Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Epilepsiapotilas mielisairaalassa
Kuulin, että isoäitini sisar on aikoinaan sairastanut epilepsiaa ja siitä syystä
hänet on siihen aikaan laitettu Törnävän mielisairaalaan Seinäjoelle.
Osaisiko joku kertoa, voisiko hänestä saada jotain kautta tietoja? Esim. kauanko hän on joutunut siellä olemaan?
Kyseessä on naimaton ja lapseton ihminen, joka on kuollut n. 1960.
Koska ko henkilön kuolemasta on jo 50 vuotta, voit tiedustella hänen tietojaan ko sairaalasta. Katso netistä sairaalan arkiston tai ylilääkärin osoite ja laita suora sähköposti tai kirje menemään. Näin minä olen saannut tietoja parista sukulaisesta.
Ok, Kiitos vinkistä. Pitääkin heti laittaa postia :)
Jouni Kaleva
15.03.14, 21:54
Koska ko henkilön kuolemasta on jo 50 vuotta, voit tiedustella hänen tietojaan ko sairaalasta. Katso netistä sairaalan arkiston tai ylilääkärin osoite ja laita suora sähköposti tai kirje menemään. Näin minä olen saannut tietoja parista sukulaisesta.
Lainsäädännössä ei ole tässä asiassa tuollaista 50 vuoden määräaikaa.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista
17.8.1992/785
§13 2 mom. kohta 5:
kuolleen henkilön elinaikana annettua terveyden- ja sairaanhoitoa koskevia tietoja perustellusta kirjallisesta hakemuksesta sille, joka tarvitsee tietoja tärkeiden etujensa tai oikeuksiensa selvittämistä tai toteuttamista varten siltä osin kuin tiedot ovat välttämättömiä etujen tai oikeuksien selvittämiseksi tai toteuttamiseksi; luovutuksensaaja ei saa käyttää tai luovuttaa tietoja edelleen muuhun tarkoitukseen.
Sukututkimusta ei voi pitää lain tarkoittamana tärkeiden etujen tai oikeuksien selvittämisenä. Ihmettelenpä siis, mitä tietoja olet voinut tässä mielessä sairaaloista saada!
Tarkkaan en tiedä minkä lain mukaan ko asiakirjajäljennykset sain muutamasta eri lähteestä; mutta näin maalikkona oletan, että ainakin seuraavan tekstin pohjalta:
http://extranet.narc.fi/siirto-opas/?option=com_content&task=view&id=31&Itemid=46
Jouni Kaleva
16.03.14, 10:20
Tarkkaan en tiedä minkä lain mukaan ko asiakirjajäljennykset sain muutamasta eri lähteestä; mutta näin maalikkona oletan, että ainakin seuraavan tekstin pohjalta:
http://extranet.narc.fi/siirto-opas/?option=com_content&task=view&id=31&Itemid=46
Hei
Tuon perusteella tosiaan voidaan potilaskertomuksia luovuttaa kun on kulunut 50 vuotta henkilön kuolemasta.
Toisaalta kuitenkin lainsäädäntö http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785?search[type]=pika&search[pika]=laki%20potilaan%20asemasta#L4P12 (§12)
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090298?search[type]=pika&search[pika]=potilasasiakirjojen (§23 ja liite)
säätää, että potilaskertomukset liitteineen yms. (tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta) on hävitettävä pääsääntöisesti, kun on kulunut 12 vuotta kuolemasta (tai 120 vuotta syntymästä, ellei kuolemasta ole tietoa).
Merkittävien poikkeus on kunkin kuukauden 18. ja 28. päivä syntyneet, joiden potilasasiakirjat tulee säilyttää "ikuisesti".
Siispä, jos sairaalat noudattavat lakia, ei saisi olla mahdollista, että niillä on hallussaan yli 50 vuotta sitten kuolleiden potilasasiakirjoja (paitsi nuo 18. ja 28. pv syntyneet ja joitakin muita poikkeuksia).
Jouni,
joskus muinoin täällä (ehkä jo vanhalla postituslistalla) oli sellainen tieto, että kun 25 vuotta on kulunut henkilön kuolemasta, niin sairaalan sairaskertomukset voi omainen saada itselleen ja jos niitä kukaan ei ole vaatinut niin ne hävitetään.
Tällainen keskustelu oli siinä yhteydessä, kun jonkun sairaalan potilaskertomuksia oli löytynyt maantien ojasta. Ne olivat joutuneet sinne matkalla hävitettäväksi.
