Kirjoitusmuodoista ja niiden oikeudesta

[kkylakos]

Sveaborgin blogissa tänään hieno esimerkki siitä, että henkilöt eivätkä papit tieneet välttämättä "oikeita" nimimuotoja:
http://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/2011/12/16/reinholmin-joulukalenteri-luukku-16/

[Heikki Koskela]

Sveaborgin blogissa tänään hieno esimerkki siitä, että henkilöt eivätkä papit tieneet välttämättä "oikeita" nimimuotoja:
http://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/2011/12/16/reinholmin-joulukalenteri-luukku-16/

Tämä on totta ja tulee esille usein kirkonkirjoja selatessa. Sekä etunimi että sukunimeksi valittu (ja sukunimienä käyetty) nimi on monesti eri vuosien rippikirjoissa kirjoitettu uuteen asuun.

Syytä en lähden arvailemaan. Mutta sen olen oppinut, että tällaisissa tilanteessa ei voi pitää varmana tiettyä yksittäistä nimivalintaa. Valinta voi olla oikea tai sitten väärä. Asialla ei liene kovin suurta merkitystä kokonaisuutta arvioitaessa.

[Matti Lund]

Tämä on totta ja tulee esille usein kirkonkirjoja selatessa. Sekä etunimi että sukunimeksi valittu (ja sukunimienä käyetty) nimi on monesti eri vuosien rippikirjoissa kirjoitettu uuteen asuun.

Syytä en lähden arvailemaan. Mutta sen olen oppinut, että tällaisissa tilanteessa ei voi pitää varmana tiettyä yksittäistä nimivalintaa. Valinta voi olla oikea tai sitten väärä. Asialla ei liene kovin suurta merkitystä kokonaisuutta arvioitaessa.


Pienempi tai suurempi vaikeus eräissä tapauksissa ei käy kuitenkaan perusteeksi sille, etteikö todellisuutta tekstin takaa kannattaisi yrittää selvittää.

Toisin sanoen epävarmuudet eräissä tapauksissa eivät oikeuta täydelliseen nimivammaisuuteen kuten joillakin näyttää käyneen.


Ongelmallisimpia sen kannalta, mikä on oikea nimi puhtaasti paperisen kirjurimuodon takana, ovat monet tavallisimmat savolaislisänimet.

Etunimien kohdalla ongelmalliset tapaukset ovat sangen vähäiset, mutta muutamia niitäkin on. Sitä paitsi ongelmalliset tapaukset eivät rajoitu siihen, mikä on nimen suomalainen muoto ja mikä ruotsalainen muoto, vaan eräiden etunimien kohdalla on ruotsissa selviä vaihteluja niin, että saman henkilön etunimeä on kirjattu 2-3 eri pyhimysnimelle, vaikka todellisuudessa täytyy olla vain yksi tapaus. Näistä kirjauksista on sukeutunut oikeusjuttujakin, kun henkikirjoittaja on kirjannut saman ruotsinkielisen perheen lempinimillekin henkiverolaskun ja siis karhunnut aivan virtuaaleista henkilöistä.


Lisäksi ei tee mitään "väkivaltaa" nimen kantajalle normalisoida lähes 10 kirjausvarianttina 1600 -luvulla esiintyvä ruotsalaisen etunimi 1800 -luvun lopun vakiintuneeseen etunimiasuun. Kun oman nimen kirjoitetun tekstin asun kanssa ei ollut nukaa edes kirjoitustaitoiselle, ei edes oppineimmillekaan, niin rahvaalle se oli täysin yhdentekevää, mitä kirjainta missäkin kohdassa käytettiin kirjoitusasussa, kunhan vain nimi lausuttiin tunnistettavasti.

Nykyaikana on tietysti aivan toisin, muttei nykyajan mallia pidä ottaa suoraviivaisesti vanhan ajan nimikäytänteiden mittapuuksi, vaan täytyy tunnustaa nimien aikojen mukaan muuttunut historiallinen tausta, josta nimien selvittelyssä on aina pidettävä kiinni.

On aivan eri asia tavoitella historiallista nimitodellisuutta kuin kääntää nimiä "runttaamalla" eri kielille, vaikkakin nämä kaksi eri prosessia toimivat teknisesti usein aivan yhtäläisesti, kun nimiä muunnellaan valtarakenteen käyttämästä vieraasta kielestä kansan käyttämälle äidinkielelle, joka on ollut se elävässä todellisuudessa toiminut kieli.


terv Matti Lund

[Käppi]

Kuinka oleellinen nimi oikeastaan edes on? Eikö sukututkimuksen kannalta ole oleellisempaa hahmottaa perherakenteet ja niiden ajoittuminen historiaan. Tällä kannanotolla tarkoitan lähinnä sitä, että tuhlataanko sukututkimuksessa turhaan ruutia väittelemällä kirjainten paikasta?

[Heikki Särkkä]

Käppi osuu asian ytimeen. Menneisyyden henkilö on lopulta aina hänestä tehtyjen merkintöjen perusteella tehty päätelmä, vapaasti Renvallia (Nykyajan historiantutkimus) lainaten.

Nimi tai paremminkin sen eri kirjausmuodot on vain yksi henkilöön liittyvä piirre. Muita ovat ammatti (ammatit eri aikoina), syntymäpaikka, myöhemmät asuinpaikat, henkikirjamerkinnät, perhesuhteet, varallisuus (aiemmin erityisesti maaomaisuus). Luetteloa voisi jatkaa.

Varsin tavallista on, että henkilön muiden todettavien piirteiden perusteella nimenkirjauksissa löydetään ilmeisiä virheitä etenkin henkikirjoista.

[Heikki Koskela]

Kuinka oleellinen nimi oikeastaan edes on? Eikö sukututkimuksen kannalta ole oleellisempaa hahmottaa perherakenteet ja niiden ajoittuminen historiaan. Tällä kannanotolla tarkoitan lähinnä sitä, että tuhlataanko sukututkimuksessa turhaan ruutia väittelemällä kirjainten paikasta?

