Tietosuojavaltuutettu sukututkijoiden puolella kirkonkirja asiassa

[Antti Järvenpää]

Tänään on tullut seuraava STT:n uutinen, jonka lainasin Helsingin Sanomien netti uutisista.

Tietosuojavaltuutettu näyttäisi asettuvan tässä sukutukijoiden laillisten oikeuksien puolelle.

Sukututkijajupakka toi esiin puutteet kirkon arkistoissa

HS 11.4.2011 6:46 | Päivitetty: 11.4.2011 9:22

STT
Viranomaisten arkistojen puutteet voivat vaikeuttaa kansalaisten tiedonsaantia, katsoo tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio.
Aarnion mukaan ongelma tuli esiin jupakassa, jossa sukututkijoiden mahdollisuutta perehtyä kirkonkirjoihin rajattiin. Kirkko ei kuitenkaan ole ongelmansa kanssa yksin, sillä sama saattaa koskea monia muitakin viranomaisia.

Kirkkohallitus antoi hiljattain suosituksen, ettei sataa vuotta uudempiin kirkonkirjoihin enää saisi tutustua omatoimisesti, sillä niissä voi olla arkaluontoisia henkilötietoja. Suositus pohjautui korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) ratkaisuun.
Sukututkijat ovat moittineet Kirkkohallituksen kantaa kiivaasti ja katsoneet, että kirkko hyökkäsi heitä vastaan tarkoitushakuisesti. Muutoksen on katsottu hankaloittavan sukututkimusta huomattavasti.
Aarnion mielestä sukututkijoilla ja muillakin halukkailla pitäisi olla oikeus tutustua tarvitsemiinsa tietoihin lakien asettamissa rajoissa.
"KHO:n mukaan salassa pidettävä tieto on suojattava eikä siihen sinänsä ole nokan kopauttamista. Viranomaisten pitäisi pystyä kuitenkin huolehtimaan, että julkiset tiedot pystytään antamaan niille, joilla on lain nojalla niitä oikeus kerätä", Aarnio katsoo.

Aarniosta vaikuttaa siltä, että kirkon arkistot kaipaisivat modernisointia. Hän uskoo, että tämä voi koskea myös monia muita viranomaisia.
"Tässä on nähdäkseni itse asiassa kyse siitä, että järjestelmät, mikrofilmit ja muut ovat vanhentuneet, siellä on sikin sokin salassa pidettävät ja julkiset asiat", hän arvelee.
Aarnio huomauttaa, että viranomaisilla on tutkitusti ollut ongelmia julkisten tietojen luovuttamisessa niitä tarvitseville. Tämä tuli ilmi esimerkiksi Helsingin Sanomissa uutisoidussa Turun yliopiston testissä, jossa vain pieni osa viranomaisista antoi julkisen tiedon sitä pyytäneelle tutkijalle viivyttelemättä.
Hallitus teki maaliskuussa periaatepäätöksen julkishallinnon digitaalisten tietoaineistojen saatavuudesta. Sen mukaan julkisten tietojen pitäisi olla avoimesti saatavilla kaikille ja pääsääntöisesti maksuttomia.
"Ovatko järjestelmät siinä kunnossa, että näin voidaan tehdä ja salassa pidettävät tiedot pysyvät salassa", kysyy Aarnio.

[TimoT]

Varmaankin ongelma on siinä, että alkuperäisaineistoon on tehty reunahuomautuksia, jotka nykyään tulkitaan salassapidettäviksi. Niitä ei voi sieltä noin vain poistaa. Sehän olisi asiakirjojen väärentämistä. Näin kirkkohallitus pelaa varman päälle kieltämällä kaikki asiakirjat. Työläämpi vaihtoehto olisi käydä läpi kaikki asiakirjat, ja sensuroida ainoastaan sellaiset, joissa noita salassapidettäviä tietoja on.

