Sipi Simonpoika Ihamaan Koskelta Paijärven Pakkaselle

[sippu630]

Maakirjoissa Matti Markunpojan nimissä olleen 1/3 veron, 1/3 manttaalin, 1 tilan, 1 nokan ja 6 lehmän veroisen autiotilan Vehkalahden Paijärvellä (Pakkanen) otti n. v. 1673 viljelykseen rykmentinkirjuri Olof Henrikinpoika Frisk [KA Viipurin ja Savonlinnan läänin tili 8669: 308--309.] Tila on merkitty uudeksi rakuunatilaksi, jonka tuli varustaa rakuuna kapteeni Bengt Danielsonin komppaniaan. Martti Korhonen selostaa asiaa Vehkalahden pitäjän historia II:n sivulla 432 Paijärven Pakkasen talon vaiheita kuvatessaan.

Seuraavan vuoden, 1674, maakirjassa saman tilan kerrotaan olevan erään Sipi Simonpojan viljelykseen ottama: ''Opt[agit] af Segfred Simonsson.'' [KA 8673: 380.] V:n 1675 henkikirjan mukaan uuden isännän perhettä ei vielä ole kirjoilla Paijärvellä, mutta seuraavana vuonna sieltä henkikirjoitettiin uuden rakuunatilan ruokakunta: Risto Sipinpoika, Simo Sipinpoika ja rakuuna Yrjö Sipinpoika. [KA 8680: 646.] Korhonen mainitseekin talon uudeksi isännäksi Risto Sipinpojan. Alempana siteerattavista oikeusjutuista kuitenkin käy ilmi, että veljesten isä Sipi Simonpoika oli vielä elossa, mutta oli siis ikänsä vuoksi tai muusta syystä jo vapautettu henkirahasta.

Korhosen mainitun teoksensa sivulla 437 esittämästä kuvauksesta tunnistan v:n 1667 henkikirjasta seuraavan ruokakunnan kuuluvan Ihamaan Kosken ratsutilaan: Olavi Simonpojan vaimo, Sipi Simonpoika vaimoineen, Eerik Simonpoika vaimoineen, ratsumies Esko Olavinpoika ja Sipi Sipinpoika. [KA 8656: 956.] V. 1673 samasta ruokakunnasta henkikirjoitettiin Sipi Simonpojan vaimo, Eerik Simonpojan vaimo, ratsumies Esko Olavinpoika vaimoineen, Risto Sipinpoika, Sipi Olavinpoika ja Tuomas Eerikinpoika. [KA 8671: 657.]

V. 1675 Ihamaan Kosken talossa näkyy toimitetun pesänjako, sillä väki on nyt jakaantunut kahteen ruokakuntaan: (1) ratsumies Esko Olavinpoika vaimoineen, Sipi Olavinpoika ja Yrjö Olavinpoika; (2) Risto Sipinpoika, Simo Sipinpoika, Tuomas Eerikinpoika, rakuuna Yrjö Sipinpoika ja Eerik Simonpojan vaimo. [KA 8678: 451.] Ruokakunnassa (1) on siis Olavi Simonpojan perhettä ja ruokakunnassa (2) Sipi ja Eerik Simonpoikien perheitä. Ruokakuntaa (2) ei mainita enää seuraavan vuoden henkikirjassa Ihamaalla. Näyttää siltä, että tämä ruokakunta siirtyi Paijärven Pakkasen rakuunaholliin, jonka puolesta rakuunana palveli jo 1675 Yrjö Sipinpoika.

Sipi Simonpoika oli Karjalan laamanninoikeuden lautamies ja Kymenkartanon läänin ja Karjalan laamannikunnan edustaja v:n 1672 valtiopäivillä. [Korhonen, mts. 437. Ludvig Mårtensson: Förteckning över bondeståndets ledamöter vid riksdagarna 1600--1697. Stockholm, 1950, sivu 129.]

Ihamaan Koskella talonosakkaiden välisen perinnönjaon vahvistaminen lykääntyi syistä, jotka eivät tuomiokirjoista käy ilmi, varsinkaan, kun vv:n 1676 ja 1677 tuomiokirjat eivät ole säilyneet. Vehkalahden, Valkealan ja Kymin syyskäräjissä 5--7/9 1678 ''Ihamaan Sipi Olavinpoikaa velvoitettiin, kuten useita kertoja aiemmin, hankkimaan seuraaviin käräjiin kenraalimajurin, vapaasukuisen herra Henrik Rehbinderin kirjallisesti laatima sovinto hänen ja Paijärven Sipi Simonpojan välille, jolloin heidän riitaisasta perinnöstään päätös lankeaa, ja se 40 markan sakon uhalla.'' [KA Kymenkartano 1673--80 KO a 3 (ii 3): 155v.] --- Henrik Rehbinder oli ylennetty ratsuväen kenraalimajuriksi ja nimitetty Suomen sotaväen päälliköksi ja kuvernööriksi 1673. [Tor Carpelan: Ättartavlor, s. 872--874.]

Vehkalahden, Valkealan ja Kymin talvikäräjissä 25--26/2 1679 ''Ihamaan Marketta Paavontytär, jota on useissa käräjissä saman kylän Sipi Olavinpojan välityksellä käsketty 40 markan sakon uhalla näyttämään oikeudelle se sovintokirjelmä, jonka herra kenraalimajuri, vapaasukuinen herra Henrik Rehbinder on joitakin vuosia sitten laatinut Paijärven Sipi Simonpojan ja Ihamaan Sipi Olavinpojan välille molempien perinnöstä, minkä vuoksi Sipi Simonpojan juttu on samaisen kirjelmän poisjäännin takia lykkääntynyt yksistä käräjistä toiseen, pitäisi tosin vastahakoisuutensa vuoksi langettaa asetettuun 40 hopeamarkan uhkasakkoon, mutta tämän sattuneen sota-ajan ja sen vaivojen vuoksi säästettiin häntä 5 hopeataalarilla [= 20 markalla] ja velvoitettiin hänet uudestaan seuraavissa käräjissä jättämään sisään mainittu kirjelmä, mikäli hän ei halua tulla langetetuksi 40 hopeamarkan uhkasakkoon.'' [KA Kymenkartano 1673--80 KO a 3 (ii 3): 176.] Sipi Olavinpoika jätti sisään vetorahat vedotakseen päätöksestä laamanninoikeuteen. --- Marketta Paavontytär on varmaankin ollut Sipi Olavinpojan äiti ja Olavi Simonpojan leski.

Martti Korhosen mainitun teoksensa sivulla 432 esittämä arvelu, että Paijärven Pakkasen uusi isäntäväki olisi ollut saman kylän Luoman isännän perhekuntaa, on siis korjattava. Samalla korjaan samalla sivulla olevan painovirheen: Risto Sipinpojan veljenpoika ja puolen Pakkasen myöhempi isäntä oli nimeltään Söyrinki (eli Severi) Simonpoika, ei isoisänsä, valtiopäivämies Sipi Simonpojan kaima.

[sippu630]

V:n 1681 verorevisiossa Paijärven Pakkasen rakuunatilasta tehtiin rustholli, joka mainittuna vuonna varusti ratsumiehen ratsumestari Georg Johan Köhlerin komppaniaan, ja talolle pantiin 1/3 veroa, 1/3 manttaalia ja 1 tila (''Madtz Markusson el[ler] Sigfredh Simonsson''). [Viipurin ja Savonlinnan läänin tili 8690: 394v--395.] (Kun kylän kolmen asutun talon isäntien yhteisesti viljelemä neljäs maakirjatalo, ''kolmen naapuruksen'' (Opå 3 Grannar) tilaluvuton 1/3 veroa ja 1/3 manttaalia, myöhemmin 1720-luvulla poistettiin maakirjasta, kirjattiin kullekin jäljelle jääneelle kolmelle talolle vastaavasti 1/9 veron ja 1/9 manttaalin lisäys.)

Vehkalahden ja osan Kymiä kesäkäräjissä 20--21/6 1694 Pakkasen edesmenneen isännän Sipi Simonpojan nuorimman pojan ajama kanne käynnisti perinnönjaon: ''Tuomas Sipinpoika Paijärveltä ja Vehkalahden pitäjästä tuli esiin ja pyysi, että koskei hän yhtään voi tulla toimeen veljiensä ja sisarustensa kanssa eikä kauempaa olla sovussa heidän kanssaan yhdessä, niin on hän nyt aikeissa tulla erotetuksi heistä, anoen nyt hän, joka on nuorin veli, että saisi ulos osuutensa kaikesta siitä mitä hänelle ja muille sisaruksille, jotka ovat Simo, Antti ja Sipi sekä heidän vanhimman veljensä Risto Sipinpojan leski Maria Yrjöntytär jolla on kolme lasta miehensä jälkeen, ja sisar Pieta Sipintytär ja heidän ikääntynyt ja nyt läsnäoleva äitinsä Valpuri Jaakontytär, lain mukaan pitää langeta niin irtaimesta kuin kiinteästä, ja koska yllämainitut sisarukset tyytyivät siihen, että he nyt astuvat yhteen ja itse kunkin oikeuden mukaan jakavat välillään sen, minkä lain mukaan pitää tulla perinnöksi. Määräsi oikeus sen vuoksi pyynnöstä siihen nimismies Samuel Mickelinpojan ja lautamies Benjam Simonpojan maanlain naimakaaren 5. luvun ja perintökaaren 1. ja 13. luvun mukaisesti toimittamaan samaisen perinnönjaon lukien kullekin hänen laillisen osansa ensin irtaimesta ja, mikäli talon havaitaan olevan pöörtitalo, mitä kyllä väitetään mutta ei vielä ole täysin todistettu, antaa myös kiinteistön edeltäkäyneen lainmukaisen arvioinnin jälkeen tulla asianosaisten hyväksi, jaettaen nyt aluksi, sitten kun kaikki toteensaatava velka ensin vähennetään, mikä tarkasti pitää merkitä, äidille 1/3 osa ja lopusta veljille veljenosa, joka on 2 osaa, ja sisarelle Pieta Sipintyttärelle sisarenosa, joka on 1/3 osa [so. 1 osa kolmesta], vahvistettakoon sitten seuraavissa käräjissä tämä perinnönjako laillisesti. Mitä tulee talon hallintaoikeuteen, niin koska leski Maria Yrjöntytär, jolla autuaan miehensä ja alaikäisten lastensa puolesta pitäisi olla etusija, mikäli talon havaitaan olevan pöörtiä, mutta kun hän itsekin vapaatahtoisesti sanoi, ettei sitä nyt eikä vastaisuudessa halua vaatia, niin sen vuoksi tunnustettiin Simo Sipinpoika, joka nyt on vanhin elossa oleva veli, ennen muita talon hallintaan ja oikeutetuksi lunastuksetta ratsumiehenvarusteisiin siinä tapauksessa että talo onkin kruunun eikä kukaan perillisistä ole kustantanut mitään erityistä varustukseen, kuninkaallisen majesteetin kaikkeinarmollisimman päätöksen 24:nneltä marraskuuta 1686 mukaisesti, ollen sitten niin äidillä kuin nuorimmalla veljellä Tuomas Sipinpojalla, joka haluaa erota talosta, sama vapaus, luvaten tosin äiti nyt oikeuden edessä osuutensa kyseiselle Tuomaalle yksityiseksi hyväksi, mikäli hän ei vastaisuudessa taida tahtoaan muuttaa, kuin myös muilla perillisillä vapaus joko sovinnolla elää yhdessä tahi erota.'' [KA Kymenkartano ja Lappee 1694 KO a 7 (ii 10): 235--237.]