En ymmärrä miksi jotakuta sukututkijaa kiinnostaa tonkia edesmenneitten sairauskertomuksia ja yleensä tuo kiinnostus on henkilöillä, jotka eivät ole edes mitenkään läheisiä vainajan kanssa. Luulevatko he tekevänsä sitten oikeampaa tai perusteellisempaa sukututkimusta, kun tonkivat kaiken "paskan" esiin.
Omalla kohdallani olen tehnyt rajauksen siihen, että hankin isovanhempieni sekä appeni kuolinsyyt tietooni. Nämä henkilöt ovat kuolleet vuosina 1949-1958.
Myöhemmin olen saanut automaatisesti omien vanhempieni ja anoppini kuollessa kuolintodistukset, joissa oli hautauslupa. En tosin tiedä, missä nuo todistukset tällä hetkellä ovat, koska minä en tarvitse siihen minkäänlaista todistusta heidän kuolemastaan enkä kuolinsyystä. Riittää, kun tiedän heidän kuolleen, olen ollut jokaisen vieressä kuolinhetkellä. Kun äitini kuolemasta tuli tuo edellä mainitsemani 25 vuotta täyteen, mietin, että tarvitsenko minä hänen sairauskertomuksiaan. Tulin siihen tulokseen, että en.
Mieheni kuoli kaksi vuotta sitten Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Olin hänenkin vierellään sen aikaa, mitä lääkäri salli. Hoitaja antoi minulle kuolemasta tositteeksi hautausluvan, jossa ei ollut edes lääkärin allekirjoitusta. Lisätietona oli, että jos haluaa tietää kuolinsyyn, niin sitä pitää kysyä henkilökohtaisesti läsnä olleelta lääkäriltä, jonka nimeä en tiedä tänä päivänäkään. Näin vilaukselta tuon lääkärin, joka sanoi minulle, että siinä hän nyt vetelee viimeisiä henkäyksiään. Niin tosiaan kävi. Vanhimman poikani kanssa (nuoremmilta en edes kysynyt) päätimme, että me emme tee tuolla paperisella kuolinsyytiedolla yhtään mitään, joten emme ole ottaneet yhteyttä kuolinhetkellä läsnäolleeseen lääkäriin ja pyytäneet kuolinsyytietoa häneltä. Meille riittää, että tiedämme hänet kuolleeksi. Emme laittaneet edes kuolinilmoitus lehtiin, koska se oli mieheni tahto. Hän ei tahtonu tehrä itteestään numeroo, niiku täällä Tampereella ruukataan sanoa.
Antakaa edes kuolleitten levätä rauhassa. Nykyään voi tehdä geenitestin, jos haluaa saada selville itseään vaanivat sairaudet. Minä en halua, se on tullakseen mikä on tullakseen.
Jossain määrin suvun potilastiedoista voi olla myös hyötyä, varsinkin jos haluaa selvittää löytyykö suvussa perinnöllisiä sairauksia kuten dementia, syöpä ja sydänsairauksia jne.
En hakisi sitä tietoa sukutukimusta varten.
Matti Lund
16.03.14, 13:24
Kirkonkirjojen kuolinsyythän ovat enimmäkseen kirkonpalvelijoiden "samasta sapluunasta" vetämiä ylimalkaisia kuolleiden viimeisten näennäisten oireitten maallikkokuvauksia. Varsinkin 1700 -luvulla lähes jokaisella papilla oli toki luonnontieteellisiä harrastuksia ja he olivat opiskelleet jotain "diggaamaansa" luonnontieteen alaa teologian ohella. Siten joillakin saattoi väliin olla jopa vähän "lääketieteellistä hajua", ainakin suurinpiirtein yleisimpien kulkutautien osalta. Kuitenkin olen nykypäivänäkin joutunut todistamaan, että lääketieteen ja kirurgian tohtori on saattanut haksahtaa väärään diagnoosiin. Ehkä jotkut muutkin? Siten ei voida kovin suurta lääketieteellistä painoarvoa panna kirkonkirjojen kuolinsyyilmauksiin ja ryhtyä analysoimaan niitä nykyaikaisen lääketieteen perspektiivistä.
Siis joistakin kulkutautiepidemioista voidaan tehdä aika luotettavia summittaisia johtopäätöksiä kirkonkirjailmaisujen perusteella. Voi kyllä sattua niinkin, että on saattanut olla yhtä aikaa useampiakin eri kulkutautimuotoja ja muuta samanaikaista vaivaa, jolloin "kuolinsyissä" saattaa olla paljon virheitä, koska näennäisoireet eivät eroa toisistaan.
