Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Kansanedustajat ja v 1918 sisällissota
K.Salminen
25.05.08, 10:13
Tässä jälleen yksi esimerkki Suomen historian "valkoisista/vaietuista" kohdista. Allaoleva on Turun Sanomista siteerattu, ja se käsittelee v 1918 sisällissodan (kyse on nimenomaan sisällissodasta, koska sotaan osallistui ulkovaltojen joukkoja, e.g. Ylikangas 2007) aikaisten kansanedustajien kohtaloa, tässä "demokraattisessa" Suomessa.
T. Kari Salminen
"Julkaistu 25.5.2008 2:32:10
Osa tutkijoista ihmettelee, miksi eduskunnan uusikin historia vaikenee
aiheesta*
*
*Kevät 1918 vaati uhrikseen* *ainakin 35 kansanedustajaa*
Osa historiantutkijoista ihmettelee, miksei kansalaissodassa kuolleista
tai maanpakoon lähteneistä kansanedustajista ole vieläkään tehty
minkäänlaista tutkimusta. Asia ohitetaan myös eduskunnan
satavuotisjuhliin tilatussa 12-osaisessa historiasarjassa, jonka
viimeiset osat valmistuivat tänä keväänä.
- Tuntuu oudolta, koska tämä on niin keskeinen elämänalue. Mielestäni
sitä olisi ehdottomasti pitänyt selvittää, sanoo Kansallisarkiston
tutkimusjohtaja *Lars Westerlund*.
Pohja-aineistoa on olemassa, sillä Westerlundin 1990-luvulla johtama
sotasurmaprojekti loi vuosien 1914-22 selkkauksissa kuolleista sähköisen
rekisterin. Eduskuntakin on julkaissut kansanedustajista jo 1980-luvulla
aakkosellisen matrikkelin.
/Turun Sanomat/ kävi yksitellen läpi valtiopäivillä 1907-1917 istuneiden
kansanedustajien vaiheet. Ilmeni, että teloituksissa, vankileireillä tai
vankiloissa kuoli 1918-19 ainakin 35 edustajaa.
- Näin äkkiseltään luku tuntuu kyllä suuremmalta kuin olisi odottanut,
sanoo eduskunnan historiaa vastaanottamassa ollut varapuhemies *Seppo
Kääriäinen*.
Hänen mielestään asia on merkittävä. Samoilla linjoilla on alan
veteraanitutkija, emeritus-professori *Heikki Ylikangas*.
Surmatuista kansanedustajista kahdeksan oli valkoisia ja 27 punaisia.
Kaksi muuta punaista kuoli sotatoimien aikana epäselvissä oloissa. Jos
mukaan lasketaan myös heidät, eräs tappion jälkeen itsemurhan tehnyt
Sdp:n edustaja ja punaisia piileskellessään sairauteen menehtynyt
Maalaisliiton puheenjohtaja, määrä kipuaa jo 38 vainajaan.
Välillisesti kapinayritys koitui peräti 67 kansanedustajan kuolemaksi,
sillä kostoa Venäjälle paenneista 57 kansanedustajasta 32 kuoli siellä
väkivaltaisesti.
Kotimaahan jääneistä tai myöhemmin palanneista 46 tuomittiin eri
pituisiin vankeusrangaistuksiin."
Seppo Niinioja
25.05.08, 11:30
En mene väittämään vastaan, kun en diletanttina asiaa voi riittävästi tuntea. Valkoisia "teurastajia" oma ja vaimoni suku kuitenkin epäilemättä olivat. Sukututkimukseen asia ei suoranaisesti liittyne. Olivathan kommunistitkin toki ihmisiä, mitä erään vaimon tunteman kenraalin poika viattomasti kyseli viisivuotiaana.
Ehkä nyt jo voitaisiin yhtyä vaikkapa edesmenneen Rauli "Badding" Somerjoen esittämään, vaikkakaan ei alunperin sanoittamaan lauluun "Anna arpisten haavojen olla":
Anna arpisten haavojen olla
niitä auki et repiä saa
Tämä on minun mielipiteeni.
Seppo Niinioja
En mene väittämään vastaan, kun en diletanttina asiaa voi riittävästi tuntea. Valkoisia "teurastajia" oma ja vaimoni suku kuitenkin epäilemättä olivat. Sukututkimukseen asia ei suoranaisesti liittyne. Olivathan kommunistitkin toki ihmisiä, mitä erään vaimon tunteman kenraalin poika viattomasti kyseli viisivuotiaana.
Ehkä nyt jo voitaisiin yhtyä vaikkapa edesmenneen Rauli "Badding" Somerjoen esittämään, vaikkakaan ei alunperin sanoittamaan lauluun "Anna arpisten haavojen olla":
Anna arpisten haavojen olla
niitä auki et repiä saa
Tämä on minun mielipiteeni.
Seppo Niinioja
Miksi pitäisi arpisten haavojen olla eli jättää ne hoitamatta? Jos ne haavat ovat vielä nytkin arpisia, 90 vuoden jälkeenkin, eivät ne parane ikinä, ennenkuin ne hoidetaan eli käsitellään asia lopullisesti.
Minunkin isoisäni joutui pakotettuna (sanottiin, että ellet auta, kun hänellä oli hevonen, tavaroiden kuljetuksissa, sinut ammutaan. Niinpä hän joutui kuljettamaan punaisille mm. 12 kpl huopia, mistä hyvästä hänet tuomittiin valtionrikosoikeudessa 12 vuodeksi vankilaan ja menettämään kansalaisoikeutensa. Ajatelkaa!
K.Salminen
25.05.08, 12:58
Tähän kommenttina: kommunisteja ei v 1918 sisällissodassa ollut olemassakaan. Suomen kommunistinen puolue perustettiin sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjällä, Moskovassa "Hengellisen seminaarin salissa" elokuun 25 päivänä 1918 alkaneessa neuvottelukokouksessa (e.g. T. Saarela, Suomalaisen kommunismin synty 1918-1922, 1996, 36-47; I. Hakalehto, SKP ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918-1928, 1966, 14-17).
Kuten sotasurmaprojektista tiedämme, teloitettujen puoluekanta oli SDP.
Mitä tulee Eduskunnan historian vaikenemiseen yo. asiasta, vuosien 1917-18 osuuden on kirjoittanut Vesa Vares, joka on tutkinut pääasiallisesti porvarillisia puolueita, lähinnä konservatiivisia sellaisia. Hänen perustelunsa asian ohittamiseen oli: "Vares perustelee TS:lle
asian ohittamista annetun tilan niukkuudella sekä selittää, että
"kansanedustajien kohtalot olivat niin samankaltaisia kuin muiden
konfliktin uhrien, ettei tarvetta edes ole ollut".
Että näin
Kari Salminen
En mene väittämään vastaan, kun en diletanttina asiaa voi riittävästi tuntea. Valkoisia "teurastajia" oma ja vaimoni suku kuitenkin epäilemättä olivat. Sukututkimukseen asia ei suoranaisesti liittyne. Olivathan kommunistitkin toki ihmisiä, mitä erään vaimon tunteman kenraalin poika viattomasti kyseli viisivuotiaana.
Ehkä nyt jo voitaisiin yhtyä vaikkapa edesmenneen Rauli "Badding" Somerjoen esittämään, vaikkakaan ei alunperin sanoittamaan lauluun "Anna arpisten haavojen olla":
Anna arpisten haavojen olla
niitä auki et repiä saa
Tämä on minun mielipiteeni.
Seppo Niinioja
En mene väittämään vastaan, kun en diletanttina asiaa voi riittävästi tuntea. Valkoisia "teurastajia" oma ja vaimoni suku kuitenkin epäilemättä olivat. Sukututkimukseen asia ei suoranaisesti liittyne. Olivathan kommunistitkin toki ihmisiä, mitä erään vaimon tunteman kenraalin poika viattomasti kyseli viisivuotiaana.
Ehkä nyt jo voitaisiin yhtyä vaikkapa edesmenneen Rauli "Badding" Somerjoen esittämään, vaikkakaan ei alunperin sanoittamaan lauluun "Anna arpisten haavojen olla":
Anna arpisten haavojen olla
niitä auki et repiä saa
Tämä on minun mielipiteeni.
Seppo Niinioja
Miksi pitäisi arpisten haavojen olla eli jättää ne hoitamatta? Jos ne haavat ovat vielä nytkin arpisia, 90 vuoden jälkeenkin, eivät ne parane ikinä, ennenkuin ne hoidetaan eli käsitellään asia lopullisesti.
Minunkin isoisäni joutui pakotettuna (sanottiin, että ellet auta, kun hänellä oli hevonen, tavaroiden kuljetuksissa, sinut ammutaan). Niinpä hän joutui kuljettamaan punaisille mm. 12 kpl huopia, mistä hyvästä hänet tuomittiin valtiorikosylioikeudessa 6 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään sen jälkeen 8 vuodeksi kansalaisluottamuksensa. Nämä asiat on mainittu oikeudenkäyntipapereissa. - Ajatelkaa! Verratkaa nykyajan tuomioihin! - Ylioppilas Kurt H... oli kuulemma vaatinut tätä tuomiota isoisälleni. - Isoisäni sen paremmin kuin minäkään ei ollut punainen eikä valkoinen, olimme ja olemme ihan tavallisia puolueettomia kansalaisia.
Ehdin saada nämä sivut Juha Vuorelan ansiosta (kiitos, Juha!) tältä Suku Forumilta printattua, ennenkuin ne sivut suljettiin jonkun herkkähipiäisen valituksesta. Kyllä minun mielestäni nämä sivut kuuluvat kaikille nykyään eläville ihmisille. Emmehän me ole syyllisiä sen ajan tapahtumiin emmekä väärään valtionjohtamistapaan. Luetaan näitä kohtaloita ja opitaan niistä jotakin, jotta saisimme paremman yhteiskunnan meille kaikille. Me suomalaiset kun taidetaan olla jokainen sukua toinen toisillemme.
Ystävällisin sukututkimusterveisin Maisa Martin:)
kainuulainen
25.05.08, 18:43
Sen verran kommentoin tätä keskustelua, että:
Suomen vuoden 1918 sodassa oli vastakkain parlamentaarinen linja ja luokkataistelulinja.
Parlamentaarista osapuolta edusti Suomen laillinen hallitus eli senaatti, jonka joukkoja olivat suojeluskunnat. Senaatti sai apua Ruotsilta ja Saksalta.
Vastaavasti luokkataistelulinjaa edustivat punaiset vallankumoukselliset, jotka yrittivät aseellisesti kaataa Suomen laillisen hallituksen. Kapinalliset saivat apua Neuvosto-Venäjältä. Kapinan malli tuli idästä ja aseet Leniniltä.
Suomen Kommunistinen Puolue perustettiin tosiaankin vasta kapinan jälkeen 1918 Moskovassa.
Mainittakoon vielä, että SDP päätyi vallankumouksellisten käsiin talvella 1918. Osa sosialidemokraateista kannatti parlamentarismia ja irtisanoutui luokkataistelusta. Vasemmisto siis jakaantui 1918.
Valkoiset puolestaan jakaantuivat kapinan jälkeen vasemmiston kanssa yhteistyötä ja tasavaltaa kannattaviin maalaisliittolaisiin sekä Saksaan ja kuningasvaltaan tukeutuviin kokoomuslaisiin.
Suomen kannalta oli onni, että parlamentarismin ja tasavallan kannattajat Maalaisliitto ja SDP kykenivät sosiaalisiin reformeihin 1920- ja 1930-luvuilla parahiksi ennen talvisotaa. Se loi talvisodan hengen ja esti Suomen liukumisen oikeistodiktatuuriin. Monissa muissa Euroopan maissa ajauduttiin 1930-luvulla fasismiin/natsismiin tai kommunismiin.
Omat koirat purivat Neuvostoliitossa, sillä monet itään loikanneet Suomen vasemmistolaiset kansanedustajat joutuivat NL:ssa kommunistien ja Stalinin terrorin uhreiksi.
Huomasin juuri,että puhuin "aidanseipäistä", kun olisi pitänyt puhua itse aidasta eli tässä tapauksessa v. 1918 uhreiksi joutuneista kansanedustajista. Heistä minulla ei valitettavasti ole mitään tietoa. - Mutta omalla tavallaan kyllä minunkin isoisäni oli "kansan edustaja", kun joutui silloin tahtomattaan kiskaistuksi tavallisen kansan joukosta sen ajan mielivallan uhriksi. Hän oli rauhallinen kansan mies, aivan tavallinen perheenisä, joka ei halunnut mihinkään rettelöintiin sekaantua, mutta kun hänellä oli se hevonen, jota piti hyödyntää... Hevosen nimi oli Esteri, ihan inhimillinen hevonen... Tuli kuulemma portaita ylös keittiöönkin kerjäämään makupaloja...