Pöytäkirjasta on ilmeisesti vahingossa jäänyt pois yhden veljen, Heikki Sipinpojan, nimi. Oli siis kaikkiaan 6 veljenosaa ja 1 sisarenosa, jotka tekevät yhteensä 2 x 6 + 1 = 13 sisarenosaa. Irtain omaisuus tuli täten jakaa seuraaviin osiin: sisarusten äidille, Sipi Simonpojan leskelle Valpuri Jaakontyttärelle naimaosana 1/3, Risto Sipinpojan leskelle ja lapsille veljenosana yhteisesti (2/13) x (2/3) = 4/39, Simo Sipinpojalle veljenosana 4/39, Antti Sipinpojalle veljenosana 4/39, Heikki Sipinpojalle veljenosana 4/39, Sipi Sipinpojalle veljenosana 4/39, Tuomas Sipinpojalle veljenosana 4/39 ja Pieta Sipintyttärelle sisarenosana (1/13) x (2/3) = 2/39 osaa pesän irtaimesta.

Toimitettu perinnönjako vahvistettiin Vehkalahden ja osan Kymiä talvikäräjissä 21--22/1 1695: ''Rusthollari Simo Sipinpoika Paijärveltä tuli esiin yhdessä neljän veljensä, jotka ovat Antti, Heikki, Sipi ja Tuomas Sipinpojat, tunnustaen kukin puolestaan, että he ovat nykyään jakaneet välillään kaiken sen omaisuuden, joka heille on tullut heidän yhteisestä pesästään, niin että he nyt ovat samaiseen jakoon tyytyväisiä, ettei kellään ole tästä lähin siihen, ei irtainta eikä kiinteää koskien, mitään enempää sanomista tai moitittavaa, varsinkaan Tuomas Sipinpojalla, joka äitinsä Valpuri Jaakontyttären kanssa, joka hänkin on laillisen osuutensa tyydytyksekseen saanut, nyt eroaa isänsä talosta, jota Simo on tunnustettu hallitsemaan. Mutta mitä tulee heidän veljensä Risto Sipinpojan leskeen Maria Yrjöntyttäreen, niin tunnusti hänkin nauttineensa yhtäläisen osuuden mainittujen veljesten kanssa, kunhan he vielä toimittavat hänelle 11 taalaria kuparirahaa ja pienen makuuhuoneen, joiden hänen osalleen vielä pitää tulla, jolloin hänkin on tyydyttävästi heistä erillään, ja täten pyynnöstä laillisesti vahvistetaan.'' [KA Kymenkartano ja Lappee 1695 KO a 8 (ii 11): 92--93.]

[M.Sjostrom]

ja nämä kaikki veljekset siis näyttäisivät olevan mieslinjaisesti Uskin sukua, Pyhällöstä lähtöisin 1500-luvulta.

[sippu630]

Vehkalahden ja osan Kymiä kesäkäräjissä 21--24/5 1722 Paijärven Pakkasen Esko Pärtynpoika ajoi kannetta saman talon Matti Nuutinpoikaa ja tämän äitiä vastaan [KA Kymenkartano ja Lappee 1722 KO a 27 (ii 30): 61--62]:

''Sitten tuli esiin talollinen Esko Pärtynpoika kertoen kuinka Matti Nuutinpoika äitinsä Katariina Matintyttären [sic! p.o. Martintyttären] kanssa haluaa sulkea hänet siitä 1/6 veron osasta taloa Pakkanen (Backanen) nimeltään Paijärvellä, jonka hän on ostanut Söyrinki Simonpojan sedältä Antti Sipinpojalta 67 taalarista kuparirahaa, joista hän on maksanut 36 taalaria, minkä Söyrinki Simonpoika vakuutti todeksi, ollen Antti matkustanut Liivinmaalle ja on sieltä palattuaan aikeissa ottaa maksamatta olevat varat, nimittäin 31 taalaria kuparirahaa, ja kun Matilla ei ole vähäisintäkään perintöoikeutta taloon, vaan ainoastaan uskottelee, että hänen isänsä Nuutti Ristonpoika on ollut palkattuna tämän talon puolesta ratsumieheksi, niin sen tähden katsoi oikeus kohtuulliseksi, että Esko jää taloon Söyringin kanssa, joka siihen on tyytyväinen, koska Esko on kolme vuotta ennen vihollisen maahanhyökkäystä asunut talossa ja sitä viljellyt sekä ulosteot sen edestä suorittanut, tullen Eskon seuraaviin käräjiin hankkia selko tästä Antti Sipinpojan kanssa käydystä kaupasta, koska hän väittää täkäläisen kappalaisen herra Johan Hermigerin ja talollisen Matti Ristonpojan olleen silloin saapuvilla.''

Esko Pärtynpoika on ehkä tullut Paijärven Pakkaselle Turkian kylästä, jossa samanniminen mies (veli Esko) oli vaimoineen henkikirjoilla rusthollari Niilo Pärtynpojan luona vielä 6/2 1712. Paijärven Pakkaselta henkikirjoitettiin tuolloin Simo Sipinpoika, veli Antti vaimoineen ja poika Söyrinki. [KA Viipurin ja Savonlinnan läänin tili 8765: 544, 538.] Ensimmäisessä Venäjän vallan jälkeisessä henkikirjoituksessa 26/2 1722 Turkian Niilo Pärtynpojan ruokakunnasta kirjoitettiin ainoastaan hänen vaimonsa sekä poika Tuomas Niilonpoika vaimoineen, kun taas Paijärveltä kirjoitettiin Söyrinki Simonpoika vaimoineen, yhtiömies Matti Nuutinpoika vaimoineen, yhtiömies Esko Pärtynpoika vaimoineen ja poika Heikki Eskonpoika vaimoineen. [KA Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tili 8768: 583, 577.]

Edellä siteeratusta käräjäjutusta kuitenkin käy ilmi, että Esko Pärtynpoika on tosiasiassa asunut ja viljellyt osaa Pakkasen talosta jo v:sta 1709 alkaen (Kymenlaakso tuli Venäjän valtaan 1712), vaikka hänet edelleen henkikirjoitettiin entisessä kotitalossaan (josta hänellä ehkä on silloin ollut vielä osa hallussaan). On tietysti mahdollista, että Esko Pärtynpoika on tullut Paijärvelle jostain aivan muualta ja että hänet on perheineen yksinkertaisesti salattu henkikirjoituksesta Paijärvellä 1710--11.

Niilo Pärtynpojan isännöimä rustholli oli Turkian kylän kahdesta Jääski-nimisestä talosta se, jota myöhemmin kutsuttiin nimellä Ylä-Jääski. Arto Peltonen mainitsee Niilo Pärtynpoika Jaasken teoksensa Vehkalahden Turkiat (2000) sivuilla 67 ja 105.