[M.Sjostrom]

T ......Hallitus teki maaliskuussa periaatepäätöksen julkishallinnon digitaalisten tietoaineistojen saatavuudesta. Sen mukaan julkisten tietojen pitäisi olla avoimesti saatavilla kaikille ja pääsääntöisesti maksuttomia.

jotenkin arvaan, että kirkko ei notkahda tottelemaan valtioneuvostoa.
Vaikka julkisten tietojen pitäisikin olla avoimesti saatavilla kaikille.
Ja ilman rahastusta. Jälkimmäinen kriteeri on ainakin odotettavissa että on vaikea kirkolle. Jolla on vuosisataiset vastakkaiset traditiot.
Avoimmuuskin lienee vaikea asia kirkolle.

[M.Sjostrom]

Varmaankin ongelma on siinä, että alkuperäisaineistoon on tehty reunahuomautuksia, jotka nykyään tulkitaan salassapidettäviksi. Niitä ei voi sieltä noin vain poistaa. Sehän olisi asiakirjojen väärentämistä. Näin kirkkohallitus pelaa varman päälle kieltämällä kaikki asiakirjat. Työläämpi vaihtoehto olisi käydä läpi kaikki asiakirjat, ja sensuroida ainoastaan sellaiset, joissa noita salassapidettäviä tietoja on.

Kansallinen kulttuuriperintö.
Vanhat asiakirjat kuuluisivat arkistoihin jotka ovat ammattitaitoisia hoitamaan niitä.

Kirkolla ei ole mitään oikeutta yrittää pitää salassa yli 100 v vanhoja "reunahuomautuksiakaan". Niistä on jo tullut julkisia. Eivät voi koskea enää ketään elossaolevaa.

[TimoT]

Kansallinen kulttuuriperintö.
Vanhat asiakirjat kuuluisivat arkistoihin jotka ovat ammattitaitoisia hoitamaan niitä.

Kirkolla ei ole mitään oikeutta yrittää pitää salassa yli 100 v vanhoja "reunahuomautuksiakaan". Niistä on jo tullut julkisia. Eivät voi koskea enää ketään elossaolevaa.
Ei kai noista yli 100 v kirjoista ole mitään riitaa ollutkaan. Niitä saa lukea vaikka netistä, jos vain joku on niitä sinne digitoinut. Kiistanaihe ovat 50-100 v kirjat.

[Käppi]

Ei kai noista yli 100 v kirjoista ole mitään riitaa ollutkaan. Niitä saa lukea vaikka netistä, jos vain joku on niitä sinne digitoinut. Kiistanaihe ovat 50-100 v kirjat.

M.Sjostrom saattoi edellisessä viestissään tarkoittaa sitä, että reunahuomautuksia ja arkaluontoiseksi luokiteltua tietoa sisältävät 100 vuotta nuoremmat kirkonkirjatkin ovat osa kulttuuriperintöä ja aikanaan nekin ovat yli 100 vuotta vanhoja, jolloin tiedot ovat kaikkien luettavissa...

Mielestäni olisi syytä analysoida sitä, sisältääkö kirkonkirjat oikeasti siinä määrin yksilöä vahingoittavaa tietoa, että salailulle on todella perusteita? Salataanko 100 vuoden väestökirjanpito sen vuoksi, että se sisältää marginaalisen määrän arkaluontoista tietoa? Onko 100 vuoden julkisuusraja ylimitoitettu?

Tämänhetkisen lainsäädännön puitteissa pääsen selvittämään äitini serkkuja Laukaan seurakunnan kirkonkirjoista vuoden 2050 kieppeillä, jolloin olen noin 70-vuotias... lapseni voivat sitten tutkia seuraavan vuosikymmenen kirkonkirjat...

[Antti Järvenpää]

Itseani mietittyttää juuri tuo rajaus, jolla on ilmeisesti haluttu rajata vuosi 1918 100 vuoden sisään.