Itku silmässä Maisa M
.
Miksi pitäisi arpisten haavojen olla eli jättää ne hoitamatta? Jos ne haavat ovat vielä nytkin arpisia, 90 vuoden jälkeenkin, eivät ne parane ikinä, ennenkuin ne hoidetaan eli käsitellään asia lopullisesti.
Minunkin isoisäni joutui pakotettuna (sanottiin, että ellet auta, kun hänellä oli hevonen, tavaroiden kuljetuksissa, sinut ammutaan). Niinpä hän joutui kuljettamaan punaisille mm. 12 kpl huopia, mistä hyvästä hänet tuomittiin valtiorikosylioikeudessa 6 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään sen jälkeen 8 vuodeksi kansalaisluottamuksensa. Nämä asiat on mainittu oikeudenkäyntipapereissa. - Ajatelkaa! Verratkaa nykyajan tuomioihin! - Ylioppilas Kurt H... oli kuulemma vaatinut tätä tuomiota isoisälleni. - Isoisäni sen paremmin kuin minäkään ei ollut punainen eikä valkoinen, olimme ja olemme ihan tavallisia puolueettomia kansalaisia.
Ehdin saada nämä sivut Juha Vuorelan ansiosta (kiitos, Juha!) tältä Suku Forumilta printattua, ennenkuin ne sivut suljettiin jonkun herkkähipiäisen valituksesta. Kyllä minun mielestäni nämä sivut kuuluvat kaikille nykyään eläville ihmisille. Emmehän me ole syyllisiä sen ajan tapahtumiin emmekä väärään valtionjohtamistapaan. Luetaan näitä kohtaloita ja opitaan niistä jotakin, jotta saisimme paremman yhteiskunnan meille kaikille. Me suomalaiset kun taidetaan olla jokainen sukua toinen toisillemme.
Ystävällisin sukututkimusterveisin Maisa Martin:)
Sami Lehtonen
25.05.08, 20:25
Huomasin juuri,että puhuin "aidanseipäistä", kun olisi pitänyt puhua itse aidasta eli tässä tapauksessa v. 1918 uhreiksi joutuneista kansanedustajista. Heistä minulla ei valitettavasti ole mitään tietoa. - Mutta omalla tavallaan kyllä minunkin isoisäni oli "kansan edustaja", kun joutui silloin tahtomattaan kiskaistuksi tavallisen kansan joukosta sen ajan mielivallan uhriksi. Hän oli rauhallinen kansan mies, aivan tavallinen perheenisä, joka ei halunnut mihinkään rettelöintiin sekaantua, mutta kun hänellä oli se hevonen, jota piti hyödyntää... Hevosen nimi oli Esteri, ihan inhimillinen hevonen... Tuli kuulemma portaita ylös keittiöönkin kerjäämään makupaloja...
Itku silmässä Maisa M
.
Tarkoitus ei ole kääntää veistä haavassa, mutta kumpaa pidit kohtuuttomana: sitäkö, että punaiset pakottivat kuljettamaan sen 12 huopaa - kenties kenttäsairaalaan tms. joka tapauksessa yhdelläkään huovalla ei ketään tapeta, vaiko sitä, että valkoiset palkitsivat tästä urotyöstä 12 vuoden vankeudella? Jotta tästä ei tarvitse aloittaa isompaa debattia, niin voit tulkita kysymyksen retoriseksi.
Tervakoskella ei 1918 ammuttu laukaustakaan. Taistelujen jo vaiettua eräs punavankiosasto kulki pitäjästä (arvatenkin Hämeenlinnaa kohti) ja valkoiset meinasivat ruveta teloittamaan vankeja Napialan paikkeilla matkan jouduttamiseksi. Tähän paikallinen tehtaan patruuna oli todennut, että kun kylässä ei laukaustakaan ole ammuttu tähän mennessä, niin ei ammuta nytkään.
Ehkäpä jo tuolloin satavuotiaalla teollisuuspaikkakunnalla luokkien yhteiselo oli sujuvampaa, kuin muualla agraarisuomessa.
Jälkipolvet saisi paljon uutta tietoa, jos nuo Maisan mainitsemat sivut saataisiin uudelleen kaiken kansan näkyviin. esteri
Sami Lehtonen
25.05.08, 20:44
Lisättäköön vielä, että isoäitini setä oli myöskin pakotettuna punaisten puolella - hänen osallistumisensa asteesta en tiedä - ja kuoli sodan jälkeen vankileirillä ilmeisen epäselvissä olosuhteissa.
1918 tapahtumissa oli molemmilta osapuolilta räikeitä ylilyöntejä - mm. lapsisotilaita käytettiin avoimesti. Tämäkin on hyvä pitää mielessä, kun nykypäivänä kauhistellaan Sierra Leonen tai Darfurin tapahtumia. Sodan mielettömyydet eivät ehkä sittenkään ole niin kaukana.
Väinö Linna sen Hietasen suulla puki sanoiksi hyvin: Sota on paljast pahhantekkoo molemmin pualin.
Sami Lehtonen
25.05.08, 20:49
Jälkipolvet saisi paljon uutta tietoa, jos nuo Maisan mainitsemat sivut saataisiin uudelleen kaiken kansan näkyviin. esteri
Jollen vallan väärässä ole, niin Maisa M viittaa arkistolaitoksen digitaaliarkistossa jonkin aikaa erheellisesti ilman salasanaa olleita valtiorikosylioikeuden asiapapereita. Syy siihen, miksi ne eivät ole netissä kaikkien saatavilla on yksinkertaisesti se, että dokumentit ovat alle 100v vanhoja (saattaa sisältää elävien ihmisten henkilötietoja) ja vielä se, että myös arkistolaitos noudattaa tietosuojavaltuutetun 125v aikarajasuositusta verkossa levitettäville tiedoille. Kansallisarkistossahan nuo lienevät täysin vapaasti saatavilla olevia asiakirjoja. Myös digitaaliarkiston tuoreempaa antia voi selata arkistolaitoksen päätteillä, mutta ei ulkoa.
Seppo Niinioja
25.05.08, 21:13
Tähän kommenttina: kommunisteja ei v 1918 sisällissodassa ollut olemassakaan. Suomen kommunistinen puolue perustettiin sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjällä, Moskovassa "Hengellisen seminaarin salissa" elokuun 25 päivänä 1918 alkaneessa neuvottelukokouksessa (e.g. T. Saarela, Suomalaisen kommunismin synty 1918-1922, 1996, 36-47; I. Hakalehto, SKP ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918-1928, 1966, 14-17).
Kuten sotasurmaprojektista tiedämme, teloitettujen puoluekanta oli SDP.
Mitä tulee Eduskunnan historian vaikenemiseen yo. asiasta, vuosien 1917-18 osuuden on kirjoittanut Vesa Vares, joka on tutkinut pääasiallisesti porvarillisia puolueita, lähinnä konservatiivisia sellaisia. Hänen perustelunsa asian ohittamiseen oli: "Vares perustelee TS:lle
asian ohittamista annetun tilan niukkuudella sekä selittää, että
"kansanedustajien kohtalot olivat niin samankaltaisia kuin muiden
konfliktin uhrien, ettei tarvetta edes ole ollut".
Että näin
Kari Salminen
Eihän niitä, siis kommunisteja tietysti ollut ennen kuin heidät perustettiin, käyttääkseni vähän hassua sanontaa. Ajankohta oli kyllä minullakin suunnilleen tiedossa. Olin ehkä hiukan epätarkka, kun en maininnut että tuo pikkupoika esitti viattoman kysymyksensä 1960- tai 1970-luvulla, jolloin kommunistit olivat syksyllä 1944 rauhansopimuksen nojalla päässeet pois maan alta (demokratian kannalta sinänsä oikein) ja osallistuivat vaaleihin SKDL:n listoilla. SKP:n toimintahan lakkautettiin 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton perustamisen yhteydessä, mutta se on merkitty uudelleen puoluerekisteriin 1997.
Seppo Niinioja
Seppo Niinioja
25.05.08, 21:26
Tarkoitus ei ole kääntää veistä haavassa, mutta kumpaa pidit kohtuuttomana: sitäkö, että punaiset pakottivat kuljettamaan sen 12 huopaa - kenties kenttäsairaalaan tms. joka tapauksessa yhdelläkään huovalla ei ketään tapeta, vaiko sitä, että valkoiset palkitsivat tästä urotyöstä 12 vuoden vankeudella? Jotta tästä ei tarvitse aloittaa isompaa debattia, niin voit tulkita kysymyksen retoriseksi.
Tervakoskella ei 1918 ammuttu laukaustakaan. Taistelujen jo vaiettua eräs punavankiosasto kulki pitäjästä (arvatenkin Hämeenlinnaa kohti) ja valkoiset meinasivat ruveta teloittamaan vankeja Napialan paikkeilla matkan jouduttamiseksi. Tähän paikallinen tehtaan patruuna oli todennut, että kun kylässä ei laukaustakaan ole ammuttu tähän mennessä, niin ei ammuta nytkään.
Ehkäpä jo tuolloin satavuotiaalla teollisuuspaikkakunnalla luokkien yhteiselo oli sujuvampaa, kuin muualla agraarisuomessa.
Kun nyt Janakkala tuli puheeksi, palautui mieleen pikkuserkkuni Teuvo Varjaksen, ministerinäkin vähän aikaa toimineen kirjoitus suvustaan ja tuon ajan tapahtumista Janakkala ennen ja nyt -lehdessä muutama vuosi sitten. Ehkä olet Sami tai joku muu sen lukijoita? Juttu oli harvinaisen lämmin ja eloisa ja kelpaa hyvin vaikka esikuvaksi.
Seppo N.
Sami Lehtonen
25.05.08, 21:48
Kun nyt Janakkala tuli puheeksi, palautui mieleen pikkuserkkuni Teuvo Varjaksen, ministerinäkin vähän aikaa toimineen kirjoitus suvustaan ja tuon ajan tapahtumista Janakkala ennen ja nyt -lehdessä muutama vuosi sitten. Ehkä olet Sami tai joku muu sen lukijoita? Juttu oli harvinaisen lämmin ja eloisa ja kelpaa hyvin vaikka esikuvaksi.
Seppo N.
Terve!
Olen kyllä lukenut kaikki käsiin saamani Janakkala ennen ja nyt -lehdet. Niitä julkaistaan ilmeisesti yksi vuodessa. Teuvo on äitini pikkuserkku.
Seppo Niinioja
26.05.08, 07:28
Terve!
Olen kyllä lukenut kaikki käsiin saamani Janakkala ennen ja nyt -lehdet. Niitä julkaistaan ilmeisesti yksi vuodessa. Teuvo on äitini pikkuserkku.
Lehti ilmestyy tosiaan kerran vuodessa ja tulee Janakkala-seuran jäsenille jäsenetuna. Numerossa LV, 2006 on Marko Tikan kirjoitus Janakkala vuonna 1918. Teuvo Varjaksen (Sami, kertoisitko privaatisti lisää sukulaisuudestasi häneen) kirjoitus on vuoden 2005 numerossa sivuilla 18-23. Kuten Sami kertoikin, Teuvo Varjaskin sanoo, että "Kansalaissodassa säilytettiin tilanne Vähikkälässä ja Tervakoskella hallinnassa, eikä veritekoihin syyllistytty. Ymmärrettiin puolin ja toisin, että kylissä on asuttava ja elettävä yhdessä myös veljesriidan jälkeen."
Olivat viisaita nuo janakkalalaiset. Olen suorastaan ylpeä voidessani juuriltani suurelta osin lukeutua heihin, vaikka en siellä koskaan ole asunutkaan.
Seppo Niinioja
Jollen vallan väärässä ole, niin Maisa M viittaa arkistolaitoksen digitaaliarkistossa jonkin aikaa erheellisesti ilman salasanaa olleita valtiorikosylioikeuden asiapapereita. Syy siihen, miksi ne eivät ole netissä kaikkien saatavilla on yksinkertaisesti se, että dokumentit ovat alle 100v vanhoja (saattaa sisältää elävien ihmisten henkilötietoja) ja vielä se, että myös arkistolaitos noudattaa tietosuojavaltuutetun 125v aikarajasuositusta verkossa levitettäville tiedoille. Kansallisarkistossahan nuo lienevät täysin vapaasti saatavilla olevia asiakirjoja. Myös digitaaliarkiston tuoreempaa antia voi selata arkistolaitoksen päätteillä, mutta ei ulkoa.
Nyt en ymmärrä. Eikö oikeudenkäynnit ole julkisia. Joten myös oikeuden asiapaperit ovat siten julkisia. Tuntuu oudolta jos tietosuojavaltuutettu voi julistaa 90 vuotta vanhan oikeudenkäynnin salaiseksi. Käsittääkseni oikeudenpöytäkirjat eivät kuulu minkään aikarajoituksen piiriin. Tässähän joutuu koko oikeusjärjestelmä kyseenalaiseksi.