[sippu630]

Matti Nuutinpoika vetosi Vehkalahden ja osan Kymiä kihlakunnanoikeuden kesäkäräjissä 1722 antamasta päätöksestä Karjalan laamanninoikeuteen. Veto oli myöhässä, mutta otettiin kuitenkin käsittelyyn Kymenkartanon läänin ja Lappeen kihlakunnan laamanninkäräjissä 18--20/2 1723, koska kihlakunnantuomarin todettiin menetelleen virheellisesti antamansa tuomion tiedoksi saattamisessa [KA Karjala 1723 LO ä 16: 34--39]:

''Pöörtitalollinen Matti Nuutinpoika yhdessä isänsä Nuutti Ristonpojan kanssa Paijärveltä ja Vehkalahden pitäjästä astuivat esiin valittaen siitä, että he kihlakunnanoikeudessa Savonlinnan ja Kymenkartanon läänien maaherranviraston 27. [kuukausi epäselvä] 1722 antaman lähetteen johdosta eivät ole voineet saada ulos päätöstä heidän ja talollisen Esko Pärtynpojan välillä koskien hallintaoikeutta puoleen taloon Paijärvellä, Pakkanen nimeltään, jonka pitäisi aiheellisesti kuulua Söyrinki Simonpojalle ja heille, vaan kuuluu kihlakunnanoikeus vastanneen Matti Nuutinpojalle ja tämän isälle, että juttu on lykätty syyskäräjiin, mutta mistä syistä, sitä he eivät tienneet sanoa, samalla lailla he olivat syyskäräjissä saaneet vastauksena, että juttu on jälleen lykätty seuraaviin käräjiin, johon juttuun Esko Pärtynpoika kumminkin oli jo kesäkäräjissä saanut ratkaisun, mitä vastaan Matti Nuutinpoika on tarjonnut vetorahat saatuaan sen tietää, mutta hänen rahojaan ei sillä kertaa ollut otettu vastaan muina kuin myöhästyneinä, anoen hän sen vuoksi, että tämä oikeus päättäisi jutun niin, että Esko Pärtynpoika velvoitettaisiin väistymään edellämainitusta puolesta talosta, johon hänellä ei ole osoittaa mitään perustetta tai oikeutta, kuten sen kertoo kihlakunnanoikeuden päätös Venäjän hallitusaikana nykyisen kruununvoudin Petter Mörckin allekirjoituksella 16. ja 17. lokakuuta 1720, millä Esko tuomitaan enemmänmainitusta talosta ja ohjataan vaatimaan takaisin siitä antamansa osa vaadittua kauppahintaa à 67 taalaria kuparirahaa, josta hän oman ilmoituksensa mukaan ei ole suorittanut enempää kuin 36 taalaria samaa rahaa, Antti Sipinpojalta, joka perillisten tietämättä kuuluu Eskolle tämän puolen talon myyneen, vaikkakin hän 9 vuotta aiemmin oli sen hylännyt ja sittemmin matkustanut köyhyytensä vuoksi ylitse Liivinmaalle.
Esko Pärtynpoika myönsi olevansa tänne haastettu kruununvouti Johan Kyreenin kirjallisella, viime tammikuun 2:na päivätyllä haasteella vastaamaan Matti Nuutinpojan ja tämän isän kanteeseen, näyttäen kihlakunnanoikeuden kesäkäräjissä 22. toukokuuta 1722 langenneen päätöksen, jolla hänet pysytetään Pakkasen puolessa talossa, ottaen huomioon sen kaupan, jonka hän siitä on käynyt Söyringin sedän Antti Sipinpojan kanssa, mitä Söyrinki ei myöskään kuulu silloin moittineen, minkä päälle kihlakunnanoikeus oli päätöksessään lopuksi vaatinut seuraaviin käräjiin todistuksen niiltä vierailta miehiltä, jotka olivat kaupanteossa olleet saapuvilla ja jotka silloin oli nimetty todistajiksi, mitä Esko nyt noudatti esittämällä pappismies herra Johan Hermigierin antaman todistuksen 16:nnelta viime helmikuuta, minkä johdosta hän arveli tulevansa pysytetyksi saamassaan kihlakunnantuomiossa, joka on voittanut lainvoiman, varsinkin kun Matti Nuutinpoika ei puolestaan ole kyennyt todistamaan mitään perintöoikeutta taloon, vaan ainoastaan, että hänen isänsä oli sen puolesta palkattu ratsumieheksi.
Matti Eskonpoika [sic! p.o. Nuutinpoika] vastasi, mitä edelliseen tulee, ettei hän kesäkäräjissä voinut jättää sisään mitään vetorahoja, koska kerran silloin evättiin lopullinen päätös ja ilmoitettiin hänelle ainoastaan lykkäys seuraaviin kihlakunnankäräjiin, minkä jälkeen, saatuaan siitä tiedon syyskäräjissä, on hän tässä tapauksessa täyttänyt velvollisuutensa, jolloin hänen kohtalonsa (fatalia) hänen mielestään on vielä hänelle avoin; mitä taas tulee jälkimmäiseen eli sen talon perintöoikeuteen, josta nyt riidellään, esitti Matti Nuutinpoika, että hän on kauan ennen tätä jo silloisen kihlakunnantuomari Niels Gyllenkrookin aikana kolmen moitteettoman lainhuudon ja seisonnan ynnä niitä seuranneen kiinteen myöntämisen (Skiötning) kautta saanut oikeutensa taloon vahvistetuksi, mitkä asiakirjat ovat kadonneet hänen käsistään Venäjän vallan aikana, mitä paitsi hän näytti yllämainitun Mörckin kihlakunnan pöytäkirjasta kirjoittaman todistuksen 16:nnelta ja 17:nneltä helmikuuta 1721, että kihlakunnanlautakunta ja käräjärahvas olivat yksimielisesti vakuuttaneet, että Matti Nuutinpoika siten kuin yllä on kerrottu on menetellyt talon kanssa ja että oikeus oli lainkiinteen myöntämisen (Lag Skiötning) kautta hänelle sen varmistanut.
Minkä jälkeen oikeus tiedusteli, oliko kihlakunnanoikeus viime kesänä julkistanut osapuolille tuomionsa oikealla käräjäpaikalla, mihin Matti Nuutinpoika vastasi kieltävästi, väittäen että hänet oli sysätty ulos käräjätuvasta ja että hänelle oli ilmoitettu jutun lykkäyksestä syyskäräjiin. Esko Pärtynpoika ei hänkään voinut aiheellisesti väittää, että tuomio olisi julkisesti kuulutettu, mutta arveli, että vastapuolet ovat kumminkin kruununvoudilta jälkeenpäin kesällä saaneet tarkan tiedon sen sisällöstä. Kysyttäessä asiasta vielä ei Esko kyennyt näyttämään mitään muodollista Antti Sipinpojan kanssa tehtyä kauppakirjaa eikä myöskään, että tätä pöörtitaloa koskaan olisi näille perillisille asianmukaisesti tarjottu, saatikka saatu laillista kiinnettä (Laga fasta) kaupalle.
Oikeus otti kaiken sen vuoksi tämän jutun harkintaan ja katsoi aiheelliseksi, että se veto, jonka Nuutti Ristonpoika ja Matti Nuutinpoika ovat suorittaneet edellämainittua kihlakunnanoikeuden tuomiota vastaan, pitää katsoa lainmukaiseksi, koska luonnollinen tasapuolisuus (aeqvitas naturalis) ja lainsäätäjän tarkoitus käräjäkaaren 38. luvussa ja siinä asetetuissa 8 päivässä näyttävät vaativan, että vetoaika pitää laskea siitä päivästä, jona osapuolet saavat tiedon tuomiosta, minkä itse käräjäpäivänä ja oikealla käräjäpaikalla olisi pitänyt tapahtua, sen vuoksi soti itse kohtuullisuutta vastaan, että tuomarin laiminlyönti päätöksensä kuulutuksessa aiheuttaisi osapuolelle tämän oikeudessa jotain vääryyttä tai vahinkoa, koska itse kunkin pitää rikoksensa sovittaa eikä kenenkään muun. Minkä päälle oikeus itse jutussa asianmukaisesti äänesti ja päätyi yksimielisesti seuraavaan tuomioon:

Vaikkakin Esko Pärtynpoika Vehkalahden pitäjän kesäkäräjissä 22. toukokuuta 1722 julistetulla kihlakunnantuomiolla haluaa puolustaa oikeuttaan ja pysyttämistään puolessa osassa Pakkasen pöörtitaloa, 1/6 veroa, Vehkalahden pitäjässä ja Paijärven kylässä, laillisesti päätettynä kauppana Antti Sipinpojan kanssa 67 taalarista kuparirahaa, minkä hän lisäksi yrittää todistaa kappalaisen, herra Johan Hermigierin 16. viime helmikuuta antamalla todistuksella, ja sillä, että hän kuuluu ottaneen mainitun talon autiosta viljelykseen Venäjän vallan aikana, niin tulee tätä vastaan kumminkin otettaman punnittavaksi: (1) Että paitsi että tämä juttu on jo vuonna 1720 kihlakunnanoikeudessa ratkaistu, mitä tuomiota ei kihlakunnanoikeuden viime vuonna ole ollut sopivaa kumota ilman asianmukaista tiedustelua tai ennen kuin se on korkeammassa oikeudessa ensin mitätöity, niin todistavat Matti Nuutinpoika ja tämän isä (2) Myllykylän Simo Matinpojan, Paijärven Juho Niilonpojan, saman kylän Martti Yrjönpojan ja Onkamaan Heikki Jaakonpojan todistuksella, että Matti Markunpoika [sic! p.o. Martinpoika], joka on hallinnut tätä riidanalaista puolta taloa ulosmarssinsa aikoihin (wed sin uthmarche), on luopunut siitä sisarensa eli Matti Nuutinpojan äidin Kaarina Markuntyttären [sic! p.o. Martintyttären] hyväksi, mikä dispositio sittemmin on (3) laillisesti otettu pöytäkirjaan ja lainhuudot toimitettu ja kihlakunnanoikeudessa asiaankuuluvasti vahvistettu Matti Nuutinpojalle, mihin laamanninoikeus ei vastoin kuninkaallisen majesteetin asetusta vuodelta 1688, 12:nnelta tammikuuta, voi tehdä mitään muutosta, koska sellaisesta laillisesta menettelystä on maanlain maakaaren 11. luvun mukaisesti kihlakunnanlautakunta annetun kiinnekirjan puuttuessa todistanut. (4) Esko Pärtynpoika ei ole maanlain maakaaren 10. luvun mukaisesti kyennyt näyttämään Antti Sipinpojan kanssa Pakkasen puolesta talosta tehtyä muodollista kauppakirjaa, eikä myöskään ole saman kaaren 2. luvun mukaisesti laillisesti huudattanut kauppaansa niin että perilliset olisivat voineet sitä moittia, minkä johdosta tämä oikeus katsoo aiheelliseksi kumota yllämainitun kihlakunnantuomion ja päättää, että Esko Pärtynpojan kaupan Antti Sipinpojan kanssa tästä puolesta Pakkasen talosta pitää maanlain maakaaren 1. luvun nojalla laittomana purkautua, mutta Matti Nuutinpojan hankkimiensa tavallisten oikeusperusteiden (solennia juris) nojalla tulla siihen turvatuksi ja pysytetyksi, voiden Esko Pärtynpoika siinä tapauksessa hakea takaisin lainmukaisesti sen mitä hän kauppahintaan on voinut maksaa.''