Muistutan, että kuinkahan moni meistä heti kaukaa ja päältä hoksaa, onko jonkun lähimmäisen vaivojen syynä geeni, virus vai bakteeri!
Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että jotkut sukututkimusharrastajat katsovat jonkin näennäisoireen perimmäiseksi kuolinsyyksi.
Itse olen katsonut ne genealogiassa vähempiarvoisiksi "sivutuotteiksi", jotka voivat usein olla harhaanjohtavia, joiden ylöskirjaamista en pääsääntöisesti harrasta, vaan lähinnä silloin, kun ne kuvastavat jotain aikakaudelleen ja henkilölleen tyypillistä tai ominaista ilmiötä tai ovat elämäntapaa valaisevia sattumia. Siten pääsääntöisesti lähinnä ylöskirjaan tapaturmaiset kuolinsyyt ja tarkan harkinnan jälkeen ilmoitan niistä osan selvityksissäni.
Kaatumatauti on tietysti kiinnostava oireen kuvaus. Voi olla, että huomattava osa sellaisesta oirekuvailusta osoittaa epilepsian olevan kysymyksessä. Kaatumatautikohtauksethan tulevat kaatumatautisen läheisille sangen tutuiksi niin, että niitä on vaikea sekoittaa muuhun. Toisaalta olen alkanut epäillä jonkin verran näitäkin mainintoja kirkonkirjoissa. Niiden mukaan kaatumatauti on ollut erittäin yleinen vaiva. - Herätteenä pohdintaani on, että jos epilepsia on perinnöllinen taipumus, miksi ennen niin yleinen perinöllinen taipumus enää nykyään vain ani harvoin kenellekään periytyy niin, että kaatumatautioireet puhkeavat ilmi?
Itselläni on 1700 -luvun alussa useampi esiäiti, jotka on todistettu "kaatumatautisiksi", mutta vaikka tunnen satojen heidän jälkeläistensä kuolinsyyt, ei joukossa luojan kiitos esiinny kaatumatautisia!
terv Matti Lund
Ote avioliittolaista vuodelta 1929:
11§ Avioliittoon älköön menkö se, joka on mielisairas tai tylsämielinen.
12§ Se, jolla on kaatumatauti, joka ei pääasiallisesti johdu ulkonaisista syistä, tai tarttuvalla asteella oleva sukupuolitauti, älköön menkö avioliittoon, ellei ole siihen saanut tasavallan presidentin lupaa.
Epilepsia oli siis avioliiton este jossakin lainsäädännön vaiheessa.
Kimmo Kemppainen
16.03.14, 13:40
Olen tehnyt saman havainnon. Minun veikkaukseni syyksi on se, että vanhojen aikojen epilepsioista suuri osa johtui synnytyksen yhteydessä saadusta aivovauriosta. Nykyään sellaisia syntyy huomattavasti harvemmin.
Lisäksi oli tietysti muutoin hankittuja epilepsioita, vamma- alkoholi- ja kasvainperäisiä.
Kimmo Kemppainen
Herätteenä pohdintaani on, että jos epilepsia on perinnöllinen taipumus, miksi ennen niin yleinen perinöllinen taipumus enää nykyään vain ani harvoin kenellekään periytyy niin, että kaatumatautioireet puhkeavat ilmi?
Itselläni on 1700 -luvun alussa useampi esiäiti, jotka on todistettu "kaatumatautisiksi", mutta vaikka tunnen satojen heidän jälkeläistensä kuolinsyyt, ei joukossa luojan kiitos esiinny kaatumatautisia!
terv Matti Lund
Itse olen katsonut ne genealogiassa vähempiarvoisiksi "sivutuotteiksi", jotka voivat usein olla harhaanjohtavia, joiden ylöskirjaamista en pääsääntöisesti harrasta, vaan lähinnä silloin, kun ne kuvastavat jotain aikakaudelleen ja henkilölleen tyypillistä tai ominaista ilmiötä tai ovat elämäntapaa valaisevia sattumia. Siten pääsääntöisesti lähinnä ylöskirjaan tapaturmaiset kuolinsyyt ja tarkan harkinnan jälkeen ilmoitan niistä osan selvityksissäni.
Itselläni on 1700 -luvun alussa useampi esiäiti, jotka on todistettu "kaatumatautisiksi", mutta vaikka tunnen satojen heidän jälkeläistensä kuolinsyyt, ei joukossa luojan kiitos esiinny kaatumatautisia!
terv Matti Lund
Toimin samoin kuin Matti, että en kirjaa ylös kirkonkirjoista kuolinsyitä, muuta kuin samastasyystä kuin Mattikin.
