Heinäkuun viides päivä - Den femte juli

[Hela]

Tämä J.L Runebergin runo on ylistyslaulu Suomen kesäiselle luonnolle ja kaikille niille, jotka ovat sodassa antaneet henkensä Suomen puolesta.

Kun muutama vuosi sitten 5.7. kirjoitin eräällä keskustelupalstalla, että tämä päivä on tuon iki-ihanan runon johdosta minulle juhlapäivä, sain ”kansallismieliseltä” taholta osakseni parjaustulvan, joka ei tahtonut loppua ollenkaan. Siinä saivat osansa myös Joachim Duncker ja J.L.Runeberg.

Onneksi nimensuomentamiskysymyksen nykyinen vaihe osoittaa, että suuri osa suomenkielisistä sukututkijoista on säilynyt vapaana ideologisesta tartunnasta. Tänään on sopiva päivä kiinnittää heidän huomiotaan siihen, että Svenska Litteratursällskapetin arkistossa säilytetään laajaa ja vähän tunnettua Dunckerin sukuarkistoa. Se sisältää valtavan määrän tietoa paitsi Suomeen Saksasta 1660 tulleesta Duncker-suvusta myös lukuisista muista Suomessa eläneistä Duncker-nimisistä henkilöistä.

Henrik Impola

[Kimmo Kemppainen]

J.L.Runeberg kuuluu minunkin lempirunoilijoihini. Hänenkin mielestään suomalaisella talonpojalla tuli olla suomalainen nimi.

"Högt bland Saarijärvis moar bodde
bonden Paavo på ett frostigt hemman,
skötande dess jord med trägna armar;
men av Herren väntade han växten."

Saarijärven kirkonkirjassa varmasti olisi lukenut Pål.
Kimmo Kemppainen

[Hela]

J.L.Runeberg kuuluu minunkin lempirunoilijoihini. Hänenkin mielestään suomalaisella talonpojalla tuli olla suomalainen nimi.

"Högt bland Saarijärvis moar bodde
bonden Paavo på ett frostigt hemman,
skötande dess jord med trägna armar;
men av Herren väntade han växten."

Saarijärven kirkonkirjassa varmasti olisi lukenut Pål.
Kimmo Kemppainen

Runeberg käytti kirjailijan vapaudella runossaan epävirallista puhuttelunimeä. Virallisissa yhteyksissä hän olisi käyttänyt väestörekistereihin merkittyä nimeä Pål, jos hänen runohahmollaan olisi ollut vastine todellisuudessa. Mitään muuta menettelyä ei siihen aikaan tunnettu.

Vaatimus, että ”suomalaisella talonpojalla tulee olla suomalainen nimi”, olisi ollut Runebergille mahdoton. Hänen asenteensa kansaan nähden oli päinvastainen kuin Snellmanin ja kumppanien, se oli myönteinen ja kunnioittava. Hänen aikanaan ei vielä ollut keksitty rasistista perustetta, jonka mukaan ruotsinkieliset nimet olivat suomalaiselle rahvaalle liian ”hienoja”.

Henrik Impola

[Kimmo Kemppainen]

Kuitenkin voin osoittaa, että jo 1700-luvulla virallisissa yhteyksissä käytettiin kuin käytettiinkin suomenkielisiä nimimuotoja silloin, kun tilaisuuden kieli oli suomi. Tämä ilmiö näkyy niissä tapauksissa, joissa paperit poikkeuksellisesti laadittiin suomeksi (pappi luki virallisen suomenkielisen tekstin suoraan paperistaan).

Väitin, että Runebergin mielestä suomalaisella talonpojalla tuli olla suomalainen nimi.

Sitähän en lainkaan väittänyt, että motiivina oli rasismi ja ruotsalaisten nimien koettu hienommuus.

Siis:

Miksi tämä näkökulma oli kuitenkin tarpeellista tuoda esille?

Liittyykö tämä aikaisempaan puheeseen "ideologisesta tartunnasta"?

Onko omakielisiään nimiä lainkaan mahdollista käyttää joutumatta tällaisen epäilyn alaiseksi?

