Inkeriläisten paluumuutto

[Antti Järvenpää]

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli Inkeriläisten paluumuutosta.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Koivisto+kiistää+väitteen+KGBn+roolista+inkeril äisten+paluumuutossa/1135263588582

Otan tämän esiin sen vuoksi, että tämä on oivallinen esimerkki historian kirjoituksesta, jossa on ainakin asianosaisen totuus ja toisaalta historian kirjoittajien totuus.

Niin Supon historiikki, kuin maahanmuuttoviraston historiikki kertovat, että aloite Inkeriläisten paluumuutosta olisi tullut KGB:ltä, ja presidentti Koivisto olisi ollut vain toimija. Koiviston oma käsitys on toinen, joskin hän kertoo, että ennen kuin hän toimi, oli hän kysynyt asiaa neuvostoviranomaisilta.

Itse muistan hyvin tuon tapahtuman, kun presidentti Koivisto ilmoitti, että inkeriläisiä tulisi kohdella paluumuuttajina. Toisaalta omaan tuttavapiiriini on kuulunut niitä Neuvostovenäjälle muuttaneita, jotka vuosien saatossa olisivat halunneet muuttaa Suomeen, mutta nekin vierailut, jotka sallittiin, sallittiin aina niin, että loikkaaminen koitettiin estää. Esim. tytär pääsi kylään, mutta äiti ei tai päinvastoin.

Oma käsitykseni on se, että Suomen yksipuolinen ilmoitus paluumuuton sallimisesta ei olisi yksistään toiminut, koska ainakin Neuvostoliitto, silloin kun se oli valtiona olemassa, pyrki estämään kaiken maastamuuton. Inkeriläisten paluumuutto tarvitsi siis jonkinlaisen historiallisen oven, jolloin Suomi oli valmis ottamaan heitä vastaan ja toisaalta uudesti syntynyt Venäjä oli valmis heidän vapaaseen muuttamiseen. Kyse ei suinkaan ole yksin Koiviston lausumasta, eikä KGB:n tai muun venäjän viranomaisen toimista.

Otan tämän kysymyksen esiin, koska historian kirjoitusta yleensä pidetään, jos ei totena, niin kuitenkin kohtuullisen realistisena kuvauksena. Tässä kuitenkin näen Koiviston roolin hyvin vahvana, jollaisena hän myös itse näkee roolinsa. Olen lukenut aika monta Koiviston henkilöhistoriaa ja hänen Venäjä kirjansa. Hän on epäilemättä ollut hyvin perillä inkeriläisten historiasta ja heidän kohtelustaan, jota kautta hänen puhe paluumuutosta on hyvin perusteltu.

Hän myös tunsi tuon ajan neuvosto-venäjän toimintatavat. Mikään yksipuolinen aloite ei toiminut, eikä toiminut millään pienemmälläkään tasolla, vaan ennen mitään julkista lausumaa, piti varmistaa vastapuolen mielipide, jonka saanti saattoi kestää hyvinkin pitkään. Kun miettii Koiviston suhtautumista Balttian vapautumiseen, niin tuskin hän olisi tullut ulos inkeriläisasiassa ilman, että hänellä olisi ollut tieto, miten venäläinen osapuoli suhtautuu asiaan.

Lopputulos on, että meillä on n. 30.000 inkeriläistä paluumuuttajaa. Olen tavannut heitä aika monia työelämässä ja aikakausilehdissä on ollut monia artikkeleita yksittäistä perheistä. Mikä sitten on koko totuus asioiden kulusta on mielenkiintoinen kysymys.

Pitkän hämäläistyylisin johdannon jälkeen kysyn itseltäni, kuinka paljon voin luottaa historian kirjoittajien totuuteen. Tämä on luonnollisesti yksi tapaus, mutta historian on täynnä tulkintoja.

[Olarra]

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli Inkeriläisten paluumuutosta.Niin Supon historiikki, kuin maahanmuuttoviraston historiikki kertovat, että aloite Inkeriläisten paluumuutosta olisi tullut KGB:ltä, ja presidentti Koivisto olisi ollut vain toimija. Koiviston oma käsitys on toinen, joskin hän kertoo, että ennen kuin hän toimi, oli hän kysynyt asiaa neuvostoviranomaisilta.

Liikuin paljon työasioissa Venäjällä ja Virossa 1970-80-luvuilla ja törmäsin silloin tällöin myös inkeriläisiin. Viroonhan heitä oli muuttanut paljon (mm. Viljandiin), kun paluu Siperiasta oli mahdollistunut Stalinin kuoltua, mutta omiin kyliin Leningradin alueella ei ollut lupaa palata.

