Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Milloin ja miksi kiinnostuit sukuhistoriasta(si)?
riitantytär
03.01.08, 14:19
siinäpä se kysymys oli :p: Minua itseä on aina kiehtonut menneisyys ja ehkä menneiden kautta oppisi paremmin käsittämään nykyisyyttä. Mene ja tiedä. Mutta eniten varmaan on vaikuttanut oma äitiys siihen että kiinnostaa tietää omia taustoja.. Ja myöskin kriisit elämässä. Elämä ei ole helppoa aina, eikä tietysti tarvikkaan olla!
Oikeestaan jo vuosia sitten, hyvin nuorena. Mutta silloin en jaksanut olla tarpeeksi pitkäjänteinen ja menin jossain välissä hävittämään jo hankkimani tiedot.
Nyt olen saanut uuden kipinän, ja pari päivää tässä etsiskellyt "itseäni" eri foorumeilta, mutta eipä ole sukuani tullut vastaan oikeastaan missään.
Miten on, onko hassua kun ajattelin tutkia sekä äitini äidin että isän sukuja?
Minuakin menneisyys on kiehtonut jo pienestä pitäen (vaikken kovinkaan vanha ole vieläkään) mutta itse sukututkimusken aloitin kunnolla noin puolisen vuotta sitten.
Martin Josefsson
04.01.08, 01:21
Miten on, onko hassua kun ajattelin tutkia sekä äitini äidin että isän sukuja?
Ei yhtään hassua. Päinvastoin. Kummallisesti kyllä on olemassa semmoinen ajattelutapa että joku tietty henkilö kuuluu yhteen tiettyyn sukuun. Tietysti oma sukunimi kiinnostaa usein eniten mutta todellisuudessa henkilö kuuluu tuhansiin eriin sukuihin jos mennään 1600-luvulta eteenpäin.
Esipolvitaulun (http://www.familienbande-genealogie.de/images/Halbkreis640x402.jpg) ruuduista käy ilmi että niitä on monta.
Jotkut asiat periytyy useimmiten vahvemmin isän puolelta (sukunimi, sukutila) mutta toiset joskus vahvemmin äidin puolelta (tavat, tarinat y.m.). Riippuu henkilöistä.
Jo parikymppisenä kiinnostuin aiheesta ja olin sopinut rippi- ja vihkipappini kanssa meneväni tutkimaan kirkonkirjoja. Hän kuoli kuitenkin yllättäen parin vuoden päästä häistämme ja asia jäi. Asia korjaantui, kun hankimme vanhemmillemme syntymäpäivälahjaksi 70- ja 80-luvulla sukututkijan laatiman sukupuun, joka ulottui jo satoja vuosia taaksepäin.
Asia, joka minua kaduttaa, on ainoan isovanhempani haastattelematta jättäminen! Hän oli syntynyt v. 1877, kuoli v. 1972 täysissä sielunvoimissaan ja olisin voinut saada häneltä mittaamattoman arvokasta arkipäivän historiatietoa. Muut isovanhempani kuolivat viidenteen ikävuoteeni mennessä, enkä muista heistä mitään. Saman haastattelemattomuusvirheen tein sitten isäni kanssa. Koskaan en istunut alas kynä kädessä kyselemään - toisaalta siihen liittyi tiettyä vaikenemishalua sota-ajan kokemusten takia.
Halusin kertoa näistä siksi, että joku havahtuisi huomaamaan, että isovanhempia kannattaa haastatella ajoissa tai merkitä tapaamisten jälkeen muistiin edes ranskalaisin viivoin, mitä he ovat kertoneet. Arkihistoria on juuri sitä historiaa, joka opettaa meitä ymmärtämään menneisyyttä.
Itse nyt mummina olen kirjoittanut omaa arkihistoriaani parinkymmenen sivun verran. Sellaisia pieniä asioita elämäntavoista ja harrastuksista, joista eivät historiankirjat kirjoita vielä ainakaan sataan vuoteen. Havahdun joskus itsekin ihmettelemään kokemuksiani, kun muistan, että 60-luvulla ei nainen voinut mennä yksin ravintolaan ja että vuonna 1978 en pitkälle edenneen raskauteni takia saanut lounastaa hienossa helsinkiläisravintolassa keskellä päivää...istuin puoli tuntia viittilöimässä tarjoilijaa puolityhjässä ravintolassa!
