Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Ottolapsi sukututkimuksessa
anjakaarina
30.10.11, 10:56
Miten on syytä kirjata sukuselvitykseen ottolapsi,ja kuljettaa hänen jälkipolveaan sukutauluissa.Kyseessähän ei ole " verisukulaisuus".
Näen sukututkimusten olevan biologisten sukusuhteiden lisäksi sosiaalista tutkimusta; miten elettiin ja ketkä muodostivat sosiaalisia ryhmiä. Monasti ottolapsella on ollut pysyvä rooli talon isännyyden järjestelyissä ja jos ottolapsi on saanut ottovanhempien sukunimen, niin sukunimen jatkumisen kannalta olisi hyvä ymmärtää tällainenkin sukunimen siirtyminen.
Näillä perusteilla minusta tuntuu, että ainakin edellä olevissa tapauksissa adoptio olisi saada näkyville sillä reunaehdolla, että esim. sen kohdistuessa alle 100 v sitten syntyneeseen henkilöön nykyperillisten suostumus tarvitaan. Tämä lienee henkilötietosuojan mukaista?
Jos kirjaaminen on mahdollista, niin kai minimi on henkilön omat tiedot adoptiosuhteen maininta ja laajempi versio kattaisi myös biologiset vanhemmat.
Pekka
Miten on syytä kirjata sukuselvitykseen ottolapsi,ja kuljettaa hänen jälkipolveaan sukutauluissa.Kyseessähän ei ole " verisukulaisuus".
Nythän on luvallista käsitellä vain ja ainoastaan yli 100 vuotta sitten kirjattuja tapauksia.
Mutta oliko yli 100 vuotta sitten yleistä, että ottolapsi olisi tullut lähisuvun ulkopuolelta? Ja missä kulkee raja, jossa otto- tai kasvatuslapsi muuttuu adoptiolapseksi, jolle tulisi tämän prosessin kautta perimysoikeus?
Ymmärtääkseni sukututkimuksen tulisi pitäytyä geneettisen perimän alueella, olipa todistelu vaikka vain kirjallisesti todisteltu. Adoptioon tulisi liittyä vähintään perimysoikeus, jotta liittyminen puolisoiden jälkipolviin olisi perusteltu. Muuten kuljetaan sen kolmannen sukulaisuuden alueella, eli kyse olisi sosiaalisesta sukulaisuudesta.
Omissa taustoissani on tapauksia, joissa on orpoina oltu ensin lähisukulaisten "kasvatustyttärenä" ja jatkettu palkattoman piian roolista omaan elämään. En kuuna päivänä liitä tapausta "kasvatusvanhempien" jälkipolviin.
Ei pidä sotkea adoptoitua lasta ja kasvattilasta keskenään. He ovat eri asemassa perheeseen nähden.
Antti Järvenpää
30.10.11, 21:33
Kuten Erkki tuossa aiemmin sanoo, niin adoptiot jäävät 100 viimeisen vuoden sisään, sillä Suomen ensimmäinen adoptiolaki säädettiin 1925.
Itse kysymyksen suhteen, miten ottolapsia tulisi käsitellä, niin mielestäni jokainen sukutukija muodostaa siinä oman linjansa. Itse olen taipuvainen Erkin linjoille, jos ja kun on kyse sukukirjasta. Pöytälaatikko sukutukimuksessa tilanne on varmaankin toinen. Valitsi linjansa miten hyvänsä, niin mielestäni lähtökohta on tuotava selkeästi esille. Monasti tilanne ratkeaa myös siten, että usein kasvattilapsi kuuluu jo sinällänsä sukuun, mutta ei ole sosiaalisten vanhempiensa lapsi.
Olen itse sekä kirjannut, että jättänyt kirjaamatta otto- ja kasvattilapsia, mutta en ole jatkanut heistä polveutuvien suhteen. Kaiken lisäksi raja sen suhteen, millainen suhde perheeseen tulleen lapsen suhteen on, on mielestäni kovin häilyvä.