Matti, epilepsiaan on nykyään olemassa hyvät lääkkeet eikä se millään tavoin rajoita elämää.
Tietysti niin Sinua kuin minuakin kainuulaisena kiinnostaa tuo epilepsia ihan erityisessä mielessä. Onhan olemassa ihan oma kainuulaisten epilepsia, joka esiintyy lapsilla. Joten, jos kainuulaisten lapsille ilmaantuu epilepsiaa, niin kannattaa tutkia, ettei ole meidän verenperinnöstä johtuvaa.
Kimmo Kemppainen
16.03.14, 13:58
Lääkärit tekevät päivittäin vääriä diagnooseja eikä siinä ole mitään harvinaista, poikkeuksellista tai moitittavaa. Oleellista on se, että missataan mahdollisimman vähän sellaisia vaarallisia sairauksia, jotka olisi voitu hoitaa.
Toisin sanoen: jos potilas todennäköisesti paranee joka tapauksessa spontaanisti, ei kannata panostaa tarkkaan diagnostiikkaan.
Mitä kuolinsyihin tulee, niin mikäli ruumiinavausta ei tehdä, ei tarkka kuolinsyykään usein voi täysin varmasti olla tiedossa. Silti kaikkien vainajien avaamista ei pidetä välttämättömänä.
Kimmo Kemppainen
Kuitenkin olen nykypäivänäkin joutunut todistamaan, että lääketieteen ja kirurgian tohtori on saattanut haksahtaa väärään diagnoosiin. Ehkä jotkut muutkin?
terv Matti Lund
Kimmo Kemppainen
16.03.14, 14:15
Toki nykyäänkin esiintyy myös teeskenneltyjä ja psykogeenisiä kohtauksia. Ne voidaan erottaa aidoista tietyillä kriteereillä, mutta menneisyyden veronkantajilla ei varmasti ole ollut erotusdiagnostiikka hallussa, kun Älvsborgin lunnaat ovat laukaisseet grand malin.
Kimmo Kemppainen
Kaatumatauti on tietysti kiinnostava oireen kuvaus. Voi olla, että huomattava osa sellaisesta oirekuvailusta osoittaa epilepsian olevan kysymyksessä. Kaatumatautikohtauksethan tulevat kaatumatautisen läheisille sangen tutuiksi niin, että niitä on vaikea sekoittaa muuhun. Toisaalta olen alkanut epäillä jonkin verran näitäkin mainintoja kirkonkirjoissa. Niiden mukaan kaatumatauti on ollut erittäin yleinen vaiva. - Herätteenä pohdintaani on, että jos epilepsia on perinnöllinen taipumus, miksi ennen niin yleinen perinöllinen taipumus enää nykyään vain ani harvoin kenellekään periytyy niin, että kaatumatautioireet puhkeavat ilmi?
Itselläni on 1700 -luvun alussa useampi esiäiti, jotka on todistettu "kaatumatautisiksi", mutta vaikka tunnen satojen heidän jälkeläistensä kuolinsyyt, ei joukossa luojan kiitos esiinny kaatumatautisia!
terv Matti Lund
Jouni Kaleva
16.03.14, 14:18
Jossain määrin suvun potilastiedoista voi olla myös hyötyä, varsinkin jos haluaa selvittää löytyykö suvussa perinnöllisiä sairauksia kuten dementia, syöpä ja sydänsairauksia jne.
Kaikkia mainitsemiasi aiheutuu sekä geneettisesti että hankitusti (huonot valinnat elämäntavoissa). Näin ollen kausaalinen päättely esipolvissa todetuista sairauksista omaan tautiriskiin on mahdotonta, siten turhaa.
Nyky-Suomessa, kun sydän-ja verisuonitautikuolleisuus on merkittävästi vähentynyt, on enimmäkseen valittavissa kuolinsyykseen dementiaa ja syöpää, joiden esiintyvyys suoraan korreloi elämän pituuteen.
Matti Lund
16.03.14, 14:29
...
Tietysti niin Sinua kuin minuakin kainuulaisena kiinnostaa tuo epilepsia ihan erityisessä mielessä. Onhan olemassa ihan oma kainuulaisten epilepsia, joka esiintyy lapsilla. Joten, jos kainuulaisten lapsille ilmaantuu epilepsiaa, niin kannattaa tutkia, ettei ole meidän verenperinnöstä johtuvaa.
