Maahenkeä: maatilaperimyksestä ja perintöoikeudesta luopumisesta

[kkylakos]

Eilen ilmestyi Ennen ja nyt -verkkolehdessä Mia Korpiolan kolumni Maahenkeä: maatilaperimyksestä ja perintöoikeudesta luopumisesta entisajan suomalaisessa maatalousyhteiskunnassa (http://www.ennenjanyt.net/?p=796) . Hieno teksti, jota suosittelen luettavaksi kaikille sukututkijoille.

[M.Sjostrom]

Korpiolan väitteissä ja paatoksessa on kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva puute ja virhe.
Dosentti Korpiola tuossa nimittäin jättää mainitsematta ja huomiotta, että ilmiön kannalta tärkeiden vuosisatojen (noin 1600..1900) lävitse, valtaosa noista maatiloista ei ollut perheiden jaettavissa olevaa omaisuutta, vaan kruununomaisuutta johon tilanpitoa jatkamaan kykenevillä perheenjäsenillä oli perinnöllinen asumisoikeus ja käyttöoikeus.

miksi tärkeät vuosisadat nämä: jos ylipäänsä joskus, niin lähinnä vain 1700..1900 viljeltävissä oleva maapinta-ala Suomessa oli mennyt niin niukaksi resurssiksi että jo voidaan puhua tarpeesta olla jakamatta maita elinkelvottomiksi silpuiksi. Ennen 1700 tienovia, Suomessa oli vielä niin paljon maata ja autioituneita viljelyksiä, että ne olivat enemmänkin otettavissa olevia kuin kenellekään viljelijäksi kykenevälle kovin niukkoja ja saavuttamattomissa olevia. Niinpä ainakin 1700-luvulle saakka suomalaiset viljelijäperheet vielä käytännössä jakoivat viljelyksiään, ja/tai naapurustosta löytyi hylättyä maata niin että melkein jokaiselle seuraavan sukupolven perheelle riitti omansa.
Me tiedämme, että vasta 1750..1800 tienovilta, tilattoman väestön lukumäärä maaseudulla alkoi kasvaa valtavaksi ja esimerkiksi ylittää tilallisväestön lukumäärän.

Vuonna 1700 ja sen jälkeen, vain harva suomalainen maatila oli verotila eli perintötila. On etenkin oikeustieteilijän syytä kiinnittää huomio siihen, että vain sellaisiin saattoi ylipäänsä kohdistua perintöoikeuden osana oleva vaatimus jakamiseksi perillisille.

Valtaosa tiloista oli kruununtiloja, joihin viljelijällä ei ollut omistusoikeutta. Miksi oikeustietelijä haluaa että sellaiset tilat saisi jakaa viljelijän perillisten kesken vaikka jako aiheuttaisi elinkelvotomuutta.... tätä ihmettelen. Onko sama oikeustieteilijä tänä päivänä vaatimassa vuokra-asunnon periytymistä vuokralaisen perillisille, ja jaettavaksi heille...

Vasta 1800-luvun loppupuoliskolla yleistyi hyvin laajaksi kruununtilojen lunastaminen viljelijänsä omistukseen.

Kun tilat olivat kruununtiloja:
Kruununtiloja johdettiin veronsaajan näkökulmasta. Veronsaajalle tärkeintä oli maatilan elinkelpoisuus. Elinkelpoisen maatilan siirtymisen veronsaaja salli (tapaoikeudellisena sallimisena) yhdelle tai useammalle viljelytyöhön kykenevälle perilliselle, kunhan nämä kykenivät yhteistyöhön keskenään. Tämäkin on aika iso myönnytys. Nykyään ei vuokralla olevaa resurssia (vaikkapa vuokra-asuntoa) mitenkään itseoikeutetusti vuokransaaja siirrä vuokralaisvainajan lapselle.

Se että kruununtilan viljelijän perilliset eivät perineet omistusoikeudella muuta kuin kyseisen kuolleen viljelijän irtaimen omaisuuden, ei ole outo eikä lähtökohtaisesti moitittava asia. Se irtain (tai sen arvo) tyypillisesti jaettiin laillisten perillisten kesken. Sellaisen irtaimen omaisuuden lainmukainen jakoarvo oli tyypillisesti juuri sellainen joista tuossa kirjoituksessa sanotaan että ei vastannut osuutta maatilan arvosta. Kirjoittaja Korpiolan näkemyksen ongelma on, että hän haluaa 'vuokralla' olevan omaisuudenkin jaettavaksi kuin omistuksen, kun omistettua varallisuutta kuitenkin oli vain irtain ja se irtain tyypillisesti jaettiin.