Toinen asia, jota kadun, on päiväkirjojeni tuhoaminen parikymppisenä! Haaveilen joskus kerääväni rohkeuttaa pyytää ystäviltäni valokopioita 60- ja 70-luvulla lähettämistäni kirjeistä. Minun mielestäni sekin on sukututkimusta, kun yrittää kerätä oman elämänsä palapeliä tuleville polville, vai onko?
Vastustakaa tätä käsitystä tai puoltakaa - olisi todella hauskaa kuulla, mitä me itse kukin ajattelemme kuuluvaksi tulevaisuuden sukututkimuksen harrastajien tietomateriaaliin meidän elämästämme! Minua sukututkimus kiinnostaa erityisesti siksi, että siinä asiat ja tarinat sijoitetaan suoraan aikalaiskontekstiin ja jokapäiväiset elämäntapahtumat elävät oikeassa yhteydessään.
Sami Lehtonen
06.01.08, 10:22
En edes tiedä, koska tarkalleen kiinnostuin juuristani, joskus ala-asteella arviolta 10-vuotiaana vaivaksi asti tenttasin vanhemmiltani serkut ja serkkujen lapset ja vielä isoäidiltäni tämän suvusta ja pääsinkin yhdessä haarassa viiden polven päähän. Sitten tulikin tenkapoo, kun ei jatkokysymyksiin osattukaan enää vastata, eikä myöskään ollut vanhemmilla käsitystä, miten tuosta olisi päässyt eteenpäin.
Piirsin laatimani sukupuun puhtaaksi ja siihen muotoon se jäi. Tai oikeastaan se oli jälkipolvitaulusto, jonka juuret (esipolvet) kasvoivat ylöspäin. Esitystapana aika epäortodoksinen, mutta kaikki keräämäni tiedot mahtuivat näin 1,5 luentolehtiön yhteenliimatulle arkille.
Positiivisen yllätyksen koin, kun taannoin siivosin vanhempieni luona vierashuoneen (kulki joskus "mun huone" -nimellä) toista vaatekaappia, jonka ylähyllyltä löysin tuon "puhtaaksipiirretyn" sukupuun. Se on minulla siis edelleen tallessa.
Nykyisellään kiinnostuksen kohteisiin on tietty tullut lisäksi vaimon esipolvet ja tietokannassani onkin tällä hetkellä jo lähes 1400 poikamme esivanhempaa. Ei taitaisi enää yhden luentolehtiön arkit riittää, jos päättäisin käsin nuo paperille piirtää :p:
Minä kiinnostuin suvustani lapsena, kun Yrjö Blomstedt teki isäni veljelle syntymäpäivälahjaksi suppeahkon sukututkimuksen Schéele-suvusta 1700-luvun alkuun. Mutta siitä ei sitten mitenkään pystynyt jatkamaan muuten kuin kuuntelemalla isän kertomuksia hänen omalta isoisältään kuulemistaan suvun vaiheista. Toinen "aarre", jonka onnistuin saamaan noina vuosina, oli äitini isän raumalaisesta suvusta tehty selvitys. Tästä suvusta kyselin usein äidin isältä, mutta hän ei kovin paljoa tiennyt muuta, kuin että suvussa olisi ollut mm. merenkävijöitä.
Vuosien aikana innostuin aina, kun näin jossain Scheele-nimen ja vanhempieni kanssa kävimme vanhoilla haudoilla ja kuvasin haudat. Mutta ei ollut keinoa tai ketään neuvojaa, joka olisi pystynyt kertomaan, miten asioita voisi selvittää lisää.
Asia jäi mieleen vuosikausiksi, kunnes muutama vuosi sitten rupesin saamaan enemmän omaa aikaa lasten harrastuksilta ja kuulin sedästäni, joka oli tehnyt sukututkimusta vuosikausia.
Ja nyt olen aivan koukussa ja nautin siitä!
Vaikka pääkohteeni onkin Scheele-suku (Schele), niin tällä hetkellä on meneillään ruotsalaisten juurieni tutkiminen.
Eija Liitiäinen
sukutut642
06.01.08, 12:29
Olen jo muilla foorumeilla kertonutkin, että kiinnostuin sukututkimuksesta silloin, kun poikani syntyi neljännesvuosisata sitten. Siitä alkoi sellainen ruljanssi, joka jatkuu edelleenkin, luultavasti koko loppuiän.