Tätä minäkin tarkoitan. Olen samaa mieltä turhasta ruudin polttamisesta tässä asiassa. Olennaista on todella perheen/suvun kokonaisvaltainen tausta ja historia. Muutaman kirjaimen paikan etsiminen ei minusta ole sukutukimusta vaan jotain muuta. Jos tieto säilyy ehjänä ja kiistattomana nimimuunnoksista huolimatta, on tuloksena hyvä sukututkimus.

[Matti Lund]

Kuinka oleellinen nimi oikeastaan edes on? Eikö sukututkimuksen kannalta ole oleellisempaa hahmottaa perherakenteet ja niiden ajoittuminen historiaan. Tällä kannanotolla tarkoitan lähinnä sitä, että tuhlataanko sukututkimuksessa turhaan ruutia väittelemällä kirjainten paikasta?


Näin on varmaan pääasia etunimien suhteen.

Mutta pyrkimyksenä pitää aina olla selvittää nimiä käsiteltäessä niiden historiallinen todellisuus kuten kaikkien muittenkin ilmiöiden kohdalla kaikessa muussakin historiallisessa tutkimuksessa.

Mutta mitä siitä sitten milloinkin seuraa, voi olla jossain määrin näkemyksen ja tulkinnan kautta tullutta tulosta. Tuloksen on suotavaa kuitenkin perustua historian asiakirjalähteisiin ja oltava vähän enemmän kuin pelkkä subjektiivinen mielipide. Siinä on parasta olla jotain toisille ihmisille, ainakin tosiasiat tunnustaville ihmisille, vastaansanomatonta, tai vähintäänkin erittäin vaikeasti kiistettävää.

Toisaalta lisänimissä, varsinkin savolaisissa, identifiointi on varsinkin 1500 - ja 1600 -lukujen asiakirjojen kohdalla harmittavan usein sen yhden ainoan kirjaimen ja sen oikean paikan varassa.

Itselläni on esivanhemmissani Kärkkäinen. Kokemuksesta tiedän, että täytyy olla koottuna suhteellisen pitkän aikavälin nimiesiintymiä, riittävä referenssi, jotta Kärkkäinen voidaan kulloinkin varmistaa, koska se on kirjattu sekaannuttavasti yhden kirjaimen erotuksella vertailtaviin nimiin. Ensiksikin se on kirjattu voudin- ja läänintileissä ilman -nen -päätettä, esim. Kärckäs, Kärkas, Kärkäs, Kerckas, Kärcki, Kerckj. Varsinkin voudintileissä savolaisniemien ensimmäinen ä kirjataan joko ä:ksi tai e:ksi, mutta loppu -ä a:ksi. Lisäksi on paljon kirjauksia, joissa kuluma on vienyt jonkin kirjaimen pois tai sotku sen peittänyt. Ja kun asiakirjoja saa tutkia vain rullilta, usein ä- ja i -pisteitä ei ole onnistuttu kuvaamaan rullille saakka.


Se on kirjattu tietysti myös ja yleisemmin -nen päätteellä (jolle on voudintileissä omia yhdistelmäfonttejaan, joita ei ole ollut toistaiseksi missään tekstinkäsittelyohjelmassa saatavilla). Eli se voi olla kirjattuna Kerckein, Kerkeinen, Kerckeine, Kärckanen, Kärkinen.

Luulen, että tässä nimenselvennyshaasteessa on Käppi -nimisellekin omakohtaisesti läheistä problematiikkaa.


Kuitenkin tiedämme, että on aivan eri sukuja Kärkkäisiä, Kärkisiä ja Kerkkosia, jotka eivät saa meillä mennä keskenään sekaisin. Voudintilien kirjaajan ei tarvinnut nähtävästikään välittää tippaakaan sellaisesta, koska veronkanto meni kädestä käteen lautamiesten todistamana neljänneskunnan mieheltä kruununvoudille. Jos tässä maksuliikenteessä olisi ollut yksi alkulähteeltä kaukana ollut keskitetty pooli, jonka kautta ne maksut olisi tilitetty, siis esimerkiksi pankki, niin jos kuitit lähtisivät alkulähteeltään, se olisi vaatinut varman nimenselvennyksen kuittiin, eli olisi pitänyt olla selvästi toisistaan erottuva nimikoodi Kärkkäisille, Kärkisille ja Kerkkosille. Nyt tätä ei tarvittu, kun lautamiehet ja neljännesmies pystyivät erottelemaan Kärkkäisen Kärkisestä ja Kerkkosesta face-to-face.

Voudintilien kuitteja seuraamalla voidaan todeta, miten kruununvoudin roolina oli toimia poolina maakunnan ja kruununkassan välisessä maksuliikenteessä ja miten maksutapahtumat kruununvoudin kanssa piti varmentaa.


terv Matti Lund

[luuppi]

Aivan samalla tavalla kuin nimien kanssa oli ongelmia entisaikoina on yhä edelleenkin, mutta vain useimmiten toisin päin. Monilla suomenkielisillä on vanhaa perua olevat, useimmiten ruotsinkieliset nimet. Monesti ihmiset itse kuitenkin käyttävät näistä nimistä omia murteellisia tms. muotoja.

Luokseni tuli kerran asiakas nimeltään Lindgren. Kysyessäni hänen nimeään oli vastaus: "Linkreeni!". Minä totesin tähän: "Ahaa! Nimenne on siis Lindgren". Asiakkaani suorastaan suuttui ja oikaisi: "Ei kun Linkreeni !!". Tällä vastaavalla tavalla se keskustelu on mennyt varmaan menneinäkin aikoina. Silloin vain ei ole juuri ollut niin kuin nyt apuvälineitä asioiden tarkistamiseksi.