Hyvin tyypillisesti minkä tahansa perheen asema kruununtilalla oli syntynyt niin, että heidän esivanhempansa oli päässyt viljelijäksi autiolle viljelykselle. Ilman että oli maksanut sitä yhtään mitään tai juuri mitään.
Tällaisiako maaresursseja sitten pitäisi kohdella suvun ensimmäisen, eli 'anastajan' (valtaajan), perillisten omana omaisuutena.... ja uhrata niiden elinkelpoisuus vain sen takia että jokainen perillinen saisi palan silppua, vaikka olisi kuinka yhteistyökyvytön tai työkyvytön.
Maa oli silloin tärkein tuotantoväline, resurssi, siis ratkaiseva elintarvikkeiden lähde, ja 1700-luvulta lähtien niukka resurssi.
Tuskinpa sellaista maata on syytä kohdella kenenkään perintöomaisuutena, ennen kuin siitä on maksettu asiallinen hinta.

Mitä tapahtui kun kruununtiloista sata vuotta sitten tuli perintötiloja?
Kun kruununtila oli lunastettu viljelijänsä omistukseen, ja tämä kuoli, tyypillisesti 1900 tienovilla tai sitä seuraavina vuosikymmeninä,
niin sellaiset tilat sitten tyypillisesti silputtiin perillisten kesken. Syntyi elinkelvottomia tai lähes elinkelvottomia tiloja. Pientilallisongelma, ja se oli suurimmillaan 1900-luvun puolivälin vuosikymmeninä. Tilanne oli hyvin kestämätön. Siitä ja samanaikaisesta laajasta teollistumisesta seurasi mm nk maaltapako, joka sitten aiheutti aika levottomia kaupunkioloja 1960- ja 1970-luvuilla.
Kaiken kaikkiaan, suomalaisten maatilojen mittava muuttuminen jaettaviksi perintötiloiksi vuotta 1900 ympäröivinä vuosikymmeninä, on ollut eräistä näkökulmista järkyttävimpiä typeryyksiä mitä on tehty. Ja jollei maatalous olisi koneistunut ja tehostunut aivan valtavasti ja elintarviketuonti kasvanut rajusti nykyisen kaltaiseksi, se muutos ja seurannaisvaikutukset olisivat muun muassa voineet tuhota yhteiskuntamme ja aiheuttaa nälänhätätilanteita.

Mutta tätähän oikeustieteilijä ei osannut nähdä. Vaan ohittaa tiedot omistusoikeudesta ja vaatii perinnönjakoa ei-omistajien lapsille.


-juu, taisinpa kirjoittaa vastakolumnin. Poleemisuutta minulta. Jyrkkiä vastanäkemyksiä.

[pietheik]

M Sjostrom on oikeassa, mutta viimeisessä kappaleessa hän vetää mutkat suoriksi. Ainakin Länsi-Suomessa pientilat syntyivät torpparilaitoksen seurauksena, !800-luvun lopussa oli torppia oli moninkertainen määrä perintötaloihin verrattuna. Torppien lunastukset ja tilojen palstoituksen mahdollistaminen 1910-25 ja sitten siirtolaisasutus ja rintamamiestilat synnyttivät 1960-luvulla elinkelvottomaksi osoittautuvien tilojen suuren määrän. Toki perintötilojakin jaettiin perillisten kesken, mutta näin syntyneiden pientilojen määrä oli vain pieni osa kokonaismäärästä.

[M.Sjostrom]

Joillakin laajoillakin läntisen Suomen alueilla, kartanoiden lukumäärä oli suuri ja omistama pinta-ala oli niin laaja, että torppareista syntyi jopa suurempi osa niiden alueiden pientilallisongelmaa.
Mutta itäisessä Suomessa ja kaakkoisessa, kartanoita ei ollut niin paljon eikä niiden omistama pinta-ala ei ollut niin hallitseva. Siten perintötilojen silppuaminen lukuisille perillisille on ollut merkittävä osa pientilallisongelman syntyä.