Ruotsin vallan aikainen Lappeen kihlakunnan kruununvouti Petter Mörck toimi Venäjän vallan loppuaikoina 1719--21 Pietarin kuvernementin Viipurin komendanttikunnan Viipurin provinssin läntisen osan kihlakunnantuomarina [Raimo Ranta: Viipurin komendanttikunta 1710--1721. Suomen Historiallinen Seura, Historiallisia tutkimuksia 141, 1987, erit. sivut 406--410]. Laamanninoikeus tosiasiallisesti pysytti voimassa Mörckin antaman tuomion kumoamalla kesäkäräjissä 1722 annetun kihlakunnantuomion.

Maanlain käräjäkaaren 38. luvun mukaan veto kihlakunnantuomiosta oli asianomistajalta puolitoista markkaa eli 12 äyriä hopeaa, mitä vastaan kihlakunnantuomarin oli pantava 3 markkaa (eli 24 äyriä) antamansa tuomion puolesta. Jos laamanni kumosi kihlakunnantuomion, ts. asianomistaja voitti ja kihlakunnantuomari hävisi, kuten kävi edellä siteeratussa tapauksessa, niin kihlakunnantuomarin maksamista 3 markasta otti asianomistaja markan, laamanni toisen ja kihlakunta kolmannen.

[sippu630]

Laamanninoikeuden tuomiolla 1723 Esko Pärtynpoika oli joutunut väistymään Paijärven Pakkasen rusthollista. Voittaneen ja hävinneen osapuolen keskinäisiä saatavia selviteltiin Vehkalahden ja osan Kymiä kesäkäräjissä 25--28/6 1723 [KA Kymenkartano ja Lappee 1723 KO a 29 (ii 32): 222--223]:

''Talollinen Esko Pärtynpoika on tosin näihin käräjiin haastattanut talollisen Nuutti Ristonpojan Paijärveltä koskien jotain saatavaa, joka Eskolla on ollut Ristolta, mutta kun he ovat sittemmin keskenään siten sopineet, että Esko maksaa Nuutille 20 taalaria käytetyistä oikeudenkäyntikuluista, kihlakunnan- ja laamanninoikeudessa, sekä puolet viime vuoden verosta siitä talosta, jota Esko ennen on asunut ja johon Nuutti nyt on päässyt laamanninoikeuden tuomiolla 18:nnelta ja seuraavilta päiviltä helmikuuta 1723. Sitä vastaan on Eskolla hyväksi nautittavana se työ, jonka hän mainitussa talossa on laittanut metsään, sekä terva, jonka Esko on polttanut. Sen vuoksi vahvistettiin tämä heidän tekemänsä sovinto kuninkaallisen majesteetin vuoden 1695 kaikkeinarmollisimman uudistetun oikeudenkäyntiasetuksen 23. §:n nojalla, sekä pyynnöstä merkittiin.''

Seuraavasta Vehkalahden ja osan Kymiä talvikäräjissä 19--26/3 1736 esillä olleesta jutusta käy ilmi, minne Esko lopulta asettui [KA Kymenkartano ja Lappee 1736 KO a 42 (ii 45): 350--351]:

''Koska rusthollari Esko Pärtynpoika Mäntlahdesta, riideltyään jonkin aikaa vanhan rusthollarin Nuutti Ristonpojan kanssa Paijärveltä, on tämän pojan Matti Nuutinpojan läsnäollessa tehnyt sellaisen sovinnon, että Pärtynpoika kertakaikkisesti toimittaa Nuutille kaksikymmentäviisi taalaria kuparirahaa Nuutin saatavasta, joka johtuu Pärtynpojan olosta Paijärven rusthollissa, mitä vastaan Nuutti ja hänen mainittu poikansa antoivat enemmän kanteen tässä raueta, niin sen vuoksi on enemmänmainitun Esko Pärtynpojan velvollisuutena maksaa edellämainitut 25 taalaria kuparirahaa Nuutti Ristonpojalle, millä he ovat toisistaan erotetut. Ja merkittiin, että Matti Nuutinpojan kanssaosakas Söyrinki Simonpoika vakuutti tämän ohella toimittavansa hänelle Esko Pärtynpojalle 7 kannunmitan suuruisen rautapadan, jonka Söyringin setä Antti Sipinpoika kuuluu luvanneen Pärtynpojalle, mitä vastaan Pärtynpoika sitoutui maksamaan taalarin 28 äyriä kuparirahaa Tuomas Luomalle
niinkutsutusta ropottipalkasta.''

Pakkasen osakkaat riitelivät Esko Pärtynpojan maksamista rahoista Vehkalahden ja osan Kymiä syyskäräjissä 18/11--13/12 1737 [KA Kymenkartano ja Lappee 1737 KO a 43 (ii 46): 608--608v]:

''Paijärveläisen rusthollarin Söyrinki Simonpojan siitä esittämästä valituksesta, että hänen kanssaosakkaansa Matti Nuutinpoika kuuluu sälyttäneen hänen päälleen sen toteensaamattoman syytöksen, että olisi muka polttanut rusthollin rakennuksia, kuten myös siitä ettei Nuutinpoika kuulu haluavan hyvällä toimittaa hänelle puolta osaa niistä 22 taalarista kuparirahaa, jotka hän tehdyn sovinnon mukaisesti on saanut nykyisin Mäntlahdessa oleskelevalta talolliselta Esko Pärtynpojalta vuoden 1722 verosta, joka Pärtynpojan olisi pitänyt suorittaa, koska hän sen vuoden sadon kuuluu Paijärvellä nauttineen, minkä veron Söyrinki uskottelee sitemmin yhdessä Nuutinpojan kanssa maksaneensa. Selittäen Matti Nuutinpoika, ettei Söyrinki kuulu olevan oikeutettu tähän saatavaan, koska Nuutinpoika, eikä Söyrinki, oli hänen Pärtynpojan puolesta sanotun veron suorittanut, ja mitä kyseiseen solvaukseen tulee, niin ei Nuutinpoika kuulu siinäkään tehneen hänelle Söyringille vääryyttä tai häntä loukanneen. Ja vaikkakin Söyrinki, siten kuin kerrottu on, ensin mahtoi valittaa, niin kumminkin ja koska Matti Nuutinpoika on tämän Söyringin kanteen tyystin kiistänyt, niin sen vuoksi ja vaivan ja liiallisuuden välttämiseksi antoi Söyrinki Simonpoika tässä enemmän kanteen raueta, minkä vuoksi oikeuskin puolestaan jättää asian silleen.''

Yhtiömies Esko (Pärtynpoika) vaimoineen oli henkikirjoilla Söyrinki Simonpojan ja Matti Nuutinpojan luona Paijärvellä vielä 12/2 1723 yhdessä poikiensa Heikki ja Esko Eskonpoikien kanssa [KA Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tili 8771: 1410]. Heikki Eskonpoika avioitui Söyrinki Simonpojan tytärpuolen Liisa Eerikintyttären kanssa ja otettiin Söyringin pojaksi Pakkasen rustholliin. (Ks. kirjoitukseni ''Pyhällön Suur-Uskin Eerik Jaakonpoika'' 30/10 2014.)

Esko Eskonpoika avioitui joskus marraskuun 1725 ja marraskuun 1726 välillä Mäntlahden Yrjösen rusthollarin Matti Jaakonpojan tyttären Marketta Matintyttären kanssa: Mäntlahdessa henkikirjoitettiin 19/11 1725 rusthollin ruokakunnasta Matti Jaakonpoika ja tytär Marketta [KA 8780: 1121] ja 18/11 1726 samasta ruokakunnasta Esko Eskonpoika vaimoineen [KA 8783: 956]. Vehkalahden ja osan Kymiä syyskäräjissä 18/11 1729 rusthollari Esko Eskonpoika haki vahvistuksen takuusitoumukselle, jonka hän oli 14/11 1729 saanut Mäntlahdessa hallitsemaansa rustholliin N:o 79 Karjalan rakuunaeskadroonan Vehkalahden komppaniassa takuumiehiltään Kannusjärven Heikki Heikinpojalta sekä Mäntlahden Yrjö Heikinpojalta ja Tuomas Eerikinpoika Mänttäriltä [KA Kymenkartano ja Lappee 1729 KO a 35 (ii~38): 874]. Isä Esko Pärtynpoika kuoli Mäntlahdella 1741. Poika Esko Eskonpojan kuoltua 1746 hänen leskensä Marketta Matintytär avioitui vielä samana vuonna reitkallilaisen lesken Simo Heikinpojan kanssa, joka tuli puuskaksi ja isännäksi Yrjöselle.

Esko Pärtynpojalla oli kolmaskin poika: Matti Eskonpoika, joka oli vielä 28/11 1738 henkikirjoilla Mäntlahden Yrjösellä, mutta siirtyi sitten ajomieheksi (kuorma-ajuriksi) Haminaan. Mäntlahden talollisen Esko Eskonpojan jälkeen 12/10 1746 toimitetussa perunkirjoituksessa ja perinnönjaossa oli saapuvilla vainajan alaikäisten lasten Eevan ja Marketan holhoojan ominaisuudessa näiden setä, ajomies Matti Eskonpoika etukaupungista [KA Vanhan Suomen tuomiokunnat, Kymi 1742--97 n:o 176: 39--40v]. Paijärven talollisen Heikki Eskonpoika Pakkasen jälkeen 9/5 1752 toimitetussa perunkirjoituksessa, arvioinnissa ja jaossa oli saapuvilla vainajan alaikäisen tyttären Liisan puolesta tämän setä, ajomies Matti Eskonpoika Haminasta [KA Vanhan Suomen tuomiokunnat, Kymi 1742--97 n:o 176: 124--125v]. Matti Eskonpoika rupesi käyttämään sukunimeä Mäntlahti: ''Matts Mäntlax m[ed]h[ustru]'' henkikirjoilla Haminan ajomiesten joukossa 18/2 1758, mutta ''Mattz Eskellsson m[ed]h[ustru]'' samassa paikassa vielä 4/3 1757 [KA Vanhan Suomen tilit 10134: 225 ja 10122: 115v (1420)].