Eihän mitään oikeita nimiä ole useinkaan olemassa. Monesti olemme tottuneet siihen, että ihmisen etunimikin iän mukana muuttuu: joko hänen omasta aloitteestaan tai ympäristön muuttamana. Lempinimi muuttuu etunimeksi yhä nykyisinkin. Asiakirjoja laativat ihmiset eivätkä instituutiot. He ovat epävarmoja, harkitsevia, rohkeita, kiireisiä, huolimattomia, jne.

[Tapani Kovalaine]

... Nimi tai paremminkin sen eri kirjausmuodot on vain yksi henkilöön liittyvä piirre. Muita ovat ammatti (ammatit eri aikoina), syntymäpaikka, myöhemmät asuinpaikat, henkikirjamerkinnät, perhesuhteet, varallisuus (aiemmin erityisesti maaomaisuus). Luetteloa voisi jatkaa.
Menneisyyden henkilöitä esitellään sukukirjoissa ja sukujuhlissa hyvin usein sellaisilla etunimillä ja sukunimillä, jotka tuntuvat parhaiten toimivan siinä asiayhteydessä. Anders Hatain halutaan muuntaa muotoon Antti Haataja, koska yli 300 vuotta on suvussa Antin jälkeläiset käyttäneet nimeä Haataja. Ja niin edelleen. Haitat jäävät varsin vähäisiksi ja viesti menee hyvin perille, vaikku kyseinen Kainuuseen tulija on hyvinkin voinut olla Anttu Haatanen (= Hautanen). Niin tai kukaties pätevöitynyt haudankaivaja, savoksi haataaja! Vanhoja tekstejä lukemalla ei suinkaan aina ole mahdollista päästä murteiden sotkemien nimien takuuvarmaan tulkintaan. Kekkonen, Kehkonen, Kähkönen, Kekonen, Kekhonen... Näissä nimissä riitti pulmia kerrakseen, kun Pentti J. Voipio laati Kekkosista huippuhienon sukukirjan.

Joku viisas on keksinyt henkilötunnuksen. Sillä tuntuu joskus olevan enemmän kysyntää kuin henkilön etu- ja sukunimellä. Tämä on kyllä vanha juttu, mutta toisto olkoon luvallinen. Tuli Ilomantsista kotiinsa Tuupovaaran mummo ja harmistuneena viskasi käsilaukkunsa pöydälle ja puuskahti: Ja nii vaan jäi liäkkeet atteeksita saamata ku jäi pahus vieköön nahkan numero kottiin! :):)

[Erkki A Tikkanen]

Postipoika kantoi juuri uusimman Sukutieto-lehden laatikkoon ja siellähän oli Sofia Kotilaisen neljän sivun mittainen juttu puheenaolevasta aiheesta. Mukavaa luettavaa, suosittelen.:cool:

[skoykka]

Pienempi tai suurempi vaikeus eräissä tapauksissa ei käy kuitenkaan perusteeksi sille, etteikö todellisuutta tekstin takaa kannattaisi yrittää selvittää.

Toisin sanoen epävarmuudet eräissä tapauksissa eivät oikeuta täydelliseen nimivammaisuuteen kuten joillakin näyttää käyneen.


Ongelmallisimpia sen kannalta, mikä on oikea nimi puhtaasti paperisen kirjurimuodon takana, ovat monet tavallisimmat savolaislisänimet.

Etunimien kohdalla ongelmalliset tapaukset ovat sangen vähäiset, mutta muutamia niitäkin on...

terv Matti Lund

Olen pyrkinyt muuttamaan vieraskieliset etunimet suomalaisiksi suomenkielisellä alueella ja käyttänyt vielä paikallisia versioita, jos sellainen on ollut tiedossa esim. Samuel > Sameli Etelä-Pohjanmaalla, mutta Hämeessä Samuli. Ruotsinkielisellä alueella olen jättänyt nimet ruotsalaiseen muotoon mm. Närpiössä syntyneen Beatan nimeä en ole ruvennut muuttamaan. Huomasin kuitenkin, että sinä käytät hänestä Biata-muotoa. Ilmajoella nimeä ei ehkä osattu niin hienosti lausua ja voisi kuvitella, että se on muotoutunut puheessa Piataksi tms.

Minusta Beata on hyvä nimi ja suosittelisin sitä lapsenlapsellenikin toiseksi nimeksi. Nimissä kulkee suvun historia ja niiden keksiminen ja löytäminen herättävät nuoret vanhemmat tutkimaan asioita syvällisemminkin.

Suvussa on ollut myös yksi 'otettu' ruotsalainen sukunimi, jonka isoisäni valistuneena miehenä muutti suomalaiseksi. Niille suvun jäsenille, jotka eivät tunne nimen lyhyttä historiaa se näkyy kelpaavan vieläkin. :rolleyes:

[Antti Järvenpää]

Postipoika kantoi juuri uusimman Sukutieto-lehden laatikkoon ja siellähän oli Sofia Kotilaisen neljän sivun mittainen juttu puheenaolevasta aiheesta. Mukavaa luettavaa, suosittelen.:cool:

Vilkaisin myös tuon läpi. Ihan hyvä yleiskatsaus asiaan. Itselläni on kylläkin sukukirjojen näkökulmasta hiukan eri näkemys.

Ensimmäinen perusteeni on se, että kun normi ihmiset (ei siis sukututkijat) saavat käteensä sellaisen sukututkimuksen, jossa nimet ovat kirkonkirjojen mukaan, niin he tekevät lähes poikkeuksetta päätelmän, että esi-isät ovat olleet ruotsinkielisiä, aivan siitä riipumatta kuinka epäloogista se olisi. Olen vuosien mittaan oikonut näitä käsityksiä vaikka kuinka monta kertaa, ja huonolla menestyksellä.

