Förmyndärin oikeudet

[Seppo R]

Oliko 1860- luvun lopulla yleisenä tapana määrätä lapsille edunvalvoja, jos perheen isän kuollessa vaimo jäi yksin alaikäisten lastensa kanssa? Ellei näin menetelty säännömukaisesti, kuka yleensä teki ehdotuksen edunvalvojan asettamiseksi ja millä tyypillisillä perusteilla?
Tällaisella förmyndärillä näyttäisi olleen myös valtuudet luovuttaa talo ulkopuolisen haltuun.

Seppo R

[kkylakos]

Olen joskus selvitellyt holhottavaksi asettamista 1800-luvun alussa, mutta autuaasti unohtanut keneltä silloin kysyin tietoa, mutta joku aihetta oli juuri silloin tutkinut... (Kyseinen holhous tuli esiin juuri lainhuudon yhteydessä.)

Nyt löytyi vain AMK-opinnäyte (https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/1468/Palonen_Pauliina.pdf?sequence=1 ), jossa
Ennen lainsäädännön uudistusta vuonna 1734 holhoussäännöksissä ei tapahtunut suuria muutoksia, vaikka korjausehdotuksia tehtiinkin kuitenkin paljon. Vuoden 1734 lain holhoussäännökset sisällytettiin lähinnä perintökaareen ja sitä muokattiin selvästi uudistamalla sitä kielellisesti ja lisäämällä siihen uusia erityissäädöksiä. Holhottavaksi julistamisen perusteena saattoi nyt olla paitsi tuhlaavaisuus, myös heikkomielisyys tai ”muut syyt”. Lisäksi vuonna 1749 lisättiin säädös, jonka mukaan alaikäisen holhousta voitiin pidentää, jos holhottava ei pystyisi taloudellisten asioidensa hoitamiseen täysi-ikäiseksi tultuaan. Täysivaltaisuutta oli alettu ajatella aikaisempaa laajemmalta perustalta terveydentilan, ymmärryksen ja itsenäisen toimintakyvyn kautta. Käytännössä laki mahdollisti sen, että holhous voitiin ulottaa yhä laajemmalle täysi-ikäisiin henkilöihin, joista esimerkkinä mainitakseni, mielisairaat, juopot ja tuhlarit. Vuoden 1734 laki myös lisäsi holhoojan vastuuta ja samalla holhottavan edusta tuli ratkaiseva. Säädökset kiristivät kiinteän omaisuuden myynnin kriteerejä ja kielsivät holhoojan ja holhottavan väliset kaupat. (Roiko-Jokela 2006, 45-48.)

1800-luvun lopulla suomalainen yhteiskunta alkoi muuttua teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Suvun ja perheen asema heikkeni taas ja sille ennen kuuluneita tehtäviä alettiin ajatella kuuluvan osittain myös keskushallinnolle. Enää ei ajateltu suvun ja perheen pitävän huolta jäsenistään miten parhaiten osasivat. Köyhäinhuolto kehittyi ja yhteiskunnan
heikointen asemaa parannettiin vuoden 1852 ja 1879 vaivaishoitoasetuksella. Se oikeutti kaikkein köyhimmät saamaan vähimmäistoimeentulonsa kotikunnaltaan. Yhteiskunnan lisääntyneestä kiinnostuksesta vähäosaisia kohtaan kertoi myös 19.12.1864 annettu asetus holhoojahoidosta. Asetus uudisti käytännön hoidon ja valvonnan. Aineelliset holhousoikeudelliset säännöksen säilyivät vuoden 1734 lain mukaisina,
mutta valvontaan tuli muutoksia. Valvonta oli aiemmin ollut alioikeuksien, maalla kihlakunnanoikeuksien ja kaupungissa raastuvanoikeuksien tehtäväksi. Valvontaa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, koska alioikeudet olivat kuormitettuja monella muulla tavalla. Keskustelun päätteeksi päätettiin perustaa luottamusmiehistä koostuvia holhouslautakuntia kuntiin, jotka näin halusivat. Vaihtoehto oli, että holhoustoimen valvontatehtävää hoidettiin yleisessä kunnallishallinnossa. (Korpela 1999, 17-19.)