[sippu630]

Paijärven Pakkasen rustholliin jääneet kaksi osakasta olivat keskenään lähes jatkuvassa riidassa. Vehkalahden ja osan Kymiä talvikäräjissä 3--7/3 1729 tehtiin sovinto [KA Kymenkartano ja Lappee 1729 KO a 35 (ii 38): 180--182]:

''Matti Nuutinpoika Paijärveltä näytti hyväarvoisen laamanninoikeuden päätöksen 20:nnelta helmikuuta 1723, jolla Nuutinpojalle on esitettyjen asianhaarojen vuoksi tunnustettu puolet Pakkaseksi kutsuttua pöörtirusthollia mainitussa kylässä, valittaen hän sen ohella, että hänen kanssaosakkaansa Söyrinki Simonpoika kuuluu aiheuttavan hänelle kaikenlaista haittaa, minkä vuoksi Matti tosin ensin mahtoi vaatia, että Söyrinki velvoitettaisiin lähtemään rusthollista ja jättämään samainen kokonaan Nuutinpojan hallintaan, missä tarkoituksessa hän on hankkinut itselleen pätevät takuumiehet, nimittäin Niilo Eskonpojan ja Sipi Heikinpojan Ihamaalta ja Antti Martinpojan sekä Eerik Ristonpojan Turkialta, jotka kuluvan kuun 2. päivänä puumerkkiensä allepiirtämisellä itse takuukirjan alle ovat sitoutuneet olemaan Matti Nuutinpojan puolesta vastuussa. Mutta sitten kun Söyrinki tämän Nuutinpojan tarjouksen ylen mahtoi torjua, vaatien, että mikäli Nuutinpoika ei ole sovinnollinen lähteköön hän sieltä kokonaan, koska rustholli on ennen kuulunut Söyringin isälle. Sitten pääsivät osapuolet jonkin aikaa riideltyään keskenään sellaiseen sovintoon, että nämä osakkaat niin vastedes kuin tähänkin asti jäävät kumpikin rustholliin puoliksi, vakuuttaen, etteivät aiheuta toisilleen mitään vahinkoa tai haittaa, vaan sen sijaan luottamuksellisesti ovat yhdessä ja velvollisuutensa molemmin puolin täyttävät, asettaen Söyrinki puolestaan takuuseen puolen osuutensa osalta rusthollarit Mikko Pekanpojan Liikkalasta ja Heikki Eerikinpojan Hirvelästä, jotka läsnäolevina tämän takuun mahtoivat päälleen ottaa ja jotka lautakunta tunnusti täysivaraisiksi, mikä pyynnöstä merkittiin ja tämä siitä todistukseksi annetaan.''

[sippu630]

Seuraava Vehkalahden, Virolahden ja osan Kymiä syyskäräjissä 31/10 1730 esillä ollut juttu selvittää tarkemmin tavan, jolla Nuutti Ristonpoika oli päässyt Pakkasen rustholliin [KA Kymenkartano ja Lappee 1730 KO a 36 (ii 39): 877--882]:

''Samana päivänä tuli esiin rusthollari Söyrinki Simonpoika Paijärveltä ja kertoi, että hänen edesmennyt isänsä Simo Sipinpoika, joka ennen yksin omisti Pakkaseksi kutsutun pöörtirusthollin mainitussa kylässä, kuuluu noin 25 vuotta sitten ottaneen pojaksi talollisenpojan Matti Martinpojan naapurustosta, koskei Simolla ollut useampia poikia kuin Söyrinki, paitsi kahta tytärtä Mariaa ja Kaarinaa, joka ensinmainittu vielä elää ja on naimisissa vanhan rakuunan Heikki Niilonpojan kanssa samassa kylässä, ollen Kaarina, joka oli ollut naimaton, kuollut ruttoon ennen isän poismenoa. Kyseinen Matti Martinpoika, joka oli mennyt ratsumieheksi rusthollin puolesta ja kuollut sodassa, on elinaikanaan luovuttanut vanhimmalle sisarelleen Kaarina Martintyttärelle siten pitämänsä oikeuden rustholliin, minkä jälkeen Kaarina ja hänen miehensä Nuutti Ristonpoika olivat Venäjän aikana saaneet puoli rusthollia haltuunsa ja samaista sittemmin hallinneet ja viljelleet. Mutta koska Söyrinki Simonpoika ei kuulu kykenevän enää pitempään tulemaan toimeen heidän ja heidän poikiensa Matti, Sipi, Kalle ja Mikko Nuutinpoikien kanssa, koska tila on vähäinen ja ahdas kartuttaa. Sen vuoksi ja jotta he kaikki eivät näkisi nälkää ja pitkällisillä oikeudenkäynneillä ja riidoilla raunioittaisi toinen toistaan, anoo Söyrinki Simonpoika, että saisi edeltäkäyvän arvioinnin jälkeen lunastaa ulos Kaarina Martintyttären mainittuine miehineen ja poikineen, jotta hän edesmenneen isänsä jälkeen voisi saada poikiensa kanssa tämän pöörtitalon hallintaansa ja ulosteot sen edestä suorittaa. Mitä vastaan Nuutti Ristonpoika ja hänen läsnäoleva poikansa Matti Nuutinpoika näyttivät hyväarvoisen laamanninoikeuden päätöksen 18:nnelta helmikuuta 1723, herra paronin ja maaherran päätöksen 23:nnelta marraskuuta 1725 ja tämän oikeuden todistuksen 3:nnelta maaliskuuta viime vuotta, joilla Matti pysytetään puolessa osassa mainittua taloa, protestoiden sen vuoksi tykkänään Söyrinki Simonpojan vaatimusta vastaan, ja kun Söyrinki Simonpoika on sovinnon rikkonut ja niin muutoin kuin sen kautta antanut aihetta riitaan ja erimielisyyteen, että on ottanut taloon vävypuolensa Heikki Eskonpojan, joka kumminkin kuuluu olevan vieras, niin sen vuoksi anovat Nuutti Ristonpoika ja hänen mainittu poikansa päinvastoin, että Söyrinki ottaisi heiltä lunastuksen ja lähtisi sieltä, varsinkin kun hän kuuluu olevan vitkallinen ja laiminlyövän velvollisuutensa ratsuvarustuksessa ja muissa ulosteoissa. Ilmoittaen Matti Nuutinpoika sen ohessa, että Söyrinki kuuluu kuluneen vuoden kesällä niittäneen ja korjanneen Ruokokydön niityn, jossa kumminkin Nuutinpojan mainittu äiti kuuluu aidanneen niityn, mitä paitsi Söyrinki samana kesänä kuuluu kajonneen kaskeen, jonka Nuutinpoika on tehnyt Kanusenjoen rantaan.
Söyrinki Simonpoika paitsi toisti aiempansa, ollen haluton ottamaan vastapuolensa tarjoamaa lunastusta, ja mitä niittyyn tulee, niin sen ovat osapuolet vuorotelleen niittäneet, ja koska Matti Nuutinpoika oli samaisen korjannut vuosina 1727 ja 1728, niin Söyrinki ei ole voinut jättää sitä niittämättä, kun vuoro oli tullut hänelle. Ja mitä kaskeen tulee, niin kuuluu siellä olleen vain muutama puu kaadettuna, ilman että Söyrinki tietää, kuka ne on saattanut hakata. Arvellen Söyrinki, ettei Nuutti Ristonpoika eikä hänen poikansa kuulu voivan estää häntä ottamasta avukseen kenet hyväksi katsoo, minkä vuoksi hän myös vahvistaa vuoden 1728 syyskäräjissä 18. marraskuuta oikeuden edessä antamansa lupauksen mainitulle Heikki Eskonpojalle, jolle hän nyt kuten aiemmin vakuuttaa vanhimman pojan oikeuden omaisuuteensa.
Komppanian valtuusmies vääpeli Fredrik Dahl antoi tiedoksi, että mikäli Nuutti Ristonpoika ja hänen poikansa eivät olisi hoitaneet ja viljelleet rusthollia, niin talo olisi taitanut autioitua, koska Söyrinki kuuluu olevan kykenemätön ja hänen on täytynyt käyttää apunaan vieraita, arvellen olevan parasta, että he tehtyjen sovintojen mukaisesti jäävät yhteen, varsinkin kun he eivät kuulu olevan siinä kunnossa että kykenisivät lunastamaan toisensa ulos, mikäli eivät antaudu velkoihin, minkä kautta rustholli taitaisi autioitua.
Mutta Söyrinki arveli kyllä voivansa hankkia niin paljon kuin vaaditaan Matti Nuutinpojan uloslunastukseen, varsinkin kun hänen osalleen ei oikeudella kuulu tulevan enempää kuin neljännes rusthollista, mitä vastaan Nuutinpoika vetosi yllämainittuun päätökseen, ilmoittaen, että Söyringin olisi pitänyt tulla saapuville korkea-arvoiseen laamanninoikeuteen, jolloin Nuutinpoika mahtoi riidellä Esko Pärtynpojan kanssa, kuuluen, mikäli tarpeen, kuudennusmies Jaakko Juhonpoika Näkin todistuksella voitavan näyttää, että Söyringille on tarkoin tiedotettu tästä riidasta ja korkea-arvoisen laamanninoikeuden määräajasta, niin että Söyrinki, mikäli olisi katsonut siihen olevan syytä, olisi hänkin voinut lähteä sinne ja kiistää Nuutinpojan mainitun puolen osuuden rustholliin, mitä paitsi Söyrinki viime vuoden talvikäräjissä tehdyllä sovinnolla oli vapaatahtoisesti luopunut puolesta rusthollista Nuutinpojan hyväksi, kun Nuutinpoika oli anonut, että Söyringin pitäisi siitä lähteä.
Söyrinki Simonpoika ei voinut kiistää sitä, että hänelle oli tiedotettu Nuutin ja Eskon välisestä riidasta niin kihlakunnan- kuin laamanninoikeudessa, mutta esittää, ettei hän ollut voinut tulla saapuville viimeksimainittuun oikeuteen, koskei häntä ollut siihen haastettu, ja mitä mainittuun sovintoon tulee, niin kuuluu Söyrinki puolestaan olleen aikeissa ottaa sen noudattaakseen, mutta kun se toiselta puolen oli rikottu, niin arvelee Söyrinki, ettei hänenkään pidä pysyä sovinnossa, tarjoutuen suorittamaan Nuutinpojalle ja tämän osakkaille heidän lunastusosuutensa rusthollista, mistä Söyringin isä elinaikanaan kuuluu antaneen 250 taalaria kuparirahaa, mitä vastaan Matti Nuutinpoika ja hänen läsnäoleva isänsä vaativat, että he saisivat lunastaa ulos Söyringin, koska hän ei ole sovinnollinen, ja että hänet velvoitettaisiin maksamaan kulungit. Ja kun Söyrinki on tässä yllä kertonut, että hänellä on sisar nimeltään Maria Simontytär, joka on naimisissa vanhan rakuunan Heikki Mikonpojan [sic] kanssa, voimatta osapuolet siitä kysyttäessä sanoa, onko Maria jo nauttinut osuutensa talon arvosta tai kauppahinnasta, niin sen tähden Mariaa lähetettiin hakemaan kehotuksella tulla miehineen tänne saapuville. Jotka molemmat saavuttuaan mahtoivat tehdä Söyrinki Simonpojan ja vaimo Kaarina Martintyttären miehen Nuutti Ristonpojan sekä heidän poikansa Matin kanssa sellaisen sovinnon, että sitä vastaan että Söyrinki ja Matti Nuutinpoika, jolle on uskottu isännyys, kumpikin kertakaikkisesti maksavat vaimo Marialle 25 taalaria eli yhteensä 50 taalaria kuparirahaa, niin luopuvat vaimo Maria ja hänen läsnäoleva miehensä enemmistä vaatimuksista tähän, vakuuttaen, että nämä varat talletetaan käytettäväksi heidän alaikäisen poikansa Tuomaan eduksi. Minkä jälkeen päätettiin:

Rusthollari Söyrinki Simonpoika Paijärveltä tosin anoo, että Nuutti Ristonpoika poikiensa kanssa voitaisiin velvoittaa edeltäkäyvän arvioinnin jälkeen ottamaan lunastus neljäsosasta, jota he mainitusta Pakkasen rusthollista hallitsevat ja joka sijaitsee sanotussa kylässä, jotta Söyrinki edesmenneen isänsä jälkeen poikiensa kanssa pääsisivät tätä pöörtitaloa hallitsemaan ja jotteivät toisiaan oikeudenkäynnein enempää vaivaisi ja loukkaisi, he kaikki kun eivät kuulu voivan rusthollissa saada elantoaan ja toimentuloaan, mutta koska kerran Nuutti Ristonpoika poikansa Matti Nuutinpojan kanssa moisen kiistää, ja Nuutinpojalla on esittää hyväarvoisen laamanninoikeuden tuomio 18:nnelta ja seuraavilta päiviltä helmikuuta 1723, jolla esitettyjen asianhaarain nojalla Nuutinpoika on tähän puoleen taloon turvattu ja pysytetty, ollen herra paroni ja maaherra 23. marraskuuta 1725 päättänyt, että hakijan tuli turvautua laamanninoikeuden tässä jutussa langettamaan tuomioon, minkä lisäksi tulee, että Söyrinki on viime vuoden talvikäräjissä tämän oikeuden edessä tehnyt Matti Nuutinpojan kanssa sellaisen sovinnon, että he siitä lähin niin kuin ennenkin jäisivät kumpikin rustholliin puoliksi, vakuuttaen, etteivät tuottaisi toisilleen mitään vahinkoa tai haittaa, vaan sen sijaan luottamuksellisina ovat yhdessä ja velvollisuutensa täyttävät. Sen vuoksi ja moiset asianhaarat huomioon ottaen ei oikeus puolestaan voi tällä kertaa Söyrinki Simonpojan pyyntöä hyväksyä, eikä myöskään suostua Matti Nuutinpojan pyyntöön saada lunastaa Söyrinki Simonpoika ulos tämän osuudesta, vaan katsoo aiheelliseksi asettaa osapuolille kymmenen hopeataalarin uhkasakon, johon langetetaan se, joka tästä lähin antaa aihetta riitaan ja erimielisyyteen heidän välillään sekä antautuu sen uhan alaiseksi, että menettää hallintaoikeutensa asiaankuuluvaa lunastusta vastaan, eikä myöskään voida Nuutti Ristonpojan pyynnöstä määrätä mitään kulunkeja hänelle korvattaviksi. Ja siitä tapauksessa etteivät he nityistä muutoin sovi, on nimismies Grassin yhden lautamiehen avustamana ja osapuolten sekä eskadroonan valtuusmiehen läsnäollessa jaettava ja tasattava niityt heidän välillään puoliksi, jolloin myös Kanusenjokirannan kaski voidaan paikan päällä tutkia.
Ja kun vanha rakuuna Heikki Niilonpoika vaimonsa Maria Simontyttären kanssa on Söyrinki Simonpojan ja Matti Nuutinpojan kanssa sopinut Maria-vaimon osuudesta rustholliin ja 50 kuparitaalarin lunastusta vastaan luovuttanut tässä puhevaltansa, niin sen vuoksi, koska Söyrinki ja Nuutinpoika ovat vapaatahtoisesti sitoutuneet maksamaan kumpikin 25 taalaria eli yhteensä 50 taalaria kuparirahaa, niin sen tähden on heidän velvollisuutenaan täyttää lupauksensa ja niin muodoin Maria-vaimo tässä tyydyttää.''

Simo Sipinpojan pojakseen ottama ''Matti Martinpoika naapurustosta'' lienee ollut se isänveljenpoika Matti Martinpoika, joka 29/1 1706 oli henkikirjoilla Juho Niilonpojan luona Paijärven Postin talossa mutta jota ei mainita kylässä henkirahaa maksavana enää seuraavana vuonna [KA Viipurin ja Savonlinnan läänin tili 8748: 3682v]. (Sotaväki oli vapaa henkirahasta.) Pakkasella oli Simo Sipinpojan luona 5/1 1707 henkikirjoilla muuan yhtiömies Martti, joka lienee sama mies kuin Postilla vielä edellisvuonna henkikirjoitettu ''veli Martti'' [KA 8750: 3649]. Tämä Martti lienee oikeastaan ollut Juho Niilonpojan setä ja se veli Martti Paavonpoika, joka 1/2 1697 oli henkikirjoilla Juho Niilonpojan isän Niilo Paavonpojan isännöimässä Postin talossa [KA 8717: 1579--1579v]. Tosin 11/3 1711 Simo Sipinpojan luona oli henkikirjoilla erään Martti Juhonpojan vaimo [KA 8762: 386]. --- Matti Martinpojan vanhemmat ovat nähtävästi eronneet lapsineen Postin talosta ja siirtyneet yhtiömiehiksi Pakkasen taloon, josta Matti ratsupalvelunsa vastineeksi sai Simo Sipinpojalta pojan oikeudet ja siten perintöoikeuden Pakkasen taloon.

[sippu630]

Seuraava Vehkalahden ja osan Kymiä syyskäräjissä 20--25/11 1732 esillä ollut juttu paljastaa, mitä sukua oli Paijärven Pakkasen Nuutti Ristonpoika [KA Kymenkartano ja Lappee 1732 KO a 38 (ii 41): 1171--1173]:

''Vanha talollinen Nuutti Ristonpoika Paijärveltä ajoi kannetta veljeään, nykyistä itsellismies Heikki Ristonpoikaa ja heidän vanhimman veljensä poikaa, rusthollari Antti Martinpoikaa vastaan Turkialta, koskien osuuden nautintaa Nuutin edesmenneen isän Risto Jaakonpojan jälkeensä jättämistä rahoista ja 1/2 korttelin suuruisesta hopeapikarista, kuuluen isä, joka jonkin verran yli 20 vuotta sitten oli kuoleman kautta mennyt pois, elinaikanaan luvanneen kullekin pojalle 300 taalaria, ja mitä pikariin tulee, niin kuuluu Antti jonkin aikaa ennen rauhantekoa pitäneen samaista hallussaan ja Heikin läsnäollessa lausuneen, että se pikari on hyvinkin maksanut oriin verran. Ja koska Nuutti, silloin kun hän Venäjän aikana noin 13 vuotta sitten erosi rusthollista Turkialla, oli jäänyt kaipaamaan sanottuja varoja ja osuutta pikarista, niin sen tähden anoo Nuutti tulla autetuksi niihin, tai että hänen mainittu veljensä Heikki ja veljenpoikansa Antti Martinpoika velvoitettaisiin vapautumaan tästä valallisesti, koska niin Heikki kuin Antin isä eli vanhin veli Martti Ristonpoika on hoitanut isännyyttä. Mihin Heikki Ristonpoika antoi selityksen, ettei hänellä ole mitään tietoa kanteessa vaadituista rahoista eikä kyseisestä pikarista ja että jos jotain on isän jälkeen jäänyt jäljelle, kuuluu se sittemmin käytetyn talon yhteisiin menoihin, minkä Heikki liiallisuuden välttämiseksi ja jottei häntä enempää vaivattaisi tarjoutuu valallaan vahvistamaan. Veljenpoika Antti Martinpoika antoi tähän yhtäläisen selityksen, antaen esiin Venäjän aikana määrätyn kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan otteen 22:nnelta elokuuta 1720, josta muun muassa havaitaan, että Antin isä, enemmänmainittu Martti Ristonpoika on jo silloin näistä rahoista ja hopeapikarista valalla puhdistautunut. Ja mitä siihen lausumaan tulee, jonka Martti sedän kertoman mukaan on tehnyt, niin jätetään silleen, että hän on sanotussa tilaisuudessa voinut käsitellä ja viitata jotain porvari Höstin omaisuudesta, joka siihen aikaan oli ollut säilössä heidän luonaan Turkialla. Mistä huolimatta Nuutti Ristonpoika toisti aiempansa, että Heikki ja Antti mahtaisivat vannoa valansa, koskei Martin Venäjän aikana kihlakunnanoikeuden edessä tekemä vala kuulu olevan kyllin kattava. Ja päätettiin:

Koska havaitaan, että veljekset Heikki ja Nuutti Ristonpojat ovat olleet yhdessä rusthollissa Turkialla ja että Nuutti arvelee pesässä olleen heidän edesmenneen isänsä jälkeen rahoja ja hopeapikari, joista hän ei kuulu nauttineen hänelle kuuluvaa osuuttaan, niin sen vuoksi ja koska Nuutti on vaatinut ja Heikki itse on myöskin suostunut vapautumaan tästä valallisesti, niin sen tähden harkitsee oikeus aiheelliseksi, että Heikki Ristonpojan pitää, sitten kun häntä on valan painosta valistettu, seuraavissa käräjissä käräjäkaaren XIX luvun nojalla vakuuttaa valallaan, että sikäli kuin hänen tiedossaan on, ei rahoja eikä mitään muutakaan, minkä oli pitänut tulla jakoon veljesten kesken heidän edesmenneen isänsä jälkeisessä jaossa, ole salattu tai toimitettu pois tieltä, vaan kaikki tyynni rehellisesti ilmoitettu, minkä jälkeen, siitä riippumatta tekeekö Heikki valan vai ei, oikeus lausuu asiassa lähemmin. Ja mitä veljenpoikaan Antti Martinpoikaan tulee, niin koska mainitusta todistuksesta 22:nnelta elokuuta 1720 havaitaan, että hänen isänsä Martti Ristonpoika on tässä jutussa vapautunut valallaan, niin ei Anttia voida tässä vaivata millään valanteolla tai muutoinkaan, ennen kuin Nuutti vastoin Antin kiistämistä vahvistaa kanteensa perustein.''

Juttu oli seuraavan kerran esillä vasta syyskäräjissä 6--15/9 1733, sillä Heikki Ristonpoika ei sairautensa vuoksi voinut tulla saapuville v:n 1733 talvikäräjiin. Nuutti Ristonpoika tyytyi veljensä Heikin valatarjoukseen, joten Heikki vapautettiin kaikista enemmistä kanteista tässä jutussa [KA Kymenkartano ja Lappee 1733 KO a 39 (ii 42): 543--545].

Tässä mainitut turkialaiset olivat Jääskiä, joiden asumaa rusthollia kutsuttiin myöhemmin nimellä Ala-Jääski, erotukseksi kylän toisesta Jääsken rusthollista eli Ylä-Jääskestä. Antti Martinpojasta ja Risto Jaakonpojasta kertoo Arto Peltonen teoksensa Vehkalahden Turkiat (2000) sivuilla 41, 51, 56, 59, 67, 71, 97, 100, 103--104, 112, 170 ja 178.

[sippu630]

Vehkalahden ja osan Kymiä syyskäräjissä 18/11--13/12 1737 toimitettiin Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin maaherran käskystä tutkimus Paijärven Pakkasen rusthollin osakkaiden välisten riitaisuuksien johdosta [KA Kymenkartano ja Lappee 1737 KO a 43 (ii 46): 605v--608]:

''Nyttemmin edesmenneen korkeanvapaasukuisen herra maaherran, paroni Frisenheimin tämän Vehkalahden pitäjän Paijärven rusthollarin Matti Nuutinpojan sisäänjätettyyn anomuskirjelmään ja sen oheisiin liitteisiin 12:ntena viime maaliskuuta antaman päätöksen johdosta otettiin esille ratsuväenkorpraali Lundin sekä rusthollari Söyrinki Simonpojan ja mainitun Matti Nuutinpojan läsnäollessa tutkimus heidän molemmin puolin valittamastaan epäsovusta, riitaisuudesta ja haitanteosta, jota he kuuluvat toiselleen tuottaneen, eikä ainoastaan sitä, joka siihen on eniten syynä, vaan myös kumpi heistä mahtaa olla sopivampi ja kykenevämpi jäämään ratsupalveluun, kuten myös, onko tässä rusthollissa riittävät tilukset pellossa, niityssä ja metsässä ynnä muussa, niin että se kestää kaksi asukasta. Ja mitä siis ensinmainittuihin asianhaaroihin tulee, niin antoi Söyrinki Simonpoika kuin myös Matti Nuutinpoika kysyttäessä tiedoksi, ettei heidän välillään nykyisin kuulu olevan muuta riitaa kuin että, minkä erityisesti Söyrinki Simonpoika mahtoi tiedoksi antaa, rusthollissa ei kuulu olevan tilaa tai tilaisuutta heidän molempain elatukseen, varsinkaan nyttemmin, heidän talonväkensä ja lastensa kartuttua niin että Söyringillä on osuudellaan itsensä lisäksi vävynsä [oik. vävypuolensa] Heikki Eskonpoika ja kaksi täysikasvuista poikaa Eerik ja Niilo Söyringinpojat, joiden kanssa Söyrinki arvelee voivansa hoitaa ja mukiinmenevästi viljellä koko rusthollia, minkä vuoksi hän tarjoutuu suorittamaan Nuutinpojalle talosta eroamisesta sen, mikä tälle kohtuudella kuuluu, minkä Matti Nuutinpoika itsepintaisesti mahtoi torjua, varsinkin kun hän jo Venäjän vallan aikana oli ottanut rusthollin autiosta viljelykseen sekä sittemmin, mitä tuli niin rakennuksiin, peltoviljelyyn ja niitynraivaukseen kuin muuhunkin, on koettanut puolta osuuttaan tästä rusthollista parantaa ja kunnossa pitää, minkä vuoksi kuin myös sanotussa anomuskirjelmässä ja sen liitteissä perusteiksi vedettyjen syiden ja asianhaarain johdosta Nuutinpoika anoo tulla siinä pysytetyksi niin tästä lähin kuin tähänkin asti, varsinkin kun hän, kuten sanotuista kirjelmistä kuuluu olevan tiedoksi saatavissa, on siihen laillisesti päässyt, ja hänellä on luonaan kaksi täysikasvuista veljeä Sipi ja Kalle sekä nuorempi veli Mikko, joiden kanssa Matti arvelee kykenevänsä kyllin hyvin tätä puolta rusthollia viljelemään ja siitä vaadittavat ulosteot suorittamaan, eikä Matti Nuutinpoika halua karkottaa häntä Simonpoikaa rusthollista, jos hän vain on sovinnollinen, muussa tapauksessa pidättää Matti Nuutinpoika tässä itsellään kaiken oikeuden ja puhevallan, kuuluen hän veljiensä kanssa voivan koko rustholliakin viljellä.
Muutoin annettiin tiedoksi, että tämä rustholli on 4/9 veroa ja manttaalia sekä että niin Söyrinki Simonpoika kuin Matti Nuutinpoikakin voisivat kumpikin, siihen nähden että he ovat niin miesvahvoja kuin ilmoitettu on, rusthollia hoitaa ja viljellä, kumman tahansa korkeat viranomaiset suvaitsisivat rusthollissa pysyttää, koska he molemmat kuuluvat olevan siihen melkein yhtä sopivia, paitsi sitä, minkä erityisesti lautamies Kiri vahvisti todeksi, että Matti Nuutinpoika on jonkin verran paremmissa varoissa mitä tulee irtaimeen omaisuuteen, mikä on johtunut siitä, että Nuutinpoika on jokseenkin perehtynyt takomiseen ja kuuluu voivan siten naapureita moisella työllä palvella.
Kuuluen tätä rusthollia entisinä aikoina viljelleen Söyrinki Simonpojan isä ja tämän omaiset yhdessä, kunnes se Venäjän aikana jaettiin, minkä lisäksi Söyrinki Simonpoika on esittänyt, että Nuutinpoika kuuluu pitävän hallussaan enemmän peltoa kuin Söyrinki, minkä pellon Nuutinpoika sanoi metsästä suurella vaivalla raivanneensa ja hyödyntäneensä, mihin kuuluu vieläkin olevan tilaa, mitä Söyrinki ei halunnut tunnustaa. Ja vaikkakin mainittu Kiri, kuin myös lautamies Tanska erityisesti ovat tässä lausuneet, että tässä rusthollissa olisi tilaa kahdelle asukkaalle, jos he vain ovat sovinnollisia, arvellen Matti Nuutinpoika voivansa hallitsemallaan puoliskolla saada toimeentulonsa itselleen ja huushollilleen. Niin piti kumminkin Söyrinki kiinni aiemmastaan, ettei sellainen paljous miehenapua tule talossa toimeen tai voi siinä saada elatustaan, voimatta hän erottaa vävyä tai poikia itsestään, vaan antautuu sen valtaan, mitä korkeat viranomaiset hyväksi katsovat.
Osapuolten naapuri, rusthollari Juho Niilonpoika on hänkin muistuttanut, että miehenavun paljous tässä rusthollissa hävittää metsän, mihin Nuutinpoika lausui, että Niilonpojalla kuuluu olevan kaksi torpparia, mistä taas Niilonpoika sanoi, ettei häntä siitä voida tuomita. Ja vaikkakin korkeanvapaasukuisen herra maaherran vahvistus 15:nneltä elokuuta 1730 on uloslangennut Söyringin nimissä, niin hän ei kumminkaan kiistä, että puolta rusthollia on hallinnut Nuutinpoika, joka korpraali Lundin lausuman mukaan onkin asettanut puolestaan takuumiehet.
Kysyttäessä ei tähän ollut esittää enempää kuin että Lund on huomauttanut olevan tarpeen, että nämä riitapuolet tulevat herra kapteeni Rubzoffin luo saapuville hankkimaan hänen lausuntonsa, koska herra kapteeni ei nyt ole voinut tulla paikalle. Mikä kaikki, joka niin muodoin tässä jutussa on esitetty, alistetaan nöyrimmin korkeiden viranomaisten mielivaltaan.''