Syy, miksi haluan tuoda tänne oman mielipiteeni on se että, muistakaa todellakin haastatella isovanhempianne ja kerätä heiltä kullanarvoista muistitietoa, jos vaan suinkin mahdollista. Kohta se tieto on nimittäin hävinnyt sananmukaisesti maanrakoon.
Itse tein juuri tässä kohdin ratkaisevia virheitä. Molemmat isoisäni kuolivat ollessani 14- ja 16-vuotias. Mutta monikohan sen ikäinen ymmärtää juuri mitään sukutiedon tarpeellisuudesta? Ukkojen horinoita! Vanhempana asian vasta tajuaa, mutta silloin se on jo liian myöhäistä.
Äitini isä oli hyvin mielenkiintoinen henkilö: hän oli nuorena ollut postin kuljettaja ja kokenut matkoillaan yhtä ja toista. Isäni isä oli taas syntynyt Amerikassa ja asunut siellä nuoruutensa ja muuttanut sitten tänne Suomeen avioituakseen täällä. Saatuaan kaksi lasta (joista toinen oli isäni) hän lähti taas muutamaksi vuodeksi uuteen reissuun rapakon taa, ja perhe jäi odottelemaan Suomeen. Tänne palattuaan hän joutui sitten ennen pitkää syttyneeseen talvisotaan, jossa haavoittui niin pahoin, että vietiin suoraan ruumishuoneelle, josta kuitenkin heräsi. Ja eli sen jälkeen vielä 20 vuotta.
Näitä juttuja ja monia muita en kuitenkaan saanut ensi käden lähteestä, vaan luin niistä myöhemmin säilyneistä kenttäpostikirjeistä ja kuulin niistä jo edesmenneen isäni suusta. Hänkin muuten olisi tiennyt enemmän (osallistui ns.asekätkentään), mutta tein siinäkin saman virheen uudestaan: en tajunnut kysellä. Olenkohan vähän tyhmä? Isä oli tosin harvapuheinen, mutta vastasi kyllä, jos osasi vain tehdä oikeita kysymyksiä.
Summa summarum eli mitä opimme tästä: aika rientää ohitsemme formulavauhtia ja jos emme tartu tilaisuuteen, sitä ei enää ole.
Isän kertomasta lapsuudestaan jäi jotenkin erityisesti mieleen, nälkä. Mietin mitä sukua se niin köyhä suku on, että lapsilla oli nälkä.
Toinen oli orpojen, isän ja sisarustensa kertoma: Ollaan ruotsalaista aatelis-sukua, mutta on menetetty Aateluus juoppouden takia. Joku oli muka niin tutkinut.
Omaishoidettuani äidin hautaan ja siinä samaan aikaan EU joudutti meitä kuten monia muitakin lopettamaan maanviljellyksen, tuli minulle ensi kerran aikaa tehdä jotain muutakin, harrastaa.
Se oli sitten sukututkimus, joka vei kokonaan. Heti selvisi se, ettei isän lapsuudessaan kokema nälkä ollut tavatonta, pikemminkin tavallista.
Se juoppouden takia menetetty aateluus, oli joku todella heti sotien jälkeen tutkinut ja päässyt kertomansa mukaan 1500 luvulle, mutta se sinikantinen vihko oli kadonnut ja on vain ne kertomukset mitä tutkija oli kertonut ja kaikkea ei ollut kertonut, sanonut vain , lukekaa sitten hänen jälkeensä vihkosta. Kaikki ei ilmeisesti olleet eläneet täysin nuhteettomasti elämäänsä.
Minä en kauas ole päässyt ( 1770 ), ja vain maattomien aatelia, torppareita on löytynyt mutta, odotan toisia taitavampia etsimään, arkistojahan ei ole tuhoutunut sodan jälkeen.
Etsin isänisän sukua taaksepäin niin paljon kuin pääsin ja olen etsinyt siitä hänen kaikkia jälkeläisia nykypäivään asti. Sitten soitan rohkeasti jollekin uudelle "sukulaiselle" ja pyydän tietoja toisista. Yleensä ovat hyvin kiinnostuneita ja kiitollisia niistä muutamasta sukupolvesta taaksepäin, jotka pystyn heille kertomaan. Joku oli aivan hämmentynyt, kun luuli heillä olevan oikein pieni suku ja sitten minä kerron "puolet Hartolaisista" olevan sukua.