Oma isäni syntyi viikko ennen vuoden 1918 tapahtumien alkamista, ja hän on ollut edesmennyt jo vuosia. Aikaa on siis kulunut 93 vuotta hänen syntymästään. Jos ajattelen, että noin 15-vuotiaasti asti hänestä voisi olla jotakin arkaluonteista tietoa, koska silloin hän on ollut oikeustoimikelpoinen tai ainakin rippikoulun käynyt. Eli tuo vuosi olisi hänen osaltaan 1933. Jos nyt ajateltaisiin, että suojella pitäisi myös satavuotiaaksi eläviä, 15 vuoden raja olisi tuon ikäisillä nykyisin vuosi 1926.

Tässä minun asuinpaikkakunnalla kuoli viimeinen vuoden 1918 veteraani joitakin vuosi takaperin ja hän taisi olla kuolleessa 114 vuotias.

Tuosta tieotosuojavaltuutetun tiedotteesta tai kenen tiedote se nyt sitten lopulta on, kuultaa läpi, että mustien kirjojen kaltaiset luettelot olisivat hänen mielestään ok. Josta voisi toki kehitellä joitakin ajatuksia.

[M.Sjostrom]

Ei kai noista yli 100 v kirjoista ole mitään riitaa ollutkaan. Niitä saa lukea vaikka netistä, jos vain joku on niitä sinne digitoinut. Kiistanaihe ovat 50-100 v kirjat.

yli 100 v kirkonkirjoista on tullut tässä kehityskulussa tuommoisia lieveilmiöitä mallia Houtsonen
http://suku.genealogia.fi/showpost.php?p=89966&postcount=1
jota kyllä tulee pitää riitana, erimielisyytenä jonka juuret ovat nimenomaan tässä kirkon touhussa, asenteessa ja jossa seurakuntayhtymä on lähtenyt varsin laittomille poluille, ja jollaista tietosuojavaltuutettu myös tarkoittanee julkisten tietojen salaamisen ja kirkon epämoderniuden kritiikillään.

[M.Sjostrom]

erään lehden (julkaistu kesäkuun lopussa 2011) kirjoitus otsikolla Kirkko vihastutti sukututkijat

[Movitz]

Kiitoksia, tuo artikkeli piristi.

Tietääkö joku, onko esim. Ruotsissa, jossa kaikille avoimet tiedot ovat helpommin saatavissa, käyty jotain laajaa kansalaiskeskustelua siitä yksilön tietosuojaan kohdistuvasta uhasta, jonka tällaisten palvelujen tuottaminen ja sukututkijoiden joukko aiheuttavat?

Jens

[Sami Lehtonen]

Kiitokset artikkelista. Osa henkilöiden lainatuista kommenteista on näkynyt muissakin yhteyksissä, mutta on silti harmi, ettei suurempaa näkyvyyttä vielä ole saatu. Tämäkin artikkeli menee arvattavasti melko pienelle kohderyhmälle.

[jlaurinaho]

Tänään on tullut seuraava STT:n uutinen, jonka lainasin Helsingin Sanomien netti uutisista.

Tietosuojavaltuutettu näyttäisi asettuvan tässä sukutukijoiden laillisten oikeuksien puolelle.

Salassa pidettävien tietojen näkeminen ei ole lainsäädännön kannalta lähtökohtaisesti kielletty. Voidaanhan esimerkiksi arkistoon siirrettyjä asiakirjoja tutkia kirjallisella sitoumuksella hyväksyttävää tarkoitusta varten (julkisuuslain 27 § 2 mom.). Sukututkimus lienee hyväksyttävä tarkoitus.

Itse en näe eroa sille, onko asiakirja viranomaisella itsellään vaiko arkistossa. Samaisen sitoumuksen on joutunut tekemään tutki asiakirjoja viranomaisen luona tai arkistossa.

