Räätälin ym oikeudet

[Martta]

1800 luvulla ei voinut toimia räätälinä, suutarina yms. ilman virallista lupaa.
Onko näistä anomuksista tai lupien myöntämisesta saatavissa tietoja. Ja jos on niin missä?:confused:

[Kristina]

Hei! Sen minäkin haluaisi tietää. Ja onko eroa maaseutupitäjissä ja kaupungeissa toimineiden käsityöläisten välillä? Entä pitäjänkäsityöläiset ja tavalliset? Entä myllärit? Suku on täynnä suutareita, seppiä, räätäleitä ja mylläreitä.

:);):)
Mukavaa juhannusaattoa!

[Sami Lehtonen]

1800 luvulla ei voinut toimia räätälinä, suutarina yms. ilman virallista lupaa.
Onko näistä anomuksista tai lupien myöntämisesta saatavissa tietoja. Ja jos on niin missä?:confused:

Käsityöammatin harjoittaminen kaupungeissa vaati porvarinoikeudet, eli porvarianomus käsiteltiin kaupungin raadissa. Jotakin käsityöammattien harjoittamisesta on oheisessa Genoksen artikkelissa:
http://www.genealogia.fi/genos/63/63_17.htm

Ainakin tuosta artikkelista saa kuvan, että maaseutupitäjissä ei noista oikeuksista ja luvista niin perustettu. Talonpojat eivät ilmiantaneet omia käsityöläisiään ja aatelilla oli lupa taas pitää omansa. Kaupunkien elinkeinolaki uudistettiin vasta 1879, jonka jälkeen kaupan ja käsityön harjoittaminen tuli vapaammaksi.

[Ingeborg Palmén]

Ainakin 1700-luvulla Ruotsissa (ja ilmeisesti meilläkin, sama lainsäädäntö) oli pitäjänräätäli, jolla piti olla mestarinkirja, hänet otti pitäjänkokous ja valinnan vahvisti KO. Jonkun säädöksen mukaan 1690-luvulta hänen piti toimia lähikaupungin ammattikunnan alaisuudessa. Jos hän oli pitäjänräätäli häntä ei kirjattu mihinkään taloon, vaan saattaa löytää hänet viimeisenä tai ensimmäisenä kirkonkirjoista. Hän maksoi erillistä veroa. Sen sijaan kyläräätäli ei ollut velvollinen maksamaan tätä veroa, eikä häneltä vaadittu opinnäytettä.

[Sami Lehtonen]

Joka käsityöammatissa oli nämä pitäjän käsityöläiset, sepillä, suutareilla. En kyllä omalla tutkimusalueellani Kanta-Hämeessä ole huomannut, että pitäjänkäsityöläisiä olisi merkitty mitenkään erityiseen kohtaan rippikirjaa. Pitäjänkäsityöläisen siis erottaa siitä, että titteli kirjoissa ei ole pelkkä smed vaan sockne smed ja samoin siis muutkin ammatit. Ainakin Kanta-Hämeessä pitäjänräätälit ja -suutarit on merkitty sinne, missä kulloinkin ovat asuneet. Näiden lisäksi käsityöläiset ovat pääsääntöisesti asuneet kartanoiden yhteydessä jolloin oikeuksia käsityöammatin harjoittamiseen ei ole tarvittu.

Siinä aiemmin linkkaamassani Genoksen artikkelissa mm. mainitaan, ettei pienemmissä kaupungeissa riittänyt mestareita (ammattikohtaisiin) kiltoihin, vaan perustettiin mm. yleiskiltoja. Näistä syistä johtuen ei itämaassa varmaan aivan tarkalleen voitu lakia täysin noudattaa. Mestarikirjaa on vaikea saada, jos ei ole toimivaa kiltaa.

[P. T. Kuusiluoma]

Kaupunkien käsityöläisten toimintaa säätelivät eri säädökset kuin maaseudulla. Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että maaseudulla saivat luvallisesti harjoittaa käsityöläisammattia - kuten jo aiemmin on mainittu - aateliston palveluksessa olevien käsityöläisten lisäksi ns. pitäjänkäsityöläiset. Esimerkiksi pitäjänräätäliksi haluavan tuli pyytää käräjiltä lausunto siitä, että pitäjässä oli tarve uudelle räätälille ja sen saatuaan hakijan oli anottava lääninhallituksesta lupa pitäjänkäsityöläiseksi pääsemiseksi. Voitaneen sanoa, että pitäjänkäsityöläiset olivat lääninhallituksen auktorisoimia käsityöläisiä, joilla oli virallisesti monopoli pitäjän käsityöläisammattien harjoittamiseen. Käytännössä tämä ei pitänyt paikkaansa, vaan pitäjissä oli aina myös käsityöläisiä, jotka eivät olleet lääninhallituksen hyväksymiä, mutta jotka käytännössä täydensivät kysyntää. Kilpailutilanteen kärjistyessä paikalliset viranomaiset saattoivat puuttua auktorisoimattomien käsityöläisten ammatinharjoittamiseen.