Kansallisarkistohan päättää tietenkin itse mitä nettisivuilleen laittaa. Eri asia on kohteleeko se sitten veronmaksajia tasapuolisesti.
K.Salminen
26.05.08, 07:48
Puuttumatta sen enempää tähän keskusteluun, asetan kyseenalaiseksi tuon käsitteen parlamentaarinen linja, valkoisten puolella. Heinäkuussa, 18.7.1917, yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittu sosiaalidemokraattis-enemmistöinen eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi lukuun ottamatta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita. Ne jäivät edelleen Venäjän väliaikaisen hallituksen päätäntävaltaan. Tarkoituksena oli siis autonomian palauttaminen laajimmassa mahdollisessa muodossa. Tämä tie tukehtui alkuunsa. Venäjän väliaikainen hallitus ei hyväksynyt eduskunnan päätöstä vaan hajoitti sen 31.7, eduskunnan porvarijäsenet tottelivat käskyä kerkeästi. Myös sosiaalidemokraattinen ryhmä hajautui hetken epäröityään, mikä K.H. Wiikin mielestä oli " se suuri virhe, joka toi kaikki muut onnettomuudet mukanaan". Porvareitten ja Venäjän väliaikaisen hallituksen yhteistyö yo. valtalain kaatamisessa katkeroitti vasemmiston, vallankin kun lokakuun vaaleissa 1917 porvarit saavuttivat enemmistö ja miehittivät senaatin. Porvarit edustivat nyt laillista valtaa, mutta edustivat sitä - vasemmiston kannalta katsottuna - laittoman ja moraalittoman temppunsa ansiosta (cf. H. Ylikangas 1999, 198-99).
Lisäksi on muistettava, että Mannerheim ajoi suomalaisten yhtymistä Venäjällä sotaan bolsevikkeja vastaan valkoisten kenraalien kuten Koltsakin rinnalla. Tämän lisäksi suomalaiset aktivistit, Kai Donnerin johdolla, suunnittellivat v 1919 vallankaappausta, jossa Mannerheimista olisi tehty diktaattori. Tässä salaliitossa hänen koodinimensä oli Andersson (cf. Martti Ahti, Salaliiton ääriviivat 1987). Mukana oli myös "latvalaho" Elmo Kaila, joka allekirjoitti aina kirjeensä fraasilla "veljesi ryssän vihassa"(Kailasta ks. Martti Ahti, Ryssän vihassa, Elmo Kaila 1888-1935. Wsoy 1999).
T. Kari Salminen
Vaikea tätä joukkoa on parlamentaariksi ja demokraattisiksi kutsua
Sen verran kommentoin tätä keskustelua, että:
Suomen vuoden 1918 sodassa oli vastakkain parlamentaarinen linja ja luokkataistelulinja.
Parlamentaarista osapuolta edusti Suomen laillinen hallitus eli senaatti, jonka joukkoja olivat suojeluskunnat. Senaatti sai apua Ruotsilta ja Saksalta.
Vastaavasti luokkataistelulinjaa edustivat punaiset vallankumoukselliset, jotka yrittivät aseellisesti kaataa Suomen laillisen hallituksen. Kapinalliset saivat apua Neuvosto-Venäjältä. Kapinan malli tuli idästä ja aseet Leniniltä.
Suomen Kommunistinen Puolue perustettiin tosiaankin vasta kapinan jälkeen 1918 Moskovassa.
Mainittakoon vielä, että SDP päätyi vallankumouksellisten käsiin talvella 1918. Osa sosialidemokraateista kannatti parlamentarismia ja irtisanoutui luokkataistelusta. Vasemmisto siis jakaantui 1918.
Valkoiset puolestaan jakaantuivat kapinan jälkeen vasemmiston kanssa yhteistyötä ja tasavaltaa kannattaviin maalaisliittolaisiin sekä Saksaan ja kuningasvaltaan tukeutuviin kokoomuslaisiin.
Suomen kannalta oli onni, että parlamentarismin ja tasavallan kannattajat Maalaisliitto ja SDP kykenivät sosiaalisiin reformeihin 1920- ja 1930-luvuilla parahiksi ennen talvisotaa. Se loi talvisodan hengen ja esti Suomen liukumisen oikeistodiktatuuriin. Monissa muissa Euroopan maissa ajauduttiin 1930-luvulla fasismiin/natsismiin tai kommunismiin.
Omat koirat purivat Neuvostoliitossa, sillä monet itään loikanneet Suomen vasemmistolaiset kansanedustajat joutuivat NL:ssa kommunistien ja Stalinin terrorin uhreiksi.
T. Kari Salminen
Vaikea tätä joukkoa on parlamentaariksi ja demokraattisiksi kutsua
Lainaamatta Kari Salmisen ansiokkaita tekstejä tuon enempää totean keskustelun nyt kulkevan tärkeän, mutta omassa historiassamme tarkimmin varjellun salaisuuden ympärillä - kevään 1918 laittomat teloitukset ja etenkin niiden käskijät ja tekijät.
Tuolla aikaisemmin joku viittasi Tietosuojavaltuutetun asettamiin rajoihin elävien ihmisten tietojen varjelemiseksi ja varmemmaksi vakuudeksi esim. kiellolla laittaa internetiin 125 vuotta tuoreempaa henkilötietoa.
Ollankohan tässä nyt lähestymässä sitä kuuluisaa sylttytehdasta? Valkoisen armeijan ja Suojeluskuntien tutkimatta jääneet henkirikokset kaipaavat siis edelleen suojelua ja pimitystä!
Vähäisempiäkin 'rikoksia' vaaditaan kiihkeästi joka päivä tutkittavaksi, miksi ilmiselvät tapot ja murhat - jopa massamittaiset - pitäisi edelleen vaieta, vaikka tekijät ovat olleet aikoinaan suurelta osin tiedossa?
P.S. Kommunistikortin heiluttelu tekee heiluttajastaan tällä kertaa naurettavan pellen.
Sami Lehtonen
26.05.08, 19:18
Nyt en ymmärrä. Eikö oikeudenkäynnit ole julkisia. Joten myös oikeuden asiapaperit ovat siten julkisia. Tuntuu oudolta jos tietosuojavaltuutettu voi julistaa 90 vuotta vanhan oikeudenkäynnin salaiseksi. Käsittääkseni oikeudenpöytäkirjat eivät kuulu minkään aikarajoituksen piiriin. Tässähän joutuu koko oikeusjärjestelmä kyseenalaiseksi.
Kansallisarkistohan päättää tietenkin itse mitä nettisivuilleen laittaa. Eri asia on kohteleeko se sitten veronmaksajia tasapuolisesti.
Eihän arkistolaitos niitä dokumentteja salaisiksi ole julistanut. Myös julkisessa asiakirjassa olevat arkaluontoiset henkilötiedot ovat arkaluonteisia henkilötietoja, joiden levittäminen Internetissä on luvanvaraista - niiltä osin, kun kyse on elossa olevien henkilöiden tiedoista. Jos henkilön kuolinaikaa ei tiedetä, sovelletaan 100v rajaa - paitsi Internetissä tietosuojavaltuutetun suosituksen mukaisesti 125v.
Olet muuten väärässä aikarajoituksen suhteen; oikeudenpöytäkirjat ovat julkisuuslain mukaisesti julkisia asiakirjoja, ellei tuomioistuin ole niiden kohdalta toisin päättänyt, jolloin ne ovat salaisia ennalta määrätyn ajan.
Seppo Niinioja
26.05.08, 19:32
Lainaamatta Kari Salmisen ansiokkaita tekstejä tuon enempää totean keskustelun nyt kulkevan tärkeän, mutta omassa historiassamme tarkimmin varjellun salaisuuden ympärillä - kevään 1918 laittomat teloitukset ja etenkin niiden käskijät ja tekijät.
Tuolla aikaisemmin joku viittasi Tietosuojavaltuutetun asettamiin rajoihin elävien ihmisten tietojen varjelemiseksi ja varmemmaksi vakuudeksi esim. kiellolla laittaa internetiin 125 vuotta tuoreempaa henkilötietoa.
Ollankohan tässä nyt lähestymässä sitä kuuluisaa sylttytehdasta? Valkoisen armeijan ja Suojeluskuntien tutkimatta jääneet henkirikokset kaipaavat siis edelleen suojelua ja pimitystä!
Vähäisempiäkin 'rikoksia' vaaditaan kiihkeästi joka päivä tutkittavaksi, miksi ilmiselvät tapot ja murhat - jopa massamittaiset - pitäisi edelleen vaieta, vaikka tekijät ovat olleet aikoinaan suurelta osin tiedossa?
P.S. Kommunistikortin heiluttelu tekee heiluttajastaan tällä kertaa naurettavan pellen.
Miten niin historiassamme tarkimmin varjellun salaisuuden? Täälläkin asioista puhutaan avoimesti ja suureen ääneen. Suomen sotasurmat 1914-1922 (http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/ohje ) kuuluu jokaisen historiastamme kiinnostuneen tuntea. Siinä on esitetty myös vuoden 1918 sotasurmat kuolintavan ja osapuolen mukaan. Sen mukaan teloitetuista, ammutuista ja murhatuista, jotka kaikki olivat selvästi laittomia menettelytapoja oli punaisia 7370, valkoisia 1424 ja muita 926, yhteensä 9720. Lisäksi tulevat tietysti kaatuneet, vankileireillä kuolleet ja muut, nekin kovin murheellista luettavaa. Henkilöiden yksityiskohtaiset tiedot perustuvat pääasiassa SDP:n ja seurakuntien tietoihin. Siinä on yksi Suomen totuuskomission tuotos eikä meillä kukaan näitä asioita estä tutkimasta edelleen niin paljon kuin haluaa. Voidaan tietysti väittää että arkistoja on hävitetty, mutta minusta Sotasurmat-tiedostokin on näyttönä kyllin todistusvoimainen ja sen kokoamiseksi on tehty varsin paljon työtä, eikä varmastikaan valkoisten tai punaisten tekojen peittelemiseksi.
Seppo Niinioja
Suomen ja muiden maiden historian diletantti
Seppo,
Missään ei ole tutkittu keitä nämä ampujat puolin ja toisin olivat. Esimerkiksi T. Tukkinen on kirjoittanut aiheen tienoilta useitakin teoksia, mutta yhä vielä jää epäselväksi, keitä mm. Lohjan lähitienoilla liikkuneet teloittajat loppujen lopuksi olivat (valkoisten puolelta). Mitkä olivat heidän motiivinsa ja toimeksiantajansa.
Siitä olen luonnollisesti kiitollinen, että saan elää maassa, jossa nämä asiat eivät enää nostata ketään barrikadeille. Kiihkoton sukututkimus olisi kuitenkin oiva tie nostaa kissa pöydälle ja siitä sitten historian pitkään jatkumoon....
Juha
tellervoranta
26.05.08, 20:00
Minulla sattuu olemaan lainassa kirjastosta mm. Heikki Ylikangas: Suomen historian solmukohdat (v.2007). Ja on käynyt mielessä, että on ikäänkuin tästä teoksesta kirjoitettu.
On joidenkin kohdalla aika outoa, missä puolueessa kansanedustajana olivat. Esim. Kittilän isosta talosta Kiviniemestä vanhimman pojan, jonka vaimo oli kappalaisen tytär, pojanpoika valittiin v.1917 Lapin piirin sosialistien edustajaksi, mikä vei 1918 vankilaan, mistä palasi v.1922 kuulemma harmaatukkaisena ja leimattuna miehenä. Toisaalta taas Kiviniemen nuoremmat lapset joutuivat lähtemään muihin ahtaimpiin oloihin ja saattoivat paremminkin kuulua toiselle puolelle.
Sami Lehtonen
26.05.08, 20:05
Lainaamatta Kari Salmisen ansiokkaita tekstejä tuon enempää totean keskustelun nyt kulkevan tärkeän, mutta omassa historiassamme tarkimmin varjellun salaisuuden ympärillä - kevään 1918 laittomat teloitukset ja etenkin niiden käskijät ja tekijät.
Tuolla aikaisemmin joku viittasi Tietosuojavaltuutetun asettamiin rajoihin elävien ihmisten tietojen varjelemiseksi ja varmemmaksi vakuudeksi esim. kiellolla laittaa internetiin 125 vuotta tuoreempaa henkilötietoa.
Ollankohan tässä nyt lähestymässä sitä kuuluisaa sylttytehdasta? Valkoisen armeijan ja Suojeluskuntien tutkimatta jääneet henkirikokset kaipaavat siis edelleen suojelua ja pimitystä!
