Sukunimen suomentamisesta 150 vuotta

[ristojohannes]

Helsingin Sanomat 23.8.1964
Näinä päivinä on kulunut tasan 100 vuotta siitä elokuun 1864 päivästä, jolloin intomielinen etelä-pohjalainen kauppa-apulainen Wilhelm Parman otti nimekseen Wilho Parmanen. Tätä tapausta voidaan pitää ensimmäisenä virallisena sukunimen suomentamisena.

Sukututkija jatkaa.
Wilho Parmasen pojantyttären puoliso oli Armand Lohikoski, joka tuli tunnetuksi lukuisten Pekka Puupää-elokuvien ohjaajana

[Tuiju Olsio]

Jatketaan tähän vähän lisää, Wilhon tyttären poika kirjoitti:
... nuori Parman vietti vuonna 1864 useita kuukausia Tukholmassa, mistä muodostui varsin merkittävä käännekohta hänen elämälleen. Paitsi sitä, että hän kävi Tukholmassa lyhyen kauppakoulukurssin, saivat hänen aatteelliset harrastuksensa vieraalla maaperällä voimakkaan sysäyksen. ...
Kun hän vuoden 1865 alussa palasi Kristiinaan, hän oli hankkinut itselleen pysyvän muiston: hän oli Tukholmassa suomentanut nimensä Wilho Parmaseksi, mitä nimeä hän syksystä 1864 lähtien säännöllisesti käytti virallisena ja ainoana nimenään. Nimenmuutoksen ajankohta voidaan sovittaa elokuuhun 1864, sillä on olemassa valokuva, johon hän on merkinnyt vanhan nimensä ja päiväyksen 24.7.1864, mutta 25.8.1864 alkaen esiintyy hänen saamiensa kirjeiden osoitteessa jo säännöllisesti suomennettu nimi. ...
(Suomalainen Suomi n:o 8/1956)
Unio Hiitonen, Kaikki virtaa, Helsinki 1980, sivu 72-75

[Matti Lund]

Helsingin Sanomat 23.8.1964
Näinä päivinä on kulunut tasan 100 vuotta siitä elokuun 1864 päivästä, jolloin intomielinen etelä-pohjalainen kauppa-apulainen Wilhelm Parman otti nimekseen Wilho Parmanen. Tätä tapausta voidaan pitää ensimmäisenä virallisena sukunimen suomentamisena.

Sukututkija jatkaa.
Wilho Parmasen pojantyttären puoliso oli Armand Lohikoski, joka tuli tunnetuksi lukuisten Pekka Puupää-elokuvien ohjaajana


Meidän sukututkijoiden vain pitäisi olla tarkempia ja asiallisempia termiemme käytössä kuin aatteellisten yhdistysten kotisivut ja sangen tunnepohjaiset äänenkannattajat, jotta "puurot ja vellit" eivät menisi jatkuvasti sekaisin.

Kysytäänpä ensin, mikä on jotakin yhtä viralliseksi sanottua virallisempi?

Toiseksi kysyn, että oliko vuonna 1864 jonkun kauppa-apulaisen lisänimi suojattu sillä tavoin kuin sukunimen kuuluisi olla?

Mielestäni on tuhansia tapauksia ennen Parmasta, jo 1700 -luvulla, jolloin ruotsinkielisesta lisänimestä käytettiin suomalaistettua puhemuotoa aivan vastaavanlaisesti ja näitä tulee ilmi huomattava määrä 1700 -luvun kirkonkirjoissakin?

Näenkin tuon sanomalehtiuutisen virallisuusväittämän lähinnä suomalaisaatteelliseksi hömpötykseksi ja oman kilven kohotukseksi siinä mielessä, että ikään kuin sanomalehdessä maininta jotenkin aina jonkin asian jotenkin virallistaisi.

Eihän missä tahansa sanomalehdessä ilmoittamisen virallisuudessa ole olennaista eroa sen virallisuuteen, että joku julistaa kovalla äänellä kylänraitilla tai puskasta, että hän tahtoo, että hänestä käytetään hänen haluamaansa nimimuotoa.

Kirjallisen ja virallisen välille ei ole myöskään selväjärkistä laittaa yhtäläisyysmerkkiä, vaan kysymys on kahdesta eri kategorian asiasta, jotka voidaan kyllä niitata yhteen!

Tosin tiettyä ennakoivaa historian havinaa oli suomenkielisten nimimuotojen tiimoilla 1864 havaittavissa: vuonna 1865 säädetty kieliasetus oli valmistelunsa loppuvaiheessa! Siten Parmanen on saattanut huomioida tämän ja ottanut ikään kuin "varaslähdön" ruotsinkielisistä nimimuodoista irtaantumiseen. Onhan tietysti niin, että kun sitten vuonna 1865 kieliasetus annettiin, se ohjeisti väestöviranomaisia ottamaan vakavasti suomenkieliset nimimuodot ja suomenkielisen väestönosan mielipiteen nimien käytössä. Siinä mielessä suomenkielinen etu- ja lisänimi tulivat virallisemmalle tasolle.

Mutta nythän oltiin vasta puolitiessä, oli voimassa vuodesta 1865 alkaen uusi kieliasetus viranomaiselle suomenkielen käytöstä, joka toteutui esimerkiksi kirkkoherranvirastoissakin pitkällä viiveellä, niissäkin, joita johtivat hurmahenkiset suomalaisuusmiehet.

Mitään virallisia lain suojaamia tai säätelemiä sukunimiä ei suinkaan ollut käytössä, vaan piti mennä vielä vuodesta 1865 vuoteen 1920, siis 55 vuotta, ennen kuin saatiin virallinen säädös sukunimistä.