Kimmo Kemppainen




Runeberg käytti kirjailijan vapaudella runossaan epävirallista puhuttelunimeä. Virallisissa yhteyksissä hän olisi käyttänyt väestörekistereihin merkittyä nimeä Pål, jos hänen runohahmollaan olisi ollut vastine todellisuudessa. Mitään muuta menettelyä ei siihen aikaan tunnettu.

Vaatimus, että ”suomalaisella talonpojalla tulee olla suomalainen nimi”, olisi ollut Runebergille mahdoton. Hänen asenteensa kansaan nähden oli päinvastainen kuin Snellmanin ja kumppanien, se oli myönteinen ja kunnioittava. Hänen aikanaan ei vielä ollut keksitty rasistista perustetta, jonka mukaan ruotsinkieliset nimet olivat suomalaiselle rahvaalle liian ”hienoja”.

Henrik Impola

[Nedergard]

Jos nuo suomenkieliset nimet kiinnostavat, niin kannattaa vilkaista esim. Lizeliuksen suomenkielisiä kirkonkokousten pöytäkirjoja (http://kotus.fi/korpus/vks/meta/lizelius/liz1761_rdf.xml). Siellä suomen- ja ruotsinkieliset nimet ovat onnellisessa sekasotkussa:

"Kila Kalluxen poika Matti ja Lepistön Sepän poika Johan"
"Sairisten Hannulan Yrjä Christerin pojan hauta"

Pikaisella selauksella Lizelius näyttää käyttäneen pääasiassa ruotsinkielisiä muotoja, vaikka teksti onkin suomeksi.

[Hela]

Keskustelu rasismista pääsi syntymään vahingossa, kun lyhyesti viittasin ideologiseen tartuntaan. Tarkoitin vain todeta, että olen ilokseni tavannut tällä foorumilla sukututkijoita, jotka ovat vapaita ns. suomalaiskansallisesta historiankäsityksestä ja siihen liittyvistä rasistisista tendensseistä, mm. nimensuomennoksista.

Rasismin kitkeminen pois sukututkimuksesta on liian suuri ja liian vakava asia käsiteltäväksi tällä foorumilla. Se tehtävä kuuluu Suomen Sukututkimusseuralle ja viime kädessä valtiovallalle. Omalta osaltani lopetan keskustelun siitä tähän ja jatkan konkreettisten sukututkimusasioiden seuraamista.

Vastaan kuitenkin Kimmo Kemppaiselle: ”Omakieliset” (suomenkieliset) etunimet tulivat väestörekistereihin vuoden 1863 kieliasetuksen jälkeen. Niiden laillisuus on kuitenkin ensimmäisten vuosikymmenien osalta kyseenalainen, koska nimet muutettiin kirkonkirjoihin asianomaisilta mitään kysymättä ja monesti – kenties suurimmaksi osaksi – vastoin heidän tahtoaan.

Henrik Impola

[Matti Lund]

Keskustelu rasismista pääsi syntymään vahingossa, kun lyhyesti viittasin ideologiseen tartuntaan. Tarkoitin vain todeta, että olen ilokseni tavannut tällä foorumilla sukututkijoita, jotka ovat vapaita ns. suomalaiskansallisesta historiankäsityksestä ja siihen liittyvistä rasistisista tendensseistä, mm. nimensuomennoksista.

Rasismin kitkeminen pois sukututkimuksesta on liian suuri ja liian vakava asia käsiteltäväksi tällä foorumilla. Se tehtävä kuuluu Suomen Sukututkimusseuralle ja viime kädessä valtiovallalle. Omalta osaltani lopetan keskustelun siitä tähän ja jatkan konkreettisten sukututkimusasioiden seuraamista.

Vastaan kuitenkin Kimmo Kemppaiselle: ”Omakieliset” (suomenkieliset) etunimet tulivat väestörekistereihin vuoden 1863 kieliasetuksen jälkeen. Niiden laillisuus on kuitenkin ensimmäisten vuosikymmenien osalta kyseenalainen, koska nimet muutettiin kirkonkirjoihin asianomaisilta mitään kysymättä ja monesti – kenties suurimmaksi osaksi – vastoin heidän tahtoaan.