Oikeusasiamies on lausunnossaan (EOA 2.10.1992, D:683/4/92) todennut, ettei pelkkää rekisterin selaamista julkisen tiedon saamiseksi viranomaisen rekisteristä voitu pitää henkilörekisterilain tarkoittamana luovutuksena.

[M.Sjostrom]

17.8.2011 ilmestynyt Kirkko ja Kaupunki -lehti (aukeama ss 4-5) kajoaa myös samaan. Myös Kirkko ja Kaupungin toimittaja näyttää päätyneen samaan tulokseen, eli että kirkolliset tahot estävät sukututkimusta ja maalliset viranomaiset auttavat sukututkimusta
http://www.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2011/kirkko-kaupunki-30/primapaper
valitse sivut 4 ja 5


lainaus:
Sukupuun tutkimisesta kiistaa

http://www.kirkkojakaupunki.fi/uutiset/sukupuun-tutkimisesta-kiistaa/images/kk30sukupuu.png/pa_thumb/imagex300x230.png (http://www.kirkkojakaupunki.fi/uutiset/sukupuun-tutkimisesta-kiistaa/images/kk30sukupuu.png/pa_thumb/imagex650x498.png) Oikeudet vaa´assa. Arkistolaitoksen kehitysjohtaja Jaana Kilkki totesi blogitekstissään viime keväänä: ”Kirkonkirjojen käyttöön antamisessa on kyse kahden perusoikeuden välillä tasapainottelemisesta. Toisaalla on tutkimuksen vapaus, toisaalla yksilöiden oikeus yksityisyyden suojaan, jota kirkkohallitus on painottanut”. Kuva: Hans Eiskonen



Sukututkijat ovat tyytymättömiä kirkkohallituksen linjaukseen, jonka mukaan nuorimpia kirkonkirjoja ei enää pääse vapaasti tutkimaan.
Arkistolaitos ja kirkkohallitus ovat eri linjoilla henkilötietosuojan tulkinnassa. Arkistolaitos sallii kirkonkirjojen omatoimisen tutkimisen valvotusti. Sen uudet lupakäytännöt astuvat voimaan syyskuun alussa.
Kirkko puolestaan on evästänyt luterilaisia seurakuntia ohjeistuksella, jota sukututkijat ja etenkin tutkijoiden edunvalvontajärjestö Suomen sukututkimusseura ovat kritisoineet.

Kirkkohallitus julkaisi viime keväänä suosituksen, joka neuvoo seurakuntia ja keskusrekisterejä myöntämään lupia kirkonkirjojen omatoimiseen tutkimiseen vain siinä tapauksessa, että asiakirjat ovat satavuotiaita tai sitä vanhempia. Seurakunnista tosin voi edelleen tilata nuorista kirkonkirjoista tietoja, jotka eivät loukkaa henkilöiden yksityisyyttä.
Kirkkohallituksen linjaus pohjautuu paitsi henkilötietolakiin, myös korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen viime vuoden lopulta. Oikeuden päätös turvasi yksityishenkilön oikeuden yksityisyyden suojaan, ja rajoitti samalla yksittäisen sukututkijan oikeuksia tutkia elossa olevien henkilöiden taustoja.

Arkistolaitos puolestaan ottaa syyskuun alussa käyttöön uudet lupakäytännöt kirkonkirjojen tutkimiseen. Se on valmistellut ohjeistuksen yhteistyössä tietosuojavaltuutetun ja sukututkijoiden kanssa. Sukututkijan tulee täyttää arkistojen käyttölupahakemus ja liittää oheen selvitys tutkimushankkeesta, jonka jälkeen Kansallis- ja maakunta-arkistot valvovat, että kirkonkirjojen tutkiminen sujuu tietoturvallisesti ja valvotusti.
Arkistolaitoksen pääjohtajan Jussi Nuortevan mukaan käytäntö selittyy laitoksen tehtävällä. Sen tulee varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien asiakirjojen säilyminen ja edistää niiden tutkimusta ja käyttöä.
– Arkistolaitoksen tehtävänä on tukea kansallisen muistin rakentamista, johon sukututkijatkin omalta osaltaan osallistuvat. Siksi olemme rakentaneet käytännöt, jotka yksityisyyden suojaa vaarantamatta pyrkivät säilyttämään sukututkimuksen mahdollisimman mutkattomana.