Isäni kotiin otettiin aikoinaan huutolaislapsi, joka eli perheessä koko nuoruutensa ja aloitti elämänsä sieltä. Hänellä ei ollut mitään virallista oikeudellista asemaa, mutta häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä niin lapsena kuin aikuisenakin, eikä hänellä oikein muutakaan kotia ollut. Kaikesta tästä huolimatta en ole kirjannut häntä mukaan. Mainittakoon nyt vielä, että kyseisen jo edesmenneen lapsen osalta kuulin aikoinaan myös kaikenlaisia huhuja hänen perimänsä suhteen, jotka kuitenkin ovat ainakin omien tutkimuksieni mukaan olleet perättömiä. Nämä huhut kaiketi perustuivat siihen, että hän kohdeltiin kuin omaa lasta, joka sitten aikoinaan laittoi mielikuvituksen liikkeelle.
jukkaukkola
30.10.11, 23:45
Miten on syytä kirjata sukuselvitykseen ottolapsi,ja kuljettaa hänen jälkipolveaan sukutauluissa.Kyseessähän ei ole " verisukulaisuus".
Mielestäni ottolapsen jälkipolvia voi kuljettaa sukutaulussa ,jos ottolapsen puoliso on genettisesti "verisukulainen" itselle.Jos puoliso on X X niin en liittäisi "verisukulaisiksi".Lapsen äidin sukua voi seurata tuonne 1700-luvulle aika helposti.Itselläni on ns."huhu" pikkuserkku äitini puolelta ,isänkin hänelle tiedän ,mutta merkkaan X X tiedostoihin ja säilytän tiedon omassa päässäni toistaiseksi.
Omalla kohalla on tullut vastaan se että kun isäntäväen kaikki lapset kuolivat, niin ottivat he kasvattipojan (ei adoptio), joka e ollut edes sukua. Ja aikanaan tämä kasvattipoika tuli myös perimään tilan. Siksi olen maininnut hänet. Mutta kun hän ei kerta ole verisukulainen, niin en lähde selvittämään haaraa pidemmällekkään, korkeitaan vaimon ja lapset mainitsen.
Ymmärtääkseni sukututkimuksen tulisi pitäytyä geneettisen perimän alueella, olipa todistelu vaikka vain kirjallisesti todisteltu. Adoptioon tulisi liittyä vähintään perimysoikeus, jotta liittyminen puolisoiden jälkipolviin olisi perusteltu. Muuten kuljetaan sen kolmannen sukulaisuuden alueella, eli kyse olisi sosiaalisesta sukulaisuudesta.
Minusta taas väitös, jonka mukaan sukututkimuksen pitäisi pitäytyä jossakin, esim. vain "geneettisen perimän alueella", kuulostaa suoraan sanoen pöyristyttävältä.
Jokainen voi - onneksi - aivan vapaasti päättää, mitä itse katsoo sukuunsa tai esipolviinsa kuuluviksi, esim. juuri sosiaalisen sukulaisuuden perusteella.
Selvää on toki, että julkaisua varten sukua selvitettäessä muu kuin geneettinen sukulaisuus tuskin saa kovasti ymmärrystä, mutta eiköhän kuitenkin suurin osa sukuharrastajista selvittele ja kokoa palapeliään ihan itseään tai lähimpiään varten.
Omalla kohdallani esim. isoisoäitipuoleni on se "oikeaksi kokemani", sosiaalinen isoisoäitini ja itse koen, että sosiaalinen sukulaisuus muokkaa jälkipolvia vahvemmin kuin biologinen.
Hyvin nuorena kuolleen biologisen isoisoäitini juuria olen toki myös selvittänyt, mutta itse koen kasvatuksen ja perheen arvomaailman olevan tärkeämpiä yksittäisen henkilön kehityksen ja myöhempien vaiheiden ymmärtämisen kannalta.
Ystävällisesti,
Sanna B.
Erkki A Tikkanen
31.10.11, 11:49
...