Paijärven Pakkasen rusthollin rakuunana Karjalan rakuunarykmentin Vehkalahden komppaniassa n:olla 40 palvellut Antti Sipinpoika Styrman kuului komppanian toisen korpraalin Nils Lundin alaisuuteen. Komppanian päällikkönä oli kapteeni Carl Gustav Rubzoff.

[sippu630]

Vehkalahden, Virolahden ja osan Kymiä 24/10 1723 alkaneissa syyskäräjissä Paijärven Pakkasen Nuutti Ristonpoika haki paloapua [KA Kymenkartano ja Lappee 1723 KO a 29 (ii 32): 596--597]:

''Talollinen Nuutti Ristonpoika Vehkalahden pitäjästä ja Paijärven kylästä tuli esiin ja kertoi, kuinka hänen luonaan oli syyskuun 20:nnen ja 21:nnen välisenä yönä päässyt tuli irti, minkä kautta oli palanut poroksi 1 kolmen sylen mittainen tupa, 3 kpl aittoja kukin kaksi syltä, 1 neljän sylen olkilato, 1 kolmen sylen talli ja samanlainen kaksisylinen, 1 kolmen sylen riihi ja 1 puolentoista sylen ruumenkoppi, anoen sen vuoksi, että häntä autettaisiin saamaan jotain paloapua, mihin lautakunta tuumittuaan yksimielisesti maanlain rakennuskaaren 37. luvun sekä vuoden 1681 talonkatselmusjärjestyksen nojalla myönsi ja määräsi Nuutti Ristonpojalle 2 äyriä hopearahaa jokaiselta talolta tässä käräjäkunnassa käsittäen Vehkalahden ja osan Kymin ja Virolahden pitäjistä, jotka rahat kuudennusmiehet kukin alueeltaan kantavat ja kokoavat.''

Epäilys tulipalon syttymissyystä antoi aiheen kanteeseen, jota Nuutti Ristonpojan poika Matti Nuutinpoika kymmenkunta vuotta myöhemmin ajoi saman talon osakasta Söyrinki Simonpoikaa vastaan Vehkalahden ja osan Kymiä syyskäräjissä 6--15/9 1733 [KA Kymenkartano ja Lappee 1733 KO a 39 (ii 42): 559--562]:

''Sen johdosta, että leski Kirsti Antintytär Paijärveltä on lausunut, että talollisen Matti Nuutinpojan yhtiömies, rusthollari Söyrinki Simonpoika sanotusta kylästä kuuluu noin 10 vuotta sitten eräänä sunnuntaiaamuna, kun rusthollin rakennukset olivat palaneet poroksi, kantaneen valkoista vaatemyttyä metsään päin, mikä hänestä Nuutinpojasta oli näyttänyt sitäkin epäilyttävämmältä kun hän oli palossa menettänyt säämiskää, villaa ja palttinaa, joiden jäljiltä ei tuhasta ollut löydetty mitään merkkejä, kertoi Nuutinpoika olleensa pakotettu kutsuttamaan hänet Söyrinki Simonpojan näihin käräjiin, anoen Nuutinpoika sen tähden, että tätä asiaa voitaisiin tutkia. Mistä muistutettaessa Söyrinki antoi selityksen vakuuttaen olevansa syytön Nuutinpojan mainitsemaan epäilykseen, kuuluen hän ainoastaan olleen aikeissa kantaa ja pelastaa kaalinpäitä ladosta, jonka he pelkäsivät palavan muun mukana. Mainittu leski Kirsti Antintytär läsnä olevana sanoi kyllä havainneensa Söyringin kantaneen jotain, kun enimmät rakennukset olivat palaneet, mutta mitä se oli ollut kiisti leski tietävänsä, sanoen niin ikään, ettei hänellä ollut syytä sälyttää tässä mitään Söyringin päälle. Mihin Matti Nuutinpoika puuttui sillä lausumalla, että heidän naapurinsa rusthollari ja postitalollinen Juho Niilonpoika kuuluu viime vuoden syksyllä sanoneen hänelle Nuutinpojalle, että sinä se rakennat ja toinen polttaa (du bygger och en annan bränner). Juho Niilonpoika kiisti yhtä lailla voivansa sälyttää tässä jotain Söyringin päälle, sen ohella ilmoittaen, että Nuutinpoika ja tämän talonväki kuuluvat puhuneen siitä, että Söyrinki kuuluu olleen syynä paloon, minkä vuoksi Niilonpoika jättää omaan arvoonsa, että hän on juopuneessa tilassaan (i dess öfwerlastade tillstånd) saattanut jotain tästä lausua.
Matti Nuutinpoika ei halunnut myöntää Niilonpojan kertomusta, vetäen todistajaksi vanhan sotamiehen Juho Arvinpoika Kotkan, joka kutsuttiin sisään ja vakuutti, että kun Matti Nuutinpoika ja Juho Niilonpoika olivat olleet porvari Eerik Kitusen luona kaupungissa, on Kotka kuullut Niilonpojan, joka oli ollut juovuksissa (af drycker öfwerlastad), sanovan, että Matti rakentaa kuin mies, mutta toinen polttaa. Mitä vastaan Niilonpoika vetosi aiempaan selitykseensä.
Matti Nuutinpoika tuotti Juho Niilonpojan Vehkjärveltä, joka lausui, että Paijärven Juho Niilonpojan poikapuoli Niilo Eskonpoika ja Söyrinki Simonpoika kuuluvat viime talvena kevätpuolella joutuneen sanaharkkaan ja riitaan sekä käyneen toisiinsa käsiksi niin että olivat kaatuneet kumoon; heidän siitä noustua on Niilo käskenyt häntä Juhoa pusertamaan päätään (kramma sitt hufwud), lausuen Söyringille, että hän on [sanatarkasti suomeksi:] 'wäriwittun poika' ja 'kartanon polltaja', mutta ettei Matti Nuutinpoika kykenisi hakemaan (oikeutta). Ja kun Niilo Eskonpoika oli paikalla, niin sen tähden kutsuttiin hänet sisään, eikä hän voinut kiistää sanomaansa, mihin hän kuuluu saaneen aiheen siitä mitä Matti Nuutinpoika ja tämän talonväki ovat vuosikausia puhuneet, edellä mainitun palon satuttua Paijärvellä, kumminkaan ei hänkään kuulu voivan sälyttää tässä Söyringin päälle mitään, minkä vuoksi Nuutinpoika arvelee, että heidän olisi tullut pidättäytyä moisesta puheesta, mainiten sen ohella äitinsä sisaren, vaimo Piata Martintyttären useinmainitulta Paijärveltä, jonka kuulemista vastaan vastapuoli protestoi, ollen Nuutinpojan äiti, vaimo Kaarina Martintytär, johon häneenkin vedottiin, poissaolevana.
Matti Nuutinpojan isä Nuutti Ristonpoika sanoi tähän, että paitsi että Heikki Eskonpojan vaimo Liisa Eerikintytär on viime vuoden kesällä kultasepän vaimon Ingan läsnä ollessa sälyttänyt Söyringin päälle sen syytöksen, että hän on kartanonpolttaja (gårdz brännare), niin kuuluu Söyrinki joitakin vuosia sitten luvatta ottaneen 40 taalaria leski Maria Eerikintyttären kirstusta, joka oli seisonut hänen aitassaan. Söyrinki kiisti kuulleensa, että Liisa-vaimo olisi siten lausunut, ja mitä tulee lesken rahoihin, niin kuuluu Söyrinki ne häneltä leskeltä ottaneen lainaksi ja maksaneen. Ja kun tällä kertaa ei lähempää valaistusta näihin juttuihin ollut saatavissa, niin sen tähden pidätti nimismies Grass itsellään vallan hankkia niistä tietoa ja tehdä sittemmin ne muistutukset, joita hän katsoo juttujen luonnon vaativan, minkä vuoksi enemmänmainitut jutut lykätään toiseen kertaan ja osapuolille jätetään vapaus varustautua niillä enemmillä perusteilla ja todisteilla, joista he arvelevat olevan oikeutensa puolustukseksi, minkä jälkeen oikeus lausuu tästä lähemmin.''

[sippu630]

Tähän viestiketjuun 27/11 2014 postittamaani viestiä ''Turkian Ala-Jääskeltä Paijärven Pakkaselle'' kirjoittaessani en ollut huomannut, että Hilkka Lehtonen ja Anna-Maija Vuorela olivat jo kesällä 2014 ilmestyneessä teoksessaan ''Puonteja ja Puonti-Alajääskijä Vehkalahdelta'' eräisiin muihin lähteisiin nojautuen havainneet yhtäpitävästi Turkian Ala-Jääsken ja Paijärven Pakkasen sukujen yhteyden (ks. mainitun teoksen sivut 68--70).