Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Tutkijakortti tutkimuksen laadun takaajana?
Kirkkohallituksen suositus tuli - mitä nyt pitäisi tehdä? -viestiketjussa nostettiin esille ajatus ns. tutkijakortista.
Peruskysymys: Voisiko Suomen Sukututkimusseuran myöntämä tutkijakortti toimia vakuutena ko. tutkijan sitoutumisesta esimerkiksi sukututkijan käytännesääntöjen noudattamiseen? Tutkijakortti voisi toimia eräänlaisena Seuran myöntämänä sertifikaattina tutkijan suorittaman sukututkimuksen laadun takaamiseksi.
Aiheeseen liittyviä puheenvuoroja Kirkkohallituksen suositus tuli - mitä nyt pitäisi tehdä? -viestiketjusta:
Ehkäpä SSS:n kannattasi pohtia sitä, että seura myöntäisi jäsenilleen tutkijakortin, joka edellyttäisi seuran jäsenyyttä ja sitoutumista esim. kunnia- tai muuhun sellaiseen sääntöön. Vaikka kortista ei heti olisi hyötyä, voisi se saada vastuullisen tutkija statuksen, jota myös arkistot arvostaisivat. Kortti ei olisi jäsenkortti vaan kortti, jonka voi tarvittaessa saada ja se on voimassa rajatun ajan. Tämä ehkä auttaisi myös arkistoja. Mihinkään koulutukseen tms. tuollaista korttia ei saisi sitoa, vaan tutkijan eettiseen sitoutumiseen, oli ne seuran laatimat eettiset säännöt sitten mitä hyvänsä.
Juristi voisi kommentoida asiaa paremmin, mutta eihän minkään yhdistyksen jäsenkortti voi vaikuttaa siihen, millaista viranomaiskohtelua saa. Muistelin tässä sitä, mitä sanottiin ampumaseuran jäsenyydestä aselain yhteydessä.
Kimmo Kemppainen
Aivan. Yhdistymisvapaus on este sille, että minkään seuran jäsenyys voisi olla vaatimus lainmukaiselle toiminnalle.
Aivan kuten ampumaseuran jäsenyys ei voi olla vaatimus hallussapitoluvalle tai ampumaharrastukselle, ei sukututkimus voi edellyttää kuulumista johonkin alan yhdistykseen.
Metsästyksessä on käytössä metsästäjäkortti, joka perustuu hyväksyttyyn tutkintoon. Nykyisin sitä hoitaa Riistakeskus, josta on erikseen säädetty riistanhoitolaissa. Sellainen pieni epäjohdonmukaisuus tuohon yhdistymisvapauteen muodostuu kyllä siitä, että metsästäjä kuuluu aina johonkin riistanhoitoyhdistykseen.
Ehkäpä sukututkijakorttia voitaisiin lähteä edelleenkehittämään tai ainakin selvittämään, miten sellainen voisi toimia.
Eräänä SSS:n jäsenyyden "aineettomana etuna" voisi olla "sukututkijan monitoimikortti", joka sisältäisi joukon SSS:n solmimia sopimuksia intressenttien kanssa jäsentensä hyväksi, jotka fasilitoivat ja virtaviivaistavat sukututkijan asioimista lähteiden pääomistajien parissa nykyisessä välivaiheessa, jossa on aivan tarpeettomasti hankaloitettu ja suorastaan estetty normaalin sukututkimusprosessin läpivientiä.
Tehokas vastaveto jatkuvaa tutkimukseen kohdistuvaa haitantekoa vastaan voisi olla, että SSS:n jäsen sitoutuisi antamaan sen saman keräämiensä tietojen käytön hyvän tarkoituksen ja tavan vakuutuksen, jonka hän joutuu niin usein antamaan henkilörekistereitä säilyttävissä arkistoissa asioidessaan. Vakuutuksen sisältöä voisi jopa parantaa, monipuolistaa. Tällöin SSS:n jäsenen monitoimikortti olisi sertifikaatti, jolla intressentti vastaanottaa kortin tiedoilla ja kuittaa aina samalla myös tämän vakuutuksen rekisteröinnin ilman, että SSS:n jäsenen enää tarvitsee erikseen kirjata ja allekirjoittaa sitä koskevaa paperilappua.
Mielestäni tämän tietojen käytön hyvätapaisuuden olisi luonnollisempaa olla "omavalvonta-asia" ja SSS:llä tulisi olla valtuus taata intressenteille jäsentensä hyvätapaisuus, ennen muuta arkistolaitokselle ja seurakunnille.
Siis mitään pätevyysvaatimusta en tähän sisällytä, vaikka toki huomattava osa SSS:n jäsenistä ei ole varsinaisesti tutkivia jäseniä, tuottajia, vaan asian kannattajia ja valmiiden selvitysten käyttäjiä, kuluttajia.
Vakuutuksen antamisen käytäntö: SSS:n jäsensivulla olisi sähköinen esitäytetty jäsenkohtainen lomake sitä varten, jonka jäsen käy vahvistamassa omilla tunnusksillaan.
Mielestäni sukututkimuksen peruskurssin käyneelle henkilölle voisi kurssin opettaja antaa todistuksen, joka samalla toimisi sukututkimuskorttina. Joskus omat sukututkimuskurssilaiseni ovat kyselleet, että saako kurssista jonkun todistuksen, jota voisi näyttää kirkkoherranvirastoissa, jos vastaanotto on nihkeää. Uskoisin, että jokaisella Suomessa järjestettävällä sukututkimuskurssilla pohditaan arkaluontoisten tietojen esittämistä ja sitä mitä elävistä ihmisistä saa julkaista.
Ei "sukututkimuskorttia" voi sitoa minkään seuran jäsenyyteen ellei jäseniksi pyrkiviltä aleta vaatia pääsykoetta Silti kurssitodistuskaan ei ratkaise sitten sitä miten "kortin" voisi saada vuosikymmeniä sukututkimusta ansiokkaasti harrastanut itseoppinut sukututkija...
Oma ehdotelmani SSS:n jäsenen sukututkijan monitoimikortista tähtäsi vain tutkimusrauhan turvaamiseen sukututkijoille ympäristössä, johon on tuotu tutkimista haittaavaa häirintää. Monitoimikortissa voisi olla monenlaisia sertifikaatteja kuten tieto hyvin suoritetusta sukututkimuskursista, mutta itse peruskortin saamisen edellytyksenä olisi vain todennettu vakuutus keruutietojen käytöstä hyvätapaisella tavalla hyvään tarkoitukseen.
Joka tapauksessahan kaikki, jotka ryhtyvät tutkimaan lähteitä keskeisistä arkistoista joutuvat ehdottomasti näitä vakuutuksia antamaan, joten eikö olisi järkevämpää, että SSS ottaisi tämän haltuunsa ja ryhdistäisi tämän asian toteuttamista ja rekisteröisi tämän vakuutuksen tutkivilta jäseniltään.
Seurakuntien arkistojen osalta se tarkoittaisi sitä, että SSS tekisi sitä koskevan sopimuksen kirkkohallituksen kanssa, jolloin näyttämällä korttia seurakunnissa, pääsisi tutkimaan ilman estelyjä. Jos käynti, johon aina sisältyy siis tämä vakuutus, halutaan rekisteröidä, tarvitsee vain esittää kortti vastaanottavalle toimihenkilölle, joka vie siitä tiedot rekisteriinsä.
Ei millään intressentillä pitäisi olla mitään tätä vastaan, vaan päinvastoin, sehän vähentää heidänkin toimistonsa paperi- ja käsittelykustannuksia ja on taloudellisestikin järkevää toimimista.
Tähänhän ei tietysti sisälly mitään lakiin sidottua aspektia, vaan on täysin vapaata sopimista, mutta jos esimerkiksi kirkkohallitus ja SSS sellaisen sopimuksen tekisivät, ei millään yksittäisellä seurakunnalla olisi mitään järjellistä perustetta siitä irrottautua, eli sikäli kuin seurakunnilla on vielä kunniallisia kirkkoherroja ja talouspäälliköitä, kortin omaavia tutkijoita kohdeltaisiin niissä asiallisesti. Mitään muuta en halua vaatia. Suurimmassa osassa seurakuntia, joita on ollut kymmeniä, itseäni on kohdeltu viimeisen 30 vuoden aikana suorastaan fantastisesti ja vain 2-3 seurakunnassa todella estävästi ilman hyväksyttävää syytä. Enää edellytän vain asiallista kohtelua, joka saa olla sangen vaatimatontakin.
Heikki Koskela
25.03.11, 15:22
Kirkkohallituksen suositus tuli - mitä nyt pitäisi tehdä? -viestiketjussa nostettiin esille ajatus ns. tutkijakortista.
Peruskysymys: Voisiko Suomen Sukututkimusseuran myöntämä tutkijakortti toimia vakuutena ko. tutkijan sitoutumisesta esimerkiksi sukututkijan käytännesääntöjen noudattamiseen? Tutkijakortti voisi toimia eräänlaisena Seuran myöntämänä sertifikaattina tutkijan suorittaman sukututkimuksen laadun takaamiseksi.
Aiheeseen liittyviä puheenvuoroja Kirkkohallituksen suositus tuli - mitä nyt pitäisi tehdä? -viestiketjusta:
Mistä saisivat ne tutkijat, jotka eivät kuulu Suomen Sukututkimusseuraan, oman korttinsa?
Miksi seura ei voisi tarjota jäsenilleen jotain sellaista, mitä muilla ei ole? Aivan samalla tavallahan moni muukin "kortti" myönnetään.
Eikös tuossa ole edellä puhuttu, että tässä tapauksessa Suomen Sukututkimusseura toimisi taustalla huolehtien siitä, että kyseisen kortin haltija myös tajuaa velvollisuuteensa jos kohta oikeutensa.