P. T. Kuusiluoma

[P. T. Kuusiluoma]

Jouduin jokin aika sitten erään kirjallisen työn vuoksi perehtymään Helsingin nahkurien ammattikuntaan 1800-luvulla (erityisesti kahteen mestariin, Karl Lindgreniin ja Emanuel Roslundiin), joten pari sanaa vielä kaupunkikäsityöstä.

Kaupungeissa käsityöläisammatin harjoittaminen oli varattu yksinomaan ammattikuntien hyväksymille mestareille. Ammattikuntalaitoksessa kaupungin jokaisen käsityöläisammatin (huom. kaikkea ammattimaisesti harjoitettua käsityötä ei luokiteltu käsityöläisammatiksi) harjoittajat olivat keskiajalta periytyneiden periaatteiden mukaan järjestäytyneet ammattikunniksi. Ammattikuntalainsäädännön määräyksiä ryhdyttiin valvomaan vasta 1600-luvulla, kun vuoden 1621 valtiopäivillä annettiin ns. ammattikuntajärjestys ja vuonna 1669 säädettiin valtakunnallinen ammattikuntalaki.

Ammattikunnan myöntämä mestarin arvo ja ammattikunnan jäsenyys sekä porvarinoikeudet antoivat käsityöläiselle oikeuden harjoittaa itsenäisesti ammattiaan kaupungissa. Ammattikuntalaitoksen tarkoituksena oli uusien käsityöläisten kouluttaminen sekä ennen kaikkea mestareiden mahdollisimman tasaveroisen aseman ja siten jokaisen toimeentulon varmistaminen. Ammattikuntalaitos pyrki saamaan kaiken käsityön ammattikuntiin kuuluvien mestareiden yksinoikeudeksi ja eliminoimaan ulkoapäin tulevan kilpailun. Ammattikuntajärjestys kitki tehokkaasti myös mestareiden väliseen kilpailuun johtavat tekijät, minkä seurauksena ammattikunnista tuli suljettuja, ts. mestarien määrä pyrittiin aina suhteuttamaan alan markkinatilanteeseen. Ammattikunta muodosti tietyn ammattialan kartellin, joka yhden kaupungin alueella monopolisoi alansa hyödykkeiden tuotannon, määräsi hinnat ja jakoi markkinat mestareiden kesken.

1850-luvulla vaatimukset elinkeinoelämän uudistamisesta voimistuivat. Ajan liberalistiseen henkeen ei enää sopinut ammattikuntien harjoittama monopolisointi. Elinkeinoelämän läinsäädäntöteitse tapahtunut uudistaminen kohdistuikin nimenomaan ammattikuntalaitokseen. Vuonna 1859 annettiin elinkeinoasetus, joka vapautti useimmat käsityöläisammatit ammattikuntapakosta ja jätti enää vain 15 yleisintä ammattia ammattikuntalaitoksen piiriin. Vuonna 1868 annettu elinkeinolaki lakkautti ammattikuntalaitoksen lopullisesti. Täysi elinkeinovapaus Suomeen tuli vuonna 1880, sillä vuonna 1879 säädetty laki toteutti kaikilla aloilla vapaan kilpailun ja antoi kenelle tahansa mahdollisuuden ryhtyä harjoittamaan haluamaansa ammattia.

P. T. Kuusiluoma

[Martta]

Siinäpä meni yksi mahdollisuus saada lisätietoa suvun käsityöläisistä.

[Ramses]

Pitäjänkäsityöläiseksi hyväksyttiin ensin käräjillä minkä jälkeen varsinaista lupaa haettiin maaherralta. Tuomiokirjoista tai lääninhallituksen asiakirjoista saattaisi hyvällä onnella löytyä lisätietoa etsimästäsi räätälistä.Selvitä mihin tuomiokuntaan ko.paikkakunta kuului, maakunta-arkistoista tai Kansallisarkistosta löytyvät puhtaaksikirjoitetut tuomiokirjat, jotka on mikrofilmattu ja kaukolainattavissa. Kannattaa käydä www.narc.fi.

