Salpetersjuderiregementet

[Kaija Salminen]

Hei tietoviisaat!

Hans Henrik Rehbinderistä mainitaan Tor Carpelanin Ättartavlor-kirjassa sivulla 880, että hän oli "kapten vid salpetersjuderireg. 20.11.1674". Millaisesta rykmentistä oli kyse? Sanakirja ei antanut valaistusta asiaan.

Kysyy
Kaija Salosta

[JaskaS]

salpetersjuderi = salpietarinkeittimö
Salpietari eli kaliumnitraatti oli mustanruudin tärkein ainesosa.

:) Jaska

[Juha]

Moi,

Mahtaisiko olla kyse salpietaritehtaasta? Kyseisestä ainetta tarvittiin ruutia varten - vai mitenkä oli?

Joka tapauksessa maailman tunnetuin salpietaritehdas lienee sijainnut Colosseumilla tuossa 1500-1700 -lukujen aikaan.


Enkä ole yhtään varma, on sana tehdas oikea - joku asiaa paremmin tunteva voinee selittää miten salpietaria oikeastaan tehdään/jalostetaan

[oivabagge]

Terve Kaija.
Minulla ei ole Tor Carpelanin kirjaa, josta olisin voinut tarkistaa onko kyseessä ruotsalainen rykmentti. Sotaväen ruudin tarpeeseen kysymyksesi selvästi viittaa.
Suomessa ryhdyttiin valmistamaan salpietaria vasta 1700-luvun lopulla. Tiedän, että myöhemmin Rantasalmella ruudin valmistukseen tarvittavaa salpietaria "kypsennettiin" tai "mädätettiin" humuspitoisissa multakasoissa käymisen kautta. Minkälaatuisesta maalaadusta tuli parhaiten salpietaria, en tiedä.
Oiva Bagge

[Kaija Salminen]

Hei!

Kiitos vastauksista! Salpietariinhan tuo rykmentin nimi liittyy, mutta en osannut yhdistää sitä heti mustan ruudin valmistukseen (olisi kyllä pitänyt ...). Löysinpä sitten omasta kirjahyllystäni vuodelta 1947 peräisin olevan Tavarasanakirjan, jossa kerrotaan seikkaperäisesti sekä kaliumnitraatin eli kalisalpietarin että mustan ja muidenkin ruutien valmistuksesta. Kalisalpietaria valmistettiin aikaisemmin ns. salpietaritarhoissa, joissa sitä syntyi bakteeritoiminnan tuloksena multaan sekoitetuista typpipitoisista kasvi- ja eläinjätteistä sekä puutuhkasta, joka sisältää potaskaa. Mustasta ruudista kertoo Iso tietosanakirja, että se on seos, joka sisältää kalisalpietaria n. 75 %, hiiltä 15 % ja rikkiä 10 %. Raaka-aineet jauhetaan kuulamyllyssä hienoiksi ja sekoitetaan pyörivässä rummussa. Seos kostutetaan vedellä, tihennetään jyrämyllyssä, puristetaan kakuiksi ja murennetaan rakeiksi. Nämä pyöristetään, kiillotetaan, kuivataan, pölytetään ja lajitellaan raekoon mukaan. Musta ruuti pilaantuu kosteuden vaikutuksesta, syttyy kipinästä tai liekistä ja räjähtää myös kovan metalliesineen iskusta. - - -

Salpietarin ja mustan ruudin valmistus vaati monta tekovaihetta, mutta tarvittiinko siihen todella kokonainen rykmentti?

Terv. Kaija Salosta

[sepeteus]

Salpietarin keittäjä löytyy omastakin suvustani. Jotkut talotkin olivat erikoistuneet salpietarin keittämiseen. Raaka-aineena oli vanha karjanlanta, tunkion pohjat. Lisäksi lannan joukossa mädätettiin teurasjätteitä. Ruudin valmistukseen sitä käytettiin. Kokoon saatu salpietari oli arvokasta mm. verojen maksussa. Toki se olisi ollut arvokasta ja tarpeellista pelloillakin. Sodat ovat aina rasittaneet kotirintamaakin.


sepeteus

[sepeteus]

Salpietarin valmistus





Kalisalpietari tunnettiin tuhat vuotta sitten lempinimellä "Kiinan lumi". Sitä löytyi luonnosta, kuivuvien vesirapakoiden reunoilta seuduilta, joiden maaperässä oli kaliumia; Kiinasta ja Intiasta. Mustaruutikin oli alkuaan kiinalainen keksintö. Kun se opittiin tuntemaan ja hyödyntämään länsimaissa, salpietaria raapattiin tallien, navetoiden ja kellareiden rapatuista tai muuratuista seinistä, joiden "rapninkiin" tai muurauslaastiin oli käytetty kaliumkarbonaatin sekaista eli epäpuhdasta kalkkia hiekan sideaineena.