Mikään ei estä jotain muuta tahoa omimasta ideaa saman tien, mutta mikä se toinen taho sitten voisi maanlaajuisesti olla? Arkistolaitos ehkä, mutta mahtaako heillä olla resursseja (lue rahaa) tähän hommaan?
Ihan fiksu idea, kuka sen ikinä sitten ensimmäisenä ilmaan heittikin
Juha
Heikki Koskela
25.03.11, 16:36
Miksi seura ei voisi tarjota jäsenilleen jotain sellaista, mitä muilla ei ole? Aivan samalla tavallahan moni muukin "kortti" myönnetään.
Eikös tuossa ole edellä puhuttu, että tässä tapauksessa Suomen Sukututkimusseura toimisi taustalla huolehtien siitä, että kyseisen kortin haltija myös tajuaa velvollisuuteensa jos kohta oikeutensa.
Mikään ei estä jotain muuta tahoa omimasta ideaa saman tien, mutta mikä se toinen taho sitten voisi maanlaajuisesti olla? Arkistolaitos ehkä, mutta mahtaako heillä olla resursseja (lue rahaa) tähän hommaan?
Ihan fiksu idea, kuka sen ikinä sitten ensimmäisenä ilmaan heittikin
Juha
Tuli tuo kysymys vain mieleeni, kun eräät puhuivat demoktratian toteuttamisesta. Idea on tietysti ihan fiksu, jos ei muita tutkijoita ajattele samalla. Hoitakoon asiansa niin kuin parhaaksi näkevät.
Mitä hyötyä koko seuratoiminnasta on ellei se halua tai pysty tarjoamaan jäsenilleen jotain etuja?
Tässähän on kyse jäsenedusta, jolla saisi itselleen etuja. Eihän mikään seurakunta tätä vaadi, joten ei tätä korttia kenenkään olisi mikään pakko hankkia. Tämähän olisi vain eräänlainen "Plussakortti/Bonuskortti", jolla jäsen saa vähän enemmän.
Minusta on todellakin niin, että mikä tahansa seura toteuttaa silloin parhaiten toimintaansa, kun se voi tarjota näitä jäsenetuja. Sen takia tässä jäsenmaksua tulee maksettuakin.
Ei-jäsenen on sitten hoidettava asia muuta kautta, mutta jos todella on tarvetta päästä joustavasti seurakuntien arkistoihin, niin eikös jäsenyys olisi silloin itsestäänselvyys?
ja tämähän on täysin turhaa debatointia, koska tässä nyt vasta kaavaillaan asiaa.
Juha
...ja tämähän on täysin turhaa debatointia, koska tässä nyt vasta kaavaillaan asiaa.
Tutkijakortti -ajatuksen eteenpäin viemiseksi tulisi pohtia ainakin seuraavia kysymyksiä:
Minkälaisia etuja, vastuita ja velvoitteita kortin haltijalla olisi?
Mitä kortin saaminen edellyttäisi?
Voisiko kortin menettää?
Olisiko kortti maksullinen?
Heikki Koskela
25.03.11, 18:13
Mitä hyötyä koko seuratoiminnasta on ellei se halua tai pysty tarjoamaan jäsenilleen jotain etuja?
Tässähän on kyse jäsenedusta, jolla saisi itselleen etuja. Eihän mikään seurakunta tätä vaadi, joten ei tätä korttia kenenkään olisi mikään pakko hankkia. Tämähän olisi vain eräänlainen "Plussakortti/Bonuskortti", jolla jäsen saa vähän enemmän.
Minusta on todellakin niin, että mikä tahansa seura toteuttaa silloin parhaiten toimintaansa, kun se voi tarjota näitä jäsenetuja. Sen takia tässä jäsenmaksua tulee maksettuakin.
Ei-jäsenen on sitten hoidettava asia muuta kautta, mutta jos todella on tarvetta päästä joustavasti seurakuntien arkistoihin, niin eikös jäsenyys olisi silloin itsestäänselvyys?
ja tämähän on täysin turhaa debatointia, koska tässä nyt vasta kaavaillaan asiaa.
Juha
Milloinkas keskustelu asioista on turhaa? Ajatus vain suppean ryhmän etujen ajamisesta viranomaissuuntaan on epädemokraattinen toimenpide. Viranomaisten tulee kohdella kaikkia samanarvoisesti. Idea on huono.
Matti Lund
25.03.11, 18:30
Tutkijakortti -ajatuksen eteenpäin viemiseksi tulisi pohtia ainakin seuraavia kysymyksiä:
Minkälaisia etuja, vastuita ja velvoitteita kortin haltijalla olisi?
Mitä kortin saaminen edellyttäisi?
Voisiko kortin menettää?
Olisiko kortti maksullinen?
Muistutan, että tässä vasta kaavaillaan jäsenkorttia Antti Järvenpään esiinnostaman idean pohjalta vaiheessa, jossa on tuntematonta, onko SSS:llä tarvittavia institutionaalisia edellytyksiä, ja kun ei ole vielä selvitetty, löytyykö seuralta edes resursseja sellaisen kortin toteuttamiseen.
En sitten ole siitäkään varma, aletaanko jo tässä harhaantua Antin alkuperäisestä esityksestä?
Kuten Juha toi esille, kysymys olisi sellaisen jäsenkortin laatimisesta, joka voisi toimia jäsenbonuskorttina, joka on mm. suosituimmuuden ja asiallisen kohtelun takaava näyttökortti niiden arkistojen kanssa, joiden kanssa SSS on päässyt sitä koskevaan sopimukseen (ainakin KA ja KH).
Korttiin voi painaa haltijan tunnistetiedot sekä ne SSS:n jäsenetuudet, jotka haltija on hankkinut, minimissään jo mainittu SSS:n takaama jäsenen vakuutus arkistolle. Muitakin merkintöjä voisi olla kuten ehdotettu merkintä sellaisen sukututkimuskurssin käymisestä, jota SSS pitää pätevänä.
Ei mikään lisäsitoumus ole tarpeen eikä edes toteutuskelpoinenkaan.
En ainakaan minä ole tarkoittanut mitään erillistä (ostettavaa) korttia, vaan siirryttäisiin tällaiseen jäsenkorttiin, jos seuran resurssit ja säännöt eivät aseta sille esteitä tai jos se ei aiheuta muutostarvetta seuran sääntöihin.
Oma mielipiteeni on, että jos seuralla ei ole taloudellisia tai muita resursseja sellaisen jäsenkortin painattamiseen, kaavailusta on kiireen vilkkaa luovuttava ja keksittävä joitain muita tekniikoita, joilla voidaan edistää sitä, että seuran jäsenillä on aina asiallisesti kohdellun kohtuullisen kunniallisen tutkijan status arkistojen omistajien parissa.
terv Matti Lund
Oma mielipiteeni on, että jos seuralla ei ole taloudellisia tai muita resursseja sellaisen jäsenkortin painattamiseen, kaavailusta on kiireen vilkkaa luovuttava ja keksittävä joitain muita tekniikoita, joilla voidaan edistää sitä, että seuran jäsenillä on aina asiallisesti kohdellun kohtuullisen kunniallisen tutkijan status arkistojen omistajien parissa.
Taloudellisiin resursseihin liittyen, ei liene mahdotonta, että jäsenkortin painattamisen kustannukset perittäisiin kortin hakijalta? Tämä voitaisiin tehdä suoraan jäsenmaksun kautta tai erillisenä käsittelymaksuna?
Juridisiin kysymyksiin en ota kantaa, koska niihin liittyen itselläni ei ole tarpeeksi vahvaa ammattitaitoa...
Leo Suomaa
26.03.11, 07:23
Yhdistys voi tietysti antaa jäsenetuja jäsenilleen, esimerkiksi jäsenkortin tai -tutkijakortin. Eri asia on, voiko yhdityksen jäsenkortilla saada oikeuden tutustua salassa pidettäviin tietoihin, niin kuin sekin, voiko viranomainen asettaa kansalaiset eri asemaan sen perusteella, minkä yhdistyksen jäseniä nämä sattuvat olemaan. Mutta iät ajat tiettyihin arkistoihin, joissa on ei-julkista tai käyttörajoitusten alaista aineistoa, on päästetty tutkijoita, vaikka ei ketä tahansa. Tutkijaksi lienee usein katsottu henkilö jolla on joko julkaistu tai vähintään tekeillä oleva akateeminen väitöskirja.
P. T. Kuusiluoma
26.03.11, 19:31
Ajatus siitä, että Suomen Sukututkimusseura sertifioisi tai auktorisoisi sukututkijoita joidenkin tiettyjen kriteerien nojalla, ei ole uusi. Asiasta on Seurassa keskusteltu ainakin pariin otteeseen kuluneen vuosikymmenen aikana. Ennen vuonna 2008 laadittuja käytännesääntöjä sertifioinnilla ei kuitenkaan olisi ollut käytännön merkitystä, koska sukututkijoiden suhteet tietosuojavaltuutettuun olivat järjestämättä. Käytännesääntöjen yhteydessä rekisteriselostetta tarjottiin asiakirjaksi, joka olisi helpottanut sukututkijoiden työtä, mutta kuten huomattiin, yksinään se ei kuitenkaan serifiointivälineenä toiminut.
Tarkkaan ottaen nyt on kysymys sukututkijoiden autentikoinnista, ts. siitä, että sukutututkija riittävällä tavalla todentaa sellaisen kelpoisuuden, jolla hänelle voidaan avata ovia, jotka ilman autentikointia eivät avautuisi, ja että on olemassa taho, joka tavalla tai toisella varmentaa sukututkijalta vaadittavan kelpoisuuden.