[jaanaset]

Ainakin 1700-luvulla Ruotsissa (ja ilmeisesti meilläkin, sama lainsäädäntö) oli pitäjänräätäli, jolla piti olla mestarinkirja, hänet otti pitäjänkokous ja valinnan vahvisti KO. Jonkun säädöksen mukaan 1690-luvulta hänen piti toimia lähikaupungin ammattikunnan alaisuudessa. Jos hän oli pitäjänräätäli häntä ei kirjattu mihinkään taloon, vaan saattaa löytää hänet viimeisenä tai ensimmäisenä kirkonkirjoista. Hän maksoi erillistä veroa. Sen sijaan kyläräätäli ei ollut velvollinen maksamaan tätä veroa, eikä häneltä vaadittu opinnäytettä.

Minulla on semmoinen käsitys että tuo mestarinkirja edellytti pitkäaikaista harjaantumista ja että useimmat saavuttivat vaadittavat taidot vasta lähempänä 30 vuoden ikää. Onko mahdollista että esim. räätälimestarin arvon olisi saavuttanut n. 20-vuotiaana? Törmäsin tapaukseen jossa henkilö mainitaan rippikirjassa räätälinä 18-vuotiaana ja vihittyjen luettelossa viisi vuotta myöhemmin pitäjänräätälinä. Olisiko tässä syytä epäillä kirjoitusvirhettä syntymävuoden kohdalla? Kyse on 1700-luvun loppupuolesta.

[Sami Lehtonen]

Terve!

Omissa esivanhemmissani on 23-vuotiaana vihittäessä (vuonna 1851) pitäjänsuutariksi merkitty henkilö, jonka syntymävuosi 1828 on varmasti oikein.

- Sami Lehtonen

[Ingeborg Palmén]

En pysty vastaamaan kysymykseesi. Ne kolme räätäliä jotka olen löytänyt, ovat ensin olleet "skräddargesäll" ja sitten muuttuneet "skräddarmästareiksi". Näistä 2 on ollut "sockneskräddare", ja silloin merkitty rippikirjaan "Sockneskrädd. M. Johan Bodin" tapaan. Kaupungissa taas pelkkä skrm. on riittänyt. Ainakin yksi näistä meni naimisiin ollessaan vielä "gesäll" ja tällöin kaupungissa.

[Jari Jalonen]

Minulla tuli vastaan sellainen tilanne, jossa kouluja käynyt pitäjän suutarimestari otti kisälleiksi nuoria miehiä.

Näin on käynyt ainakin Pöytyällä 1830-luvulla. Minun esi-isäni oli Pöytyän pitäjän suutarimestarin oppipoikana 2 vuotta. Heti kun hän on valmistunut, on tullut toinen kisälli ja vielä ainakin kolmas.

Oliko tällainen yleistä? Onko näistä kisälleistä olemassa jotain asiakirjoja? Hehän eivät tarkalleen ottaen olleet itseoppineita, vaan suutarimestarin kouluttamia suutareita.

[Ingeborg Palmén]

Kisällit oli luultavasti merkitty ammattikunnan johonkin pöytäkirjaan tms. Oppipojat tuskin. Olen juuri katsonut Visnumin rippikirjoja 1770-luvulta ja niissä pitäjänräätälillä oli 2 oppipoikaa (lärdräng) muttei kisälliä lainkaan.

Käsityöammattiahan ei voinut oppia muulla tavalla kuin olemalla jonkun mestarin opissa, ensin oppipoikana (muistaakseni niitäkin oli eri sorttisia) ja sitten kisällinä kunnes saattoi edetä mestariksi, jos vakansseja löytyi ja ammattikunta suostui. Sama tapa kuin papiston piirissä vallitsi kai osittain, menemällä naimisiin mestarivainajan lesken kanssa kisälli saattoi helposti saada myös mestarinoikeudet (näin ainakin kultaseppä Mellin Oulussa 1700-luvun alkupuolella). Sen ajan sosiaaliturvaa . . .

[Jari Jalonen]

Tarkemmin luettuani rippikirjoissa lukee Socken Skomaren, eli pitäjän suutari.

Olin selvästi hakoteillä. Voisiko hänestä siis sittnekin löytää tietoja esimerkiksi läänintileistä?