Sitten on se kaikki muu, asuinpaikat, palvelluspaikat, miten suvut kietaantuu toisiinsa, miten tarkkaa on säädyssä pysyminen, muuttopitäjät ja minne kaikkialle olemme hajaantuneet ja mitä kaikkea meistä nyt löytyy.
Aivan muitakin kiinnostavia juttuja tulee esiin kuten, sotaorpojen koulutus. Joku kirjoitti: "Meidän koulunkäyntimme teki taloudellisesti mahdolliseksi laki, jonka mukaan sotaorpojen koulukulut maksettiin kunnan puolesta, jos oppilas menestyi hyvin koulussa." Joku toinen sanoi kysyessäni, ei meillä ainakaan matkoja ja kirjoja.
Nyt alkoi aivan sivullisena kiinnostaa miten hyvin sotaorvot sai lainmukaista koulutusta eri kunnissa ja eri puolella Suomea. Kyselen ainakin suvun sotaorvoilta tätä asiaa, luulisi kyllä olevan asiaa tutkittukin.
Historiankirjoista lukee/löytää aivan eri asioita, mitä ennen sukututkimusta, on aika ennen ja jälkeen sukututkimusharrastuksen.
Esteri
riitantytär
06.01.08, 14:36
Teillä on uskomattoman mielenkiintosia asioita.. mie vaan kommentoin tähän- :) Meiän mummon puolelta on tehty sukututkimus kai aika pitkälle. Täytyy kysyä mummolta. Meiän suvussa on kaikenlaisia juttuja mm. mustasta raamatusta. Oon kuullu että vaikuttaa "kolmanteen polveen"jonku tekemät jotkin noituusjutut(tms.)- Varmaan legendaa vaan. Mutta hassua että lapsena kuulevat jutut jää niin mieleen. <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<
A.Salminen
10.01.08, 09:56
Kiinnostuin jo lapsena menneestä ajasta,kun isoisäni kertoi "vanhoista ajoista",mm lapsuudestaan Uukuniemellä.
Äitini poismeno ja ensimmäisen lapseni syntymä sai miettimään syvemminkin tätä sukupolvien ketjua,joka jokaisella on takanaan.
On hauskaa ajatella,että lukuisat ihmiset ovat vaikuttaneet sinuun ja juuri heidän takiaan sinäkin olet olemassa ! Olemmekin tavallaan kiitollisuuden velassa menneille polville ja osoitamme kiitollisuutta parhaiten kasvattamalla lapsemme oikein. Ja tämä taas tulee vaikuttamaan tuleviin polviin.
Olin aloittanut tutkimaan Internetin kautta isäni juuria.
Löysinkin valmiiksi tehdyn aika pitkälle viedyn sukupuun mormonien sivuilta ! Kerroin tästä isälleni ,joka vain totesi ettei häntä kiinnosta ollenkaan :(
Olin pettynyt,en ymmärtänyt lainkaan etteivät kaikki ole kiinnostuneita juuristaan.
Tyhjentävä vastaus voisi olla,että kiinnostuin sukuhistoriasta ,koska halusin tietää mistä minä tulen ja kuka minä olen. Viimeisinpänä sysäyksenä pidän hetkeä ,jolloin pidin isotätini saamaa Karhusten sukututkimusta kädessäni.Olin ehkä 9-10 vuotias tuolloin. Selasin sitä ja halusin tietää,kuka oli sen sukututkimuksen kantaisä,viimeiseltä sivulta löytyi sotamies Jon 1400-luvulta. Silloin ajattelin ,että vielä jonain päivänä minäkin haluan tehdä sukututkimusta.
Nyt myöhemmin tuota asiaa mietiskelleenä huomaan,että joillekin vanhojen tietojen kaivaminen tuo mieleen katkeruutta siitä ,kuinka on syntynyt väärään sukuun,isäni oli kokenut ettei kuulunut sukuunsa.Häntä ei sinne hyväksytty.
Siksi hänen sukunsa tutkiminen herättää myös minussa ristiriitaisia tunteita.
Ollakseen sovussa nykyisyytensä ja tulevaisuutensa kanssa, ihmisen on tunnettava menneisyytensä. Siinä se juju.