Jos sukututkijan autentikointia ajatellaan esimerkiksi suhteessa sellaisten lähdeaineistojen tutkimiseen, jotka ovat harkinnanvaraisesti julkisia (eli tarvitaan viranomaisharkinta tutkimusluvan saamiseksi), on autentikoinnin ensimmäinen edellytys tietenkin se, että viranomainen lähtee mukaan järjestelmään, jossa kolmas osapuoli takaa sukututkijan kelpoisuuden. Sukututkijoiden autentikointi on kolmikantainen järjestelmä, jossa yksi taho hakee tutkimuslupaa, toinen varmentaa hakijan kompetenssin ja kolmas myöntää tutkimusluvan.
Sukututkijoiden autentikointi voisi tulla kysymykseen esimerkiksi 100 vuotta nuorempien kirkonkirjojen tutkimuslupahakemuksia käsiteltäessa. Kirkkohallitus on antanut kirkollisille väestörekisteriviranomaisille eli kirkkoherroille suosituksen, ettei sukututkijoita päästettäisi tutkimaan 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja. Viranomaisharkinnan sukututkijan tekemään hakemukseen ja päätöksen tutkimusluvan myöntämisestä tai kieltämisestä tekee jokainen kirkkoherra oman seurakuntansa kirkonkirjojen osalta. On käytännössä mahdotonta neuvotella erikseen noin 350 viranomaisen kanssa siitä, voisiko seurakunta tulla mukaan autentikointijärjestelmään. Tämä neuvottelu pitäisi käydä kirkkohallituksen hallinto-osaston kanssa ja sieltä pitäisi seurakuntiin lähteä suositus autentikointijärjestelmään liittymisestä.
Edellä parillä viivalla hahmoteltu sukututkijoiden autentikointijärjestelmä liittyy saumattomasti myös niihin linjauksiin, joita valtioneuvosto esitti noin kuukausi sitten hyväksymässään periaatepäätöksessä julkisen digitaalisten tietoaineistojen saatavuuden parantamisesta ja uudelleenkäytön edistämisestä. Periaatepäätös korostaa mm. julkisten tietoaineistojen käytön ehtojen selkeyttä ja tasapuolisuutta. Toteamukset "periaatepäätöksen linjauksia voidaan soveltaa myös helpottamaan luovutus-, käyttö- ja käsittelyrajoitusten alaisten tietojen uudelleenkäyttöä" ja "rajoitusten osalta on arvioitava, mitkä tietoaineistot olisi avattavissa hyödynnettäviksi esimerkiksi uudistamalla käyttölupamenettelyitä ja -valtuuksia" koskevat mitä suurimmassa määrin myös sukututkijoita. Tästä näkökulmasta sukututkijoiden autentikointijärjestelmällä saattaa olla laajempaakin tarvetta.
Mitä tulee kolmanteen tahoon, joka sukututkijoiden autentikoinnin voisi suorittaa, luulen, että Suomen Sukututkimusseura on ainoa taho, jolla kolmannen sektorin toimijana on jo sellainen rooli, että se voisi autentikoinnista vastata. Näkisin kuitenkin, ettei autentikointi voi olla Seuran jäsenetu, vaan sen on oltava jäsenyydestä riippumatta kaikkien ulottuvilla.
Suomen Sukututkimusseuran juridisen edunvalvontahankkeen ohjausryhmässä on jo jokin aika sitten pohdittu autentikointimahdollisuutta ja hyvin alustavia keskusteluja eräiden viranomaisten kanssa asiasta on käyty, mutta kaikki on vielä aivan alkutekijöissään. Siksi oli hyvin mielenkiintoista, että asia tuli Suku Forumilla esille.
Ehdotan, että asiaa koskevaa keskustelua jatkettaisiin tässä viestiketjussa. Olisi kiinnostavaa kuulla näkemyksiä mm. siitä millä tavoin sukututkija voisi osoittaa olevansa aito ja oikea sukututkija, joka voitaisiin päästää jopa 100 vuotta nuorempien kirkonkirjojen äärelle.
Sami Lehtonen
26.03.11, 21:47
Tässä kohtaa on varmaan hyvä tehdä sellainen terminologinen tarkennus, että autentikointi tarkoittaa vain ja yksinomaan toisen osapuolen tunnistamista. Se on oleellisesti eri asia, kuin auktorisointi, joka tarkoittaa jonkun tahon toimesta myönnettyä lupaa tai oikeutta.
Digitaalisen aineiston käyttöön - siltä osin, kun aineisto on rajoitettua - tarvitaan vahva tunnistus (vähintään kaksi komponenttia, kuten verkkopankeissa), johon ymmärrän PTK:n viittaavan edellisessä.
Jos tällainen korttijärjestelmä halutaan, niin se todellakin pitää olla eri osapuolien tunnustama ja hyväksymä, jotta sillä saavutetaan auktorisointi, eli tässä tapauksessa oikeus ilman eri harkintaa itse tutkia alle 100v aineistoa. Yksi vaihtoehto on tehdä asia omaehtoisesti eli sopimalla siitä kaikkien eri osapuolien kesken (varsin raskas vaihtoehto) ja toinen taas lakisääteinen. Vastaavanlaiseen järjestelmään voitaisiin yhdistää myös historiallinen ja tieteellinen tutkimus, mutta koska kumpikaan näistä ei toistaiseksi tarvitse minkäänlaista todistusta tarkoitusperistään tai aikomuksistaan, ei liene luultavaa, että sellaiseen olisi näillä aloilla kiinnostusta.
Erkki A Tikkanen
27.03.11, 08:36
Eräs lehtimies pyysi minulta kymmenkunta vuotta sitten pientä sukuselvittelyä eräästä tunnetusta henkilöstä, jonka "tiedettiin" ehkä olevan aviotonta alkuperää. Henkilö oli kieltäytynyt tämän lehtimiehen haastattelusta ja tietojen antamisen alkuperästään.
Oliko lehtimiehen pyynnön takana kostoajatus, kun ei saanut haastattelua, mutta minä kieltäydyin kohteliaasti osallistumasta moiseen selvittelyyn.
Tulee vain mieleen, että kuinka monen moraali on koetuksella, jos vapaasti saisi tutkia alle 100 vuoden tietoja. Asioilla on monta puolta, kaikki ei niitä hyviä, ehkä jonkin luotettavan tahon myöntämä sukututkijakortti olisi jossain määrin aiheellinen. Kelpasihan silloin ennenkin "hyvinä aikoina" pelkästään oma allekirjoitus siitä, ettei käytä kirkkoherranvirastosta tietoonsa saamia tietoja väärin hyväkseen.
Sukututkimuskurssin käyminen ja päälle sukututkijan vala, niin eiköhän se riittäisi alkuun :)
Maailma pienenee ja muuttuu avoimemmaksi, mutta jossain määrin näköjään myös suljetummaksi, joten keinoja on kehiteltävä, ettei rakas harrastuksemme kuihdu pelkästään kuolleitten tietojen käsittelemiseen. Luulisi kirkon piiristä nyt sen verran lähimmäisenrakkautta löytyvän, että voisi niitä elossakin olevia sukulaisiaan etsiskellä.
tellervoranta
27.03.11, 10:24
Minulla on sukututkimuskurssit (alkeis-ja jatko) suoritettu sekä todistukset osallistumisesta. Sitä ennenkin olin kulkenut mm. Oulun maakunta-arkistossa rippikirjoja, lainhuutoja, perunkirjoja jne hankkimassa. Tervolan seurakunnassa olen saanut katsoa ja kirjoittaa muistiin tietoja. Missään ei ole ollut ongelmaa.
Sukututkimuskurssilla korostettiin sitä, että kaikille suunnattuihin sukukirjoihin ei saa merkitä 100v nuorempia tietoja, suvun piiriin voi tehdä erillisen julkaisun.
Tosin meidän suvusta on jo talokohtainen sukututkimus tehty,laaja sukutaulu myös sekä sukujuhlia. Ko sukututkimusta olen laajentanut isoäitini sekä äitini sukuihin sekä eri sukureitteihin.
Sukututkijan pitää itse ymmärtää se, ettei toisten ihmisten intiimeistä ja vaikeista asioista kirjoita julkaisuihin.
Itse olen viehtynyt 1700-lukuun.
Viimeisessä Espoon seurakuntalehdessa on melko selvästi ilmaistu
tämän jutun ydinkysymys. Se ei ole tietosuojaongelma vaan
rahanpuute. "Uusi järjestelmä on ilouutinen sukututkijoille". Tällä tarkoitetaan digitointihanketta ja uutta kirjuri-järjestelmää, josta tutkija voi nyt ostaa tietoja.
Sitten samassa jutussa lopussa mainitaan, että omatoiminen tutkimus on nyt kielletty.
Seurakuntien digitointihankkeelle halutaan löytää maksaja, ja siihen
on löydetty sukututkija. Kun kielletään omatoiminen tutkiminen, on
pakko ostaa tiedot. Siinä ei nyt minkäänlainen kortti auta.
Antti Järvenpää
27.03.11, 12:03
Ehkäpä tuo autentikointi sana - siis suomeksi todentaminen - on se, joka on monen pulman ydin sukutukijan osalta. Kuinka siis toinen osapuoli - arkistojen henkilökunta tai muut viranomaiset - voivat luottaa siihen, että käytän näkemiäni asioita eettisesti oikein ja muutenkin osaan toimia asiallisesti lähdedokumenttien kanssa. Esimerkiksi kirjastossa tämä tapahtuu kirjastokortilla tai pankkiyhteyksissä tunnusluvuilla ja -sanoilla.