Omalla kohdallani esim. isoisoäitipuoleni on se "oikeaksi kokemani", sosiaalinen isoisoäitini ja itse koen, että sosiaalinen sukulaisuus muokkaa jälkipolvia vahvemmin kuin biologinen.
...
Ystävällisesti,
Sanna B.
Kukaanhan ei varmaankaan kiistä näitä sosiaalisia äiti-, isä- ym. isoäitipuolia kuuluvaksi perheeseen. Sukututkimuksessa kuitenkaan et varmaankaan jatka hänestä taaksepäin selvittelyjä ja kuuluvaksi esivanhempain tauluihin, vaan siitä oikeasta, biologisesta isoisoäidistäsi.
Itselläni on myös samankaltainen suhde, isoisäni kuoli jo 27-vuotiaana ja isoisäpuoleni oli minulle hyvin pitkälle se oikea isoisä, biologista isoisäänihän en edes tuntenut. Vasta myöhemmällä iällä, saatuani enemmän tietoja ja valokuvia tästä nuorena kuolleesta isoisästäni, hän alkoi elämään sitä "oikeata isoisäelämää" mielessäni, väheksymättä kuitenkaan isoisäpuoleni sosiaalista merkitystä elämääni silloin lapsena.
Isäni äidin veljellä oli kaksi ottolasta, jotka myös perivät muuten lapsettoman pariskunnan, olen heidän perheensä merkinnyt tälle isoenolleni, mutta en ole ottanut heitä mukaan taulustoihin, heillä kun ei ole näitä "geneettisiä sukulaisuussiteitä". Siitä huolimatta koen heidät isäni sukulaisiksi.
Sukututkimuksessa kuitenkaan et varmaankaan jatka hänestä taaksepäin selvittelyjä ja kuuluvaksi esivanhempain tauluihin, vaan siitä oikeasta, biologisesta isoisoäidistäsi.
Kyllä, nimenomaan olen tutkinut myös isomummupuolen esipolvia. Toki myös vaarini biologisen äidin sukujuuria, mutten pidä niitä tärkeämpinä. Vaarini oli perheensä vanhin lapsi ja hänen äitinsä kuoli, kun vaari oli vasta puolitoistavuotias. Hänen äitipuolensa on se mummu, jonka äitini tunsi (minäkin muistan hänet juuri ja juuri, hän kuoli kun olin 7v); äitini on kertonut, että hän tajusi vasta isompana lapsena, että mummu olikin "vain" mummupuoli.
Minulle henkilökohtaisesti siis sosiaalinen tämä polveutuminen on ainakin yhtä tärkeää kuin geneettinen.
Sanna B.
Tässä välissä lienee hyvä muistaa, että sukututkimus on kohdehenkilön suvun tutkimusta eikä suinkaan aina välttämättä tutkijan oman suvun/geeniperimän tutkimusta. Eli sukututkimusta voi halutessaan tehdä vaikka naapurin sedästä.
Tässä välissä lienee hyvä muistaa, että sukututkimus on kohdehenkilön suvun tutkimusta eikä suinkaan aina välttämättä tutkijan oman suvun/geeniperimän tutkimusta.Komppaan kkylakos:ta Minäkin tutkin tällä hetkellä talomme ja siinä liki 250 vuoden aikana asuneiden ihmisten vaiheita, vaikka kukaan heistä ei (ainakaan toistaiseksi saatujen tietojen mukaan) ole minulle sukua :D
Minulle henkilökohtaisesti siis sosiaalinen tämä polveutuminen on ainakin yhtä tärkeää kuin geneettinen.Olen samaa mieltä myös Sanna B:n kanssa. Oma rakas mummuni ei ollut minulle geneettisesti sukua (oli myös huutolainen, mutta se on toinen tarina) vaan vaarini toinen vaimo. Hän kuitenkin oli minulle eniten se "oikea" mummu ja siksi hänen esipolvensa kiinnostavat minua yhtä paljon kuin geneettistenkin isovanhempieni esipolvet.