Tästä kartano-torppari -seikasta päästäänkin seuraavaan idealistiseen lisäkritiikkiin Korpiolan kolumnia vastaan: Kun kartanoiden torpat olivat kartanoiden omaisuutta ja torppareilla vain vuokralla, ja nämä eivät ensin olleet edes oikeutettuja lunastamaan niitä, eivätkä tietenkään saaneet jättää perillisilleen torpan maita jaettuina, ja lopultakin saivat ostaa vain pieniä paloja eivätkä elinkelpoisia,
sillä kartanoiden omistusoikeutta kunnioitettiin lainsäädännössä niin paljon,
niin ei kolumnisti Korpiola ole oikein tasapuolinen eikä omistusoikeuden suhteen johdonmukainen edelleenkään,
jos Korpiola pitää, niin kuin kolumnissaan, perintöoikeudellisena epäkohtana, että kruunun omistamia kruununtiloja ei saanut jakaa silpuksi kaikille perillisille.

Kun oli ensin 1900-luvun alkupuoliskon verran nähty, mihin silppuava perintöoikeus johtaa ennemmin tai myöhemmin kaikki maatilat, niin sitten lainsäätäjä ryhtyi 'imperiumin vastaiskuun' elinkelpoisuuden suuntaan ja sääti käyttöön tiettyjä oikeuksia sukupolvenvaihdokseen maatiloilla ja säännöksiä joilla niissä tilanteissa osaksi syrjäytettiin perintöoikeus. Ja nykyään sitten maatilan jatkaja hyvin usein joutuu isohkoihin velkoihin pitkäksi aikaa sen johdosta että ottaa sukupolvenvaihdoksessa vastaan maatilan viljeltäväkseen.
Mutta elinkelpoisuutta ei kovin hyvin onnistuta pelastamaan vieläkään. Niinpä, jos olisimme yhtä riippuvaisia yhä kotimaisesta elintarviketuotannosta, tuo silppuava perintöoikeus olisi jo johtanut muutamaan nälänhätään tms näinä vuosikymmeninä.

[AnttiYR]

Kruununtiloja saattoi olla enemmistö koko Suomi huomioiden.
Nykyisen Ilmajoen alueella oli kuitenkin 1700-luvun alussa, ennen Isovihaa vain 6 kruununtilaa. Näistä kaikista oli tullut kruununtiloja verorästien myötä.
Monet näistä kylläkin myöhemmin 1700-luvulla lunastivat talot perintötaloiksi.

Terveisin Antti

[jukkaukkola]

Joillakin laajoillakin läntisen Suomen alueilla, kartanoiden lukumäärä oli suuri ja omistama pinta-ala oli niin laaja, että torppareista syntyi jopa suurempi osa niiden alueiden pientilallisongelmaa.
Mutta itäisessä Suomessa ja kaakkoisessa, kartanoita ei ollut niin paljon eikä niiden omistama pinta-ala ei ollut niin hallitseva. Siten perintötilojen silppuaminen lukuisille perillisille on ollut merkittävä osa pientilallisongelman syntyä.

Tästä kartano-torppari -seikasta päästäänkin seuraavaan idealistiseen lisäkritiikkiin Korpiolan kolumnia vastaan: Kun kartanoiden torpat olivat kartanoiden omaisuutta ja torppareilla vain vuokralla, ja nämä eivät ensin olleet edes oikeutettuja lunastamaan niitä, eivätkä tietenkään saaneet jättää perillisilleen torpan maita jaettuina, ja lopultakin saivat ostaa vain pieniä paloja eivätkä elinkelpoisia,
sillä kartanoiden omistusoikeutta kunnioitettiin lainsäädännössä niin paljon,
niin ei kolumnisti Korpiola ole oikein tasapuolinen eikä omistusoikeuden suhteen johdonmukainen edelleenkään,
jos Korpiola pitää, niin kuin kolumnissaan, perintöoikeudellisena epäkohtana, että kruunun omistamia kruununtiloja ei saanut jakaa silpuksi kaikille perillisille.