Vasta kun saatiin sukunimilaki, tehtiin mahdollisuus ja oikeastaan pakko virallistaa itselle suojattu nimi: sen piti siihen valtuudet omaavan viranomaisen virallistaa tai se katsottiin viranomaisen virallistamiseksi, ennen kuin hakemuskäytänne maaherralta otettiin pakolliseksi. Ei siis mikään privaatti julistus mitään virallista, vaikka se suoritettaisiin kuinka juhlavasti ja virallisenoloisesti.


Otan vielä pari esimerkkiä 1700 -luvun alusta näistä lisänimikuvioista.

Laihian käräjillä 1727 oli tapaus, jossa Yrjääläinen isäntä Jaakko Kumara oli syytettynä käsirysystä kupparlalaisen isännän Jaakko Tanttarin kanssa. Jaakko Kumara tunnusti, että hän suutuspäissään löi Tanttaria, kun hän ja eräät muut ovat alkaneet nimittää häntä Jaakko Kenkkuriksi. Kumara sanoi, ettei voi mennä takuuseen siitä, etteikö nyrkki uudestaankin heiluisi, jos joku hyppisi silmille ja nimittelisi Kenkkuriksi. Sakoista huolimatta Kumara sai sikäli myönteisen päätöksen, että oikeus julisti pitäjälle kiellon sakon uhalla nimitellä Kumaraa Kenkkuriksi.

Siis tällaisilla ilmiriitojen sovittelutapauksilla oikeudessa pystyi asianomainen hankkimaan jonkinlaista suojaa lisänimelleen jo ennen vuoden 1920 sukunimilakia ja ritarihuonesäädökset tarjosivat suojan osalle kiinteää aatelisnimien käyttöä (ei niille, jota eivät kuuluneet ritarihuoneeseen!).

Sitten otetaan toinen esimerkki Kainuusta. Siellä perinteisten savolaisten lisänimien käytölle oli vahvempi pohja kuin Etelä-Pohjanmaan talonnimipohjaiselle lisänimien käytölle, muttei niiden suojassa ollut suurtakaan eroa. Varmaankin kainuulaisen oli hieman vaikeampi sopeutua siihen, jos nimeä vaihdeltiin viranomaisen taholta saamatta itse siihen mitenkään vaikuttaa. Esimerkiksi ruotusotamiesnimet katsottiin "virallisemmiksi" nimiksi, koska ne kuuluivat armeijan "virallisemmaksi" katsottuun järjestelmään. Näin usemmat saivat sotamiehiksi joutuessaan uuden lisänimen, ruotusotamiesnimen, yleensä perien sen samaisen ruodun entiseltä haltijalta tai se käskettiin ylhäältä, jos oli ensi kertaa käytössä.

Niin kävi mm. Pekka Karjalaiselle, josta tuli vähän isonvihan jälkeen ruotusotamiehenä Pekka Hurtig, ei suinkaan ainoa Pekka Hurtig edes koko Pohjanmaan rymentin näkökulmasta.

Myöhemmin alkaa asiakirjoissa kuitenkin näkyä (Pekka oli mm. ahkera käräjilläkävijä) Hurtigin sijaan lisänimenä Hurtti. Hurtti -nimi esiintyy myöhemmin hänen torppansakin nimenä, kun hän oli eronnut vakinaisesta palveluksesta. Tietysti Pekkaa oli jo puheessa nimitetty suomenkielisten taholta Hurtiksi, sillä harvahan osasi lausua g -äännettä niin, että se erottui k -äänteestä ja helpottavaa oli se jättää kokonaan pois. Edes ruotsissa ei paino ole sillä!

Katsoisin, etteivät nämä Pekka Hurtin kaltaiset tapaukset ole sen "epävirallisempia" kuin tämän Parmasenkaan tapaus.

Siis Parmasen tapaus ei ole asiallisesti aivan niin käänteentekevä, kun aatteellisesti yritettiin tuputtaa, mutta hyvin mielenkiintoisessa ja otollisessa historiallisessa ajankohdassa se on tapahtunut.

Siis miksikään suomalaisuuden merkkipaaluksi sitä ei asialliselta pohjalta voida saada.


terv Matti Lund

[Timo W]

http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/1853-1899/henkilo.php?id=23915


http://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_I._Parmanen

[ImmMa]

Wähän selitystä!

"Kas sehän oli jotakin kansallista muka!!!"

http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/425588?term=Parmanen#?page=3

[Seija Randell]

On se vähän vaikeaa tämä sukunimijuttu. Ja vanhat käsitykset elävät: vieläkin joku puhuu, että "on suojattu sukunimi" - niinkuin kaikki sukunimet eivät sukunimilain mukaan olisi "suojattuja", eli ei voi noin vaan ottaa uutta sukunimeä. Minulla sattuu olemaan 1906 suuressa nimenmuutossa suomennettu, joskus vuonna 1821 käyttöön otettu sukunimi, jonka suomennettu asu kyllä on myös monilla ei-sukulaisillani.
Sukututkijana on myös todennut, että sukunimeä ei välttämättä käytetty, vaikka sellainen suvussa oli, mutta otettiin sitten käyttöön tarpeen tulleen, esim. kun mies ryhtyi luotsiksi. Eikä talollisilla sukunimeä oikeastaan tarvittu, talon nimellä he kulkivat. Olen 66-vuotias ja minun lapsuudessani naapureista puhuttiin aina talon nimellä.
Isäni äidin suvulla ei ollut sukunimeä. Virkatodistuksessa lukee sitten, että "sukunimi Muntola näkyy pääkirjassa ensimmäisen kerran 1915". Mutta kyllä jo aikaisemmin sitä on käytetty sukunimen tapaan.
Että ottaa näistä nyt selvää. Tai pitää ajatella muun kuin nykyajan mallin mukaan. Ja se taitaa olla liian vaikeaa useimmille.