Vähäisempiäkin 'rikoksia' vaaditaan kiihkeästi joka päivä tutkittavaksi, miksi ilmiselvät tapot ja murhat - jopa massamittaiset - pitäisi edelleen vaieta, vaikka tekijät ovat olleet aikoinaan suurelta osin tiedossa?
P.S. Kommunistikortin heiluttelu tekee heiluttajastaan tällä kertaa naurettavan pellen.
Minähän siihen tietosuojavaltuutettuun viittasin. Internetissä arkistolaitos ei voi kontrolloida, kuka lukee ja mihin tarkoitukseen mitäkin dokumenttia. Kaikki on Rauhankadulla vapaasti tutkittavissa, kun vain kykenee yksilöimään, mitä haluaa tutkia.
En missään nimessä halua puolustella valkoisten toimia, enkä tiedä sylttytehtaista mitään, mutta lainaan taas Väinö Linnaa - tällä kertaa kapteeni Kaarnan suun kautta "Oikeus on aina seurannut voittajan miekkaa, tappion kärsineet ovat väärässä". Luulenpa muuten, että räikeimmistä rikoksista ei ole olemassa minkään valtakunnan pöytäkirjoja.
Isoäitini setäkin ilmeisesti ammuttiin Hämeenlinnan vankileirillä 23.4.1918. Virallista tietoa tästä ei kai koskaan ollut - sukukirjassa on merkitty kuolleeksi 1922. Papiston tilaston mukaan hänen aseen kantamisestaankaan ei ollut tietoa. Sotasurmatietokannan mukaan yhtään tietoa ei löydy Vuoden 1918 sotavankilaitoksen arkistosta eikä Vankeinhoitohallituksen arkistosta. Herääpi kysymys, miten vangittu mies voidaan ampua vankileirillä ilman, että siitä jää minkäänlaista virallista arkistomerkintää - ei oikeudenkäyntiä, ei mitään.
Isoäitini setäkin ilmeisesti ammuttiin Hämeenlinnan vankileirillä 23.4.1918. Virallista tietoa tästä ei kai koskaan ollut - sukukirjassa on merkitty kuolleeksi 1922. Papiston tilaston mukaan hänen aseen kantamisestaankaan ei ollut tietoa. Sotasurmatietokannan mukaan yhtään tietoa ei löydy Vuoden 1918 sotavankilaitoksen arkistosta eikä Vankeinhoitohallituksen arkistosta. Herääpi kysymys, miten vangittu mies voidaan ampua vankileirillä ilman, että siitä jää minkäänlaista virallista arkistomerkintää - ei oikeudenkäyntiä, ei mitään.
Kun sanoin aikaisemmin v. 1918 teloituksia 'tarkimmin varjelluksi salaisuudeksi' tarkoitin ennen muuta laittomiin teloituksiin osallistuneiden henkilöllisyyden varjelemista. Tässä toimessa ovat kunnostautuneet erityisesti oikeuslaitos ja Suojeluskunnat.
Edelleen olen sitä mieltä, että ei riitä teloitettujen luettelointi, teloittajat on listattava myös. Vaikka saattaisi ottaa kipeää.
Muuten 14.6. on Tammisaaressa muistojuhla - tutkimatta teloitettujen ja vankileirillä nälkään kuolleiden muistoksi.
Sami Lehtonen tekee tuossa yllä monta tärkeää kysymystä.
K.Salminen
27.05.08, 11:10
Kun näissä joissain viesteissä on toivottu nimiä esiin tässä v 1918 sisällissodassa ja sen jälkiseurauksissa. Niin joitain löytyy sotasurmaprojektissa mukana olleen Aapo Roseliuksen kirjasta: Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Tammi 2006.
Toinen opus joka kannattaa mainita on Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen. Punavankileirit. Suomalainen murhenäytelmä 1918 Tammi 2007. Siinä käsitellään mm. valkoisten perustamaa "kasvatusasianosastoa", jonka johtoon määrättiin pappi, Kiinassa lähetyssarnaajana toiminut Hannes Sjöblom. Hän laati ohjeet punavankien kasvatustoimintaa varten. Nälkiintyneet ja sairaat vangit saivat urheilla ja voimistella Lauri "Tahko" Pihkalan hengessä. Teoksessa käsitellään myös lapsivankien asemaa ja oikeudenkäyntejä.
Sitten on tietysti, hiljattain edesmenneen emeritusprof. Jaakko Paavolaisen perusteokset yo. aiheesta.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että täällä erään kirjoittajan nimeämää "parlamentaarista linjaa" edustanut P.E. Svinhufvud antoi 7.12.1918 asetuksen, jolla armahdettiin sisällissodan aikana teloituksiin syyllistyneet valkoisen puolen sotilaat.
Koska oma sukuni on lähtöisin Päijät-Hämeestä, ja sukulaisia kuollut Hennalan ja Suomenlinnan vankileireillä sekä yksi naispuolinen mestattu Riihinmäellä, olen selvitellyt herran nimeltä Hans Kalm toimintaa tällä alueella.
Hans Kalm oli vironsaksalaisia, joka nuorena opiskeli Suomessa Mustialan maanviljelysopistossa, minkä kautta hänellä oli yhteydet tiettyihin suomalaisiin aktivisteihin. Hän soti 1. maailmansodassa Venäjän joukoissa länsirintamalla, kohoten kapteeniksi, näissä joukoissa Mannerheim komensi ratsuväkiarmeijakuntaa. Tsaari Nikolai II joutuessa luopumaan vallasta, vallankumoukselliset armahtivat Mannerheimin antaen hänen siirtyä Suomeen, mutta vangitsivat rikoksiin syyllistyneen Kalmin, joka kuitenkin pakeni lokakuussa 1917 romanialaisten upseerituttujensa avulla. Virossa tuhoutuneen kotinsa raunioilla Kalm vannoi hävittävänsä kaikki bolsevikit maailmasta. Kalm murhasi kotiseudullaan 8 ihmistä ja pakeni Suomeen.
Hänet palkattiin suoralta kädeltä Ähtärin Tuomarniemen metsäopistoon sotataidon opettajaksi. Kalm oli heti luomassa ns lentävää osastoa, joka muistutti organisaatioltaan myöhemmin Saksassa käytettyjä SS-joukkoja.
Esikuntapäällikkö Nurmi kirjoitti Mannerheimille 6.2.1918: "Kapteeni Kalmin esityksestä pyydän kysyä josko Ähtärin suojeluskunta saa värvätä ja valmiiksi harjoittaa noin 30 miehisen lentävän palkatun joukko-osaston joka sitten tarpeen tullen voidaan komentaa taisteluun.-Opettajistoon tulisi kuulumaan kapt. Kalm, luutn. Sigell, maist. Pihkala ym." (sit. J. Paavolainen 1967, 109).
Mannerheim ei kuitenkaan antanut lupaa lentävien perustamiseen, ilmeisesti tietäen kuolemanpartioiden sotarikollisen luonteen ja ennen kaikkea venäläismielisenä haistaen Kalmissa liikaa saksalaisuutta.
Kalm sai kuitenkin joukoihinsa 80 Evon metsäkoululaista ja Jämsässä täydennystä pataljoonsa. Kalm joukkoineen lykättiin Mannerheimin ja Wlkmanin toimesta Kuhmoisiin. Kansan keskuudessa Hans Kalm sai nimen "Kalman hanska" ja hänen joukkonsa nimen "Kuhmoisten pirut".
Tämä joukko harjoitti järjestelmällistä ryöstö- ja murhatoimintaa Padasjoen, Kuhmoisten ja Asikkalan alueilla.
Tunnetuin joukon "sankaritöistä" oli Padasjoen ja Kuhmoisten rajalla sijaitsevan Harmoisten kylän sairaalan verilöyly. Harmoisten kylään oli v 1896 siirretty Padasjoen Maakeskestä majurinpuustellin päärakennus toimimaan sairaalana. Tässä sairaalassa oli punaisten haavoittuneita ja punaisen ristin merkki. Maaliskuun 10. päivänä 1918 klo 17 aikoihin Kalmin komppanian vääpelin maist. Albert Gyllenbögelin johtama ryhmä lähti sairaalaan, ryhmässä mukana oli myös maisteri Lauri "Tahko" Pihkala.
Tämä ryhmä ampui 14 haavoitunutta punaista vuoteisiinsa. Ammutut oli yöllä viety ja haudattu läheiseen suohon. Myös sairaalassa olleet kaksi sairaanhoitajaa oli ammuttu ja viety samaan hautaan (paras selotus Harmoisten tapahtumista ks. Toivo, Jalli. Kalma koukkaa kahtia. 2007)
Suomen sisällissodan ym. sankariteot eivät riittäneet Hans Kalmille, vaan hän osallistui sen jälkeen vielä Pohjan Poikain sotaretkelle Viroon. Vahvistamattoman tiedon mukaan kenraali Kalle Wilkman antoi Kalmille sotarikoksista elinikäisen maahanpalaamiskiellon. Virosta Hans Kalm siirtyi Yhdysvaltoihin, mistä kuitenkin palasi Suomeen 1930-luvulla, Lapuan liikkeen aikoihin. Hän piti Rauman luona Pyhärannassa "suojeluskuntaa voimistavaa" luontaisparantolaa, siirtyi ns "vaaran vuosien aikana" takaisin USA:aan ja palasi 1957 takaisin Suomeen, kuollen 90-vuotiaana v 1981 Jyväskylässä.
Eli tässä yksi sisällissodan hahmon historia - eipä mies paljoa teoistaan maksanut. Eikä ole ainutkertainen tapaus.
T. Kari Salminen
Minulla sattuu olemaan lainassa kirjastosta mm. Heikki Ylikangas: Suomen historian solmukohdat (v.2007). Ja on käynyt mielessä, että on ikäänkuin tästä teoksesta kirjoitettu.
On joidenkin kohdalla aika outoa, missä puolueessa kansanedustajana olivat. Esim. Kittilän isosta talosta Kiviniemestä vanhimman pojan, jonka vaimo oli kappalaisen tytär, pojanpoika valittiin v.1917 Lapin piirin sosialistien edustajaksi, mikä vei 1918 vankilaan, mistä palasi v.1922 kuulemma harmaatukkaisena ja leimattuna miehenä. Toisaalta taas Kiviniemen nuoremmat lapset joutuivat lähtemään muihin ahtaimpiin oloihin ja saattoivat paremminkin kuulua toiselle puolelle.
Lahden Radiossa on mennyt ja netissä on vieläkin ohjelmasarja vuoden 1918 tapahtumista. Siinä on menty läpi paikallisia päijäthämäläisiä tapahtumia, pääasiassa asiaan perehtyneitä paikallisia ihmisiä/tutkijoita haastattelemalla. Ohjelmasarja meni vielä tapahtumien mukaisessa järjestyksessä. Taisi olla mukana joku itsekin tapahtumissa mukana ollut muistoineen.
esteri
Hei!
Palatakseni ketjun aloittajan viestiin, kyllä minua ainakin kiinnostaisi kovin saada tietää silloisten kansanedustajien vaiheista lisää, eikä ole todellakaan triviaalia tietoa, poliittisista vakaumuksista huolimatta.
Etenkin kiinnostaa äidin enon, Jukka Lehtosaaren vaiheet. Edustajamatrikkelin mukaan hän oli edustajana 04.04.1917 - 25.09.1918 ja lähti sitten Venäjälle. Hän palasi Suomeen 1919, pidätettiin 1921, oli poliittisista syistä vankilassa 1921-1926 ja lähetettiin vankien vaihdossa Neuvostoliittoon 1926. Siellä hänet vangittiin 1937 ja on sen jälkeen ollut tietymättömissä.
http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm
Kotimaassa hänet julistettiin kuolleeksi muistaakseni 1960-luvulla.
1918 hän oli 29-vuotias ja on hyvinkin saattanut hankkia perheen ennen vuotta 1937. Jos joku tietää, mistä olisi lisätietoa saatavissa, olen kiitollinen.
Terveisin
kainuulainen
27.05.08, 19:10
Kommentoin vielä, kun tuli vastakommentteja.
Vuoden 1918 tapahtumat herättävät yhä kiihkeitä tunteita puoleen ja toiseen. Se on ihan ymmärrettävää, koska sotauhrit ovat monien meidän sukulaisiamme. Jokainen voi mielestäni aiheellisesti kysyä:
Olisiko Suomen vuoden 1918 sodassa syntynyt lähes 37.000 kuolonuhria ilman punaisten aloittamaa kapinaa?
Jos suomalaiset valkoiset ja punaiset olisivat yhdessä rintamassa lähteneet ajamaan venäläisiä joukkoja (40.000 - 80.000 miestä) pois Suomesta tammikuun lopussa 1918, silloin ei olisi mitään sisällissotaa ikinä syntynytkään. Sota olisi käyty yksiselitteisesti suomalaisten vapaustaistelijoiden ja venäläisten miehitysjoukkojen välillä.
