Sukututkimuksen tragedia

[sukutut642]

Tänään tulleessa Genoksessa (4/2011) oli mielenkiintoinen artikkeli, Tiina Miettinen: Johan Alftanin sukukronikka. En aio puuttua artikkelin sisältöön sen kummemmin paitsi että siinä oli eräs kiinnostava lause: "Sukututkimuksen tragedia on se, että emme koskaan tiedä mikä tulee kiinnostamaan jälkipolvia."
Se olikin osuvasti sanottu. Asia on juuri näin. Kun itse ajattelen kolmissakympissä olevaa jälkikasvuani, tuntuu siltä että ainakaan tällä hetkellä suku ei voisi vähempää kiinnostaa. Siis teenkö turhaan koko tutkimusta? Onko yli 30-vuotinen työ mennyt hukkaan? Kun meikäläinen heittää lusikan nurkkaan, kaikki voi mennä suoraan kaatopaikalle tai saunan sytykkeiksi. Toisaalta en oikeastaan haluaisi antaa tutkimustuloksia aivan vieraallekaan, joka ei sukua tunne. Tietenkin joku arkisto voisi ottaa sen, jos oikein anelisi.
Onko muilla tullut koskaan samoja ajatuksia?
Terv.AA

[Erkki]

Tänään tulleessa Genoksessa (4/2011) oli mielenkiintoinen artikkeli, Tiina Miettinen: Johan Alftanin sukukronikka. En aio puuttua artikkelin sisältöön sen kummemmin paitsi että siinä oli eräs kiinnostava lause: "Sukututkimuksen tragedia on se, että emme koskaan tiedä mikä tulee kiinnostamaan jälkipolvia."
Se olikin osuvasti sanottu. Asia on juuri näin. Kun itse ajattelen kolmissakympissä olevaa jälkikasvuani, tuntuu siltä että ainakaan tällä hetkellä suku ei voisi vähempää kiinnostaa. Siis teenkö turhaan koko tutkimusta? Onko yli 30-vuotinen työ mennyt hukkaan? Kun meikäläinen heittää lusikan nurkkaan, kaikki voi mennä suoraan kaatopaikalle tai saunan sytykkeiksi. Toisaalta en oikeastaan haluaisi antaa tutkimustuloksia aivan vieraallekaan, joka ei sukua tunne. Tietenkin joku arkisto voisi ottaa sen, jos oikein anelisi.
Onko muilla tullut koskaan samoja ajatuksia?
Terv.AA

Vaikka arkistoisit kuinka huolellisesti kaiken keräämäsi tiedon ja vaikka olisit ne kuinka huolella tallentanut sukuohjelmaasi, niin vain piintyneet sukututkijat ovat niistä myöhemmin kiinnostuneita. Ja he eivät välttämättä ole jälkipolvillesi ehkä aina edes kaukaista sukua.

Siksi on syytä ajoissa keskittyä julkaisemaan edes lähisuvulle kaikki se, minkä nyt tiedät ja uskot heitä kiinnostavan: sukutaulusto, esipolvikaavioita, henkilöhistorioita, tarinoita - myös tosia. Painettu tai edes monistettu julkaisu kestää ajan hammasta ihan kummasti.

[Erkki A Tikkanen]

Tänään tulleessa Genoksessa (4/2011) oli mielenkiintoinen artikkeli, Tiina Miettinen: Johan Alftanin sukukronikka. En aio puuttua artikkelin sisältöön sen kummemmin paitsi että siinä oli eräs kiinnostava lause: "Sukututkimuksen tragedia on se, että emme koskaan tiedä mikä tulee kiinnostamaan jälkipolvia."
Se olikin osuvasti sanottu. Asia on juuri näin. Kun itse ajattelen kolmissakympissä olevaa jälkikasvuani, tuntuu siltä että ainakaan tällä hetkellä suku ei voisi vähempää kiinnostaa. Siis teenkö turhaan koko tutkimusta? Onko yli 30-vuotinen työ mennyt hukkaan? Kun meikäläinen heittää lusikan nurkkaan, kaikki voi mennä suoraan kaatopaikalle tai saunan sytykkeiksi. Toisaalta en oikeastaan haluaisi antaa tutkimustuloksia aivan vieraallekaan, joka ei sukua tunne. Tietenkin joku arkisto voisi ottaa sen, jos oikein anelisi.
Onko muilla tullut koskaan samoja ajatuksia?
Terv.AA
Ensi vuonna tulee 30 vuotta täyteen tutkimusuraa ja aikomus olisi saattaa kaikki tulokset kirjalliseen muotoon jälkipolville. Aloitin aikaisin, jo reiluna parikymppisenä, joten aikalailla on ehtinyt saada valmista ennen tätä digiaikakautta. Nyt olen varmistellut tietoja eri lähteistä, ettei sitten tarvitsisi kovinkaan paljoa oikoa virheitä valmiista kirjasta.

Omat lapset ovat samalla tavalla täysin, tai lähes täysin välinpitämättömiä menneisiin aikoihin, toistaiseksi ainakin, vaikka olenkin joka väliin jotain aina kertoillutkin menneistä polvista. Aion laittaa kaikki tulokseni myös arkistoon ennen "lusikan heittoa", etteivät tosiaan joutuisi ne kymmenet mapit kaatopaikalle tai uunin kitaan.