Minäkin olen ihmetellyt joitakin erikoisia asenteita "klassisten" sukututkijoiden keskuudessa. Yksi on juuri tämä geneettisen sukulaisuuden ylivertaisuus ja toinen puolestaan naispuolisten esipolvien aliarvostus. Ymmärrän, että esiäitien etsiminen on paljon haasteellisempaa mm. siksi, että naisten elämä on historiallisesti dokumentoitu (esim. historiakirjoissa) paljon miehiä heikommin. Mutta sitä en ymmärrä, että esim. esipolvitauluissa saattaa olla kaikki isälinjat tutkittu, mutta esiäidit on sivuutettu pelkällä nimen ja syntymä/kuolinaikojen maininnalla...
Sori, kun poikkesin aiheesta. En myöskään halua tällä kommentilla provosoida, vaan ihan aidosti ihmetellä aloittelevana sukututkijana vastaan tulleita asioita.
Minusta taas väitös, jonka mukaan sukututkimuksen pitäisi pitäytyä jossakin, esim. vain "geneettisen perimän alueella", kuulostaa suoraan sanoen pöyristyttävältä.
Jokainen voi - onneksi - aivan vapaasti päättää, mitä itse katsoo sukuunsa tai esipolviinsa kuuluviksi, esim. juuri sosiaalisen sukulaisuuden perusteella.
. . . . . .
Ystävällisesti,
Sanna B.
Nyt täytyy yrittää selittää mitä tämä on.
Olen ymmärtänyt sukututkimuksen monimuotoiseksi prosessiksi. Ensimmäinen osa on tallentaa ja viedä tietokantaan henkilö jollon määritetään sukupuoli, onko hän jonkun puoliso ja löytyykö vanhempi - lapsi suhde. Näillä tiedoilla voidaan tulostaa sekä esipolvi- että jälkipolviraportti. Valitan, mutta tämä ottaa huomioon vain geneettisen sukupuun. Poikkeuksen tekee sellainen adoptio, joka on vahvistettu, mutta sekin näkyy adoptiona.
Mutta sukututkimus on myös henkilöhistoriaa ja jos siellä ei käsitellä ihmisiä ihmisinä hyveineen ja paheineen, niin tutkimus (= lue kirja) jää ontoksi. Tekstiin on tapauskohtaisesti tuotavissa mitä väkeä hyvänsä, ei voi olla rajoitteita.
sukutut642
31.10.11, 15:48
Taas ollaan varmaan menossa juupas-eipäs- keskusteluun geneettisen/sosiaalisen sukututkimuksen puolesta ja vastaan. Tietenkin jokainen saa tutkia sukuaan niin kuin haluaa.
Yksi asia kannattaa kuitenkin aina muistaa. Kuvitellaan, että henkilöt Z ja Y ovat merkinneet tietoihinsa lapsen Å omaksi lapsekseen eivätkä ole missään maininneet, että kyse on adoptiosta tai kasvattilapsesta. Sadan-kahdensadan vuoden päästä tämän lapsen (Å:n) jälkeläiset alkavat tutkia omaa biologista sukuaan ja päätyvät henkilöön Å ja olettavat saamiensa tietojen perusteella, että Z ja Y ovat Å:n vanhempia.
Tässä kohtaa tutkimus kuitenkin lähtee väärille urille ja on huuhaata.
Että silleen. Ja älkääkä taas alkako toitottaa, että kasvatti/adoptiolapset ovat yhtä rakkaita lapsia kuin mahdolliset muutkin. Totta kai ovat, mutta historiaa ei saa ainakaan tietoisesti väärentää.
Terv. AA
Minä en ainakaan jatka enää tätä keskustelua.