Vapaussota muuttui kapinan takia sisällissodaksi.
Suomen laillisen hallituksen tavoitteena oli palauttaa järjestys maahan ja riisua aseista maahan jääneet venäläiset miehitysjoukot. Kapinan sytyttyä laillisen hallituksen tehtäväksi tuli myös aseellisen kapinan kukistaminen. Jääkärit tulivat laillisen hallituksen tueksi ja edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia työväestö mukaanlukien.
Marraskuun (lokakuun) suurlakon 1917 aikana valtaa pitivät käytännössä työväen järjestyskaartit. Porvarien vastaavat järjestyskaartit esittivät yhteistyötä työväen kaarteille. Yhteistyö ei kuitenkaan kelvannut työväelle, joka oli tuolloin voimainsa tunnossa ja havitteli Venäjän mallin mukaista aseellista vallankaappausta. Se olisikin onnistunut syksyllä 1917, kun porvarit olivat vielä aseistuksen ja koulutuksen suhteen pahasti alakynnessä. SDP epäröi ja se maksoi kapinan epäonnistumisen. O. V. Kuusinen ja kumppanit harmittelivat tämän hyvän tilaisuuden menetystä. Uusi yritys tehtiin vasta tammikuussa 1918, se olikin vallankumouksellisten voimien kannalta myöhäistä. Senaatin joukot olivat silloin merkittävästi vahvistuneet.
Sekä vasemmalla että oikealla oli voimia, jotka eivät olleet valmiita neuvottelupöytään, vaan ajoivat aseiden voimalla omia tavoitteitaan. SDP:ssä vaikutti luokkataistelulinja (kuusislaiset) ja parlamentaarinen linja (tannerilaiset). Valta kuitenkin päätyi SDP:n vallankumoukselliselle siivelle, joka sitten lähti vallankumouksen tielle. Yhteiskunnalliset reformit olisi voitu saavuttaa rauhanomaisesti eduskuntatyön kautta, mutta maltti puuttui.
Kapinalla oli tietenkin syynsä (nälkä, köyhyys, eriarvoisuus), mutta se ei tee kapinan nimissä tappamista sen humaanimmaksi. Vallankumouksellisethan laativat ennakkoon tappolistoja eliminoitavista talollisista, liikemiehistä, kartanonherroista, opettajista, papeista jne. Malli oli suoraan Neuvosto-Venäjän bolsevikeilta, jotka halusivat marxilaisten oppien mukaan kukistaa hallitsevat yhteiskuntaluokat vallasta väkivalloin. Olikos tuo sitten mikään ihme, että voittajat kostivat kapinaan lähteneille keväämmällä?
Kun kerran kapina sitten syttyi, Suomen laillisen hallituksen oli pakko tavalla tai toisella eristää kapinalliset muusta väestöstä ja rangaista heitä sen ajan lakien mukaan. Suomessa otettiin käyttöön Venäjän vallan sotatilalaki (Suomihan oli venäläisten toimesta julistettu sotatilaan 1914), joka ankaruudessaan salli kuolemantuomiot. Olisiko kapinalliset pitänyt antaa juosta vapaana muun väestön keskuudessa ilman tutkintaa?
Suomessa valittiin linja, jossa kapinasta epäillyt tutkittiin valtionrikos(yli)oikeuksissa. Se oli joka tapauksessa parempi ratkaisu kuin summittaiset tuomiot (mitä tosin rintamalla tapahtui) ilman kuulusteluja ja tuomioita. Rintamalla punavankeja voitiin teloittaa ilman tutkintaa, koska heitä pidettiin ns. laittomina taistelijoina eli "aseistettuina siviileinä". Kuten muistanette, vielä jatkosodankin aikana ilman kokardia ja asepukua maahan tulleet viholliset ammuttiin vakoojina. Muutoin he olisivat olleet sotavankeja ja säästyneet teloitukselta.
En lähde puolustelemaan teloituksia puolin enkä toisin. Totean vain, että vuonna 1918 molemmin puolin syyllistyttiin sotarikoksiin, jotka nykyisin veisivät Haagin kansainväliseen sotarikostuomioistuimeen. Teloittajille syntyi taatusti traumoja teloituksista. Teloittajien metsästys ei kuitenkaan tuo henkiin yhtään teloitettua. Pitää myös muistaa, että monet teloittajat olivat joutuneet teloitusryhmiin tahtomattaan. Viime vuosina valkoisista teloittajista on jahdattu alan tutkimuksessa. Odotankin mielenkiinnolla, koska tehdään tasapuolisuuden nimissä tutkimusta punaisista teloittajista?
Lopuksi vielä siitä parlamentarismista:
Suomen laillisen hallituksen eli senaatin voitto merkitsi pohjoismaisen parlamentarismin, yksityisomistuksen ja Suomen kansallisen itsenäisyyden voittoa. Vaihtoehtona olisi ollut luokkataistelun kautta syntynyt proletariaatin diktatuuri, joka ei taatusti ollut parlamentaarinen järjestelmä. Enkä oikein jaksa uskoa, että sosialistinen Suomi olisi kyennyt säilyttämään kansallisen itsemääräämisoikeuden NL:n naapurimaana.
"Minunkin isoisäni joutui pakotettuna (sanottiin, että ellet auta, kun hänellä oli hevonen, tavaroiden kuljetuksissa, sinut ammutaan. Niinpä hän joutui kuljettamaan punaisille mm. 12 kpl huopia, mistä hyvästä hänet tuomittiin valtionrikosoikeudessa 12 vuodeksi vankilaan ja menettämään kansalaisoikeutensa. Ajatelkaa!"
Minulla oli isoisänisä,jonka punaiset veivät työpaikaltaan väkisin ja antoivat aseen kouraan, vaikkei hän olisi halunnut. Seurauksena oli nälkäkuolema vankileirillä, koska hän vaihtoi ruoka-annoksensa tupakkaan. Kaksi muuta sukulaismiestä koki samanlaisen punaisten väkisin rekrytoinnin, mutta jäivät eloon leiriltä. Silti minusta pitää muistaa, että vaikka tässä kuinka aina pidetään valkoisia suurina rosvoina, emme olisi tässä vapaina, jos punaiset olisivat voittaneet silloin. En ole kuullut, että valkoiset olisivat ketään pakolla rekrytoineet riveihinsä? Mutta omassa piirissä punaisten taholta tiedän useitakin tapauksia. Moraalisesti kaiken kaikkiaan kuitenkin valkoiset puolustivat isänmaata. Ja olihan sitä Venäjän aikaa jo nähty aika kauan siihen mennessä täällä. Joten vaikka ylilyöntejä sattui varmasti puolin ja toisin niin kuin sodissa aina, olen onnellinen, että valkoiset eivät hävinneet.
Eijali
Sami Lehtonen
27.05.08, 20:04
En ole kuullut, että valkoiset olisivat ketään pakolla rekrytoineet riveihinsä?
Tuanoin, en ole kuullut yhdestäkään totaalia sotaa käyneestä joukkiosta, jossa ei olisi ollut väkipakolla mukaan otettuja: "jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan". Kumpikaan suomen sodan 1918 osapuoli ei tunnustanut olevan "neutraaleja".
Tehdäänpä pieni ajatusleikki. Jos valkoisten puolella väkipakolla mukaan otettu olisi taistelussa kuollut, niin olisiko pitäjän kirkkoherra kansalle kuuluttanut ja aikakirjoihin merkinnyt, kuinka tämäkään sielu ei olisi halunnut osallistua, mutta väkisin vietiin? Jos taas pakolla mukana ollut olisi jäänyt henkiin, missä vaiheessa vuotta 1918 hän olisi julkisesti ilmoittanut, että "en minä valkoinen ole, vaan ennemminkin niitä toisia"?
Jos vielä jatketaan toisella ajatusleikillä, niin minkä luulisitte olevan ensimmäinen mieleen juolahtava ajatus pikaoikeuden eteen kävellessä, kun edelliset kymmenen on juuri ammuttu kansakoulun takana? Itselle ainakin tulisi mieleen "en olisi ruvennut, mutta kun väkisin vietiin".
Sotasurmatietokannan mukaan (nopea vilkaisu kaatuneiden valkoisten aakkosellisesta listasta - otos noin 20 reilusta kolmesta tuhannesta) rapea puolet valkoisista on liittynyt valkoisiin tuntemattomalla tavalla. Ottaen huomioon suojeluskuntain järjestäytymisasteen, niin pistää kysymään, että miten ihmeessä tuollainen määrä valkoisia on jostain ilmestynyt, kun eivät ole suojeluskuntain jäseniä eikä vapaaehtoisia, saati jääkäreitä.
Edellä olevien esimerkkien valossa teen johtopäätöksen, ettei ole mitään syytä tehdä johtopäätöstä, ettei valkoisten joukossa olisi ollut väkipakolla otettuja siinä kuin punaisissakin - myös ympäristön luoma paine pitää ottaa huomioon.
""Moraalisesti kaiken kaikkiaan kuitenkin valkoiset puolustivat isänmaata.""
Varmaan näinkin, mutta niin tekivät punaisetkin. Ikivanha sanonta siitä, että toisen terroristi on toisen vapaustaistelija päti silloin ja pätee yhä.
Minulla on sukulaisia, hyvin läheisiä, ihan molemmin puolin tätä värisuoraa, joten yritän suhtautua kiihkottomasti. En tosin näe kovinkaan suurta kunniallisuutta kummassakaan puolessa.
Tämä keskustelu osoittaa mielestäni sen, että 90 vuotta on liian lyhyt aika unohtamiseen. Tätä samaa kiihkeyttä ei ehkä enää nähdä Juhana Herttuan, Sigismundin ja Jaakko Ilkan sekä aikalaisten tappeluissa - vähän samaahan tapahtui jo 1590-luvullakin.
Täytyykö odottaa vuoteen 2408, että voimme täysin neutraalisti todeta vuosien 1917-18 asiat asioina ilman henkilökohtaisuuksia ja moraalikäsityksiä?
Juha
"Jos vielä jatketaan toisella ajatusleikillä, niin minkä luulisitte olevan ensimmäinen mieleen juolahtava ajatus pikaoikeuden eteen kävellessä, kun edelliset kymmenen on juuri ammuttu kansakoulun takana? Itselle ainakin tulisi mieleen "en olisi ruvennut, mutta kun väkisin vietiin"."
Todistetusti ainakin tämä isoisänisä oli töissä ja todella vietiin väkisin. Toinen mainitsemistani oli töissä, mutta kotonaan, kun punaiset tulivat hakemaan uhaten tappaa hänet, jos ei lähde mukaan ja ilmeisesti paikalla oli aika monta muutakin perheenjäsentä todistamassa väkisinvientiä. Tämän henkilön veli sitten kyllä taas meni vapaaehtoisena punaisten joukkoihin, koska siitä luvattiin palkkaa.
Kun taas kaikki tietämäni valkoisten joukoissa taistelleet sukulaiset olivat vapaaehtoisia ja näkivät tärkeänä liittyä pelastamaan Suomea. Eivätkä liittyneet joukkoihin sen takia, että heitä olisi painostettu.
Eijali
Seppo Niinioja
28.05.08, 07:52
Kerronpa tähän kovin tosikkomaiseen keskusteluun pienen anekdootin enostani, jolla oli runsain mitoin talonpoikaisjärkeä ja joka oli puuhamiehenä monessa, mm. puhelinosuuskunnan saamisessa kylälle. Puhelinlaitoksia, kuten niitä aikoinaan nimitettiin oli muuten parhaimmillaan Suomessa uskomattomat yli 800 kappaletta.
Punaiset maanpuolustajat tulivat vapaus/kansalais/sisällissodan (tarpeeton yliviivataan) aikana takavarikoimaan äitini syntymätalosta hevosia. Enoni osasi odottaa tätä. Yhtä lukuunottamatta hevoset vietiin latoon, jonka lattialle laitettiin paksulti heiniä, niin että hevosten kapiot eivät kopisseet ja ne söivät tyytyväisinä heiniä. Tuon yhden eläkeikäisen hevosen hän sitten esitti vapaustaistelijoille muka ainoana talon hevosena, mutta eivät he sitä huolineet.