Salpietariviljelmä hullujenhuoneen kellarissa

Typpipitoiset ilman huurut yhtyivät kaliumkarbonaattiin kalisalpietariksi etenkin tallien ja navetoiden seinille. Ranskan vanhin houruinhoitola, "La Salpetriére", sai myös nimensä seinilleen kertyneestä salpietarikerroksesta, joka raapattiin talteen vuosittain, eikä joka kolmas vuosi. Seinärappaukseen oli käytetty poikkeuksellisen kalium-pitoista laastia - ehkäpä tarkoitushakuisesti. Nimi tarkoittaa "salpietari-keittämöä". Viittaa myös hygienian tasoon hoitolan toiminnan alkuaikoina.

Kun salpietarin tarve ruudin valmistukseen alkoi lisääntyä, opittiin sitä "viljelemään" aluksi tunkioiden pohjilla, joissa muhi typpipitoisia ruoantähteitä, tiski-vesiä, ja "hugaa" sekä "lirua". Kun tunkionpohjan multaan sekoitettiin uuneista ja liesistä kertynyttä tuhkaa, yhtyi sen kaliumkarbonaatti (potaska) typpijäänteisiin kaliumnitraatiksi. Hevostallien, navetoiden ja erityisesti lammaskarsinoiden jätökset kannettiin noihin salpietaritunkioihin, jotka sijaitsivat vielä taivasalla.


Sato kypsyi salpietaritarhoissa

Lampaan papanat tuottivat erityisen runsaan salpietari-saaliin. Niillä voitiin maksaa jopa maaverot mm. Suomessa, kun salpietarin tuotanto alkoi saada teolliset mittasuhteet joskus 1500-luvulla. Verovoudit saattoivat viedä kirjaimellisesti tuhkatkin pesästä salpietarin välttämättömäksi raaka-aineeksi. Puutuhkahan on pääasiallisesti kaliumkarbonaattia. Verokarhuille kelpasi myös tallien ja navetoiden maalattioista kuokittu multa, johon oli imeytynyt typpipitoisia jätöksiä; lähinnä kotieläinten tuottamaa "lirua", mutta myös kiinteämmistä jätöksistä peräisin olevaa "mehua"; sekin typpipitoista tavaraa.

Ilmeisesti jo 1500-luvulla opittiin salpietaria kypsyttämään "salpietaritarhoissa", eli katetuissa ladoissa, joiden pohjalle lapioitiin kaikenlaiset edellämainitut materiaalit, myöskin tulipesien tuhkat, sekä sellaiset teurasjätteet, joita ei kelpuutettu ihmisravinnoksi tai parkittu nahaksi. Salpietarin "kypsytys" kesti yleensä kaksi vuotta; kylmän kesän vuosina kolme. Niiden kuluttua lapioitiin tarhan pohjamullat tynnyreihin, joko luovutettaviksi veronkantajille tai myytäviksi. Talonpojat oppivat sittemmin myös jalostamaan salpietarin tyydyttävän puhtaaksi kiteiseksi suolaksi, jolloin sen kauppa-arvo ymmärrettävästi enentyi.


Ensimmäinen keitto ja kiteytys

Salpietaritarhan pohjamullat lapioitiin tynnyriin, joka oli puolillaan punahehkuisilla kivillä kuumennettua vettä. Tämä kuumennustekniikka oli peräisin jo kivikaudella, kun ruokaa kypsytettiin asbestiruukuissa mm. Suomessa. Kivikuumennus oli menetelmänä myös pantaessa olutta tai "pryssinkiä" eli sahtia suurissa puusaaveissa. Rautapata on vuosituhansia nuorempi keksintö, kuin oli "kiljukaljan keittäminen". Kun tynnyri oli täynnä vedellä laimennettua löyhkäävää löllöä, sen annettiin seisoa parin päivän ajan. Sitten kauhottiin tynnyriin pintakerrokseksi noussut ruskea vesi ns. "laakkoon", joka oli saumoistaan piellä tiivistetty matalareunainen puulaatikko.

(Yleinen sukunimi LAAKKONEN periytyy tästä muinaissuomen sanasta. Niin myös nyky-suomen sana "laatikko"). Tämä työvaihe suoritettiin kesähelteiden aikaan, useimmiten ennen heinänkorjuuta. Sadepäiviksi laakko työnnettiin salpietaritarhan katon alle suojaan. Aurinkoisina päivinä se kiskottiin taivasalle. Tummaan veteen osuva päivänpaiste haihdutti vettä laakosta, jonka pohjalle kiteytyi lopulta kerros raakasalpietaria, joka raapattiin talteen välivarastoon. Tällä tavoin käsiteltiin koko pohjamultasatsi. Saalis oli muutamia "ankkurillisia" raakasalpietaria. (Ankkuri = 15 kannua = 39.3 litraa). Syksyisen elonkorjuun jälkeeen alkoi varsinainen salpietarin keittäminen, ellei raakasalpietaria luovutettu sellaisenaan veronkantajalle tai myyty rahapulassa/vaihdettu paloviinaan jo puolivalmisteena.