Vaikka en itse ole mitenkään johdonmukainen tässä nimiasiassa ja kirjoitusmuodoissa, olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen joka kirjoittaa jonkin julkaisun (muun kuin omat muistiinpanot) pitäisi tuntea vastuunsa siitä, että hän tuo esille myös selkeästi sen, ovatko henkilöt olleet suomen- vai ruotsinkielisiä. Ainahan tämä ei ole varmaa, mutta valtaosassa sukutukimuksia tämä erottelu voidaan tehdä.

Hiukankaan laajempi sukukirja ei voi Sofian toiveita noudattaa siitä, että kaikki nimiasut tuotaisiin esiin. Asialla voi olla nimitutkimuksen kannalta merkitystä, mutta sukukirjassa joutuu aivan käytännöllisistä tarpeista valitsemaan yhden (tai pari) nimimuodon. Nimihän saa puhekielessä useita variantteja. Itseänikin on nimitetty kymmenillä eri nimillä (liikanimillä ja nimijohdannaisilla), enkä tiedä, mitä lisäarvoa ne toisivat omaan henkilöhistoriaani.

Siinä mielessä Sofia on oikeassa, että normaalistaminen on haaste, jota jokainen joutuu pohtimaan. Kaiken lisäksi ei varmaankaan ole mitään kaiken kattavia sääntöjä läpi Suomen, vaan eri alueilla on varmaankin ollut erilaisia suomenkielisten nimien käytäntöjä. Siinäkin Sofia on varmaan oikeassa, että kun pappi on ensin kääntänyt suomenkieleisen nimen ruotsiksi ja me sukututkijat sitten yritämme kääntää tästä ruotsinkielisestä asusta suomenkielistä asua, niin tulkintavirheet senkuin lisääntyvät, mikäli ajattelemme päättelyketjua luotettavuuden näkökulmasta.

Itse ajattelen niin, että en näe suurta merkitystä sillä, oliko esi-isäni oikea suomenkielinen nimi Juho, Juhani tai Juhana tms., mutta se ei varmasti ollut Johan.

Itselläni on sekä ruotsinkielisiä, että suomenkielisiä esivanhempia kuten oletettavasti on valtaosalla sukututkijoista. Itse näen asian niin, että koen suuremmaksi haasteeksi juuri sen, että pystyisin erottamaan perheen äidinkielen kuin sen, mikä nimivariantti on tarkalleen ollut oikea.

Itse koen niin, että sukukirjan ja pienemmänkin sukutukimuksen eräs merkittävimpiä asioita polveutumisen lisäksi, on kyetä välittämään kultturillisia asioita, joita on kieli, uskonto tai jokin muu erotteleva tekijä. Karkeasti ajatellen on parempi, että kykenen antamaan menneistä ajoista suunnilleen oikean kuvan sen sijaan että antaisin tarkalleen väärän mielikuvan.

Oma ääiä oli kastenimeltään Gustaava. Epäilisin, että tämä nimi on vaikea normaalistaa suomenkielelle, joten olen jättänyt sen suomentamatta siitä huolimatta, että tiedän häntä kutsutun aina Taavaksi ja hautakivessäkin lukee Taava eikä Gustaava tai Kustaava. Taava ei kuitenkaan ole mielestäni suomenkielinen nimi vaan vain väännelmä tai lyhennelmä, joten sukututkimuksessana lukee Gustaava, mutta tekstissä voi lukea, että häntä kutsuttiin Taavaksi. Hän ei ollut ruotsinkielinen vaan supisuomalainen.

[Kaisa Kihl]

Vilkaisin myös tuon läpi. Ihan hyvä yleiskatsaus asiaan. Itselläni on kylläkin sukukirjojen näkökulmasta hiukan eri näkemys.

Hiukankaan laajempi sukukirja ei voi Sofian toiveita noudattaa siitä, että kaikki nimiasut tuotaisiin esiin.

Siinä mielessä Sofia on oikeassa, että normaalistaminen on haaste, jota jokainen joutuu pohtimaan. Kaiken lisäksi ei varmaankaan ole mitään kaiken kattavia sääntöjä läpi Suomen, vaan eri alueilla on varmaankin ollut erilaisia suomenkielisten nimien käytäntöjä. Siinäkin Sofia on varmaan oikeassa, että kun pappi on ensin kääntänyt suomenkieleisen nimen ruotsiksi ja me sukututkijat sitten yritämme kääntää tästä ruotsinkielisestä asusta suomenkielistä asua, niin tulkintavirheet senkuin lisääntyvät, mikäli ajattelemme päättelyketjua luotettavuuden näkökulmasta.

Itse ajattelen niin, että en näe suurta merkitystä sillä, oliko esi-isäni oikea suomenkielinen nimi Juho, Juhani tai Juhana tms., mutta se ei varmasti ollut Johan.

Itselläni on sekä ruotsinkielisiä, että suomenkielisiä esivanhempia kuten oletettavasti on valtaosalla sukututkijoista. Itse näen asian niin, että koen suuremmaksi haasteeksi juuri sen, että pystyisin erottamaan perheen äidinkielen kuin sen, mikä nimivariantti on tarkalleen ollut oikea.

Itse koen niin, että sukukirjan ja pienemmänkin sukutukimuksen eräs merkittävimpiä asioita polveutumisen lisäksi, on kyetä välittämään kultturillisia asioita, joita on kieli, uskonto tai jokin muu erotteleva tekijä. Karkeasti ajatellen on parempi, että kykenen antamaan menneistä ajoista suunnilleen oikean kuvan sen sijaan että antaisin tarkalleen väärän mielikuvan.