Onneksi löysin sattumalta yhden punaisenkin sukulaisen muutama vuosi sitten. Muutenhan tähän keskusteluun ei juuri pitäisi/kehtaisi osallistuakaan. Hänen muistokivensä on kuvattu Lopen historian osassa I (muita ei taida olla ilmestynytkään). Yhteinen esi-isämme Heikki Olavinpoika Lopen Pietilästä oli syntynyt 20.11.1680 ja em. henkilö oli äidinisänisäni neljäs serkku. Samasta juuresta polveutuu myös mm. Kari Salmisen mainitsemana jalkaväenkenraali Karl Fredrik Wilkman, myöh. Kalle Wilkama, joka johti mm. Tampereen vapauttamista/orjuuttamista? 1918 ja toimi sotaväen päällikkönä vuoteen 1926 (nyk. nimitys puolustusvoimien komentaja). Wilkaman puolustukseksi voitaneen sanoa, että hän oli ammattisotilas, vaikka hänen käskystään lienee (en ole Ylikankaan Tie Tampereelle -kirjaa vielä lukenut) vastapuolen joukoille koitunut tappioita.
Suomi24-keskustelussa, tuossa bulevardilehdistön tehostetussa sähköisessä vastineessa on muuten menossa tällainen keskustelu: Suomi24 (http://www.suomi24.fi/) > Keskustelu (http://keskustelu.suomi24.fi/) > Politiikka (http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110) > Keskusta (http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&subcat=531) . Menisihän se aika sitäkin sielläkin.
Seppo Niinioja
K.Salminen
28.05.08, 10:20
Tähän kommenttina: Jos olette lukeneet tarkasti emeritusprof. Heikki Ylikankaan tuotannon, niin tiedätte että historiassa Suomessa poliittis-kartografiset konfliktirintamat ovat kulkeneet siten, että ne ovat lähes päällekkäisiä.
Raja punaisen ja valkoisen Suomen välillä noudatti suunnilleen samaa linjaa, jolla pohjoisesta rynnistävien kapinoivien talonpoikien hyökkäilyt torjuttiin nuijasodassa 1596-97, ja jonka eteläpuolella säätyläistö otti suopeasti vastaan venäläisen miehittäjän Suomen sodassa 1808-09.
Suomen sodassa 1808-09 oli pohjoisessa olevien suhtautuminen venäläisiin vihamielinen; osa talonpojista tarttui aseisiin vastustaakseen valoittajan etenemistä. Vuonna 1994 samainen raja vain hiukan etelämpää koukaten, jakoi Suomen niin että sen pohjoispuoli, kaupunkeja lukuun ottamatta, asennottui Euroopan unioniin liittymistä vastaan, kun taas eteläpuoli vhyväksyi EU:n ja teki sen yhtä kerkeästi kuin saman alueen säätyläiset ottivat vastaan venäläiset valloittajina vuosien 1808-9 Suomen sodasssa.
Tämän rajan selityksenä on se rakenteellinen ero näiden alueiden elinkeino- ja sosiaalirakenteen välillä, joka näyttäytyi jo nuijasodassa, päti vielä Suomen sodassa ja pätee miedonnettuna edelleekin (cf. Ylikangas 1999, passim) Lisättäköön vielä, että jatkosodassa rintamalta karanneista suurin osa näyttää olleen työväestöä ja Etelä-Suomesta kotoisin (cf. Ylikangas, Romahtaako rintama?, 2007, 220-21)
Sisällissodassa rajan eteläpuolelle jäi lähes koko Suomen suurempi ja modernimpi teollisuus, sekä miltei kaikki suuremmat kartanot ja sukutilat. Sekä pääosa teollisuustyöväestöstä ja maattomasta maatalousväestöstä. Sivistyneistö oli rekrytoitu pääosin Etelä-Suomen äveriäämmän väen keskuudesta (Savolainen 1996, passim). Varallisuuserot korostuivat nimenomaan etelässä, jossa maattoman maatalousväestön osuus oli suurin. Rikkain kymmenes väestöstä sai yli puolet kaikista tuloista.
Pohjoisessa ja idässä oli talonpoikais-Suomi, jossa oli niukasti teollisuutta ja kartanoita, lisäksi varallisuuserojen pienuuteen vaikutti liikaväestön toimittaminen Yhdysvaltoihin siirtolaisina.
Kansalaissota oli eteläisen Suomen sisällissota (cf. Haapala 1995, 83-86), jonka perusta on selkeästi sosiaalisissa ja varallisuuseroissa tällä alueella.
Mitä tulee moraaliin, niin voiko ihminen olla puolueeton elämän ja kuoleman edessä. Jos näihin ei ole moraalista/eettistä kantaa, olemme nihilismissä.
Vai onko niin, kuten maailmankuulu puolaissyntyinen sosiologi Zygmunt Bauman kirjoittaa, että modernissa yhteiskunnassa yksilön vastuu ja moraali on siirretty instituutioille, siis kukaan ei yksilöllisesti vastaa mistään, vaan jäädään organisaatioiden taakse (cf. Z. Bauman. Modernity and the Holocaust 1989).
T. Kari Salminen
""Moraalisesti kaiken kaikkiaan kuitenkin valkoiset puolustivat isänmaata.""
Varmaan näinkin, mutta niin tekivät punaisetkin. Ikivanha sanonta siitä, että toisen terroristi on toisen vapaustaistelija päti silloin ja pätee yhä.
Minulla on sukulaisia, hyvin läheisiä, ihan molemmin puolin tätä värisuoraa, joten yritän suhtautua kiihkottomasti. En tosin näe kovinkaan suurta kunniallisuutta kummassakaan puolessa.
Tämä keskustelu osoittaa mielestäni sen, että 90 vuotta on liian lyhyt aika unohtamiseen. Tätä samaa kiihkeyttä ei ehkä enää nähdä Juhana Herttuan, Sigismundin ja Jaakko Ilkan sekä aikalaisten tappeluissa - vähän samaahan tapahtui jo 1590-luvullakin.
Täytyykö odottaa vuoteen 2408, että voimme täysin neutraalisti todeta vuosien 1917-18 asiat asioina ilman henkilökohtaisuuksia ja moraalikäsityksiä?
Juha
kainuulainen
28.05.08, 11:10
Sisällissodassa on vaikeaa olla puolueeton,
koska "jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan".
Suomen laillisen hallituksen eli senaatin puolella sodassa oli
a) vapaaehtoisia suojeluskuntalaisia (luotettavimmat joukot senaatin kannalta)
b) kutsuntojen kautta senaatin joukkoihin otettuja (näissä myös potentiaalisia punakaartilaisaineksia)
c) Saksasta palannut jääkärien pääjoukko, joka hajautettiin joukkoihin johtajiksi ja kouluttajiksi, upseereiksi ja aliupseereiksi
d) ulkomaalaisia joukkoja: 1000 ruotsalaista ja 12000 saksalaista
Asevelvollisuuskutsunnat perustuivat vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin.
Asevelvollisuuskutsuntojen kautta valkoiseen armeijaan päätyi epäilemättä myös potentiaalisia punakaartilaisia. Kutsuntoja välttelevät punaiset karkasivat käpykaartiin tai loikkasivat Venäjän puolelle rajaa liittyen mm. Muurmaniin legioonaan. Esim. Kainuussa oli 8800 kutsuntaikäistä miestä, joista noin 10% eli 900 jäi luvatta pois asevelvollisuuskutsunnoista.
Kapinahallituksen eli Kansanvaltuuskunnan joukoissa taisteli
a) ammattiyhdistysten jäseniä
b) työväenyhdistysten jäseniä
c) pakolla otettuja potentiaalisia valkoisia (nämä pakko-otot alkoivat eteläisessä Suomessa vasta loppukeväällä, kun punakaartit alkoivat kaivata täydennystä tappion jo häämöttäessä
d) venäläisiä joukkoja, noin 3000 miestä kerrallaan (potentiaalisia taistelujoukkoja kymmeniä tuhansia Suomessa)
Totta on sekin, että yhteisön paine kävi joskus erittäin kovaksi. Jos henkilö oli torppari tai tilaton, hänen oli vaikea jäädä punakaartin ulkopuolelle punaisen Suomen alueella. Agitaattorit lupailivat kaikkea hyvää kapinaan lähteneille punakaartilaisille, kuten maareformia ja omaisuuden uusjakoa. Punakaartissa miehille annettiin ruokaa, josta oli pulaa. Nämä kaikki houkuttivat liittymään kaarteihin.
Näiden monien aivan inhimillisten syiden takia jälkipolvien on mielestäni tarpeetonta moralisoida aikalaisten valintoja. Syyttelyn ja teloittajien etsinnän sijaan kannattaisi selvittää mielummin, miksi joku liittyi suojeluskuntaan ja miksi joku toinen punakaartiin.
Ratkaisevaa saadun tuomion kannalta olivat paikallisyhteisön (papintodistus, työnantajien lausunnot jne.) antamat lausunnot punavangeista. Hyvää työmiestä ei haluttu useinkaan teloittaa, mutta pahimmista agitaattoreista haluttiin päästä eroon lopullisesti.
Seppo Niinioja
28.05.08, 22:16
Haluan kiittää nimimerkki Kainuulaista eli Hannu Romppaista asiantuntevista ja tasapuolista puheenvuoroista. Vuoden 2004 sukukirjaa valinnut raati antoi hänelle kunniamaininnan kirjasta Kymmenen polvea Kainuun Romppaisia ja toteaa perusteluissaan:
"Hannu Romppaisen tekemä sukukirja on osoitus siitä kuinka sukututkimusharrastus vie mukanaan myös nuoret. Romppaisen kymmenen vuoden sukututkimusrupeamaan on sisältynyt historian pääaineopinnot Jyväskylän yliopistossa ja historian opettajan viranhoitoa Kainuussa, jotka epäilemättä ovat antaneet kirjan tekijälle tutkimuksellisia valmiuksia."
Kotisivusi ovat monin tavoin varsin mielenkiintoiset ja niiltä selviää mm. että meillä on ollut yhteisenä harrastuksena DX-kuuntelu. Selenani, tuo Neuvostoliiton lahja lyhytaaltokuuntelijoille on autotallissa odottamassa, että tarttuisin kolviin vaihtaakseni virtakytkimen/äänenvoimakkuudensäätöpotikan, joka rätisee sietämättömästi.
Ihan toiseen asian mennäkseni:
Orwellinsa lukeneet muistanevat Eläinten kapinasta (alkuteos Animal Farm 1945) ihanneyhteiskunnan, yhden monista ehdotetuista ja kokeilluista utopioista (tässä tapauksessa fiktiivisestä), jonka perustuslait siat naulasivat ladon seinään. Löytämättä kirjaa tähän hätään mainitsen ulkomuistista vain nämä kaksi aika keskeistä:
- Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia
- Mikään/kukaan(?) eläin ei saa tappaa toista eläintä
Utopia kehittyi sitten samaan tapaan kuin se yhteiskunta, jonka satiiriksi se on kirjoitettu ja kuten yleensä muutenkin käy, valitettavasti (copyright Itse valtiaat/Martti Ahtiainen). Ei mennyt aikaakaan, kun kanat ja muut viattomat huomasivat että siat olivat muuttaneet perustuslakeja. Niihin oli tehty amerikkalaisten suosimia amendmentejä. (Orwellhan oli kyllä brittiläinen maltillinen sosialisti).
Nyt aitan seinässä luki muun muassa:
- Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset
- Kukaan eläin ei saa tappaa toista eläintä ilman syytä
Tämä on siis Orwellin tekstiä vuodelta 1945 suomennoksesta oman muistikuvani mukaan eikä tietysti liity mitenkään vuoden 1918 ja sitä seuraavina vuosikymmeninä seuranneisiin tapahtumiin Suomessa ja sen suuressa itäisessä naapurissa, vai liittyykö?
Nythän on niin, että historian tapahtumat eivät vaatimattoman diletanttikäsitykseni mukaan ilmesty tyhjästä, vaan seuraavat enemmän tai vähemmän edeltäneitä historian vaiheita. Joskus tehdään vallankumouksiakin, mikä epäilemättä oli vuoden 1789 Ranskassa oikeutettukin.
Rohkenen väittää että kaikkien suomalaisten onneksi vallankumousta ei tapahtunut Suomessa vuonna 1918 eikä myöskään 1948. Vastaväitteille on rajattomasti tilaa täällä, kunnes viestiketju mahdollisesti suljetaan.
Riittäköön nyt ainakin tältä illalta.
Seppo Niinioja
Seppo Niinioja
28.05.08, 22:52
Siis tietysti entisen presidenttimme (ei tosin minun suosikkini, mikä tietty menee ja menköön googlen ynnä muiden annaaleihin) nimi on Martti "Mara" Ahtisaari, ei Ahtiainen, mikä nimi nyt sattuu olemaan tutumpi.
Seppo Niinioja
Sami Lehtonen
28.05.08, 23:44
Siis tietysti entisen presidenttimme (ei tosin minun suosikkini, mikä tietty menee ja menköön googlen ynnä muiden annaaleihin) nimi on Martti "Mara" Ahtisaari, ei Ahtiainen, mikä nimi nyt sattuu olemaan tutumpi.