Hei sen verran tarkennusta Sinulle, että kun meillä on yhteisiä kainuulaisia juuria, niin niistä ei ollut omakohtaisessa toteamuksessani kysymys, eli tuntemani tapaukset olivat isänpuoleisista esiäideistä Etelä-Pohjanmaalla. Kainuulaiset juureni, joissa on yhteisiä kanssasi, ovat äitini isän puoleisia juuriani.
Toisaalta olen kyllä pannut merkille, että Kainuussa esiintyi muinoin ns. kaatumatautia yhtä paljon kuin muinaisella Etelä-Pohjanmaallakin, vaikka niiden keskinäinen geneettinen yhteys on sangen kaukainen, tai siis ainakin omien juurteni alueella sikäläisissä rantapitäjissä, joille savolaisekspansio heikosti ulottui.
Toisaalta epilepsialle aivotoiminnan häiriöinä on katsottu olevan useita toisistansa riippumattomia perimmäisiä syitä, joista genetiikka muodostaa yhden osa-alueen.
Ajattelin joskus, että kun esipolvissani tunnistamani kaatumatautiset olivat yksinomaan naisia, saattaisi taustalla olla geneettinen taipumus. Toisaalta yhdeksi ryhmäksi epileptikkoja on todettu synnyttäneet naiset, joilla oireet ovat puhjenneet raskauden aikana tai sen jälkeen. Yhden vuonna 1695 syntyneen esiäitini tapaus tuli ilmi käräjillä, kun hän oli kaatunut pienokaisensa päälle ja tämä oli kuollut. Hän valitti kyynelissä kuten miehensäkin epäonnisesta kaatumatautikohtauksesta ja kaikki todistajat naapurustosta tiesivät tästä kaatumataudista. Tällaisia kuolemansyyn tutkintoja löytyy tuomiokirjoista aika paljon. Tämä yksi juuri tällainen tapaus oli siis omakohtainen.
Mihin tämä esiäitini kuoli, jää arvoitukseksi. Kuolinaikakaan ei ole tarkasti tiedossa, mutta hautaus adventtisunnuntaina vuonna 1732 on tiedossa kirkontileistä, muttei siis tietoa siitä, mihin olisi kuollut.
Tuomiokirjoista kyllä ilmenee jonkin verran kaatumatautisten kuolinsyyn tutkintoja, sillä olivathan useat kaatumatautiset kuolleet tapaturmaisesti, kun kaatumatautikohtaus oli niihin syihin johtanut ja piti saada selvyys, että uhri oli kaatunut kohtalokkaan pahasti itsestään eikä kenenkään työntämänä tai lyömänä.
terv Matti Lund
Matti Lund
16.03.14, 14:58
Toki nykyäänkin esiintyy myös teeskenneltyjä ja psykogeenisiä kohtauksia. Ne voidaan erottaa aidoista tietyillä kriteereillä, mutta menneisyyden veronkantajilla ei varmasti ole ollut erotusdiagnostiikka hallussa, kun Älvsborgin lunnaat ovat laukaisseet grand malin.
Kimmo Kemppainen
Joo, hajusuola taisikin olla 1800 -luvun yleisimpiä parantajia.
Tämä "taudinkuva" on myös pohdinnanarvoinen tekijä. Varsinkin 30 -vuotisen sodan aikaisissa ruotustusluetteloissa kaatumatauti on vaikeasti käsitettävän yleinen vika vanhemmissa miehissä. Hirvittävän moni näyttää jatkuvasti kaatuilevan ennakkoon kotonaan, vaikka velvollisuutensa oli kaatua vasta Saksanmaalla. Ainakin pohjalaiset olivat valmiita uhrautumaan ennemminkin kotiseuduillaan kotikontujensa puolesta. Sellainen isänmaallisuus, että esimerkiski mennään kaatumaan Hitlerin puolesta Kaukasukselle, on nuorempi ilmiö. Pohjalainen uhrautui vielä 1700 -luvulla enemmäm kotikontunsa kuin Ruotsin puolesta.