Sukututkijan todentamisen ydin, on siinä, että se erottaa juorujen ja skandaalien hakijat todellisista sukututkijoista. Hiukan lehtiä lukien ja rivien välistä lukien, voisi nähdä, että arkistoja halutaan sulkea nimenomaan tirkistelijoiden pelosta ja siinä samassa on menossa lapsi pesuveden mukana. Julkisuusperiaate, jonka pitäisi olla ehdoton, sisältää toki rajoituksia, vaikka siten, että arvokkaita lähteille ei voida päästää ketä hyvänsä valvomatta jotenkin, mitä lähteillä kävijä tekee.
Sukutukijan todentamisessa SSS:llä varmastikin voisi olla rooli. Kun moni on ehdotellut pätevyyden osoituksena kursseja, olen ehdottomasti niitä vastaan. Tämä maa on täynnä kaikenlaista korttia, jonka saa kurssin päätteeksi. Niitä ei tarvita yhtään lisää. Ymmärtääkseni valtaosa tämän maan ansioituneista sukutukijista ovat käyneet ne kurssit nimenomaan lähteiden ääreellä kantapään kautta ja nykyisin asioita voi opetella omalta koneeltaan netin kautta. SSS:lle jokin kurssi voisi kyllä olla rahasampo, mutta oikeasti niin tähän asti kuin tulevaisuudessakin suurin osa ihmisistä oppii arkistojen käytön aivan jossain muaalla.
Kyse sukututkijan todentamisessa, ei ole siitä, osataanko tutkia, vaan siitä onko tutkijan etiikka ja asenteet kohdallaan. Tämä on kautta historian hoidettu lupaamalla tai tekemällä vala, sitoutumalla, sopimalla tms. - käsi raamatulla - tai muilla keinoin. Ja jos on rikkonut lupauksensa, niin siitä on sitten sanktiot - oli ne nyt millaiset hyvänsä.
Yleensä henkilön luotettaavuuden takaa se, että hänet ja hänen taustansa ja tekonsa tunnetaan. Minä suosittelen hyvää kirvesmiestä hänen työnsä jäljen ja kokemusteni perusteella, en sillä perusteella, onko hänellä jokin tutkinto tai sertifikaatti. Jos jokin suoritus pitäisi vaatia todentamisen pohjaksi, pitäisi sen olla taito näyte, vaikka eihän sekään asenteita kerro.
Seikka, mitä myös pohdin mielessäni oli se, miten suhtautua seuran jäseniin ja muihin. Periaatteessa ei tällaisessa voi pitäytyä pelkästään seuran jäseniin, kuten toiminnanjohtaja tuossa edellä sanoo, mutta ero voi olla siinä, mitä moinen todistus maksaa. Jäsenille ilmainen tai halvempi, kuin ulkopuolisille.
tellervoranta
27.03.11, 12:23
Joo. Kantapäistäkö se tieto nouseekin aivokoppaan :D:
Yleensä henkilön luotettaavuuden takaa se, että hänet ja hänen taustansa ja tekonsa tunnetaan. Minä suosittelen hyvää kirvesmiestä hänen työnsä jäljen ja kokemusteni perusteella, en sillä perusteella, onko hänellä jokin tutkinto tai sertifikaatti. Jos jokin suoritus pitäisi vaatia todentamisen pohjaksi, pitäisi sen olla taito näyte, vaikka eihän sekään asenteita kerro.
Sukututkimusmielessä henkilön luotettavuuden arvioiminen tekojen perusteella ei ole kovin kauaskantoinen ajatus. Olisivatko ns. pöytälaatikkotutkijat silloin epäluotettavia?
Julkaistujen sukututkimusten valvominen käytännesääntöihin perustuen ei sinällään ole mikään huono ajatus, mutta sukututkijan luotettavuuden arvioimiseksi tulisi löytyä myös muita keinoja. Kaikkihan eivät tutkimustaan koskaan julkaise, mutta se ei tee heistä yhtään epäluotettavampia tutkijoita.. eikös tilanne ole silloin päinvastainen?
Sami Lehtonen
27.03.11, 14:26
Yleensä henkilön luotettaavuuden takaa se, että hänet ja hänen taustansa ja tekonsa tunnetaan. Minä suosittelen hyvää kirvesmiestä hänen työnsä jäljen ja kokemusteni perusteella, en sillä perusteella, onko hänellä jokin tutkinto tai sertifikaatti. Jos jokin suoritus pitäisi vaatia todentamisen pohjaksi, pitäisi sen olla taito näyte, vaikka eihän sekään asenteita kerro.
Minä valitsen sähkömiehen sillä perusteella, että hänellä on työhön riittävä koulutus ja tarvittavat luvat. Meriitiksi ei riitä se, että luvattoman sähkömiehen edelliset työmaat eivät vielä ole palaneet.
E Juhani Tenhunen
27.03.11, 18:17
Tutkijaksi lienee usein katsottu henkilö jolla on joko julkaistu tai vähintään tekeillä oleva akateeminen väitöskirja.
Tuntuisi liian raskaalta edellytykseltä. Mieluummin seura voisi ryhtyä kehittämään sukututkimuksen A- ja B-ajokortteja TIEKEn ATK-ajokorttien tapaan.
E. Juhani Tenhunen
DI, elintarviketeknologian ja ympäristönsuojelun teknologian ent. väitöskirjatutkija
Antti Järvenpää
27.03.11, 18:41
Joo. Kantapäistäkö se tieto nouseekin aivokoppaan :D:
Minä valitsen sähkömiehen sillä perusteella, että hänellä on työhön riittävä koulutus ja tarvittavat luvat. Meriitiksi ei riitä se, että luvattoman sähkömiehen edelliset työmaat eivät vielä ole palaneet.
Asiaa voi myös ajatella, milloin on tarvetta mennä sellaiseen arkistoon, jossa tuollaista tutkijakorttia tarvitsisi.
En tiedä, että joku olisi aloittanut sukutukimuksen tutkimalla ensin alle 100 vuotta vanhoja kirkonkirjoja. Ainakin omalta osaltani olen aloittanut aikoinaan sukutukimuksen siten, että olen lähtenyt isovanhemmistani taaksepäin, jotka kaikki ovat 1800-luvulla syntyneitä. Kun hiukan pääsin alkuun ostin katselulaitteen ja tilasin kortit itselleni ja muutama vuosi meni vain etsimällä lisää esivanhempia. Nykypäivänähän ei tarvitse ostaa edes kortteja, koska kortit löytyvät suurelta osin netistä ja valtava määrä muutakin aineistoa. Toisaalta voihan jollakin olla omat vanhemmat ja isovanhemmat hukassa, mutta epäilen sen kyllä olevan harvinaisempaa. Tietenkin jos aletaan soveltamaan tätä 100 vuoden sääntöä, menee jo monen isovanhemmatkin sen sisään, jos sukutukimuksen aloittaa jo nuorena. Jos asiasta kiinnostuu viisikymppisenä, ovat ne isovanhemmat jo melkoisella todennäköisyydellä 100 vuoden rajan tuolla puolen. Muutaman isovanhemman tiedon kysyminen maksullisena ei ole kuitenkaan mikään ongelma.
Nykypäivään tuleva tutkimus tuli itselleni vastaan vasta sen jälkeen, kun päätettiin tehdä sukukirja, jolloin lähdettiin etsimään samoista esivanhemmista polveutuvia etäisempiä sukulaisia, joista ei ollut perustietoja. En siis oikein ymmärrä ajatusta, että alle 100 vuotta vanhaan aineistoon tarvittavan tutkijakortttin saadakseen, pitäisi suorittaa jokin sukututkijakurssi, koska tarve siihen syntyy pääsääntöisesti vasta sen jälkeen, kun on jo harrastanut sukutukimusta useita vuosia. Näin olettaisin olevan suurelta osin tämän tuoreen aineiston osalta, samoin kuin muidenkin sellaisten arkistojen osalta, joihin pääsyä jotenkin rajoitetaan syystä tai toisesta.
Jos joku oppii kursseilla uutta ja käytännöllistä, se ei ole mitenkään pahasta ja sellainen oppimismuoto sopii joillekin harrastuksen aloittamiseen tai sen syventämiseen, mutta paheksun kovin sellaista, että jonkin todentamisen vuoksi pitäisi panna vaikka Lundin Matti koulun penkille, ennenkuin hänelle heltiäisi tutkijakortti.
En ole käynyt ensimmäistäkään sukututkijakurssia ja enkä myöskään aio käydä. Jos joku kokee kurssit hyödylliseksi, ei minulla ole mitään niitä vastaan, mutta sitä vastaan minulla on aika paljon, että jokin tietty kurssi antaisi suuremmat valmiudet asialliseen sukutukimukseen, kuin vuosikausien harrastus, jossa on istuttu tuhansia tunteja mikrokorttien ääressä, luettu hyllymetreittäin historiaa ja koeteltu omaa osaamistaan harrastaja kolleegoiden kanssa vaikkapa keskustelupalstoilla tai muilla maailman turuilla ja tuotettu sivukaupaalla sukutauluja joko pöytälaatikkoon tai julkaisuihin. Minulle kyllä sopii kurssien tai muun koulutuksen kautta saatu muodollinen pätevyys, jos muuta näyttöä ei ole ja joku haluaa aloittaa siitä.
Kyllä minä näkisin kuitenkin tämän 100 vuotta nuorempien arkistojen ongelman kokeneiden sukutukijoiden ongelmana. Siis sellaisten, jotka nyt kaikista esteistä huolimatta tänä päivänä haluavat tehdä nykypäivään ulottuvan sukujulkaisun joko suuremmalle tai suppeammalle piirille. Mielestäni nämä henkilöt tarvitsevat tuollaisen tutkija statuksen todentamisdokumentin ja sen kolmannen osapuolen, joka todistaa heidän olevan asiallisella asialla ja luotettavia, mitä tulee tutkija moraaliin. Itse tuskin tulen sellaista dokumenttia tarvitsemaan, sillä nykyisissä olosuhteissa minulla ei ole vähäisintäkään aietta tehdä nykypäivään ulottuvaa tutkimusta, mutta ymmärrän, että sellaisiakin sitkeitä kaiketi on. Minulle riittää vallan hyvin kaikki se, joka minulla jo on kortteina tai digitaalisesti saatavissa verkosta tai löydettävissä lähdeteoksista.