Oma ääiä oli kastenimeltään Gustaava. Epäilisin, että tämä nimi on vaikea normaalistaa suomenkielelle, joten olen jättänyt sen suomentamatta siitä huolimatta, että tiedän häntä kutsutun aina Taavaksi ja hautakivessäkin lukee Taava eikä Gustaava tai Kustaava. Taava ei kuitenkaan ole mielestäni suomenkielinen nimi vaan vain väännelmä tai lyhennelmä, joten sukututkimuksessana lukee Gustaava, mutta tekstissä voi lukea, että häntä kutsuttiin Taavaksi. Hän ei ollut ruotsinkielinen vaan supisuomalainen.

Pidin hyvänä Kotilaisen kirjoitusta. (Muuten: kaikkikin lehden jutut olivat kiinnostavia.)
Tämä esimerkki Gustaavasta osoittaa, että nimien suomentaminen ei ole aina kovin järjellistä. Miksei hän olisi ollut Kustaava? Ja miksei yhtähyvin Gustaava, jos nimi siinä muodossa on tutkijan nähtävissä.

KOTUS kertoo, että nimestä Johan on yli 100 erilaista muotoa ollut käytössä. Ei siis pelkästään Juho, Juha tms. Suomessa on monia paikkakuntia, joissa on sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Etunimien antamiseen vaikuttavat monet tekijät. Vaikkakin perheen isä olisi suomenkielinen, mutta äiti ruotsia puhuva, saattaa lapsi olla suomenkielinen mutta nimi ruotsalaisperäinen. Myöskin suvun perinteet vaikuttavat niin, että nimi voi ollakin Johan.

Sukukirjan tekijän ongelmat eivät voi olla ainut syy muuttaa alkuperäislähteessä olevaa nimeä. Vähintäänkin on silloin kerrottava käytettyjen lähteiden antama muoto.

Kaisa, Johan/Johannes/Jussintytär

[Matti Lund]

Vilkaisin myös tuon läpi. Ihan hyvä yleiskatsaus asiaan. Itselläni on kylläkin sukukirjojen näkökulmasta hiukan eri näkemys.

Ensimmäinen perusteeni on se, että kun normi ihmiset (ei siis sukututkijat) saavat käteensä sellaisen sukututkimuksen, jossa nimet ovat kirkonkirjojen mukaan, niin he tekevät lähes poikkeuksetta päätelmän, että esi-isät ovat olleet ruotsinkielisiä, aivan siitä riipumatta kuinka epäloogista se olisi. Olen vuosien mittaan oikonut näitä käsityksiä vaikka kuinka monta kertaa, ja huonolla menestyksellä.

Vaikka en itse ole mitenkään johdonmukainen tässä nimiasiassa ja kirjoitusmuodoissa, olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen joka kirjoittaa jonkin julkaisun (muun kuin omat muistiinpanot) pitäisi tuntea vastuunsa siitä, että hän tuo esille myös selkeästi sen, ovatko henkilöt olleet suomen- vai ruotsinkielisiä. Ainahan tämä ei ole varmaa, mutta valtaosassa sukutukimuksia tämä erottelu voidaan tehdä.

Hiukankaan laajempi sukukirja ei voi Sofian toiveita noudattaa siitä, että kaikki nimiasut tuotaisiin esiin. Asialla voi olla nimitutkimuksen kannalta merkitystä, mutta sukukirjassa joutuu aivan käytännöllisistä tarpeista valitsemaan yhden (tai pari) nimimuodon. Nimihän saa puhekielessä useita variantteja. Itseänikin on nimitetty kymmenillä eri nimillä (liikanimillä ja nimijohdannaisilla), enkä tiedä, mitä lisäarvoa ne toisivat omaan henkilöhistoriaani.

Siinä mielessä Sofia on oikeassa, että normaalistaminen on haaste, jota jokainen joutuu pohtimaan. Kaiken lisäksi ei varmaankaan ole mitään kaiken kattavia sääntöjä läpi Suomen, vaan eri alueilla on varmaankin ollut erilaisia suomenkielisten nimien käytäntöjä. Siinäkin Sofia on varmaan oikeassa, että kun pappi on ensin kääntänyt suomenkieleisen nimen ruotsiksi ja me sukututkijat sitten yritämme kääntää tästä ruotsinkielisestä asusta suomenkielistä asua, niin tulkintavirheet senkuin lisääntyvät, mikäli ajattelemme päättelyketjua luotettavuuden näkökulmasta.

Itse ajattelen niin, että en näe suurta merkitystä sillä, oliko esi-isäni oikea suomenkielinen nimi Juho, Juhani tai Juhana tms., mutta se ei varmasti ollut Johan.

Itselläni on sekä ruotsinkielisiä, että suomenkielisiä esivanhempia kuten oletettavasti on valtaosalla sukututkijoista. Itse näen asian niin, että koen suuremmaksi haasteeksi juuri sen, että pystyisin erottamaan perheen äidinkielen kuin sen, mikä nimivariantti on tarkalleen ollut oikea.

Itse koen niin, että sukukirjan ja pienemmänkin sukutukimuksen eräs merkittävimpiä asioita polveutumisen lisäksi, on kyetä välittämään kultturillisia asioita, joita on kieli, uskonto tai jokin muu erotteleva tekijä. Karkeasti ajatellen on parempi, että kykenen antamaan menneistä ajoista suunnilleen oikean kuvan sen sijaan että antaisin tarkalleen väärän mielikuvan.

Oma ääiä oli kastenimeltään Gustaava. Epäilisin, että tämä nimi on vaikea normaalistaa suomenkielelle, joten olen jättänyt sen suomentamatta siitä huolimatta, että tiedän häntä kutsutun aina Taavaksi ja hautakivessäkin lukee Taava eikä Gustaava tai Kustaava. Taava ei kuitenkaan ole mielestäni suomenkielinen nimi vaan vain väännelmä tai lyhennelmä, joten sukututkimuksessana lukee Gustaava, mutta tekstissä voi lukea, että häntä kutsuttiin Taavaksi. Hän ei ollut ruotsinkielinen vaan supisuomalainen.