Toinen keittovaihe

Salpietari keitettiin rautapadassa, jonka pohjalla kuumennettiin keittovesi. Siihen lisättiin raakasalpietaria niin paljon kuin "kirppuilevaan" veteen liukeni. Aivan kiehuvaksi ei liuosta kuumennettu. Kun se jäähtyi, siihen kiteytyi puhdasta, valkoista tai vaaleanharmaata salpietaria, joka siivilöitiin talteen. "Pohjamujuun" jäivät ruskeat epäpuhtaudet, sekä keittosuola, jota salpietaritarhan multa myöskin sisälsi säännönmukaisesti. Suola oli peräisin eläinten ja ihmistenkin "lirusta", jolla salpietaritarhan pohjaa käytiin kastelemassa kypsytysvaiheen aikana. Arvokasta typpipitoista materiaalia ei vuodatettu vesistöihin viemärien kautta, kuten nykyisin tehdään (ja kiroillaan mustanruudin kauhistuttavaa "kartelli-/monopooli-hintaa"). "Veroparseeliksi" tai kauppatavaraksi aiottu "salpetteri" kuivattiin laakon pohjalle levitettynä ilmavassa paikassa.


Kolmasti kirkastettua

Jos haluttiin tuottaa kallisarvoisinta laatua "Salis Petris Rectificatum", toistettiin keittovaihe (kun pata oli ensin pesty huolellisesti), lähinnä viimeistenkin natriumkloriidin jäänteiden poistamiseksi salpietarista. "Kolmannen kirkastuksen" eli "rektifikaation" (vrt. paloviinan tislaus) tuloksena saatiin lähes lumivalkeaa kiteistä salpietaria, joka ei paakkuuntunut kokkareiksi, eikä siitä sekoitettu ruuti jättänyt aseen piipunputkeen "kotiruudin" käyttäjille niin tuiki-tuttuja pieniä pallomaisia valkoisia suolapisaroita.

(Kaupallinen lannoitesalpietari, jota aikoinaan myytiin kukkakaupoista 25 kg:n muovisäkeissä, jouduttiin uudelleen-kiteyttämään ainakin kertaalleen, jos siitä haluttiin jotakuinkin kelvollista oksidanttia edes tihentämättömään "maatiais-ruutiin". Sen väri oli tosin puhtaanvalkoinen, mutta seassa oli keittosuolaa. Elintarvike-laatuinen salpietari on puhdasta kaliumnitraattia, ja yleensä jo valmiiksi jauhettua pölymäiseksi).


Laatutavaraa Pohjanmaalta

Tuotantomenetelmä säilyi kuvatunlaisena vuosisatojen ajan. Mainittakoon, että salpietarin "tarhaus" oli yleinen maaseudun sivu-elinkeino Suomessa, erityisesti Pohjanmaalla; kai jo Kustaa Vaasan ajoista saakka. Puhtaus oli kuuluisa kautta maailman ja jatkojalostustakin harjoitettiin - teollisissa mittasuhteissa: Seinäjoen ruutitehdas tuotti aikoinaan Venäjän Keisarikunnan laadukkaimman mustaruudin, jonka seasta ei milloinkaan tavattu "mustaa multaa", jota löydettiin monien muiden manufaktuurien valmisteista. Multa oli voitu lisätä ruutiin huijausmielessä, mutta se saattoi olla peräisin myös hutiloiden puhdistetusta salpietarista. Ammuttaessa sen läsnäolo havaitaan savun harmahtavasta väristä. Nykyisin tokkopa läheskään kaikki seinäjokiset tietävät, mistä teollisuustuotteesta heidän kotikaupunkinsa oli kuuluisa Tornionjoelta Vladivostokiin saakka.

Hei! Tässä on netistä poimittu selostus salpietarin valmistuksesta silloin ennen. - sepeteus

[Seija Randell]

- Kirjassa Perniö - Kuninkaan ja kartanoiden pitäjä (Helsingin yliopisto 1997, Sukka-projekti) kerrotaan salpietarituotannosta Georg Haggrenin artikkelissa "Perniön Näsen salpietarinkeittimö 1592-1640", ja aika seikkaperäisesti organisoinnista, rakennuksista jne. Salpietarintuotantoa varten valtakunnassa oli oma hallintokoneisto.
- Oli aikamoinen elämys joku vuosi sitten lukea asiasta, kun kirjan tulin sattumoisin Perniön museosta ostaneeksi. Tavaraa (käymäläalustan) hankittiin kaikkialta, ja jopa jouduttiin nimenomaan kieltämään sen kaivaminen mm.hautausmailta.
- Rykmentistä en osaa sanoa. Perniössä sanotaan olleen töissä puoli tusinaa miestä, voisko olla siis koko valtakunnassa rykmentin mitassakin ???