Jussi Nuorteva pitää pulmallisena tilannetta, jossa kirkonkirjoja hallussaan pitävät seurakunnat ja toisaalta arkistolaitos ovat ohjeistuksissaan ja käytännöissään eri linjoilla.
– Kirkon ja arkistolaitoksen tulisi päästä yhteisiin linjauksiin yhdessä tietosuojavaltuutetun ja sukututkijoiden kanssa.
Nuortevan mielestä toisena vaihtoehtona olisi se, että Suomi ottaisi mallia Ruotsin käytännöstä.
– Ruotsissa kirkonkirjat ovat Ruotsin valtionarkiston hallussa, sillä väestökirjanpidon katsotaan olevan kansallista omaisuutta. Arkisto päättää niiden luovuttamisesta tutkimuskäyttöön itsenäisesti. Ruotsissa 70 vuotta vanhempia asiakirjoja voi tutkia vapaasti.

Sukututkijat ovat tyytyväisiä yhteistyöhön arkistolaitoksen kanssa, mutta Suomen sukututkimuksen seura on kritisoinut kirkon tekemiä ohjeistuksia muun muassa Sukutieto-lehdessään. Joidenkin tulkintojen mukaan kirkko yrittää tahallaan vaikeuttaa sukututkimuksen tekoa.
Kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja kirkkohallituksesta kiistää tällaiset tulkinnat.
– Kirkkohallituksen suositus ei ole suunnattu sukututkijoita vastaan, vaan turvaamaan kansalaisen yksityisyyden suojaa. Suosituksen taustalla on henkilötietolainsäädäntö, jonka soveltamisesta korkein hallinto-oikeus teki päätöksen. Henkilörekisterin pitäjänä kirkko on viranomaistaho, jonka on noudatettava Suomen lainsäädäntöä ja siitä oikeusistuimessa tehtyä tulkintaa.
Pihlajan mukaan kirkonkirjat sisältävät ihmisten henkilötietoja, jotka voivat olla hyvinkin arkaluontoisia esimerkiksi tietoja sairauksista, huostaanottopäätöksistä ja rikosrekisteristä. Yhdellä mikrokortilla saattaa olla tietoja useammasta henkilöstä ja perheestä.
– Osa ihmisistä on saattanut kieltää heitä koskevien tietojen luovuttamisen, kertoo Pihlaja.
Hänen mukaansa kirkko on kuitenkin valmis ohjeistamaan seurakuntia uudella tavalla, mikäli säännösten tulkinnasta tulee uutta tietoa tai toisenlaista oikeuskäytäntöä. Niistä vastaavat eduskunta ja suomalainen oikeuslaitos.
Ulla Lötjönen


Missä kirkonkirjat sijaitsevat?

Suurin osa kirkonkirjoista tai niiden mikrokopioista on seurakuntien hallussa. Valtionarkistoon on kuitenkin taltioitu osa kirkonkirjoista. Mikkelin maakunta-arkistosta löytyvät niin kutsutun luovutetun alueen kirkonkirjat ja siviilirekisteriasiakirjat vuoteen 1950 asti.

Arkistolaitoksen hallussa on lisäksi joidenkin seurakuntien sata vuotta nuorempien kirkonkirjojen mikrokorttikopioita. Osa seurakunnista on pyytänyt arkistolaitosta poistamaan mikrokortit asiakkaiden käytöstä sen jälkeen, kun kirkkohallitus suositus oli tullut seurakuntien tietoon.