Henrik Impola


Ensinnäkin mielestäni mannermaisen historiantutkimuksen pitkäaikaisessa pääsuuntauksessa kansallistaa tutkimuksen kohteena olevia kaikenlaisia erisnimiä ja niiden saattamisessa kansallisen kielen asuun ei ole "lähtökohtaisesti" mitään rasistista tendenssiä, vaan se on laajasti akateemisessa maailmassa vanhastaan omaksuttu konventio. Sorbonnen yliopiston historian professoritkin ovat niin yleensä tehneet.

Merkkejä tämän konvention murtumisesta on ollut kyllä näkyvillä jo muutaman kymmenen vuoden ajan.

Toinen juttu on sitten se, että kansallisaatteelliset pyrkimykset ovat myös synnyttäneet kansallishenkisiä ääriliikkeitä kuten vaikkapa Saksan kansallis-sosialistisen liikkeen eli natsismin - ja Suomenkin natseja apinoivat ryhmät 1930 -luvulla ja myöhemmin. Ja sitten näissä liikkeissä on harjoitettu rasistista kielipolitiikkaa, koska rasismi on niissä liikkeissä muodostunut erääksi aatteelliseksi peruspilariksi, jonka päälle mm. kielipolitiikkakin on saanut alistua.

Nähdäkseni akateeminen kansallisuuskonventio on syntynyt paljon ennen kansalliskiihkoisten liikkeitten läpimurtoa eivätkä nämä liikkeet ole saaneet käyteainesta akateemisesta kielenkäytöstä, vaan päinvastoin se on ollut niille myrkkyä, jota ne ovat torjuneet, koska kaikenlainen järkipuhe on luonnollisesti ollut omiaan viemään pohjaa pois näitä ääriliikkeitä kannattavilta hämäriltä ja järjettömiltä uskomuksilta kuten vihanlietsonnalta, rasismilta.

Toinen seikka on nyt sekin, että valitettavasti nyky-Euroopassa ja Suomessa on menossa eräänlainen rasismin renesanssi, joka toivon mukaan pian ohitetaan. Toivon ennuste ei ole kuitenkaan hyvä, sillä nykyrasismi saa tulta ja tuulta bensalleen ns. globalisaation sopeutumisongelmien aiheuttamasta epävarmuudesta ja kurjuudesta, mikä vaikuttaa tulleen pitkäaikaiseksi ja pahenevaksi ilmiöksi. Rasismia on aina jonkin verran pysyvästi ja piilevästi, mutta sen esiinnousu ja voimistuminen jossain historian vaiheessa on mielestäni ennen muuta itsetuhoinen ilmiö, joka aina jossain vaiheessa johtaa tappioon ennen muuta kannattajilleen ja omaan perikatoonsa, mutta toivoa sopii, että se ei tällä kertaa aiheuta kovin tuhoa sivullisille, kuten se teki toisen maailmansodan aikaan.

Palatakseni taas itse kielikysymykseen, ennen muuta siinä on nähdäkseni kysymys pitäytyä oikeakielisyyten ja viljellä kullekin kansankielelle ominaisia ilmaisuja ja karsia kansankielistä pois muukalaisuuksia. Kullakin kansankielellä ovat omat murteensa, mutta niistä kehitetyllä yleiskielellä on myös oma murteista aineksensa saanut kielikorva, joka sitten myös yhdistää näitä murteita saman kansankielen alle.

Mitään suurta kansallishenkeä ei tässä tarvita eikä muukalaisvihaa, vaikka jokin rooli niilläkin on joissakin tapauksissa ollut, mutta kun jokin kansanryhmä löytää oman reittinsä ryhmittyä kutakuinkin täysivaltaiseksi kansakunnaksi, aikaisempien vieraitten valtiaitten kieli saattaa tulla koetuksi jonkinlaiseksi ikeeksi.

On esimerkkejä aikaisemman valtiaan kielen vierastamisesta sekä irrottautumisesta siitä heti, kun se mahdollistuu, mutta Euroopassahan on myös useampia tapauksia, joissa kansan syvät rivit ovat omaksuneet sen kielen, jonka pitkäaikainen vallanpitäjä on niille tuonut. Jotkin ikivanhat kansankielet ovat kokonaan kadonneet tai katoamaisillaan englannin, ranskan, saksan ja venäjän tieltä. Lisäksi monissa "valtioissa" on harjoitettu asutuspolitiikkaa, joka on luonut niihin useita vakiintuneita eri kieliryhmiä, usein tämä asutuspolitiikka on ollut myös siirtokuntapolitiikkaa, jossa on luotu samalla jännitteitä eri kansanryhmien välille.