En nyt tiedä, mitä itsekukin tästä todentamisesta ajattelee, mutta mielestäni sukutukimus kannattaa aloittaa siten, että etenee omista isovanhemmistaan taaksepäin. Sitä voi tehdä vallan hyvin ilman minkäänlaisia tutkijakortteja vuosikausia. Mielestäni tämä autentikoinin - todentamisen ongelma tulee pääsääntöisesti vasta sitten, kun oikeasti ollaan tekemässä jotakin nykypäivään ulottuvaa tarkoituksena julkaista jotakin joko lyhemmällä tai pidemmällä aikavälillä. Mielestäni tällainen kortti ei pitäisi olla mikään yleinen jäsenetu, vaan sellainen joka perustuu ihan oikeaan harkintaa, jolloin myös vastapuoli voi siihen luottaa. Toisaalta voi olla jotakin muitakin autentikointi tarpeita, joihin toiminnanjohtaja viittasi digitaalisten aineistojen osalta.
En nyt tiedä, mitä itsekukin tästä todentamisesta ajattelee, mutta mielestäni sukutukimus kannattaa aloittaa siten, että etenee omista isovanhemmistaan taaksepäin. Sitä voi tehdä vallan hyvin ilman minkäänlaisia tutkijakortteja vuosikausia.
Antti,
Nyt on vuosi 2011. Sukututkijoiden joukossa on runsaasti sellaista väkeä, joiden isovanhemmat syntyivät 1930-luvulla tai jopa myöhemmin......
Aika kuluu.
Juha
Jos joku oppii kursseilla uutta ja käytännöllistä, se ei ole mitenkään pahasta ja sellainen oppimismuoto sopii joillekin harrastuksen aloittamiseen tai sen syventämiseen, mutta paheksun kovin sellaista, että jonkin todentamisen vuoksi pitäisi panna [kokenut tutkija] koulun penkille, ennenkuin hänelle heltiäisi tutkijakortti.
Yleisellä tasolla puhuttaessa tutkijan ammattietiikka on aihealue, jota ei opita kirkonkirjoista. Professori Juhani Pietarilaa lainatakseni "tutkijan ammattietiikka tarkoittaa eettisiä periaatteita, sääntöjä, normeja, arvoja ja hyveitä, joita tutkijan tulisi noudattaa".
Tällä en tarkoita sitä, ettäkö tutkijakortti pitäisi sitoa koulutukseen, mutta mielestäni olisi varsin selvää että jokainen kortinhaltija sitoutuisi noudattamaan tieteen etiikkaa.
Juridisiin näkökulmiin en ota kantaa, mutta voisiko tutkijakortti olla kuin kirjastokortti?
Tutkijakortin saadakseen tutkijan olisi todistettava henkilöllisyytensä, täytettävä tutkijatietolomake ja sitoutua noudattamaan sovittuja sääntöjä. Korttia hakiessa ilmoitettaisiin henkilötietojen lisäksi tutkimuksen koetti ja alueet joita tutkitaan. Tutkijakortti olisi henkilökohtainen ja sen omistaja olisi vastuussa sillä tutkitusta aineistosta. Aineistovaraukset tallentuisivat tietokantaan ja mahdollisissa ongelmatilanteissa tiedetään kuka on tutkinut ja mitä.
Tutkijakortin avulla voisi tehdä kirjastokortin tapaan aineistovarauksia, jotta tutkittava aineisto voitaisiin toimittaa etukäteen saataville.
Voisiko olla jopa niin, että osapuolien väliseen sopimukseen pohjautuen tutkijakortilla olisi mahdollista päästä tutkimaan alle 100 vuoden ikäisiä kirkonkirjoja, mutta ainoastaan niiden seurakuntien osalta, jotka ovat Suomen Sukututkimusseuran ylläpitämään tutkijarekisteriin ko. tutkijalle/tutkijakortille kirjattu?
Tutkijakortti olisi Suomen Sukututkimusseuran myöntämä. Kortin hinta koostuisi ainoastaan painokustannuksista ja kirjausmaksusta, joka perittäisiin vain seuraan kuulumattomilta.
Tämä edellyttäisi tietenkin Suomen Sukututkimusseuran, arkistolaitoksen ja kirkkohallituksen yhteistä sopimusta, mutta olisiko hanke siltikään mahdoton? Uskoisin, että ainakin arkistolaitos voisi olla kiinnostunut aineiston varaus-/tilausjärjestelmän kehittämisestä... Tutkijakortin (= kirjastokortin) avulla toimintaa saataisiin sähköistetyksi ja tilausseuranta yms. voisi olla paremmin mahdollista ja parantaisi mm. arkistojen käyttäjätilastointia yms...
tellervoranta
28.03.11, 14:35
Antti hyvä :). Minä kyllä tiedän. Isäni(nuorin) vanhimman veljen tytär aloitti eläkkeelle jäätyään sukututkimuksen suvustamme ja äidinsä suvusta Kiimingin seurakunnassa sekä sittemmin Oulun Maakunta-arkistossa ja pääsi isonvihan jälkeiseen aikaan.
Kiimingin seurakunnan kanslisti kertoi minulle kuinka tavattoman hyvin hän oli tutkimuksen tehnyt. Itse hän asui Oulussa ja kotipaikka+mökki olivat Kiimingissä, mutteivat Honkasen eikä Alatalon lähelläkään ettei hän voinut kaikkia sukulaisiaan tuntea aloittamatta etsimistä Kiimingin (ja muistakin) seurakunnasta.
En tiedä, että joku olisi aloittanut sukutukimuksen tutkimalla ensin alle 100 vuotta vanhoja kirkonkirjoja.
Joo. Hän teki tutkimuksensa ns. kantapään kautta. Minun heitto sinulle oli vitsi.
Antti Järvenpää
28.03.11, 18:12
Antti,
Nyt on vuosi 2011. Sukututkijoiden joukossa on runsaasti sellaista väkeä, joiden isovanhemmat syntyivät 1930-luvulla tai jopa myöhemmin......
Aika kuluu.
Juha
Kuten sanoin. Muutaman virkatodistuksen voi pyytää rahallakin, mutta ei satoja tai tuhansia. Olen itsekin pyytänyt joitakin virkatodistuksia pelkästään jo sen takia, että matkatkin olisivat jo maksaneet enemmän, puhumattakaan vaivasta. Eihän kirkkohallituskaan tässä kiellä tiedon saantia sinällänsä, vaan pelkästään alkuperäisten lähteiden omakohtaista katsomista. Ei yksi tai kaksi virkatodistusta harrastusta kaada. Eihän tässä ole montaakaan vuotta kun lukulaitteeseen ja mikrokortteihin laitettiin rahaa kiinni melkoisia määriä.
Näen tämän asian myös niin, että SSS:n ei ole syytä tukea nk. tirkistelyn tarpeita, vaan sitä, että joku on oikeasti tekemässä nykypäivään tähtäävää sukutukimusta tarkoituksena julkaista jotakin joko pienemmälle tai laajemalle piirille. Tällöin ollaan linjassa myös käytännesääntöjen ja rekisteriselosteen kanssa. Tällöin on yleensä kyse suuresta volyymistä, jota ei ole mitään järkeä hoitaa virkatodistuksilla. En tiedä, miten asianlaita on ammattisukututkijoiden osalta, mutta heille kysymys on myös leivästä.
Jos kerran seurakunnat ovat kokeneet, että siellä on käynyt myös asiattomia sukututkijan kaapuun pukeutuen, niin ei samaa ratkaisua kannata tarjota, vaan jotakin parempaa heidän kannaltaan, mutta joka myös palvelisi sukutukijoita todellisessa tarpeessa. Eri asia on sitten se, onko 100 vuoden suoja-aika mitenkään puolustettavissa. Vähempikin varmaan riittäisi.
Oikeastihan näistä kirkonarkistoissa ei juuri ole nykypäivään ulottuvia tietoja kaivettu, vaan seurakunnittain on vaihdellut, mihin asti ne kirjat ovat olleet yleisesti katseltavissa. Joillekin on tullut vastaan niinkin tuoreita arkistoja, joissa on ollut sosiaaliturvatunnukset, mutta kyllä kai yleisesti ottaen raja on ollut paljon kauempana. Ennen näitä henkilötietolain tiukennuksia ja käytännesääntöjä tieto nykypäivään on haettu pääsääntöisesti eläviltä ihmisiltä itseltään tai heidän sukulaisiltaan, mutta se ei oikein sovi henkilötietovaltuutetulle. Käytännesääntöjen mukaan nykyisin ensisijainen lähde pitäisi olla viranomaisrekisteri, jonne pääsy nyt sitten haluttaisiin kieltää viimeiseltä 100 vuodelta. Jos tuollaista kerran vaaditaan henkiltietovaltuutetun toivomuksesta, niin kyllä sellaisen, joka noudattaa henkilötietolakia ja käytännesääntöjä, pitäisi päästä näihin arkistoihin, joko rekisteriselosteella tai muulla autentikoinnilla, jos sitten muilta kielletäisiinkin niihin arkistoihin pääsy.
Tellervolle sen verran, että eihän jokin tämän kaltainen periaate sulje pois setäsi tyttären sukututkimuksia nykyaikaan, jos vain asian perustelee. Mutta edellä kuvattu kyllä sulkee pois kirkonkirjojen katselun, muussa kuin aidossa sukutukimustarkoituksessa.