Yhdyn niihin, jotka suosittelevat luettavaksi Kotilaisen artikkelia.

Siis nimien selvityksellä, kunhan se kohtuullisesti onnistuu, kyetään tavoittamaan ripaus aidompaa historiallista todellisuutta ja henkilöihin liittyviä piirteitä, myös paikallisväriä, mitkä jäisivät muuten asiakirjojen vakiintumattomien ruotsinkielisten normaalimuotojen peittoon. Siis jotain todellista kuvajaista menneisyyden ihmisistä.


On tietysti pyrittävä välttämään ylilyöntejä molempiin suuntiin, kun valitaan nimimuotoja omaan julkaisuun. Toisin sanoen Kotilaisen varoitus suoraviivaisesta ja aivan kaavamaisesta normaalistamisesta, joka voi olla sallittavaa tarkoituksenmukaisuussyistä yleishistorian kirjoittajalle, ei sovi suoraan sukututkimukseen ja saattaa johtaa siihen, että nimet normaalistetaan liian moderneiksi, jolloin nimien historiallinen perspektiivi jää tyngäksi tai jopa harhaanjohtavaksi.


Toisaalta on aivan totta, mitä Antti tuo esiin, että jos tämä nimiasia hämärretään sille pelkästään vastaanottavalle yleisölle, joka ei ole kunnolla tämän harrastuksen sisällä, he vetävät jatkuvasti aivan vääriä johtopäätöksiä esivanhempien kielenkäytöstä ja jopa äidinkielestä.


Harhaluuloja tapaa myös sukututkijoilla, eli uskoa, että mukamas muinoin ollaan oltu Sisä-Suomessa paljon enemmän ruotsinkielisiä, vaikka ruotsin kieli on mennyt kansan parissa eteenpäin tähän päivään asti ja vasta juuri nyt on kokemassa ensimmäistä takapakkiaan, kun ruotsi on joutunut kansainvälisesti periferiaan niin, että se on alkanut heijastua täällä naapurimaassakin.


Nykyään purnataan "pakkoruotsia" vastaan. 1600 -luvulla ei voinut niin tehdä, tai jos joku yritti sellaista päähänpistoa, sai siitä roimat sakot, kun niskuroi siten esivaltaa vastaan. Sen sijaan protestanttisessa maassa saattoi silloinkin protestoida siten, että ryhtyi ajamaan suomenkielisen kappeliseurakunnan perustamista.

Sisä-Suomessa ymmärretään ruotsin kieltä tänä päivänä paljon paremmin kuin 300 vuotta sitten saati 500 vuotta sitten, jolloin sitä ymmärrettiin siellä suunnilleen yhtä hyvin kuin munkkilatinaa.

Saarnaaminen kansankielellä oli tietysti puolinainen muutos, koska kirkonkirjojen pito, edes kastekirjojenkaan, ei muuttunut siitä suomenkieliseksi, mutta se ei toisaalta liikuttanut tippaakaan seurakuntalaisia, koska nämä eivät puuhastelleet lainkaan kirjoitetun tekstin parissa.

Tätähän oli edeltänyt jo iso kielimuutos seurakunnissa, kun katolisen ajan keskiaikainen kirkkolatina muuttui kansankielisiksi saarnoiksi, vaikkakin siellä, missä suomenkielinen väestö oli seurakunnassa vähemmistönä, saarnattiin vain ruotsiksi.

Eräs seikka, jonka Kotilainen tuo artikkelissaan hyvin esiin, on nimien muuttuminen ajan mukana. Tosin sukututkija voi todeta, että etunimien joukossa on "kestomenestyjiä", joilla on suuri levinneisyys, eli jotka kattavat useita murrealueita. Etunimi Simuna on juuri hyvä esimerkki tällaisesta, eli se oli levinnyt lähestulkoon Hangosta Petsamoon. Luulen, että alueellisesti nimimuodoissa tuli eroja näkyviin paremmin itä-länsi -suunnassa kuin etelä-pohjois -suunnassa.

Kun mennään "mikrohistoriaan", mitä sukututkimus luonteeltaan on, tulee myös suppeampaan aikakauteen ja paikallisuuteen liittyvien pienempien piirteitten paremmin erottua, jotta tämä mikrotaso saavuttaa olemassaolon oikeutuksensa.

terv Matti Lund

[Matti Lund]

Olen pyrkinyt muuttamaan vieraskieliset etunimet suomalaisiksi suomenkielisellä alueella ja käyttänyt vielä paikallisia versioita, jos sellainen on ollut tiedossa esim. Samuel > Sameli Etelä-Pohjanmaalla, mutta Hämeessä Samuli. Ruotsinkielisellä alueella olen jättänyt nimet ruotsalaiseen muotoon mm. Närpiössä syntyneen Beatan nimeä en ole ruvennut muuttamaan. Huomasin kuitenkin, että sinä käytät hänestä Biata-muotoa. Ilmajoella nimeä ei ehkä osattu niin hienosti lausua ja voisi kuvitella, että se on muotoutunut puheessa Piataksi tms.

Minusta Beata on hyvä nimi ja suosittelisin sitä lapsenlapsellenikin toiseksi nimeksi. Nimissä kulkee suvun historia ja niiden keksiminen ja löytäminen herättävät nuoret vanhemmat tutkimaan asioita syvällisemminkin.

Suvussa on ollut myös yksi 'otettu' ruotsalainen sukunimi, jonka isoisäni valistuneena miehenä muutti suomalaiseksi. Niille suvun jäsenille, jotka eivät tunne nimen lyhyttä historiaa se näkyy kelpaavan vieläkin. :rolleyes:


Syynä sille, että käytän tässä tapauksessa Biata -muotoa, ovat juuri Närpiöstä niihin aikoihin tavoitettavien asiakirjojen vallitseva nimimuoto Biata. Tämä ei rajoitu vain Närpiöön, vaan nimeä kirjataan Biataksi ruotsinkielisissä naapuripitäjissäkin. On tietysti aivan eri asia sama kirjaus suomenkielisellä puolella, koska ruotsinkielisellä puolella oli lausuttavana pehmeä b, kun taas suomenkieliseltä puolelta sellainen tykkänään puuttui.