Minulle oma äitini teki aikanaan palveluksen kysyessään isoäitistään, joka ei koskaan ollut kertonut menneisyydestään mitään. Minä kiinnostuin isoisoäitini juurista ja en silloin tiennyt mihin kaikkeen se johtikaan, pappissuvun jälkeläinen kun oli.

Saman kiinnostuksen kun saisi omillekin lapsille syttymään omiin juuriinsa ja historiaan yleensäkin, se olisi paras "palkinto" tutkimusvuosista.
Niinkuin joku viisas joskus on sanonut:" Et tiedä minne olet menossa, ennenkuin tiedät mistä olet tulossa".

[JaMaHa]

Heippa!

Itse olen törmännyt nuorempien ihmisten outoon ongelmaan. He eivät uskalla olla julkisesti kiinnostuneita sukunsa tutkimisesta, koska se touhu mieletään edelleen "vanhojen" harrastukseksi. Olen kyllä kertonut, että aikoinaan omalla ensimmäisellä sukututkimuskursillani oli aika fifty-fifty porukka kolmenkympin kieppeillä ja alla olevia sekä eläkkeen kynnyksiä kopistelevia tai sinne jo päässeitä. Meitä oli mukava sekalainen ryhmä.

Lisäksi vasta oman sukututkimusharrastukseni myötä on selvinnyt, että omassa suvussani onkin monta ihmistä, jotka ovat olleet kiinnostuneita harrastuksestani ja ovat sitä edelleen. Samoin ystävistäni on jokunen alkanut "heräämään" ja miettinyt oman sukunsa tutkimisen mahdollisuuksia. Helppohan tämä ei elämän ruuhkavuosina ole, mutta kyllä aikaa aina sen verran on löytynyt, että sukuni tiedonnälkä esi-isistään on tyydytetty, ainakin osittain :)


Terv. Jaana

[Eeva Lehtinen]

Samoja ajatuksia on kyllä mielessä pyörinyt. Tuntuu, ettei ketään kiinnosta yhtään. Sitten joku serkku kertoo tavanneensa veljensä, joka on iloinnut siitä, että eeva jaksaa kaivaa suvusta tietoja. Palautteen antaminen on vaan niin vaikeaa näköjään. Se serkku, jolta odotin vähiten innostusta, sanoi lukevansa innoissaan kaiken tiedon, mitä välitän.
Kyllä ihmisiä kiinnostaa, jos silloin tällöin heittää jonkun houkuttelevan syötin, lähettää linkin juttuun etäserkun saavutuksista tms.
Ja nuorisokin vanhenee. Jos saamme aarteemme säilymään niin kauan, että joku kolmikymppisistä herää miettimään, kuka on ja mistä tullut, niin johan alkaa tieto kelvata. Välipalana voi tarjota kylmän faktan sijaan vähän fiktiolla maustettuakin, jotta nälkä säilyy.http://suku.genealogia.fi/images/icons/icon10.gif

[SSM]

Omasta puolestani voin sanoa että kiinnostuin sukututkimuksesta vasta 39 vuotiaana kun sain ensimmäisen lapseni. Tuli voimakas sisäinen tarve selvittää omia (ja miehenikin) juuria itselle ja jälkipolville.

Nyt ajattelen että sukututkimus on ihana, koko elämän kestävä harrastus ja kunniatehtävä joka ei milloinkaan käy tylsäksi.
On hieno tunne kun sukututkimuksen avulla voi tuoda edesmenneitä esivanhempiaan ja heidän elämäänsä nykypolvien tietoisuuteen.

Kyllä uskon että tämä työ on tärkeää ja vaikkakaan jälkipolvet eivät heti osoittaisi asiaan kiinnostusta niin olen luottavainen että aina joku ennemmin tai myöhemmin kiinnostuu, säilyttää ja välittää arvokkaan tiedon eteenpäin seuraaville sukupolville.

[Kovanen]

Tervehdys!

Sukututkimusten tulosten säilyttämimen kannattaisi mielesteäni ehdottomasti keskittää yhteen helposti myöhemmin löydettävään paikkaan.

Perusteluna: Yhden ja saman viranomaisen joko virkatyönään tai harrastuksenaan laatimia asiakirjoja sekä kokoelmia löytyy tänäkin päivänä arvaamattomista paikoista, kuten esim. Maakunta-arkisto, kunnallinen keskusarkisto, paikallinen museo ja paikallisen kirjaston kotiseutuosasto. On siinä tutkijalla tekemistä...:confused:

Voisikohan Suomen Sukututkimusseura neuvotella Kansallisarkison kanssa sukututkijoiden tuotosten säilyttämisestä yhtenä kokonaisuutena ja tutkijapalveluista tulevia tarpeita varten?

http://www.arkisto.fi/fi/palvelut/yksityisarkistojen-luovutus/

Aineiston luovuttajalla itsellään on oikeus määritellä, millä ehdoilla tietoja saa käyttää.

Eihän hyviä harrastetöitään kannata hukkaan itse heittää eikä jättää toistenkaan tuhottavaksi, monet ovat vielä joskus tosi kiitollisia niistä. :)

Terveisin Eila