Kannattaa myös huomioida se, että tämän päivän 28.3.2011 Kotimaa-lehdessä kirkkohallitus loiventaa linjaansa:
Tämänpäiväisessä kirkon tiedotuskeskuksen tiedotteessa painotetaan, että nyt annettu suositus kuitenkin jättää kirkkoherranvirastoille ja seurakuntien keskusrekistereille mahdollisuuden tapauskohtaisesti harkita, onko mahdollista antaa lupa 100 vuotta nuorempien kirkonkirjojen omatoimiseen tutkimiseen.
Jos lupa annetaan, on huolehdittava siitä, ettei kenenkään henkilötietojen suojaa loukata. Suositus koskee tiedotteen mukaan ainoastaan omatoimista kirkonkirjojen tutkimista, eli seurakunnista saa edelleen tilaamalla kirkonkirjoista sellaisia tietoja, jotka eivät loukkaa henkilöiden yksityisyyttä.
tellervoranta
28.03.11, 19:14
Antille vielä:
Laitoin tämän profiilikuvan sen takia, että näet kuinka vanha olen.( ja vielä vanhempi). Serkkuni on jo edesmennyt. Kasvojeni edessä on mammuttimainen sukutaulu rönsyineen, missä henkilöt saattavat olla 40v nuorempia kuin tämä serkkuni ja kaikilla on vielä aviopuolisotkin mainittu. Oma perheeni (sisarukseni) on järjestänyt kahdet sukujuhlat, joissa on ollut about 200 henkilöä.Sukuseuraa ei ole perustettu. Itselläni on Timonen eli Honkanen-suku FB:ssä, mutta epäilen, ettei kukaan kuoltuani jatka tätä hommaa.
Serkkuni äidin suku ei ole vastaavaa tehnyt.
Antti Järvenpää
28.03.11, 21:03
Antille vielä:
Laitoin tämän profiilikuvan sen takia, että näet kuinka vanha olen.( ja vielä vanhempi). Serkkuni on jo edesmennyt. Kasvojeni edessä on mammuttimainen sukutaulu rönsyineen, missä henkilöt saattavat olla 40v nuorempia kuin tämä serkkuni ja kaikilla on vielä aviopuolisotkin mainittu. Oma perheeni (sisarukseni) on järjestänyt kahdet sukujuhlat, joissa on ollut about 200 henkilöä.Sukuseuraa ei ole perustettu. Itselläni on Timonen eli Honkanen-suku FB:ssä, mutta epäilen, ettei kukaan kuoltuani jatka tätä hommaa.
Serkkuni äidin suku ei ole vastaavaa tehnyt.
Olen nyt vain koittanut hahmoitella, mikä voisi olla mahdollista ja vielä jotenkin kohtuullista sukutukijoille. Tänäänhän kirkkohallitus on ilmoittanut, ettei tutkimuskielto ole ehdoton, jos perusteet ovat riittävät. En usko, että riittäväksi perusteeksi riittää vain halu tutkia ja vakuutus toimia eettisti oikein. Olen tässä mielessä realisti, vaikkka kummeksunkin kirkkohallituksen niinkuin henkilötietovaltuutetun toimia. Jos seura haluaa saada jotakin lävitse, sen pitää olla sopusoinussa niin käytännesääntöjen kuin henkilörekisterilainkin kanssa. Siis vähintäänkin rekisteriseloste ja luultavasti jotakin vannomisia lisää.
Valitan, jos perusteesi eivät jatkossa riitä kirkkoherralle. Itse olen jo menettänyt toivoni. Ensin haukutaan tökeröksi menettelyksi, että tietoja hankitaan sukulaisilta ja samaan hengen vetoon sanotaan, että ainoa oikea menettely on viralliset rekisterit, jotka sitten suljetaan sukututkijoilta. Minun on vaikea nähdä tässä mitään logiikkaa. Minulle kyllä riittää varsin hyvin tuo asianomaisilta ja sukulaisiltakin saatu tieto, kunhan nyt vain herrat pääsisivät yhteisymmärryksen, mikä lopulta on se oikea ja sopiva menettely ja käytännössä mahdollinen.
Toisaalta eihän tämä ole ainoa totaalisen hullu menettely. Ei tästä ole kauaakaan, kun tässä lähellä oleva kansanedustaja yritti teettää remontin kaikkien lakien ja paragraaffien mukaan. Ei yksinkertaisesti onnistunut maksamaan kaikkia lain määrämiä työnanataja maksuja, kun ei mistään löytynyt viranomaista, joka olisi kertonut, miten asia on mahdollista tehdä. Pykäliä ja ohjeita on helppo nikkaroida, etenkin toimimattomia.
Ymmärtämättömän kysymyksiä:
takaako tutkijakortti tutkimuksen laadun?
takaako salassapidettävien tietojen saaminen tutkimuksen laadun?
takaako tutkijakortti, että yksityisyyden suojaa ei rikota?
saisiko tutkijakortin avulla salassapidettäviä tietoja sukukirjassa julkaistavaksi?
mikä olisi kortin myöntäjän vastuu jos väärinkäytöksiä tapahtuu?
tekisikö kortin omistaminen harrastelijasta tutkijan?
»haec est enim lex et prophetae»
berg
takaako tutkijakortti tutkimuksen laadun?
Viestiketjun aloittajana ja viestiketjun otsikon laatijana pahoittelen epäonnistunutta sanavalintaa. Tutkijakortti ei varmastikkaan paranna varsinaisen tutkimuksen laatua. Tutkijakortti voisi kuitenkin olla tutkijan vakuutus omasta tutkijan moraalistaan, jolloin tutkimuksen laatu paranisi siinä mielessä, että tutkimus ei sisältäisi arkaluontoisia tietoja, jotka ovat lainsäädännön vastaisia.
takaako tutkijakortti, että yksityisyyden suojaa ei rikota
Takaako ajokortti, että liikennerikkomuksia ei tehtäisi? Takaako kirjastokortti, että lainat eivät myöhästyisi?
Vastaus on ei, mutta voisi olettaa että ajokortin sekä kirjastokortin haltijoilla on pelisäännöt tiedossa ja he ovat ne korttia hakiessaan hyväksyneet.
Kortti ei ehkäise mitään, mutta se olisi vakuus pelisääntöjen hyväksymisestä. Mikäli pelisääntöjä ei sitten noudateta, niin pelin lopputulos on aika selvä....
Heikki Koskela
30.03.11, 15:24
Ymmärtämättömän kysymyksiä:
takaako tutkijakortti tutkimuksen laadun?
takaako salassapidettävien tietojen saaminen tutkimuksen laadun?
takaako tutkijakortti, että yksityisyyden suojaa ei rikota?
saisiko tutkijakortin avulla salassapidettäviä tietoja sukukirjassa julkaistavaksi?
mikä olisi kortin myöntäjän vastuu jos väärinkäytöksiä tapahtuu?
tekisikö kortin omistaminen harrastelijasta tutkijan?»haec est enim lex et prophetae»berg
- ei takaa laatua
- ei takaa laatua
- ei takaa yksityisyyden suojaa. Asia olisi tutkijan eettinen valinta.
- ei saisi julkaista koska voimassaoleva laki estää sen
- vastuuta ei tule mukana. Vaatii lain muutoksen.
- ei tekisi tutkijaa.
Yhteenlaskun jälkeen summaksi tulee = kortti on vain koriste tutkijan kukkarossa.
Viestiketjun aloittajana ja viestiketjun otsikon laatijana pahoittelen epäonnistunutta sanavalintaa. Tutkijakortti ei varmastikkaan paranna varsinaisen tutkimuksen laatua. Tutkijakortti voisi kuitenkin olla tutkijan vakuutus omasta tutkijan moraalistaan, jolloin tutkimuksen laatu paranisi siinä mielessä, että tutkimus ei sisältäisi arkaluontoisia tietoja, jotka ovat lainsäädännön vastaisia.
kysymysteni taustaa
ajattelen, että pitäisi ”taata tutkijan laatu” ei tutkimuksen laatu
”…tutkimus ei sisältäisi arkaluontoisia tietoja, jotka ovat lainsäädännön vastaisia.”
– on varsin kompleksinen. Kuvittelen, että tieteellisessä mielessä mikään tieto ei ole lainsäädännön vastainen.
wannabe-mutu esimerkki:
omassa sukututkimuksessani olisi vakavia virheitä jos en olisi saanut ”mustaa kirjaa” nähtäväkseni.
ajattelen myös, että ”tutkimusen laadun” mahdollistamiseksi tutkijan on saatava käyttöönsä tutkimuskohteen ”arkaluontoiset tiedot”, niitä ei saa luvatta julkaista, mutta ne tarvitaan ”tutkimuksen laadun varmistamiseksi”.
Tutkainta (kirkon monopolia) vastaan ei kannattane potkia, mutta olisikohan mahdollista laatia (molempien osapuolien hyväksymä) lomake (asiakirja, vakuutus tms) museoviraston vastaavaa mukaillen jolla tutkija vakuuttaa tuntevansa salassapitoa koskevat säädökset (asiakirjan liitteenä) ja noudattavansa niitä?
esim
http://www.arkisto.fi/fi/aineistot/lomakkeet/
Vakuutan antamani tiedot oikeiksi. Sitoudun viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/99) 27 §:n mukaisesti siihen, etten käytä asiakirjaa sen henkilön vahingoksi tai halventamiseksi, jota asiakirja koskee tai hänen läheisensä vahingoksi tai halventamiseksi taikka sellaisten muiden etujen loukkaamiseksi, joiden suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Olen tietoinen siitä, että lain 621/99 35 §:n mukaan tämän sitoumuksen rikkominen on rangaistava teko. Sitoudun myös noudattamaan arkistolaitoksen asiakirjojen käsittelystä antamia ohjeita ja yksityisarkiston käyttöluvan ehtoja.