1700-lukua käsittelevässä gradussa (https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12144/URN_NBN_fi_jyu-2005200.pdf) todetaan
Äidin asema ei kuitenkaan ollut leskenäkään suhteessa lapsiin yhtä vahva kuin isän, sillä leskeksi jäänyt äiti ei voinut yksin toimia lastensa holhoojana, vaan aina miehen sukulaisten tai oikeuden erikseen määräämän holhoojan kanssa. Isä sen sijaan oli myös leskenä lastensa holhooja yksin.

Varsinkin jos lapsilla oli tilan verran perintöä, lienee holhooja ollut selviö?

[Seppo R]

Lainaus: "Äidin asema ei kuitenkaan ollut leskenäkään suhteessa lapsiin yhtä vahva kuin isän, sillä leskeksi jäänyt äiti ei voinut yksin toimia lastensa holhoojana, vaan aina miehen sukulaisten tai oikeuden erikseen määräämän holhoojan kanssa".
Löytyy esimerkkejä myös tapauksista, joissa förmyndäri valitsee talon haltijaksi lesken sukulaisen (esim veljen). Sattuneista syistä tämä vaimon sukulainen omistaa pian merkittävän osan tilasta ennen lasten varttumista aikuisikään.

Seppo R

[Matti Lund]

Lainaus: "Äidin asema ei kuitenkaan ollut leskenäkään suhteessa lapsiin yhtä vahva kuin isän, sillä leskeksi jäänyt äiti ei voinut yksin toimia lastensa holhoojana, vaan aina miehen sukulaisten tai oikeuden erikseen määräämän holhoojan kanssa".
Löytyy esimerkkejä myös tapauksista, joissa förmyndäri valitsee talon haltijaksi lesken sukulaisen (esim veljen). Sattuneista syistä tämä vaimon sukulainen omistaa pian merkittävän osan tilasta ennen lasten varttumista aikuisikään.

Seppo R


Kyllä oikeuksissa oli tapauksia, joissa äiti pyysi ja sitoutui olemaan lastensa yksinomainen holhooja, eli torjui muut holhoojat ja se hyväksyttiin. Eli se oli mahdollista. Mutta siihen täytyi olla pätevät perusteet ja tietyt reunaehdot, jotta lasten oikeus ennen muuta tuli oikeuden mielestä näin parhaiten turvatuksi. Tosin nämä tapaukset, jotka minulla ovat mielessä, ovat 1600- ja 1700 -luvuilta enkä nyt ole tarkistanut sitä, onko 1800 -luvulla tullut lakiin lisäyksiä, jotka rajoittaisivat tämän vaihtoehdon kokonaan pois.

Siis oikeudessa käsiteltiin tavanomaiseen tapaan holhoojakysymystä ja alaikäisten lasten äiti määrättiin hänen omasta pyynnöstään lasten holhoojaksi, ei ketään muuta. Äiti ilmoitti tässä yhteydessä, ettei aio uudestaan avioitua. Äidin uudelleenavioituessa määrättiin aina joku holhooja alaikäisille lapsille sikäli kuin oikeus saattoi istua. Äidin uudelleenavioituminen aiheutti nimenomaan intressiristiriidan äidin ja lasten välillä ja sen vuoksi piti olla holhooja valvomassa ennen muuta äidin varainkäyttöä yhteisestä pesästä ja hänen mahdollisia liiketoimiaan uuden miehen kanssa.


Holhoojan velvollisuus oli siis valvoa alaikäisten lasten oikeutta oikeudessa sellaisissa omaisuusasioissa, joilla saattoi olla vaikutusta lasten perintöön ja varsinkin maahan liittyvään sukuoikeuteen edesmenneen vanhempansa jälkeen. Usein tämän takia holhooja joutui takavarikoimaan omaisuutta, jotta saattoi varmistua siitä, ettei kukaan sukulainen haaskaa tai vedä sitä välistä. Holhooja sai myydä lasten omaisuutta, mutta sellainen myynti piti olla laillisten vieraitten miesten valvoma, perusteltu lasten oikeuden turvaamisen kannalta ja oikeuden hyväksymä (ja leskiäidin allekirjoittama siinä tapauksessa, kun oli kysymys lasten edesmenneen isän jälkeenjättämästä omaisuudesta).

Yleensä maalaisrahvaalle riitti yksi holhooja, mutta jos lapsia oli paljon ja omaisuuttakin huomattavasti, määrättiin useampi sukulaismies holhoojaksi.