Historia on aina kiinnostanut. Isovanhemmat ja heidän lähisukulaiset kertoivat tarinoita suvusta. Lopullisen sysäyksen antoi vanhat valokuvat,
kun kyselin keitä kuvissa on ja miten he liittyvät minuun. Ajattelin miksen alkaisi etsiä tietoa heistä ja tutkimaan omien esivanhempien elämää.
Nyt on aikaa vierähtänyt sukua tutkien yli 30 vuotta ja vielä jaksaa kiinnostaa. Asian tiimoilta olen myös tavannut useita sukulaisia läheltä
ja vähän kauempaakin Kanadasta, lähisukulaisia ja kaukaisempia. Suurin osa hyvin mukavia ihmisiä ja mahtuu joukkoon jokunen omituinenkin.
Suurin osa on ollut hyvin kinnostunut suvustaan ja osa ei ollenkaan.
Valokuvia on tullut kopioitua ja skannatua tuhansia.
T. Harri
Minulla sukututkimus alkoi Suku 8.0 -ohjelman asentamisella tietokoneeseen. Sovellusalueena sukututkimus oli silloin kesällä 1995 tietokoneihmiselle varsin eksoottinen. Kuitenkin se oli paljon sellaista, mistä pidän: tutkimista, tietojen kokoamista ja vertailua kuten palapeli ja järjestelmällistä arkistointia.
Siitä se alkoi ensin lähimpien ihmisten tietojen talletuksella ja siitä eteenpäin... Noin 7 vuotta kului nopeasti. Sitten tutkimuksen intensiteetti laski. Tietokonejärjestelmän vaihto linuxiin sammutti tutkimuksen paloa, sillä linuxille ei ollut mielestäni kunnollista sukututkimusohjelmaa (vuosi 2002). Tänä seitsemänä vuotena suomalainen sukututkimus on kehittynyt huimasti. Vuonna 1995 sukututkijoilla oli BBS, jonne pystyi halutessaan lähettämään sukutietoja. Joitakin sukuja siellä olikin. Sitten tuli Internet ja Hiski. Myös sukututkimusaiheisia keskustelupalstoja alkoi syntyä. Tänä päivänä sukututkijan tutkimustyö on varsin erilaista kuin silloin vuonna 1995. Moni asia on helpottunut ratkaisevasti. Mikä seuraus tästä on? Sukututkijat pääsevät uppoutumaan rutiiniluonteisista tekemisistä yhä kiehtovampiin ja monimutkaisempiin selvitystehtäviin.
Tutkimus on ollut mielessä koko ajan ja se voi leimahtaa uudelleen liekkeihin milloin vain. ;)
Itse aloitin alle 20 vuotiaana ja ihan mielenkiinnosta menneitä sukupolvia kohtaan alkoi jäi kun perustin perheen ja sitten vain taas ajauduin jatkamaan vei mennessään oma tytär aina kyselee välillä onko sinulla jo lisää merkintöjä
Ensin aloitin isän suvusta ja sitten jo rinnakkain tuli mukaan äidin puolen suku
Ikävämpi juttu on etten tiedä isänisäni nimeä joten jää vajaaksi
Kirsi Rannikko
13.01.08, 21:46
Alle kymmenvuotiaana piirtelin ensimmäisen sukupuuni isoäidin ohjauksessa. Parikymppisenä tein iltatöinä sukupuita - siis keräsin tietoja amerikansuomalaisten sukulaisista FinnRoots Inc -nimisessä firmassa. Samoihin aikoihin tilasin suvustani muutaman virkatodistuksen, kunnes eräästä seurakunnasta tuli selvityksen mukana 250 markan lasku, jolloin tutkimusintoni lopahti vuosiksi, parikymppisen rahat kun eivät moiseen riittäneet. Sukutukimusohjelmien ja Internetin tultua helpottamaan puuhaa aloitin uudestaan 1995.
Terveisin,
Seurakunnilla on tuntiveloitus kun muun työn ohessa etsivät tietoja vinkkinä kannattaa kysyä mahdollisuutta seurakunnasta voisiko itse käydä etsimässä tietoja kaikissa ei mahdollista
Kirsi Rannikko
14.01.08, 18:42
Seurakunnilla on tuntiveloitus kun muun työn ohessa etsivät tietoja vinkkinä kannattaa kysyä mahdollisuutta seurakunnasta voisiko itse käydä etsimässä tietoja kaikissa ei mahdollista
Viimeiset viisitoista vuotta olen etsinyt itse tietoni seurakunnista ja arkistoista tai sitten joku ystävällinen sukututkija on etsinyt tietoja puolestani ja minä vastapalveluksena olen etsinyt heille tietoja täkäläisestä maakunta-arkistosta tai seurakunnista.