Tutkainta (kirkon monopolia) vastaan ei kannattane potkia, mutta olisikohan mahdollista laatia (molempien osapuolien hyväksymä) lomake (asiakirja, vakuutus tms) museoviraston vastaavaa mukaillen jolla tutkija vakuuttaa tuntevansa salassapitoa koskevat säädökset (asiakirjan liitteenä) ja noudattavansa niitä?
Nimimerkki bergin viesti selvensi hyvin hänen aiemmin esittämiään kysymyksiä.
Lainaamassani viestissä hän esittää, että olisiko mahdollista laatia molempien osapuolien hyväksymä lomake, asiakirja, vakuutus tms, jolla tutkija vakuuttaa tuntevansa salassapitoa koskevat säädökset.
Itse olen yrittänyt esiin tuoda juuri em. asiaa. Olisiko tuo vakuutus sitten allekirjoitettu lomake vai "tutkijakortti"? Ko. vakuutuksen muoto on pelkkä makuasia....
Nimimerkki bergin viesti selvensi hyvin hänen aiemmin esittämiään kysymyksiä … Olisiko tuo vakuutus sitten allekirjoitettu lomake vai "tutkijakortti"? Ko. vakuutuksen muoto on pelkkä makuasia....
Ilmaisin kai taas itseäni taitamattomasti
Tarkoittamani asiakirja jää siis tietojen luovuttajalle kuten esimerkiksi arkistoissa (kansallisarkisto, maakunta-arkistot …) on tapana.
Minusta ei ole makuasia jätetäänkö tietojen luovuttajalle tutkijakortti vai asiakirja josta selviää luovutetut tiedot, luovutuspäivä, vastaanottaja ja hänen vakuutuksensa yms luovuttajan edellyttämät tiedot.
Ajattelen, että tuollainen asakirja saisi viraston käyttämään sillä olevaa harkintaoikeutta
En osaa ajatella, että nuo tiedot merkittäisiin tutkijakorttiin joka jätetään tietojen luovuttajalle, tai sitten en ollenkaan ymmärrä mitä tutkijakortilla tässä yhteydessä tarkoitetaan.
Katso esim linkissä:
http://www.arkisto.fi/fi/aineistot/lomakkeet/
lomake:
Arkistotekniset syyt (doc)
Tarkoittamani asiakirja jää siis tietojen luovuttajalle kuten esimerkiksi arkistoissa (kansallisarkisto, maakunta-arkistot …) on tapana.
Minusta ei ole makuasia jätetäänkö tietojen luovuttajalle tutkijakortti vai asiakirja josta selviää luovutetut tiedot, luovutuspäivä, vastaanottaja ja hänen vakuutuksensa yms luovuttajan edellyttämät tiedot.
Ajattelen, että tuollainen asakirja saisi viraston käyttämään sillä olevaa harkintaoikeutta
En osaa ajatella, että nuo tiedot merkittäisiin tutkijakorttiin joka jätetään tietojen luovuttajalle, tai sitten en ollenkaan ymmärrä mitä tutkijakortilla tässä yhteydessä tarkoitetaan.
Aiemmin esitin voisiko tutkijakortti olla kuin kirjastokortti. Tällöin jokaisesta tapahtumasta kirjautuisi tietojen luovuttajan tietokantaan tapahtumatallenne. Tämä tutkijakortin jättämä tapahtumatallenne olisi kuin edellä kuvaamasi arkistoon jätettävä asiakirja.
Aiemmin esitin voisiko tutkijakortti olla kuin kirjastokortti. Tällöin jokaisesta tapahtumasta kirjautuisi tietojen luovuttajan tietokantaan tapahtumatallenne. Tämä tutkijakortin jättämä tapahtumatallenne olisi kuin edellä kuvaamasi arkistoon jätettävä asiakirja.
Kuka huolehtisi luovutettujen tietojen kirjaamisen tiedostoon?
Millä laitteilla, kuka hankkii tarvittavat laitteet (pääte, kortinlukija, viivakoodinlukija, serveri, ohjelmisto …) tekee tarvittavat ohjelmat ja huolehtii ylläpidosta?
Kuka tekee ja liittää kaikkiin arkistossa oleviin asiakirjoihin optisesti luettavan viivakoodin?
Ja kuka maksaa viulut, Sukututkimusseura?
Omassa vaihtoehdossani lomake olisi esim. seuramme serveriltä ladattava pdf-tiedosto jonka sukututkija täyttää ja jätää tietojen luovuttajalle. Näin ei aiheutettaisi ylimääräistä työtä ja kustannuksia tietojen luovuttajalle (paitsi mapin hankkiminen ja lomakkeiden ”mapittaminen”)
En vastusta korttia, en vaan usko sen toteuttamismahdollisuuksiin, paisti jos ”…kortti on vain koriste tutkijan kukkarossa”.
Kuka huolehtisi luovutettujen tietojen kirjaamisen tiedostoon?
Millä laitteilla, kuka hankkii tarvittavat laitteet (pääte, kortinlukija, viivakoodinlukija, serveri, ohjelmisto …) tekee
tarvittavat ohjelmat ja huolehtii ylläpidosta?
Kuka tekee ja liittää kaikkiin arkistossa oleviin asiakirjoihin optisesti luettavan viivakoodin?
Ja kuka maksaa viulut, Sukututkimusseura?
Avaan hieman omia ajatuksiani kirjastokorttia muistuttavan tutkijakortin toimimisesta:
Taustaa:
Suomen Sukututkimusseuralla on tähän saakka ollut käytössään sähköinen sukututkijaluettelo. Sukututkijaluettelo on sisältänyt
tutkijan nimen, yhteystiedot sekä tiedot tutkittavista suvuista/taloista/pitäjistä/yms.
Perusajatus tutkijarekisteristä:
Suomen Sukututkimusseura voisi ylläpitää nykyisen sukututkijaluettelon kaltaista "sukututkijarekisteriä", johon päästäkseen
sukututkijan olisi ilmoitettava nimensä, yhteystietonsa sekä tiedot sukututkimuksestaan. Korttia hakiessa sukututkija sitoutuisi
käytännesääntöjen sekä tarvittavien lakipykälien noudattamiseen. Rekisteröinnin jälkeen sukututkijalle lähetettäisiin
"tutkijakortti"/"sukututkijakortti", jossa olisi hänen henkilökohtainen jäsennumeronsa sekä mahdollisesti muita tunnistetietoja.
Tämä sukututkijarekisteri olisi laadittu siten, että rekisterin tietoja pystyisi silmäilemään sekä muuttamaan internet-yhteyden
välityksellä. Rekisteri sijaitsisi esim. Seuran kotisivuilla, mutta pääsy olisi salasanasuojattu. Palvelu voitaisiin ryhmittää
kolmelle käyttäjäryhmälle joita olisivat: rekisterinpitäjät, viranomaiset, sukututkijat. Jokaiseen käyttäjäryhmään kuuluvalle
olisi palveluun omat tunnukset ja salasana, mutta kirjautuessa esiin tuleva näkymä olisi käyttäjäryhmästä riippuen erilainen.
Rekisterinpitäjä pystyisi lisäämään, muokkaamaan sekä poistamaan rekisterissä olevia tietoja. Viranomaiset voisivat tarkistaa
löytyykö annetulla jäsennumerolla rekisteristä tietoja? Sukututkijat voisivat tarkistaa omien henkilötietojensa oikeellisuuden ja
virheitä/muutostarpeita havaittuaan voisivat ilmoittaa asiasta rekisterinpitäjälle.
Käytäntö arkistossa/virastossa:
1. Arkistoon/virastoon saapuessa sukututkija tekee asiakirjatilauksen ja esittää sukututkimuskorttinsa
2. Virkailija ottaa tilauksen sekä kortin vastaan
3. Virkailija avaa tietokoneelta Seuran sukututkijarekisterin ja kirjautuu palveluun viranomaistunnuksilla tarkistaakseen
sukututkijan tiedot.
4. Virkailija löytää sukututkijan "profiilisivun" ja huomaa, että sukututkija tekee sukututkimusta X seurakunnasta ja X:n
suvusta. Lisäksi hän havaitsee, että sukututkija on korttia hakiessaan hyväksynyt käytännesäännöt yms. lait.
5. Tutkijan autentikoinnin jälkeen virkailija kirjaisi omaan järjestelmäänsä, mitä asiakirjoja ko. jäsennumeron omaava tutkija on tutkinut ja milloin. Näin tietojen luovuttajan järjestelmään jäisi "lainausmerkintä" yhteystiedoilla varustettuna.
---
Em. tavalla toimittaessa ylimääräisiä laitehankintoja (kirjastopäätteet/viivakoodit) ei tarvitsisi tehdä. Eihän viivakoodeille tms. ole mitään tarvetta, koska aineistoa ei lainata kotiin kannettavaksi. IT-puoleen liittyvät hankinnat olisi uskoakseni melko minimalistisia, enkä usko myöskään että ko. järjestelmän kehittäminen maksaisi kovinkaan paljoa.
Nykyiseen arkistokäytäntöön verrattuna virkailijan työ monimutkaistuisi sillä, että hän kirjaisi asiakirjojen tilauslomakkeen tiedot sähköisesti sekä tarkistaisi sukututkijan jäsennumeron. En usko, että tämä ruuhkauttaisi arkistoja sietämättömästi.
Kortittomien tutkijoiden elämä jatkuisi kuten aikaisemmin.