Kun Biata muutti Nämpnäsistä Ilmajoelle, on melkein aivan selvää, että naapurit Ilmajoen Kirkonkylässä kutsuivat häntä Piataksi. Alavudella se olisi vielä selvempää, mutta sattumoisin Ilmajoen Kirkonkylässä asui Biatan tulon aikaan naapureina useampia "kaksikielisiä" perheitä ja miten huolitellusti he puhuivat ruotsia ja huomioivat Biatan äidinkielen, on suuri arvoitus?

Joka tapauksessa Biatalla ei ollut vaikeuksia olla puheväleissä miehensä sukulaisten ja muutaman naapurinsa kanssa. Sitä paitsi kun Biata asui ennen Ilmajokea muutaman vuoden Isossakyrössäkin, Biata saattoi osata suomea auttavasti jo sinne tullessaan ja oppi koko ajan paremmin. Kun Biatan verkostot olivat nyt kuitenkin enimmäkseen suomenkielisiä, se veti hänet varmaankin melko ripeästi mukanaan.


Olen katsonut, että Beata on asiakirjoihin normaalistettu yleisruotsalainen nimimuoto, jota kirjurit pääasiassa käyttivät, mutta että sitkeä Biata -muodon käyttö Närpiössä ja sen naapureissa viittaa siihen, että siellä oli silloin käytössä enimmäkseen etunimimuoto Biata. Olen siis yrittänyt tavoittaa tällä mikrohistoriallista aikaan ja paikkaan kuuluvaa vähäistä yksityiskohtaa.


terv Matti Lund

[Giösling]

Hauskaa luettavaa!

Simunat ovat suorittaneet maihinnousun synnyinseuduillenikin!

Onko Alftan-kronikkakin jo "normalisoitu" kirjoittajan toivomaan tyyliin?

[Antti Järvenpää]

.......

Sukukirjan tekijän ongelmat eivät voi olla ainut syy muuttaa alkuperäislähteessä olevaa nimeä. Vähintäänkin on silloin kerrottava käytettyjen lähteiden antama muoto.

Kaisa, Johan/Johannes/Jussintytär

Jokainen tietenkin asettaa sukukirjalle omat tavoitteensa ja jokainen sukukirjan tekijä joutuu itse päättäämään, mitä julkaisemaansa sukirjaan laittaa. Lähde teknisesti katson itse riittäväksi, että viitaukset kirkonkirjoihin riittävät siihen, että jos joku haluaa tarkastaa kaikki nimivariantit hän pystyy sen tekemään.

Sukukirja on mielestäni tarkoitettu suvulle, joista perin harvoin löytyy montakaan sukututkijaa, joka jaksaisi pyöritellä mielessään sukututkimusteoreettisia kysymyksiä. Sukirjan tärkein tehtävä - funktio on kertoa polveutuminen ja jos hän kertoo jotakin sen lisäksi, siis lihaa luiden päälle, niin mielestäni silloin pitää kertoa jotakin elämänpiiristä, eikä täyttää sivuja sellaisella, jonka joku toinen innokas sukututkija voi kohtuudella selvittää.

Itselläni on esimerkiksi ei-isä Nils Springman Smålannista, joka on avioitunut aivan suomalaisen naisen kanssa ison vihan jälkeen. Nils oli varmasti Nils eikä Niilo, mutta jo seuraavan polven suhteen täysin suomenkielisessä pitäjässä alkaa epäillä, että suomettuminen on tapahtunut nopeasti. Hieman samalla tavalla todennäköisesti Helsingistä kotoisin oleva suutari Johan Helsingius oli ruotsinkielinen samoin kuin hänen Porvoossa syntynyt vaimonsa Anna Helena Backman. Kun pariskunta ja jälkipolvet eli elämänsä Nastolassa ja sen ympäristössä niin suomettuminen on tapahtunut muutamassa sukupolvessa. Vastaaviahan löytyy varmaankin kaikilta.

Em. tapauksissa joutuu tietenkin pohtimaan, millä kielellä vanhemmat ovat kutsuneet lapsiaan. En kuitenkaan näe tässä nimikysymystä tärkeänä vaan sen, että nämä esivanhemmat ovat oikeasti olleet ruotsinkielisiä. Jokainen lukija voi sitten pohtia, miten nopeasti perhe on kielellisesti suomalaistunut tai ruotsalaistunut, koska tapauksia on molempiin suuntiin. En minä itse kuvittele tätä asiaa tietäväni ja mielestäni on tärkeää, että en myöskään sano mitää ehdotonta, kun en sitä tiedä, mutta lähtökohdat kylläkin tiedän, joiden varassa lukija voi hahmoittaa asian itselleen.

Itse asiassa mielestäni väittely nimimuodoista on aivan turhaa, paitsi siltä osalta, että lukemalla käsityksiä suuntaa ja toiseen, aloitteleva sukututkija tulee vallinnensa oman linjansa. Jokainen meistä valitsee linjansa viimeistään siinä vaiheessa kun aikoo julkaista jotakin. Ja kun julkaisee jotakin, niin sukukirja ja esim. Genos ovat eri asioita, koska niiden kohde yleisö on aivan eri.

Olen itse sellainen puupää, että välitän vähät muiden mielipiteistä. En minä vie papereitani enään kenellekään teoreetikolle tarkastettavaksi, vaan teen itsenäiset päätelmäni siitä mikä on tärkeää ja tarpeellista. Kaikesta jäykkyydestä huolimatta olen kuitenkin altis lukemaan hyvin perusteltuja näkemyksiä. Tässä suhteessa esim Lundin Matin ja Vähäkankaan Tapion kirjoitukset ovat mielestäni antoisia nimimuotojen suhteen.