Terveisin,
Hei,
Aiemmin oli varsin konkreettisia (lähinnä vähintään kautta rantain taloudellisia) syitä sukutaulustojen tekemiseen. Viime vuosikymmeninä syyt sukututkimukseen ovat mitä ilmeisimmin muuttuneet ja varsinkin monipuolistuneet.
Koitin kerätä alle joitain omia ja erilaisilta foorumeilta, listoilta ym. koottuja motiiveja:
- joku vanhempi sukulainen on kuollut ja herää vihdoin hämmästelemään kuka hänkin oikeastaan oli?
- jo lapsena/nuorena sukujen asiat ovat kiinnostaneet, mutta kukaan ei oikein osannut vastata kysymyksiin/ annetut vastaukset ovat jääneet epätyydyttävinä muhimaan
- oman lapsen syntymä herättää ajattelemaan, mistä itse ja puoliso ovat syntyjään ja mitä "miehiään/naisiaan"
- on jääty eläkkeelle tai muutoin vihdoin olisi aikaa selvittää mitä erilaisimpia sukuihin liittyviä mysteerejä (jotka usein ovat jääneet vaivaamaan jo nuorena), joista erityisesti esim. isoisä/-äiti (tai muu suht lähisukulainen) oli avioton/adoptoitu lapsi; ketkä olivat tämän sukuhaaran edustajat, joista on vaiettu?
- aletaan selvittää vaikkapa oman asuintalon historiaa, jolloin talon historia laajenee sukututkimukseksi
- historia yleensä on aina kiinnostanut ja jossain vaiheessa havahtuu ajattelemaan, että itselläkin on "oma historia", jota kukaan ei ole jälkipolville kirjoittanut
- sukututkimusharrastus kulkee usein myös sukupolvittain
- sukututkimus on osa uskonnon harjoittamista (mormonit)
- halutaan selvittää oman sukunimen tausta
- sukututkimus on osa erilaisten instanssien selvitystoimintaa (historiallinen tutkimus, ritarihuone, kirkolliset selvitykset, jne.)
Tässä muutamia yleisistä tutkimukseen johtavista syistä. Olenko unohtanut jotain oleellisia motiiveja?
t. Helena V.
Tuossa oli minun mielestä kaikki syyt ja itsellä se tunne kun saa yhdistettyä itsensä esivanhempiin
Martin Josefsson
15.01.08, 22:56
Sitten on vielä semmoisia ei-historiaan-liittyviä syitä jotka enemmän liittyy tutkijan luonteeseen:
- Tarve kerätä tietoja/asioita (usein tuttu ilmiö jo lapsuudessa)
- Tarve jalostaa tietoa (tavallaan ehkä progressiivisuus)
- Tuntuu hyvältä tutkia asioita (explore/utforska/studera...Sherlock Holmes-ilmiö)
- Tuntuu hyvältä löytää ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin
Niin mutta yksi olennainen syy vielä puuttuu. Minun syyni aloittaa sukututkimus oli se, että halusin selvittää syytä periytyvällesairaudelle. Ja siihen liittyen sitä, olivatko vanhempani jostakin kohtaa sukua toisilleen. Ja mitä kaikke siitä sitten seurasikaan on jo toinen juttu.
Toki tuon lisäksi oli varmaan kaikki ne syyt mitä kukin teistä on jo luetellut.
Terv. SARIAINEN :D:
tellervoranta
16.01.08, 10:18
Hei :)
-sukumme tutkimuksen tehneen serkkuni luona vierailut
-perheeni ( siis omien sisaruksiemme) järjestämät sukujuhlat
-omille lapsille laaditut serkkuselvitykset, syynä lasten kasvaminen eri paikkakunnalla kuin vanhemmat ja toisen lapsen työskentelyt opintojen ohella toisella puolella maailmaa
-naapurisukututkijan/ minun selvittelyt suvuistamme ( samaa sukunimeä, tosin paikan mukaan), yhteisiä kytköksiä
Ja tästä se " hulluus" alkoi :p: ja on jatkunut....siis voisin sitten jatkaa luetteloa kuin Martin.... dekkarit, sanaristikot, tekninen näpylöinti, ikäänkuin uuden kielen opettelu,.....