Alkuperäinen ajatus lähti siitä liikkeelle, että sukututkijoiden autentikointi olisi tarpeen. Tutkijakortin avulla virkailija pystyisi vakuuttumaan sukututkijan moraalista, jolloin myös alle 100 vuoden asiakirjojen tutkiminen olisi mahdollista. Viereisessä keskustelussa esiin tulleet kirkon mielipiteet antavat kuitenkin ymmärtää, että edellä esitetyn järjestelmän luominen ei vaikuttaisi mihinkään ja myös alle 100 vuoden asiakirjat pysyisivät lukkojen takana. Tämä huomioon ottaen edellä esitetty ei toisi paljoakaan hyötyä, koska järjestelmän toimivuus perustuisi osapuolien välisiin sopimuksiin ja luottamukseen.
”2. Virkailija ottaa tilauksen sekä kortin vastaan
3. Virkailija avaa tietokoneelta Seuran sukututkijarekisterin ja kirjautuu palveluun viranomaistunnuksilla tarkistaakseen sukututkijan tiedot.
…: rekisterinpitäjät, viranomaiset, sukututkijat … olisi palveluun omat tunnukset ja salasana, ….”
Mihinkäs sitä korttia tässä enää tarvitaan paitsi ”kukkaron koristeeksi” jos
– tilaus tehdään erillisellä lomakkeella
– virkailijan käytössä ei ole kortinlukujärjestelmää
– virkailija joutuu tarkistamaan tiedot seuran rekisteristä
– henkilöllisyys pitää todistaa erikseen, kortti ei kelpaa henkiötodistukseksi
Eikö virkailija voi tarkistaa tietoja seuran rekisteristä ilman korttia?
Eikö mikä tahansa muu kortti aja ihan saman asian (esim ajokortti paremminkin, voisi samalla todistaa henkilöllisyyden)?
Lehtitiedon mukaa kirjastossakin kelpaa S-etukortti jos on tuttu asiakas :)
»haec est enim lex et prophetae»
berg
Eikö virkailija voi tarkistaa tietoja seuran rekisteristä ilman korttia?
Kortissa lukisi jäsennumero, jonka avulla virkailija etsisi henkilön rekisteristä...
Lopuksi mainittakoot, että ei edellä esittämäni millään voi olla lopullinen ja kaikinpuolin loppuunviety prosessikuvaus. Esitin vain ajatukseni ja jos joku sen kokee jalostuskelpoiseksi, niin siitä vaan... Detaljeista on turha lähteä kiistelemään...
Kortissa lukisi jäsennumero, jonka avulla virkailija etsisi henkilön rekisteristä...
Lopuksi mainittakoot, että ei edellä esittämäni millään voi olla lopullinen ja kaikinpuolin loppuunviety prosessikuvaus. Esitin vain ajatukseni ja jos joku sen kokee jalostuskelpoiseksi, niin siitä vaan... Detaljeista on turha lähteä kiistelemään...
– siis kortti tarvitaan jotta jäsennumeron voisi näyttää virkailijalle?
– eikö virkailija osaa etsiä rekisteristä henkilöä nimen perusteella?
Tarkoitukseni ei ole kiistellä vaan etsiä ”aikuisten oikeasti” mahdollista ja toimivaa vaihtoehtoa
– siis kortti tarvitaan jotta jäsennumeron voisi näyttää virkailijalle?
– eikö virkailija osaa etsiä rekisteristä henkilöä nimen perusteella?
Tarkoitukseni ei ole kiistellä vaan etsiä ”aikuisten oikeasti” mahdollista ja toimivaa vaihtoehtoa
Kyllä nimen perusteella etsiminenkin varmasti onnistuisi, eikä korttia tarvittaisi, mutta silloin tutkijan henkilöllisyys pitäisi todistaa henkilöllisyystodistuksella.
En tiedä liittyykö henkilöllisyyden todistamiseen henkilöllisyystodistuksella jotain juridisia näkökulmia? Itse ajattelin, että osapuolten väliseen sopimukseen perustuvassa järjestelmässä henkilöllisyyden tunnistusta ei tarvitsisi tehdä henkilöllisyystodistuksella, vaan tutkijakortin jäsennumero riittäisi todentamiseen... Vertailun vuoksi mainittakoot, että arkistolaitoksen käyttölupahakemuksen täyttämisen yhteydessä ei ole tarkistettu henkilöllisyyttä.
…henkilöllisyyden tunnistusta ei tarvitsisi tehdä henkilöllisyystodistuksella, vaan tutkijakortin jäsennumero riittäisi todentamiseen... .
– jos henkilöllisyyttä ei varmisteta niin kuka tahansa kortin näyttäjä saisi siis samat oikeudet riippumatta siitä kenen korttia hän näyttää?
– kortilla ei olisikaan mitää kirjastokortin (digitaalisia) ominaisuuksia (magneettinauha, viivakoodi tms) vaan sillä vain vältettäisiin ajokortin tms. näyttäminen jos …
– eikö silloin esim. ns kelakortti (sairasvakuutuskortti) ajaisi ihan saman asian, siinähän olisi jo ”tutkijanumerokin” (=henkilötunnus) valmiina.
– olisiko siitä jotain hyötyä jos tutkijan henkilöllisyyttä ei tarkisteta?
”käyttölupahakemuksen täyttämisen yhteydessä ei ole tarkistettu henkilöllisyyttä”
– eikä tietysti pidäkään, on ihan yhdentekevää kuka hakemuksen täyttää, henkilöllisyys pitää tarkistaa siltä jolle tiedot annetaan nähtäväksi (luovutetaan).
Minä lähtisin ”toiselle tielle” ja edellyttäisin henkilöllisyyden varmistamista ehdottomasti aina kun luovutetaan ”salassapidettäviä” tietoja.
Olen mielissäni aina kun kaupan kassallakin kysytään ajokorttia ”visalla” maksaessani, se lisää mielestäni huonomuistisen vanhuksen turvallisuuden tunnetta.
»haec est enim lex et prophetae»
berg
”käyttölupahakemuksen täyttämisen yhteydessä ei ole tarkistettu henkilöllisyyttä”
– eikä tietysti pidäkään, on ihan yhdentekevää kuka hakemuksen täyttää, henkilöllisyys pitää tarkistaa siltä jolle tiedot annetaan nähtäväksi (luovutetaan).
Minä olen henkilökohtaisesti täyttänyt arkistolaitoksen virkailijan silmien alaisuudessa käyttölupahakemuksen, eikä minun henkilöllisyyttäni tarkistettu henkilöllisyystodistuksella. Kuka estää tässä tilanteessa minua esittäytymästä ihan jonain muuna henkilönä? En tiedä tapahtuiko tilanteessa virkavirhe...?
Olet oikeassa, että henkilöllisyyden tarkistaminen henkilöllisyystodistuksella ratkaisisi yksinkertaisesti kaikki henkilön tunnistamiseen liittyvät ongelmat. Mikäli järjestelmään kuuluisi myös SSS:n ylläpitämä sukututkijarekisteri, tulisi rekisterin jäsentiedoista löytyä myös sosiaaliturvatunnus, jotta henkilö voidaan tunnistaa aukottomasti.
Minä olen henkilökohtaisesti täyttänyt arkistolaitoksen virkailijan silmien alaisuudessa käyttölupahakemuksen, eikä minun henkilöllisyyttäni tarkistettu henkilöllisyystodistuksella. Kuka estää tässä tilanteessa minua esittäytymästä ihan jonain muuna henkilönä? En tiedä tapahtuiko tilanteessa virkavirhe...?
… tulisi rekisterin jäsentiedoista löytyä myös sosiaaliturvatunnus, jotta henkilö voidaan tunnistaa aukottomasti.
Taoittelemassamme tarkoituksessa sillä ei liene vähäisintäkää merkitystä missä hakemus täytetään (”silmien alla”), mutta minusta olisi kätevintä jos sen voisi tehdä myös ”sähköisesti”.
Ei tuota henkilötunnusta tarvita jos henkilöllisyys tarkistetaan tietoja luovutettaessa, silloin pelkkä nimi seuran rekisterissä riittää!
Minusta virkailija teki virheen jos luovutti salassapidettäviä (niistähän tässä on kysymys) tietoja tarkistamatta henkilötietoja. Julkisia tietoja luovutettaessa ei vastaanottajan henkilöllisyydellä ole merkitystä.
Taoittelemassamme tarkoituksessa sillä ei liene vähäisintäkää merkitystä missä hakemus täytetään (”silmien alla”), mutta minusta olisi kätevintä jos sen voisi tehdä myös ”sähköisesti”.
Ei tuota henkilötunnusta tarvita jos henkilöllisyys tarkistetaan tietoja luovutettaessa, silloin pelkkä nimi seuran rekisterissä riittää!
Kyllä, sähköiseen järjestelmään siirtyminen on kaikessa toiminnassa nykypäivää ja kätevää.
Mikäli seuran rekisterissä on pelkkä nimi, miten samannimiset ihmiset erotetaan toisistaan? Kyllä Jussi Järvisiä ja Matti Korhosia Suomessa riittää...
Mikäli seuran rekisterissä on pelkkä nimi, miten samannimiset ihmiset erotetaan toisistaan? Kyllä Jussi Järvisiä ja Matti Korhosia Suomessa riittää...
Ehkä on noin
Rohkenen kuitenkin epäiillä, että jos rekisteriin merkitään kaikki etunimet ja sukunimi niin mahtaneeko löytyä täydellisiä kaimoja? Omalta osaltani olen täysin varma, että kenelläkään seurassa, eikä edes Suomessa ole samaa sukunimeä (paitsi vaimollani). Minun puolestani seura rekisterissä voisi olla myös esim henkilötunnuksen loppuosa varmuuden vuoksi.
Edellisestä seuraa tietysti myös ”elämää suurempi kysymys” voiko seuraamme rekisteröityä myös väärällä nimellä? Admin varmaan osaa vastata.
Tulipa vielä mieleeni, että henkilöllisyyshän voidaan nykyään varmistaa myös sähköisesti (esim. pankkitunnuksilla).
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.