Seppo Niinioja
Tasapuolisuuden nimissä olen myös onnellinen, ettei ulkomaat sallineet Väinö I ensimmäisen nousua valtaistuimelle ja että vallankaappausta ei tapahtunut myöskään 1932. Heilahtelut voivat joskus olla melko suuriakin, joten on vain hyvä, että Suomi on onnistunut luovimaan siinä jossakin labiililla keskialueella.
Kovin kaukaa ei tarvitse hakea entistä kommunistidiktatuuria / nykyistä oikeistodiktatuuria. Ilmeisesti asteikon toiselta laidalta on mahdollisuus "pyörähtää" toiselle laidalle - kulkematta lähtöruudun kautta, niinkuin eräässä pelissä vankilaan mennessä.
K.Salminen
29.05.08, 08:39
Allaolevan tyyppistä uskoa vanhaan oikeuspositivismiin on vaikeaa ymmärtää, jos ei sitten kyse ole tiedon puutteesta. Oikeus ja laki ovat historiallisia, muuttuvia ilmiöitä (cf. Heikki Ylikangas. Oikeus historiallisena ilmiönä. Suomen lakimiesliiton kustannus. Helsinki 1978), eikä vetoaminen johonkin lainpykälään muuta mitään, jos ei historiallista sen perustaa tunne. Ja tällöin on kysyttävä ketä se palvelee, mitkä poliittiset voimat sen säätivät ja missä tarkoituksessa. Perustelu "laki ja järjestys" on naivi, jos ei sitten usko lakien tulevan Hans Kelsenin oikeuspyramidin tavoin, viime kädessä "Jumalalta". Lisäksi voidaan ranskalaisen kirjailijan Anatole Francen tavoin todeta: "porvallinen oikeuskäsitys on se, että rikkaalla ja köyhällä on yhtäläinen oikeus nukua siltojen alla".
Sitten palaan tuohon "parlamentariseen linjaan" v 1918 aikana. Suomen kuvalehdessä joka ilmestyy perjaintana on Arto Mansalan kirjoitus itsenäisen Suomen 1. ulkoministeristä Otto Stenrothista, josta referoin osan. Siinä tulee esiin hyvin näiden valkoisten "parlamentaarikkojen" usko parlamentarismiin, sekä tämän porukan kytkyt suomenkieliseen pääomaan eli Kansallispankkiin ja usko Saksaan, joka näyttää Suomen historiassa aina vain uusintavan itseään.
T. Kari Salminen
quote:
"Miksi sitten juuri Otto Stenrothista tuli Suomen ensimmäisen ulkoministeri? Tämän henkilövalinnan ratkaisivat valtionhoitaja P.E. Svinhufvud sekä ennen muuta hallituksen muodostaja Paasikivi.
Muistelmissaan Stenroth kertoo tarjouksen ulkoministerin salkusta tulleen hänelle itselleen yllätyksenä. Ratkaiseva peruste valinnalle lienee ollut, että Paasikivi tunsi hyvin itseään yhdeksän vuotta vanhemman Stenrothin KOP:in ajoilta sekä yhteiseltä senaattorikaudelta. Paasikivi katsoi, että Stenrothilla oli pankkimiehenä ulkoasioiden hoidossa tarvittavaa realiteettien tajua ja neuvottelutaitoa.
Epätoivoiset
ensiviikot
Stenroth oli niin ikään kielitaitoinen ja matkustanut Euroopassa aina Pariisia ja Wieniä myöten. Hän oli ollut maailmansodan puhjettua aktiivisesti mukana itsenäisyysliikkeessä, mikä luettiin ansioksi hiljattain itsenäistyneessä Suomessa. Samoin se, että Stenroth kannatti monarkiaa. Alun vastaan haraamisen jälkeen Stenroth otti ministeritehtävän vastaan, kun sekä Svinhufvud että Paasikivi olivat ensin vedonneet hänen "isänmaalliseen velvollisuuteensa".
Varsinaista ulkopoliittista kokemusta Stenrothilla ei autonomian vuosilta voinut olla. Hän oli kuitenkin johtanut valtuuskuntaa, joka vuonna 1915 matkusti Tukholmaan pyytämään tukea Ruotsilta Suomen itsenäisyysliikkeelle. Hänet oli niin ikään ehditty ennen ministeriksi tuloaan nimittää Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin matkustavaan Suomen valtuuskuntaan yhdessä Rafael Erichin ja Edvard Hjeltin kanssa. Tämä hanke raukesi sittemmin sisällissodan alkamisen vuoksi.
Ministeriksi tultuaan Stenrothilla oli päällimmäisenä huolenaiheena ulkoministeriön sekä ulkomaanedustuksen organisoiminen ja henkilökunnan rekrytoiminen perustettaviin uusiin virkoihin.Stenroth on muistelmissaan "Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä" kuvannut osuvasti ensi askeleitaan upouuden ministeriön päällikkönä:
"Ensimmäiset viikot uudessa toimessani eivät tosiaan olleet hauskoja, ne olivat saattaa minut täydelliseen epätoivoon. Järjestämistyö olisi tietysti vaatinut edes jossain määrin vapautusta juoksevien asioiden hoidosta, mutta sellaisen saaminen näyttäytyi aivan mahdottomaksi. Tosin alun pitäen oli määrätty, että olin velvollinen ottamaan osaa hallituksen yhteisistuntoihin ainoastaan kaikkein tärkeimmissä asioissa, mutta kun jatkuva sotatila Venäjän kanssa, Venäjältä yhä lukuisammin saapuvien pakolaisten tulva ja vieraan sotaväen maassaolo herätti jatkuvasti yhä uusia pikaista ratkaisua vaativia kysymyksiä, näytti sangen hämärältä, kuinka olisi mahdollista saada riittävästi aikaa levolliseen harkintaan niiden muotojen luomiseksi, joita uusi entisestä tuntuvasti poikkeava hallinnonhaara edellytti."
Salainen
matka Saksaan
Virkamiehistön rekrytoinnin ohella vasta perustetun ministeriön puutteelliset työtilat tuottivat Stenrothille päänvaivaa. Alkuun käytettävissä oli muutama hajallaan sijaitseva huone valtioneuvoston linnassa. Tilanne kohentui, kun työtilat saatiin nykyisen tasavallan presidentin linnan kolmannesta kerroksesta.
Uutena asiana ministeriössä jouduttiin opettelemaan diplomaattinen kirjetyyli sekä etiketti, joita tarvittiin asioitaessa ulkovaltojen kanssa. Tätä tarkoitusta varten saatiin Saksan ulkoministeriöstä neuvonantajaksi täysinpalvellut ja pikkutarkka salaneuvos Müller. Silti työtapaturmia ehti tapahtua, vallankin yhteydenpidossa ympärysvaltoihin ja erityisesti kiistaan Petsamon alueesta liittyen.
Ulkomaanmatkat eivät tuolloin sodan jatkuessa Euroopassa kuuluneet uuden ministerin ohjelmaan. Valtionhoitaja Svinhufvud ja Stenroth matkustivat kuitenkin elokuussa 1918 kaikessa salassa tilanomistaja Perssonin ja johtaja Oton nimisinä Saksaan tapaamaan keisari Wilhelm II.
Matka, joka ei Itämeren alueen sotatoimien takia ollut suinkaan vaaraton, tehtiin saksalaisella joukkojenkuljetusaluksella Danzigiin, mistä matka jatkui junalla Berliiniin. Tämän vierailun aikana Stenroth kävi erilliskeskustelut Saksan silloisen ulkoministerin, amiraali Hintzen kanssa. Vasta Berliinissä muistettiin pyytää audienssia keisarin luokse, mikä tapaaminen järjestyi sittemmin Hessenissä Wilhelmshöhessä. Stenrothin toinen ulkomaanmatka ministerinä suuntautui Tallinnaan, missä hän yhdessä Svinhufvudin kanssa tapasi syyskuussa 1918 Suomen kuninkaaksi valitun Hessenin prinssi Friedrich Karlin.
Saksanystävän
maineessa
Stenrothin tullessa ulkoministeriksi Suomessa uskottiin yleisesti Saksan voittoon maailmansodassa. Maa oli solminut Neuvosto-Venäjän kanssa erillisrauhan Brest-Litovskissa maaliskuussa 1918. Katsottiin, että voimien keskittäminen yhden rintaman sotaan paransi merkittävästi Saksan voiton mahdollisuuksia. Virkaan astuttuaan Paasikiven hallitus pyysi ensi töikseen Venäjän uhkaan vedoten saksalaisjoukkoja jäämään sisällissodan jäljiltä maahan. Saksalta haluttiin apua myös Suomen puolustusvoimain organisoinnissa. Suunnitteilla oli edelleen liittosopimus Saksan kanssa sekä saksalaisen prinssin valitseminen Suomen kuninkaaksi.
Tässä tilanteessa Stenroth näki tuoreena ulkoministerinä kaksi vaihtoehtoa hahmottaessaan Suomen ulkopolitiikan tulevaa suuntaa. Hänen mukaansa oli joko laajennettava entisestään aseveljeyttä ja ryhdyttävä Saksan liittolaiseksi tai yritettävä säilyttää puolueettomuus maailmansodassa vaarantamatta kuitenkaan suhteita Saksaan.
Stenroth kannatti jälkimmäistä linjaa ja joutui näin luovimaan Svinhufvudin ja hallituksen enemmistön sekä Paasikiven välillä. Vastustusta kohdatessaan hän kulki usein virran mukana ja sai tästä saksalaisystävän maineen. Hänen asemansa ei ollut tarpeeksi vahva, jotta hän olisi voinut ajaa omat kantansa läpi. Käytännössä puolueettomuutta noudatettiin vain ympärysvaltoihin, ei Saksaan nähden.
"Kohtalon kolmio"
vakiintuu
Ympärysvaltojen voitto maailmansodassa sekä siitä johtuva tarve saada suhteet Iso-Britanniaan ja Ranskaan, mutta myös Yhdysvaltoihin mahdollisimman nopeasti normalisoiduiksi pakotti Suomen hallituksen eroamaan 27.11.1918.
Paasikiven seuraajaksi nimitettiin hänen puoluetoverinsa Lauri Ingman. Yksikään vanhan hallituksen jäsenistä ei jatkanut tehtävässään. Näin myös Otto Stenroth joutui syrjään toimittuaan Svinhufvudin ja Paasikiven rinnalla kuuden kuukauden ajan kolmantena keskeisenä vaikuttajana ulkopolitiikasta päätettäessä. Ministerikautensa loppuviikkoina valmistellessaan ulkopolitiikan linjanmuutosta Stenroth ehti vielä olla läheisessä yhteistyössä Mannerheimin kanssa.
Stenrothin ministerikaudella alkoi myös Suomen 1900-luvun historian "kohtalon kolmio" vakiintua itsenäisyyden ajan uusissa oloissa. Saksa oli ensisijainen, mutta sen ohella Venäjä oli tärkeä ja koettiin jatkuvasti uhaksi. Suhteet itänaapuriin olivat vielä selvittämättä ja koko ajan alttiit selkkauksille. Rauhansopimusta ja suhteitten normalisointia jouduttiin odottamaan aina vuoteen 1920 saakka. Kolmas tärkeä tekijä oli Ruotsi, jonka kanssa käytiin koko Stenrothin ministerikauden ajan neuvotteluja Ahvenanmaasta ja sen linnoittamisesta.Stenroth kertoi myöhemmin, että nämä linnoitusten hävittämiseen päättyneet neuvottelut olivat hänen ministerikautensa "ikävin muisto".
Toisin kuin Svinhufvud ja Paasikivi, Stenroth ei enää myöhemmin saanut keskeisiä valtiollisia tehtäviä hoitaakseen. Sen sijaan hän jatkoi pankkimiesuraansa ja toimi Suomen pankin johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1919-1923. Hänen luopumistaan tästä tehtävästä varjostivat aikanaan syytökset kyseenalaisista valuutta-afääreistä. Ministeripostin jätettyään Stenrothin tärkeimmät luottamustehtävät olivat toimiminen Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan kanslerina sekä Pohjola-Nordenin puheenjohtajana aina järjestön perustamisesta lähtien."
Sisällissodassa on vaikeaa olla puolueeton,
koska "jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan".
Suomen laillisen hallituksen eli senaatin puolella sodassa oli
a) vapaaehtoisia suojeluskuntalaisia (luotettavimmat joukot senaatin kannalta)
b) kutsuntojen kautta senaatin joukkoihin otettuja (näissä myös potentiaalisia punakaartilaisaineksia)
c) Saksasta palannut jääkärien pääjoukko, joka hajautettiin joukkoihin johtajiksi ja kouluttajiksi, upseereiksi ja aliupseereiksi
d) ulkomaalaisia joukkoja: 1000 ruotsalaista ja 12000 saksalaista
Asevelvollisuuskutsunnat perustuivat vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin.