Vaikka sukirja ei ole romaani, niin sukukirjaakin kirjoittaessa kannattaa miettiä sitä, minkä kertoo ja minkä jättää lukijan mielikuvituksen varaan ja toisaalta lähteistä löydettäväksi, jos joku on niin innokas.

[Tapani Kovalaine]

Uatamin ja Ievan nimipäivät ovat taas pian käsillä. Heidän takiaan kannattaa käydä keskustelua etunimien kirjoitusmuodoista. Kastekirjoissa on näet erityisesti 1800-luvun loppua lähestyttäessä hervottoman hyviä murteen rikastuttamia etunimiä. Niistähän nyt ei ole kysymys.

Etunimilaki saatiin vasta vuonna 1945 ja siihen asti etunimiin liittyvät asut olivat villiä aluetta. Miesten nimet ja naisten nimet eivät aina pysyneet sukupuolisesti luvatuilla alueilla, oli Vienoa ja Kainoa. Kirjoitusasuissa näkyi sosiaalisen aseman nousut ja laskut. Kallesta tuli Kaarlo. Liisasta tuli Eliisabet, Saimista tuli Sasu, jne.

Tuleville tutkijoille on tarjolla viehättävä aineisto lääninhallitusten arkistoissa etunimien muutoshakemusten muodossa. Ihmisten perustelut uuden heille ah niin tärkeän etunimen rekisteröimiseksi ovat toinen toistaan paremmat! Professori Urpo Kangas on Nimikirjassa antanut asiasta joitakin hyviä esimerkkejä. Etunimiä on näyttänyt riittävän joka junaan ja vielä jokaiselle asemallekin (vrt. Muhoksella oli seisake Soso).

Kannatan sitä, että sukukirjoissa tyydytään kertomaan normi-ihmisille normietunimiä eikä harhautella. Poikkeuksena kuitenkin seuraava sulhasen nimi Kokkolan Hiskistä (perheen lasten nimiä voimme vain arvailla): :)

http://hiski.genealogia.fi/historia/sl.gif (http://hiski.genealogia.fi/hiski/3didx0?fi+0218+vihityt+179) 13.10.1681 SULHANEN Hieronimus Hieronimi Huijare MORSIAN Margetha Svensdr.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Soson_seisake

[Kovanen]

Uatamin ja Ievan nimipäivät ovat taas pian käsillä. Heidän takiaan kannattaa käydä keskustelua etunimien kirjoitusmuodoista. Kastekirjoissa on näet erityisesti 1800-luvun loppua lähestyttäessä hervottoman hyviä murteen rikastuttamia etunimiä. Niistähän nyt ei ole kysymys.

Etunimilaki saatiin vasta vuonna 1945 ja siihen asti etunimiin liittyvät asut olivat villiä aluetta. Miesten nimet ja naisten nimet eivät aina pysyneet sukupuolisesti luvatuilla alueilla, oli Vienoa ja Kainoa. Kirjoitusasuissa näkyi sosiaalisen aseman nousut ja laskut. Kallesta tuli Kaarlo. Liisasta tuli Eliisabet, Saimista tuli Sasu, jne.

Tervehdys!

Sattuipa nyt somasti, kun Aatami ja Eeva löytyivät samalta kirkonkirjan sivulta. Mitkähän lienee perhesuhteet?

http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=6822&pnum=554

Kommenttini saattaisi kuulua paremmin uuteen, Asian vierestä ketjuun, mutta tässä jouluruuhkassa ei ehdi kaikkea pohtia huolella.

Etunimiasiasta on paljonkin kummasteltavaa, niihin palaan tuonnempana.

Hyvää joulunaikaa toivotellen,

terveisin Eila

[skoykka]

Hollolalaisen isoäitini isällä oli tapana sanoa vaimolleen: Sin oot Henrikistä ja Lienasta, min oon Aatamista ja Ievasta. :)

[Anne C.]

Kannatan sitä, että sukukirjoissa tyydytään kertomaan normi-ihmisille normietunimiä eikä harhautella.
Hei,

Onko näistä normietunimistä olemassa minkäänlaista "virallista" listaa, jossa olisi kirkonkirjoissa käytetyt nimet ja tavallisimmat suomalaiset vastineet?

Nämä ovat varmaan supisuomalaisille helppoja, mutta toisen sukupolven ulkosuomalaisena minulla on usein tässä suhteessa vaikeuksia.

Terveisin Anne

[Kimmo Kemppainen]

Tässä olisi mainio esimerkki siitä, miten raahelainen Hans Larsson Floor oli suomenkieliselle kanssaporvarilleen Hannu armon vuonna 1693: "Ole wait Hannu, muistackos quin minulda kuckarå katosi, ia ei ollut muita saunasa quin sinä ia kuppari Gerttu"

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=11437908

Kimmo Kemppainen

[Solja]

Minua on aina naurattanut ajatus että äitimuori Mari Holappa olisi huudellut pojalleen "Sigfrid tuuppas nopiasti rössypotun syöntiin".

Sipo se pojan nimi oli, mutta noin on pappi kuitenkin kastekirjaan laittanut.

-Solja

[Jouni Kaleva]

Tässä olisi mainio esimerkki siitä, miten raahelainen Hans Larsson Floor oli suomenkieliselle kanssaporvarilleen Hannu armon vuonna 1693: "Ole wait Hannu, muistackos quin minulda kuckarå katosi, ia ei ollut muita saunasa quin sinä ia kuppari Gerttu"

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=11437908

Kimmo Kemppainen
Olisipa aina noin selkeätä tekstiä!
Olikohan tämä sama kuin Raahen lukkari Hans Floor?