänkulku? Miten edetä kun omia juuria ei voi enää tutkia ajallisesti kauemmas? Silloin alkaa se kaikkein paras osa: sellainen monitahoinen tietojen kerääminen ja yhdisteleminen ja arviointi, josta jo Brenner aikanaan puhui. Sukututkimuksessa on monta ulottuvuutta, ja eri tutkijat voivat arvottaa niitä eri tavalla. Itselleni paras osa sukututkimusta ovat tarinat: tarinat selviytymisestä, menestyksestä, menetyksistä, ihmissuhteista, haaveista, tragedioista. Tarinat ihmisistä, suvuista ja yhteisöistä.
Näitä tarinoita ei yleensä ole saatavissa mistään yhdestä lähteestä. Ne vaativat monien tiedonjyvästen metsästämistä ja niiden yhteen liittämistä perustellulla tavalla. Siksi sukututkija tarvitsee paljon muitakin lähteitä kuin kirkonkirjat ja veroluettelot. Tähän tarpeeseen on kehitteillä sähköinen lähdefoorumi Hakupiha, joka tarjoilee yhdellä haulla tietoa monista lähteistä. Hakupihan ensimmäinen versio on koodausvaiheessa; julkistamista joudutaan vielä odottamaan jonkin aikaa.
Yksi tutkijaa lähellä oleva aarrearkku on muistitieto. Itse vierailin vastikään kahden yli 90-vuotiaan sukulaisen luona. Vietettyäni iltapäivän isoäitini serkun ja tämän kälyn kanssa huomasin, että minähän se tässä olin, joka eniten nuortui! Kuinka monesti kuuleekaan harmiteltavan, kuinka ei silloin aikanaan tullut haastateltua sitä ja sitä henkilöä. Niinpä. Oikeastaan aina on se viimeinen hetki, huomenna voi olla myöhäistä. Mainioksi avuksi on uunituore muistitieto-opas, jonka on kirjoittanut tohtori Taina Ukkonen.
Vielä yksi laadukkaan sukututkimuksen ulottuvuus on mainittava. Täytyy melkein sanoa, että valitettavasti on mainittava. Se on nimittäin sukututkimuksen esteiden poistaminen. Kuten hyvin tiedämme, sukututkijan suurimmat esteet liittyvät virkamiesmahdilla luotuihin byrokratia-muureihin.
Kirkkoherranvirastot ovat olleet vuosikausia sukututkijoiden keskeisiä yhteistyökumppaneita. Ne toimivat yksittäisten seurakuntien virastoina, mutta kirkkohallituksen ohjeistuksessa ja valvonnassa. Sukututkimusseura on käynyt kirkkohallituksen kanssa pitkällistä neuvottelua sukututkijoiden aseman parantamiseksi. Tuomiset neuvotteluista ovat laihoja. Liian usein sukututkija saa edelleen toisen luokan palvelua paremmiksi ja kiireellisemmiksi luokiteltujen toimeksiantojen katveessa. Liian usein sukututkija joutuu odottamaan kirkkoherranvirastojen maksullisia selvityksiä kuukausitolkulla. Liian usein sukututkijan saamissa maksullisissa tiedoissa on räikeitä virheitä.
Hyvät sukututkijat, tämä ei ole oikein. Sukututkijoita ei voi kohdella näin. Sen vuoksi Suomen Sukututkimusseuran hallitus on antanut suosituksen asioimisesta väestörekisteriviranomaisen kanssa. Suosituksen mukaan esimerkiksi vähäinen määrä jäljennöksiä on saatava kahden viikon kuluessa tilauksesta ja tietojen kokoamista edellyttävä tilaus on tultava kolmen kuukauden sisällä. Ellei näin tapahdu, Sukututkimusseura suosittelee hallintokantelun tekemistä. On surullista, että sukututkijat joutuvat peräämään lakisääteisiä oikeuksiaan valitusten kautta, mutta tilanne ei selvästikään muutu muilla konstein. Sukututkijan päähänpotkiminen saa nyt luvan loppua. Tarkempia ohjeita asiasta on tarjolla Sukututkimusseuran ständillä.
Hyvät ihmiset, Seitsemän vuosikymmentä sitten Alf Brenner nosti sukututkimuksen keskeiseksi kohteeksi ihmisen. Nykypäivän ihminen elää monien toiveiden ja haaveiden, vaatimusten ja odotusten ristipaineessa. Pitäisi kokea kaikenlaisia elämyksiä, pitäisi matkustaa, suorastaan seikkailla. Täytyisi elää täydesti, olla paras versio itsestä, saavuttaa jotakin itselleen merkittävää, heittää, parantua, uudistua. Sitten vasta olemme todella eläneet, käyttäneet elinaikamme hyvin.
Näinkö se todella on? Että meidän täytyy aina olla jotain, saavuttaa jotain, ennen kuin meillä on arvoa? Ajattelemmeko me samoin esivanhemmistamme, menneistä sukupolvista? Että voi kun tuo ei yrittänyt tarpeeksi, voi kun tuo teki tyhmästi, voi miksei mun suvussani voi olla aatelisia tai kuninkaallisia, voi miksi taas tällainen juoppo tai tavallinen, pelkkä tavallinen ihminen? Sukututkijalle ihminen ei ole arvokas, koska hän teki jotakin tai saavutti jotain. Ihminen on arvokas, koska hän on – ihminen. Vajavainen, inhimillinen, yrittävä ja erehtyvä. Oman aikansa lapsi. Hän on minun esivanhempani, sinun esivanhempasi. Yhdessä he ovat meidän menneisyytemme, meidän juuremme. Ja jo pelkästään siksi arvokkaita ja muistamisen ja tutkimisen arvoisia.
Laura Aho
Viestitäassistentti