Kaupungeissa oli tavallisesti porvarin lapsilla ainakin kaksi holhoojaa, vaikka olisi ollut vain yksi holhotti. Tämä oli joskus hankala juttu, sillä lähes kaikilla tehtävään sopivilla sukulaismiehillä oli intressiriitoja kuolinpesän kanssa. Seppo R:n epäilemiä holhoojan oman edun ajamisia tapahtuikin enemmän porvarien lasten kustannuksella. Mikään ei ole muuttunut 400 vuodessa tässä suhteessa, eli väärinkäytöksiin puututtiin yleensä liian myöhään.

Yksi hankala ryhmä oli pappien lasten holhoojuudet, koska usein konsistori pakotti tehtävään jonkun ei-sukulaismiehen, usein oman seurakunnan uuden sielunpaimenen tai naapuriseurakunnan papin, kun vainajalla ei ollut sukua paikkakunnalla. Ja niin valittu oli usein erittäin haluton hoitamaan tehtävää käyden siitä rasituksesta valittamassa yksillä jos toisillakin käräjillä.

terv Matti Lund

[eeva häkkinen]

Jos kommentoin vielä kysymykseen, kuka ja millä perustein haki holhoojan määräämistä: alaikäisten lasten tai naimattomien (oförsörjde) tyttärien tapauksessa hakija oli yleensä leskiäiti tai -isä tai joku lasten isovanhemmista, mutta joku muukin läheinen henkilö saattoi näkojään puuttua asiaan. Myös kihlakunnan- tai raastuvanoikeus saattoi antaa määräyksen holhoojan asettamiseksi ja tätä varten toimitti pitäjän pappi kihlakuntaan luettelon vuoden aikana kuolleista henkilöistä, joilta jäi alaikäisiä lapsia. Joskus holhoojaa haki itselleen naimaton tytär, varsinkin jos oli tiedossa oikeudenkäynti, jossa tämän aineelliset edut olivat kyseessä.

Muita syitä holhoojan määräämiseen olivat esim. vajaamielisyys, mielisairaus, vanhuudenheikkous, juoppous ja tuhlaavaisuus, eli kykenemättömyys hoitaa talouttaan ja omaisuuttaan. 1800-luvun toisella puoliskolla tapaa usein emäntiä, jotka hakevat juoppomiestään holhoukseen ja yleensä saavatkin holhouksen itselleen yhteisesti jonkun naapurin isännän kanssa.

Holhoojalla oli tosiaan melkoisesti valtaa holhottavan omaisuuteen. Sitä rajoitti kuitenkin se seikka, että hänen oli laadittava vuotuinen tilinteko holhotin varoista. Kiinteän omaisuuden myynti edellytti esim. holhouslautakunnan - tai mikä elin kunnassa virkaa hoitikaan - hyväksyntää ja lainhuutoja varten oli alioikeuden vielä hyväksyttävä kauppa holhottaville edullisena.

[Seppo R]

Kiitokset kommenteista.
Förmyndärillä näyttää todellakin tutkimassani tapauksessa olleen merkittävää valtaa. Miniän jäätyä leskeksi huhtikuussa 1868 förmyndäri kirjoittaa marraskuussa 1868 sopimuksen, jonka mukaan lesken veli saa tilan asuttavakseen, kunnes vielä alaikäinen poika "ijälle tule, nin hän saa talon vastan otta".
Vielä samassa kuussa förmyndäri allekirjoitta lesken ja lesken veljen kanssa jakosopimuksen, joka toteaa, että "..ulos myitin vapa ehtosella avisionilla se ylöskirjotettu ja arvattu omaisuus kuin talon isäntä on jälkensä jättänyt.."
Lesken veli saa 2/3 ja leskelle lapsineen jää 1/3 talosta.
Muutaman vuoden kuluttua leski muuttaa veljensä perheen kanssa asumaan lesken vanhimman tyttären avioituessa ja jäädessä kotitaloonsa.
Förmyndärin rooli oli tietysti alaikäisten lasten oikeuksien turvaaminen, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että lasten edun edelle menivätkin lesken veljen edut.
Näyttää siltä, että kuten tänäkin päivänä, jo 1800- luvulla lesken oikeudet määrätä pesän omaisuudesta olivat laissa hyvin turvatut.

Seppo R