Tiina Miettinen
31.10.11, 15:50
Ei mielestäni kukaan ole kieltämässä sitä, etteikö voisi tutkia adoptiolapsen, äiti- tai isäpuolen sukujuuria. Itsekin olen tutkinut varsin perusteellisesti esimerkiksi Barack Obaman sukujuuria ja kirjoittanut niistä jopa artikkelin. :)
Ymmärtääkseni ns. "klassiset sukututkijat" (joihin itsenikin luen) pelkäävät sitä, että joku merkitsee adoptiolapsen biologiseksi lapseksi esimerkiksi julkaisuun tai muuhun tutkimukseen, joka leviää kädestä käteen. En minä ainakaan olisi ilahtunut, jos saisin selville, että isoisoisoisäni olikin adoptoitu perheeseen eikä perheen oma lapsi, vaikka käsiini saamaan sukututkimukseen hänet oli merkitty biologisten lasten joukkoon. Haluan kuitenkin tietää biologiset juureni, ja toki minua kiinnostavat myös minulle tärkeiden ihmisten sukujuuret (kuten ystävieni). Toisin sanoen tieto adoptiosta on merkittävä mieluusti myös pöytälaatikkotutkimuksiin tulevia sukupolvia varten.
Niin kauan kuin DNA-testejä ei ole tehty, emme ilmeisesti voi olla satavarmoja esi-isistämme "verisukulaisina".
anjakaarina
31.10.11, 20:01
Taas ollaan varmaan menossa juupas-eipäs- keskusteluun geneettisen/sosiaalisen sukututkimuksen puolesta ja vastaan. Tietenkin jokainen saa tutkia sukuaan niin kuin haluaa.
Yksi asia kannattaa kuitenkin aina muistaa. Kuvitellaan, että henkilöt Z ja Y ovat merkinneet tietoihinsa lapsen Å omaksi lapsekseen eivätkä ole missään maininneet, että kyse on adoptiosta tai kasvattilapsesta. Sadan-kahdensadan vuoden päästä tämän lapsen (Å:n) jälkeläiset alkavat tutkia omaa biologista sukuaan ja päätyvät henkilöön Å ja olettavat saamiensa tietojen perusteella, että Z ja Y ovat Å:n vanhempia.
Tässä kohtaa tutkimus kuitenkin lähtee väärille urille ja on huuhaata.
Että silleen. Ja älkääkä taas alkako toitottaa, että kasvatti/adoptiolapset ovat yhtä rakkaita lapsia kuin mahdolliset muutkin. Totta kai ovat, mutta historiaa ei saa ainakaan tietoisesti väärentää.
Terv. AA
Minä en ainakaan jatka enää tätä keskustelua.
Joo..keskustelu helposti karkaa sivuraiteille....kysymykseni koski 1700- luvulla tapahtunuttu ottolapseksi ottoa( 2 lasta samasta perheestä)..kun teen geneettistä sukuselvitystä en tosiaan näe oikeana liittää ainakaan näiden lasten jälkipolvia selvitykseen.Toki ko.lapset voi mielestäni kirjata ottolapsina
perheelle.Sosiaalinen sukulaisuus ja tunteet ovat sitten eri juttu.
P. Pihlman
31.10.11, 21:50
Kyllä, nimenomaan olen tutkinut myös isomummupuolen esipolvia. Toki myös vaarini biologisen äidin sukujuuria, mutten pidä niitä tärkeämpinä. Vaarini oli perheensä vanhin lapsi ja hänen äitinsä kuoli, kun vaari oli vasta puolitoistavuotias. Hänen äitipuolensa on se mummu, jonka äitini tunsi (minäkin muistan hänet juuri ja juuri, hän kuoli kun olin 7v); äitini on kertonut, että hän tajusi vasta isompana lapsena, että mummu olikin "vain" mummupuoli.
Minulle henkilökohtaisesti siis sosiaalinen tämä polveutuminen on ainakin yhtä tärkeää kuin geneettinen.
Sanna B.
Isäni äiti kuoli nuorena. Isäni otettiin kasvatiksi Pihlmannille, joka
aviossa isosisäni sisaren kanssa. Lapseton pari. Isäni oli syntynyt
1905, nimenmuutos Pihlman 1910. Kiinnostuksen johdosta olen
tutkinut myös Pihlmanneja, joita jälkeläisiä olen tavannutkin.
Tutkin sukunimen alkuperän, saanut alkunsa Asikkalassa.
P. Pihlman
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.