Kun oli ensin 1900-luvun alkupuoliskon verran nähty, mihin silppuava perintöoikeus johtaa ennemmin tai myöhemmin kaikki maatilat, niin sitten lainsäätäjä ryhtyi 'imperiumin vastaiskuun' elinkelpoisuuden suuntaan ja sääti käyttöön tiettyjä oikeuksia sukupolvenvaihdokseen maatiloilla ja säännöksiä joilla niissä tilanteissa osaksi syrjäytettiin perintöoikeus. Ja nykyään sitten maatilan jatkaja hyvin usein joutuu isohkoihin velkoihin pitkäksi aikaa sen johdosta että ottaa sukupolvenvaihdoksessa vastaan maatilan viljeltäväkseen.
Mutta elinkelpoisuutta ei kovin hyvin onnistuta pelastamaan vieläkään. Niinpä, jos olisimme yhtä riippuvaisia yhä kotimaisesta elintarviketuotannosta, tuo silppuava perintöoikeus olisi jo johtanut muutamaan nälänhätään tms näinä vuosikymmeninä.

Moro.Täällä Muhoksellapa ne isännät oli viisaita 1910-luvulla ,kun möivät 13 perintötilaa yhdelle jolla oli rahaa tarpeksi kehittää tilan tuotantoa omalla rahoituksella ,eikä velalla kuten nykyään ,13 tilasta tuli 1 ,kokoluokaltaan 12.6 mtl kruununtila ,tähän sitten myöhemmin tehtiin 3 vesivoimalaitosta ja muu nykyinen kunnan verotulopohja(jos tuota ei olisi tapahtunut ,niin täällä luultavasti olisi n,10000 lehmää enempi kuin nykyisin ).
Linkki tapahtumaan : maakirja 1905 Perttula 2 (http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=22918851)

t. n.100 ha viljelevä ,eikä tämäkään Eu:lle tunnu riittävän tulevaisuudessa .

[Seija Randell]

Minä vastaan nyt sen mukaan, mitä olen näistä asioista oppinut tietämään maanomistushistoriasta lukemalla, Salon seudun rippikirjoja katsomalla, tekemällä muistiinpanoja Halikon lainhuutokortistosta ja tekemällä tiivistelmän Halikon maakirjasta vuodelta 1875.
On totta, että suurin osa tiloista oli kruununtiloja, rälssitiloja (täällä lähinnä pitäjän pohjoisosassa ja Joensuun ja Viurilan kartanoiden lähellä). Talonpoikaisista tiloista seitsemän säilytti koko ajan veroluontonsa. Kruununtiloja sitten alettiin lunastaa omaksi 1700-luvun loppupuolelta alkaen ja täällä melkein kaikki oli lunastettu 1850 mennessä. Rälssitiloja saatiin ostaa omaksi 1800-luvun loppupuolella.
Tiloja viljeltiin jonkin verran jaettuina, ilman lohkomisiakin. Mutta minusta oli pikemminkin niin, että saman kylän tiloja alettiin yhdistää 1800-luvun lopulla aika paljon. (Siihen aikaan sentään myytiin naapurille.) Voisin luetella ison määrän näin syntyneitä isoja tiloja.
Minun käsitykseni täältä on, että suuri osa torpista hävisi ja maita alettiin viljellä talosta käsin. Täällä oli jälkeläisillä uusia toimeentulomahdollisuuksia.
Toki niitä torppiakin itsenäistyi, näyttää olleen jonkinmoinen vapaaehtoisen itsenäistämisen henkikin.
Minusta kaikkein eniten pieniä tiloja syntyi asutustoiminnan kautta, mutta olivathan ne usein osa-aikatiloja jo silloin. Ja niin nurinkurista tämä on ollut, että tilakoon suurentumista rajoitettiin 60-70-luvulla; ei saanut esim. 50 peltohehtaarin tila ostaa aikoinaan erotettua asutustilaa takaisin. Maanostolupa oli käytössä vielä ainakin 80-luvulla.
Sanoisin myös, että omasssa suvussani olen huomannut, että useinkin vanhimmalle pojalle ostettiin uusi talo. Ikäerohan saattoi olla sellainen, että vanhemmat olivat vielä nuoria. Ei se perintötilallakaan aina ollut niin, että vanhin poika sai talon ja muut ei mitään.