Edellisellä halusin pohjustaa sitä, että vaikka militaristisessa propagandassa 30 -vuotisen sodan hakkapeliitat on kohotettu koko valtakunnan sankareiksi, sitä he tuskin todellisuudessa olivat, vaan enemmänkin kotikonnuiltaan poisriistettyjä sijaiskärsijöitä (vaikkakin syyllistyivät hirmuisiin julmuuksiin vieraalla maalla). Sitä taustaa vastaan olisi taas ymmärrettävämpää käsittää suuri kaatumatautisten määrä: taisi osaa huipata ihan muuten vaan, eli ei motivoiduttu niin helposti lähtemään sotaretkelle Saksanmaalle, ei ainakaan siinä määrin, että pienet huimaukset siinä rytäkässä unohtuisivat, kun ei oikein käsitetty, mitä uhkaa kotikonnuille oikein saksalaisista oli.
terv Matti Lund
Kimmo Kemppainen
16.03.14, 15:24
Tässä vast'ikään keräsin tuomiokirjoista jalasjärveläisen Tuomas Sakariaanpoika Koukon (k. 1706) epilepsian vaiheita. Tautiin liittyi aggressiivisuutta lähiomaisia kohtaan mutta toisaalta myös alkoholin käyttöä. Kuolema seurasi muutaman vuoden sisällä, 56-vuotiaana.
Taudin vaiheista on saatavilla yllättävän paljon tietoa, mutta on vaikeaa sanoa, oliko taustalla kasvain vai pelkkä viina vai jotakin vielä muuta.
Kimmo Kemppainen
Mielenkiintoista ja monimutkaista keskustelua. Äidinäitini kuoli Törnävän mielisairaalassa vuonna 1941. Soitin ko. sairaalan ylilääkärille vuonna 2003 kysyäkseni tietoja mummostani. Ystävällinen, nyt jo eläkkeellä oleva lääkäri, sanoi, että kuolleenkaan henkilön tiedot eivät ole julkisia, mikä on sinänsä hieno asia.
Haluaisin korostaa, että en ole kiinnostunut hänen sairaudestaan sen tarkemmin. Ainoa minkä haluaisin selvittää, kauanko hän on joutunut
sairaalassa olemaan.
Itse valmistuin alalle 70-luvulla ja vanhimmat hoitajat siellä oli ollut talossa 30-40v. Valitettavasti kaikki potilaat eivät olleet mielisairaita vaan mm epileptikoita tms. Mitä kauemmas ajassa mennään sitä herkemmin henkilöt saattoivat päätyä mielisairaalaan, kuka mistäkin syystä.
Salassapitovelvollisuus on todella tiukkaa psykiatrisella puolella, ja mielestäni ihan ok, niin tänä päivänä kuin 50 v sitten. Itsekään, harrastavana sukututkijana, en halua kirjata tietoja jälkipolville kaikista sairauksista.
Salassapitovelvollisuus on todella tiukkaa psykiatrisella puolella, ja mielestäni ihan ok, niin tänä päivänä kuin 50 v sitten. Itsekään, harrastavana sukututkijana, en halua kirjata tietoja jälkipolville kaikista sairauksista.
Ok se on, että on salassapitovelvollisuus.
Mutta yleisesti ajatellen, eikö sairauksiin suhtautumisessa ole kummallisia piirteitä? On aika sattumanvaraista, sairastuuko joku vaikka verenpainetautiin tai mielisairauteen. Verenpainetaudista kerrotaan sitä peittelemättä, mutta mielisairaudesta kertomista vältellään. Aiemmin oli syöpäkin sellainen, josta vaiettiin, edes nimeä ei uskallettu sanoa, kuiskaten sanottiin luotettavalle henkilölle, että on se "paha tauti". Nyt syöpää ei kai enää häpeillä. Ehkä mielisairauksiinkin suhtautuminen muuttuu joskus avoimemmaksi.
Marjatta
Oikeassa olet, mutta tuo " mielisairaus"- diagnoosi tuli ennenmuinoin lähes kaikille jotka poikkesivat normaali käyttäytymisestä, ja sehän oli perheelle häpeä.
Kirkonkirjoissakin, kuten tiedät, on mainintaa mm vähä-älyinen tms, joka ei yhtään kerro vielä millainen sairaus tai vaiva henkilöllä on ollut.
Tänä päivänä ei onneksi käytetä enään mielisairas-sanaa niin paljon ja on hyvin tarkat kriteerit sillekkin kenestä käytetään diagnoosia " mielenterveyshäiriö."Nykyään nuoret mielenterv ongelmaiset puhuvat kyllä ihan avoimesti " sairaudestaan."
Aiemmin mielisairas tai vajaaälyinen ei ollut pelkästään häpeä perheelle/ suvulle, vaan se oli mm pelottavaa ja valitettavsti hoitona oli vain laitokseen sulkeminen;(
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.