Jos nyt sitten tutkaillaan 1800 -luvun johtavien kansallisten valistusmiestemme asenteita, ei mielestäni tule päätä pahkaa aina uskoa siihen, että he olisivat käyttäneet rotu -sanaa sellaisessa negatiivisessa merkityksessä, jossa jotenkin rasistiset liikkeet tai edes nykyajan arkirahvaskaan sitä käyttävät.

Lähes kaikilla niillä, jotka näkyvästi edistivät 1800 -luvulla kansankielen käyttöä, oli pyrkimyksissään sellaista idealismia, joihin selvä rasismi diskriminointeineen ei istunut. Moni valistusmies oli kyllä jotenkin etäällä rahvaasta, mutta se ei kuvastanut vielä rasististyyppistä epäluuloa rahvasta kohtaan, vaan ennemminkin uskottiin, että yksinkertaisuudestaan huolimatta, rahvaassa oli jaloa ainesta, jota oli paimennettava esiin, ja rahvasta oli suojeltava pahoilta vaikutuksilta.

Mitä sitten lopuksi tulee kielivalintoihin sukututkimuksessa, jossa tietysti erisnimet ovat keskipisteessä, niin ainakin omassa pyrkimyksessäni on sellainen oikeakielisyys- ja reaalisuuspyrkimys, että suomenkielistä kansanryhmää edustavan henkilön nimien esittäminen pitää pyrkiä palauttamaan tämän henkilön kielikulttuurin mukaiseksi ja ruotsinkielisen kansanryhmän edustajan nimien esittäminen pyrkiä säilyttämään hänen kielikulttuurinsa ja kielirealisminsa mukaisessa normaalissa muodossa. Mitään svetisistä jarkongia en kuitenkaan suomenkielisissä esityksissäni harrrasta, koska kilttinä suomen kielen oppilaana katson sellaiset paitsi kielioppivirheiksi myös merkitysopilliselta kannalta sekavuutta ilmentäviksi ilmaisuiksi.

Lähes kaikilla harrastusalueilla tietysti esiintyy valitettavasti rasismia, erittäin sukututkimuksessakin, koska aina muutamia rasisteja pyrkii löytymään harrastajien joukosta.

Rasismin rajoittuneisuus on kummaa pienuutta: ulkonaisesti koppa vaikuttaa normaalilta, mutta jotain surkastunutta siellä sisällä aina kuitenkin on.

Lisäksi erittäin merkittävä ja vaikuttava piirre on maailman sivu ollut rasismin sympatiseeraaminen. Esimerkiksi konservativistinen sivistyseliitti ja rahaylimystö on aina ryhtynyt inhonsa tai estonsa voitettuaan tukemaan kukkoilevia rasistisia roskasakkeja, ja ikään kuin päästäneet kytevän metsäpalon valloilleen, jos ja kun rasistiset ryhmät ovat pyrkineet tuhoamaan sellaisia ihmisryhmiä, joita he eivät ole hyvällä katsoneet.


terv Matti Lund

[Kimmo Kemppainen]

Eräässä Etelä-Pohjanmaan seurakunnassa on hieno kokoelma suomenkielisiä 1700-luvun avioliittokuulutuksia. Osan pareista nimet ovat latinaksi, osan ruotsiksi ja osan suomeksi. En voi laittaa tähän linkkiä, jotten syyllistyisi rasistisen materiaalin levittämiseen.
Kimmo Kemppainen


Jos nuo suomenkieliset nimet kiinnostavat, niin kannattaa vilkaista esim. Lizeliuksen suomenkielisiä kirkonkokousten pöytäkirjoja (http://kotus.fi/korpus/vks/meta/lizelius/liz1761_rdf.xml). Siellä suomen- ja ruotsinkieliset nimet ovat onnellisessa sekasotkussa:

"Kila Kalluxen poika Matti ja Lepistön Sepän poika Johan"
"Sairisten Hannulan Yrjä Christerin pojan hauta"

Pikaisella selauksella Lizelius näyttää käyttäneen pääasiassa ruotsinkielisiä muotoja, vaikka teksti onkin suomeksi.