[Heikki Jokipii]

Jatkan tässä aiheessa kysymykselläni, jota ei välttämättä huomata tuolta Baltia-osastolta, eli viittaan tähän puheenvuorooni siellä. (http://suku.genealogia.fi/showpost.php?p=237520&postcount=20)

Eli voiko lapseton leski olla "perillinen"? Kyse on 1600-luvusta. Kylläkin aatelisista.

[Pekka Hiltunen]

Jatkan tässä aiheessa kysymykselläni, jota ei välttämättä huomata tuolta Baltia-osastolta, eli viittaan tähän puheenvuorooni siellä. (http://suku.genealogia.fi/showpost.php?p=237520&postcount=20)

Eli voiko lapseton leski olla "perillinen"? Kyse on 1600-luvusta. Kylläkin aatelisista.

Reduktiopäätöksissä on tietääkseni säännöllisesti käytetty monikkomuotoa, sillä jo päätöksen tiedoksi saattamisen aikana on väki voinut ehtiä lisääntyä, eikä toisaalta Kaarle X tai XI tai heidän hoviväkensä ole voineet olla tietoisia reduktion kohteeksi joutuneitten jälkeläisten lukumäärästä edes päätöksentekohetkellä. Leskellä ei ollut perintöoikeutta ja siksi hänellä oli hallussaan huomenlahja. Ilman itselleen osoitettua läänitystä lapseton leski on ehkä voinut saada elinikäisen hallintaoikeuden leskeydyttyään - ja senkin kai vain erillisellä hakemuksella. Vanhempaan Johan Brakeliin ei reduktio kai mitenkään voi liittyä, kun hän on ehtinyt kuolla ennen Kristinan syntymää.

Jos tila aputiloineen on säilynyt autuaan Johan Brakelin (siis nuoremman) nimissä neljännes vuosisadan ajan, on kai ilmeistä, että vainajalla oli yksi tai useampia perillisiä. Jos Anna Wachmestare oli aateliton, olisi reduktio ollut tarpeeton ilman Johan Barakelin jälkeläisiä. Tässä tapauksessa Brakelilla olisi täytynyt siis olla perillisiä aiemmasta aviostaan jonkun aatelissäätyisen kanssa (jollei sitten ollut hallitsijalta anottua erillistä lupaa epäsäätyiseen avioon).

30-vuotinen sota päättyi 1648. Kuoliko Johan Brakel nuorempi todellakin 1651 vai todettiinko hänet vain kuolleeksi (eli sodassa kadonneeksi)? Kuningatar Kristina jakeli auliisti läänityksiä ja aatelisarvoja sodassa taistelleille Baltian-aateleille ja jopa talonpojille, ja näitä läänityksiä sitten jouduttiin ottamaan takaisin kruunulle veroa maksaville tilattomille jaeltaviksi, kun sodassa ansioituneitten aateliset perilliset tulivat täysi-ikäisiksi. Kristinan lyhyen hallituskauden aikana Ruotsin aatelisten lukumäärä oli enemmän kuin kaksinkertaistunut.

Aateliin kuulumattomilla leskillä ei tietenkään voinut olla perintöoikeutta hallitsijan omistuksissa olleisiin kruununtiloihin. Joskus kuitenkin tila on voinut säilyä suvussa muutamien polvien ajan, mutta esim. Varsinais-Suomesta löytyy vain kourallinen taloja, jotka ovat olleet saman suvun hallussa vuosisatoja aina 1500-luvun alusta asti tähän päivään, mutta sellaisiakin taloja tosiaan on olemassa. Ehkä varmin tapa säilytää talo oli sen muodostaminen ratsastaloksi: kun isäntä itse ratsasti tilaansa tai varusti ratsukon, välttyi se yleensä muuttamiselta rustholliksi tai sotilasvirkataloksi.

PH

[Heikki Jokipii]

Isot kiitokset, Pekka Hiltunen, tästä perusteellisesta vastauksesta!

Koska kuitenkin asia menee niin sanoakseni henkilökohtaisuuksiin, eli ko. henkilöitä koskeviin yksityiskohtiin, päätin kuitenkin palauttaa keskustelun sinne, mistä se tulikin (eli Armfelt-keskusteluun Baltia-osastolla).