Asevelvollisuuskutsuntojen kautta valkoiseen armeijaan päätyi epäilemättä myös potentiaalisia punakaartilaisia. Kutsuntoja välttelevät punaiset karkasivat käpykaartiin tai loikkasivat Venäjän puolelle rajaa liittyen mm. Muurmaniin legioonaan. Esim. Kainuussa oli 8800 kutsuntaikäistä miestä, joista noin 10% eli 900 jäi luvatta pois asevelvollisuuskutsunnoista.
Kapinahallituksen eli Kansanvaltuuskunnan joukoissa taisteli
a) ammattiyhdistysten jäseniä
b) työväenyhdistysten jäseniä
c) pakolla otettuja potentiaalisia valkoisia (nämä pakko-otot alkoivat eteläisessä Suomessa vasta loppukeväällä, kun punakaartit alkoivat kaivata täydennystä tappion jo häämöttäessä
d) venäläisiä joukkoja, noin 3000 miestä kerrallaan (potentiaalisia taistelujoukkoja kymmeniä tuhansia Suomessa)
Totta on sekin, että yhteisön paine kävi joskus erittäin kovaksi. Jos henkilö oli torppari tai tilaton, hänen oli vaikea jäädä punakaartin ulkopuolelle punaisen Suomen alueella. Agitaattorit lupailivat kaikkea hyvää kapinaan lähteneille punakaartilaisille, kuten maareformia ja omaisuuden uusjakoa. Punakaartissa miehille annettiin ruokaa, josta oli pulaa. Nämä kaikki houkuttivat liittymään kaarteihin.
Näiden monien aivan inhimillisten syiden takia jälkipolvien on mielestäni tarpeetonta moralisoida aikalaisten valintoja. Syyttelyn ja teloittajien etsinnän sijaan kannattaisi selvittää mielummin, miksi joku liittyi suojeluskuntaan ja miksi joku toinen punakaartiin.
Ratkaisevaa saadun tuomion kannalta olivat paikallisyhteisön (papintodistus, työnantajien lausunnot jne.) antamat lausunnot punavangeista. Hyvää työmiestä ei haluttu useinkaan teloittaa, mutta pahimmista agitaattoreista haluttiin päästä eroon lopullisesti.
Antti Järvenpää
29.05.08, 09:10
Itseäni kiinnostaa 1918 tapahtumissa historiallinen kehys ja erityispiirteet, joista ei yleensä olla paljoakaan keskusteltu.
Taustaksi kerron, että isäni syntyi tammikuussa 1918 Jämsän etelärajalla, ja oli 1 kk:n vanha, kun tapahtumat alkoivat siellä vyörymään. Jämsän tapahtumia tunnen kirkonkirjojen, sukutukimuksen, vanhoilta sukupolvilta kuultujen tarinoiden ja Jukka Rislakin teoksen "Kauhun aika" kautta.
Kiitän Kainuulaista hyvästä yhteenvedosta tuossa edellä sekä K.Salmista tuon poliittis-kartografisen näkökulman esiintuomisesta. Kainuulaisen asevelvollisuuskutsunnoista mieleeni tulee kutsunnat Jämsässä. Jos nyt oikein muistan Rislakin keräämiä tietoja, Jämsässä, joka oli juuri tuon poliittiskartografisen rajan pohjoispuolella, kutsuntoihin tuli aluksi noin 1/3 (ehkä väärä luku, mutta suuruusluokka jota kuinkin oikein) kutsuntaikäisistä. Otan tämän esille siksi, että olisi ehkä hyvä pohtia, miksi luku oli noin pieni.
Syitä oli varmasti monia, mutta jos asettuu sen ajan ihmisen housuihin, tuollainen kutsunta aseisiin, ei välttämättä kaikista tuntunut mitenkään lailliselta, koska venäläiset olivat kieltäneet vuosikausia kaiken asetouhun. Se, että kirkkoherra ja suojeluskunta sitä touhosi, ei tehnyt siitä laillista kansanmiesten silmissä ja muistissa, jotka oli nähneet monenlaista esivaltaa. Tämän vuoksi olisin kovinkin varovainen yhdistämästä punaisia ja käpykaartia toisiinsa tässä kutsuntakysymyksessä, semminkin koska suomalainen talonpoika oli historiassa aina ollut vastahankaan miestenotossa.
Toinen näistä kutsunnoista, Rislakista ja Antti Tuurista mieleen juontuva näkökulma on aseet. Venäläinen hallinto oli pitänyt aika hyvin huolen siitä, että siviiliväestöllä maassa ei ollut oikaestaan muita kuin metsästysaseita. Jämsässäkin oli aseita naurettavan vähän ja niistäkin iso osa toimintakunnottomia. Nämä aseet piti sitten luovuttaa suojeluskunnalle. No kaikkihan eivät sitä tehneet, ja jos jäivät kiinni, tuomittiin tai lähetettiin leirille. Se asemäärä, mikä kunnasta löytyi, ei riittänyt mitenkään sodankäymiseen ja punaisten puolella tilanne oli varmasti sama.
Antti Tuuri onkin sitten tehnyt ansiokkaan historiallisen romaanin "Asejuna Pietarista", joka kuvaa tilanteen kaaosta, ja sitä, kuinka punaisten aseet sitten lopulta tuotiin Rahjan veljesten toimesta aina Tampereelle asti. Jämsässä tilanne oli aika sama. Rintama seisoi siinä Jämsän ja Längelmäen välillä, kunnes valkoisille alkoi tulla aseita ja asekykyisiä miehiä. Tässä on se kohta, jota olen itse paljon pohtinut. Jos Suomessa olisi tuohon aikaan ollut oma toimintakykyinen armeija, olisi se oletettavasti asettunut joko punaisten tai valkoisten kannalle ja olisi pitänyt järjestystä yllä, jolloin tilanne olisi oletettavasti purkautunut toisin. Oletettavasti tällöin niin valkoinen kuin punainenkin terrori ei olisi saanut kasvun sijaa. Tätä seikkaa mietin, kun kuuntelen nykykeskustelua asevelvollisuusarmeijan roolista.
Tuo poliittis-kartografinen raja pitää aikatavalla paikkansa ainakin Jämsän suhteen ja on vielä siinä mielessä mielenkiintoinen, että isäni syntymäkoti on kokolailla tarkkaan sillä rajalla ja pienempi ja suorempi kulkureitti, kuin Hallin penkin tie, Längelmäelle kulki talon maiden lävitse.
tellervoranta
29.05.08, 09:43
Hei :), noista aseista.....
Kiiminkiläistä valokuvaperinnettä kirjassa kuva, jossa kolme miestä, kaksi ihan likeistä....talonpoikia, kunnallispolitiikassa, pankkitoiminnassa ja herrastuomarina myöh. toimineita:
"Häävit eivät aina olleet vapaussotaan 1918 valkoisten puolella osallistuneiden sotilaiden taisteluvarusteet."
Kiimingissä oli muuten kirjan mukaan vain yksi jääkäri.
Kuva on myös kutsuttujen valatilaisuudesta Kiimingin kirkossa 3.3.1918.
Mannerheim ei kuitenkaan antanut lupaa lentävien perustamiseen, ilmeisesti tietäen kuolemanpartioiden sotarikollisen luonteen ja ennen kaikkea venäläismielisenä haistaen Kalmissa liikaa saksalaisuutta.
Oudoksuisin ajatusta Hans Kalmin saksalaismielisyydestä, mieshän oli syntyjään virolainen. Virossa suhtautuminen saksalaisiin oli hyvin kielteinen. Saksalaiset nähtiin valloittajina, alistajina ja moisioiden herroina. Talonpoikaiskapinoiden tunnuslause oli ”moisiot palavat, saksat kuolevat”. Tällainen virolainen oli tietääkseni myös Kalm.
Viron ja Latvian saksalaisilla ei ollut kansallisessa heräämisessä samanlaista roolia kuin Suomessa ruotsinkielisillä suomalaisilla (sieltä puuttuivat Runeberg, Snellman, Topelius ja Mannerheim). Niinpä kansallisen heräämisen aikoina 1800-luvulla ja molempien veljesmaiden itsenäistyttyä 1917-1918 virolaisten oli usein vaikea ymmärtää suomalaisten myönteistä tai neutraalia suhtautumista ruotsinkielisiin suomalaisiin. Viron saksalaiset eivät koskaan olleet lojaaleja ajatukselle itsenäisestä Virosta. Jo 1700-luvulla he vaihtoivat Ruotsin Venäjään turvatakseen omat etunsa ensin, v. 1918 Saksa miehitti juuri itsenäiseksi julistautuneen Viron ja lopulta 700 vuotta kestänyt saksalaisvaikutus päättyi Hitlerin kutsuessa Viron saksalaiset kotiin v. 1940.
Suomessa 1918 operoinutta Saksan Itämeren divisioonaa komensi von der Goltz, sama mies, joka oli hetkeä aiemmin miehittänyt Viron lopettaen itsenäisyyden alkuunsa. Suomessa Goltz viihtyi hyvin juuri ruotsinkielisten parissa. Vuonna 1919 Goltzin johtamat sakasalaisjoukot yrittivät Latviassa syrjäyttää Latvian hallituksen. Muistelen Kalmin osallistuneen tähän ns. Landeswehrin sotaan virolaisena, latvialaisten puolella, saksalaisia ja Goltzia vastaan (tämä pitää tarkistaa).
Keskustelin vuosia sitten henkilön kanssa, joka 14-vuotiaana lähettinä oli opastamassa ruotsinmaalaista upseeria (eversti Grafström?) Jyväskylästä Tampereelle. Kuhmalahdella he kohtasivat Hans Kalmin, joka ilmoitti, ettei hän periaatteesta ota yhtään käskyä ruotsia puhuvalta, upseeri tai ei. Täällä puhutaan vain suomea, hän jatkoi. Kalmin ongelma Kuhmalahden-Padasjoen alueella oli se, etteivät hänen joukkonsa olleet kyllin vahvoja ottaakseen haltuunsa tuon alueen. Kalmin tehtäväksi jäikin punaisten joukkojen häirintä ja joukkojen keskittämisen torjuminen alueelle esteenä punaisten hyökkäykselle pohjoiseen. Tavoite onnistuikin, mutta samalla Kalmin operaatiot muodostuivat eräänlaiseksi sissisodaksi ja siten siviiliväestölle raskaaksi. Samat kylät vaihtoivat omistajaa moneen kertaan.
Edellä mainitsemani Jyväskylän lyseon 14-vuotias koulupoika osui erääseen sukulaistaloon Vehkajärvellä, jossa kohtasi järkyttyneen tätinsä. Tämä kertoi punaisten juuri vieneen mukanaan heidän hyvän ystävänsä kansakoulunopettaja Kalle Lahtisen ja ampuneen hänet. Kalle Lahtisen ampumisen syynä oli se, että hän maatalouslakon aikana syksyllä 1917 oli auttanut ystäväperhettään maataloustöissä. Monenlaisia olivat ihmisten kohtalot tuolloin.
Tälläkin sivustolla käyty keskustelu osoittaa, että asioita tarkastellaan usein lähinnä omien sukukokemusten ja niistä syntyneiden tuntemusten kautta (täysin ymmärrettävää). Samalla kannattaa tietysti muistaa myös se, että epäilemättä kaikki esittävät asiat itselleen parhain päin: en tiennyt teloituksista, enkä ollut niissä mukana, jouduin mukaan kaartiin väkisin, otimme ruokaa vain nälkään jne. Epäilemättä ihmisiä myös oikeasti kohdeltiin väärin. Maa oli vasta itsenäistynyt, kurinalaista ja koulutettua armeijaa ei ollut kummallakaan puolella ja taloudellisestikin olot olivat vaatimattoman ja vaikeat.
Samanlaisia ja paljon pahempia ongelmia on monessa maailman kolkassa tänäänkin. Jos vuoden 1918 tapahtumat järkyttävät, ehkä kannattaakin toimia aktiivisesti kriisinhallinnassa tänään…? Laskeskelin tuossa, että syksyllä koulunsa aloittavalla ekaluokkalaisella saattaa olla 16 esivanhempaa, jotka ovat kokeneet vuoden 1918 tapahtumat. Tuohon joukkoon mahtuu jo monenlaista kokemusta. Joku on puhunut anteeksipyytämisestä. Ekaluokkalainen voisikin sanoa: anteeksi kaikki se, mitä pahaa esi-isäni toisilleen tekivät lähes sata vuotta sitten vuonna 1918.
Kalmista:
http://www.lauri.muranen.fidisk.fi/sivut/kirjoitukset/kalm.html (http://www.lauri.muranen.fidisk.fi/sivut/kirjoitukset/kalm.html)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hans_Kalm (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hans_Kalm)
www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=99 (http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=99)
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.