Antti Järvenpää
16.01.08, 13:53
Olen tässä miettynyt ja ihmetellyt tätä kysymystä, ja sitä miten siihen pitäisi vastata.
Noin yleisesti ihmisellä kaiketi on luontaista kiinnostusta esivanhempiinsa ja siihen ketkä elävät ovat milläkin tavalla itselle sukua. Mutta jotenkin ajattelen, että se ei ole vastaus kysymykseen, sen paremmin kuin se, milloin hankki tai sai ensimmäisen sukukirjan luettavaksi.
Aloin siis tutkia tietokoneeni kovalevyä, josta vanhin löytämäni sukututkimukseen viittaava dokumentti oli vuodelta 1992. Ehkä siellä on vanhempiakin, mutta en löytänyt, ja toisaalta tiedän, että olen piirrellyt ensimmäisiä sukukaavioita jo varhemmin. Nämä kaikki ovat kuitenkin olleet vain muistiinpanoja, enkä vielä puhuisi oikein kiinnostuksesta, vaikka minulla oli mappi hyllyssä, johon tallensin kaikki sukukaaviot, joita sain haltuuni.
Sitten löysin vanhimmat Hiskii hakuni, jos nyt oikein tulkitsen, ne olivat kesältä 1997. Muistan, että katselin niitä kesälomalla, enkä tullut hullua hurskaammaksi, mutta se johti yhteydenottoon erääseen sukutukijaan, joka filmien avulla selvitti minulle, mikä tieto koski omaa sukuani. Innoistuin ilmeisesti silloin asiasta niin paljon, että näytän tietokoneen muistin perusteella lähettäneeni 3.9.1997 selvityspyynnön Mikkelin maakunta-arkistoon, jota ennen olin tiedustellut samaan asiaan liittyvää kyselyä kyseisen seurakunnan kirkkoherran kanssa, joka suhtautui erittäin myönteisesti sukutukimukseen.
Jos siis minun pitäisi ajoittaa vastaus tämän keskusteluketjun kysymykseen, vastaisin, että sukutukimus imaisi minut kesällä 1997 ja sillä hulluuden tiellä tunnun edelleen olevan. Uskoisin, että perustavaa laatua oleva heräte oli se, että tuolloin oli luultavasti Suomen Kuvalehdessä artikkeli Hiskiistä, jota aloin kokeilla ja se vei mennessään. Uskoisin myös, että olen liittynyt jotakuinkin noihin aikoihin SSS:n jäseneksi, mutta sitä en valitettavasti muista.
Äidin sukuun sain "viruksen" äidinmaidossa. Äiti oli (arvostettu) kansanperinteen kerääjä. Jo lapsena kuulin kiehtovia "legendoja" äidin suvun viikinkimenneisyydestä.
Isän suku alkoi kiinnostaa vasta nyt eläkevaarina - kun aikaa on. Taaskin innoittajana oli suvun piirissä elävät uskomattomat "legendat" (ristiretkeläisiä ja kuninkaallisia)
Martta Niilontytär
28.01.08, 11:43
Mukava lukea, miten kaikki ovat päätyneet tähän harrastukseen vai sanoisiko tätä taudiksi, sillä ei tästä vaan pääse eroon.
Itse aloitin tämän neljännesvuosisata sitten, kun isäni ei osannut vastata kysymykseeni, miksi juuri minulle 3:sta tytöstä annettiin hänen nuorena kuolleen äitinsä nimi. Isäni oli orpopoikana hyvin kaukana sukunsa synnyinseuduilta ja 10 vuotta ajoimme joka kesä Savoon viikon päiväksi katsomaan paikkoja ja minä istumaan kirkkoherranviraston kassaholviin.
Nyt on aika hyvin jo kaikki kasassa ja olenkin enemmän keräämässä lihaa luiden ympärille, eli keräämässä myös historiallista tietoa esi-isistä ja heidän elämästään.
On tämä mukavaa!
terveisin
Eliina
Itse annoin tyttärelleni nimet isänäidin ja äidin suvussa olleen nimen mukaan kaiketi syynä oli halu viedä perinnettä eteenpäin ja myös lempiserkkuni oli Liisa
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.