Mieleeni jäi mm. keskustelu erään virolaisen ravintolan naispuolisen hovimestarin kanssa joskus 80-luvulla, aikana, jolloin ei vielä inkeriläisten paluumuutosta Suomessa käyty minkäänlaista keskustelua - ainakaan julkisuudessa. Tämä nainen kysyi minulta, pitääkö paikkansa se tieto, että Suomen presidentti kutsuu inkeriläiset Suomeen. Tämä tapahtui huomattavasti ennen kuin asia sitten toteutui. Niinpä hämmästyin kysymystä kovin, olihan Neuvostoliittokin vielä vahvasti olemassa.

Mieleeni jäi se kuva, että inkeriläisten keskuudessa oli tällaista huhua levitelty jo pitkään. Jälkeenpäin olen ajatellut ajatuksen tulleen inkeriläisiltä itseltään ja venäläisten sitten tarttuneen ajatukseen saadakseen kiusallisen vähemmistön pois raja-alueiltaan. Puhuttiinhan samaan aikaan myös inkeriläisten muutosta Viipuriin.

Tutkijoiden kannattaisikin nyt pikaisesti haastatella inkeriläisaktiiveja siitä, koska alkoivat puheet muutosta Suomeen ja keiltä he ensinnä asiasta kuulivat. Inkeriläisten järjestöjen kautta asian luulisi helposti hoituvan. Tässäkin olisi hyvä aihe esim. historian opinnäytteelle.

Hesarin artikkelissa viitataan inkeriläisten kohdalla saksalaisten paluumuuttoon Saksaan. Tässä voi hyvinkin olla avain inkeriläisten muuttoajatuksen syntyyn. Venäjällä tarkastellaan asioita laajemmasta kuin vain kahden valtion välisestä perspektiivistä, tähänhän viittaa myös Putin puhuessaan Karjalan aluepalautusten esteenä siitä, että mahdollinen palautus avaisi muutkin rajakeskustelut Euroopassa. Jännittävää nyt uutisoiduissa Putinin ja Halosen Karjalakeskusteluissa on se, miten Halonen reagoi Putinin aloitteeseen. Sitähän me tai eduskunnan ulkoasianvaliokunta emme saa tietää...
t. Olavi A.

[Sami Lehtonen]

Erittäin hyvä kysymys Antilta, jonka olisi voinut pohjustaa kyllä monella muullakin historiallisella tosiasialla, joka toistaiseksi on vasta debatin alla. Ehkä otsikkokin olisi voinut olla geneerisempi. Historiankirjoitus voidaan varmaankin jakaa hieman eri ryhmiin kuluneen ajan ja olosuhteiden mukaan. Tyypillisesti pian tapahtumien jälkeen kirjoitettava historia on poliittisen tilanteen leimaamaa ja "voittajien" historiankirjoitusta. Sitä voisi ajatella seuraavan jonkin ajan kuluttua jonkinlainen korjausliike, "vastapuolen" näkemysten korostuminen. Näiden eri versioiden jälkeen lienee jo mahdollista saada aikaiseksi melko lähellä totuutta oleva synteesi. Toisaalta, käytettävissä olevat lähteet hupenevat ajan funktiona, kun osalliset kuolevat ("jotain ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin"). Tosin on syytä muistaa, että itse osapuolien lienee kaikkein vaikeinta nähdä tapahtumia objektiivisesti.

Inkeriläisten paluumuutossa (teknisestihän kyse ei ollut paluumuutosta, kun eivät Suomen alueella ole koskaan asuneetkaan) asia lienee hyvin pitkälle niinkuin Olavi kirjoittaa, eli aloite on tullut inkeriläisiltä itseltään. Eipä tuo ketään muuta liene niin paljoa kiinnostanutkaan kuin juuri asianomaisia. Inkeriläiset ovat ilmeisesti itse onnistuneet tekemään ajatuksen mahdolliseksi paluumuutosta, jonka sitten Koivisto omasta puolestaan mahdollisti.

Ensi kesänähän tuo paluumuuttojono suljetaan. Eiköhän sieltä kaikki muuttohalukkaat viimeisten 20 vuoden aikana ole jo tulleet.

[Antti Järvenpää]

En ole lukenut tuota Supon historiikkia, mutta maahanmuuttoviraston historiikki löytyy netistä ositteesta http://www.migri.fi/download.asp?id=Mansikkamaan+vartijat+%2Dhistoriik ki;2039;{307E2A5C-B0BA-4D54-BB3A-5F76BFFE16B4}

Suora lainaus tuosta historiikista "Mansikkamaan vartijat" menee seuraavasti:

Inkeriläisten mahdollisuus muuttaa Suomeen vielä kerran otettiin puheeksi neuvostovirkamiesten aloitteesta KGB:n ja Suojelupoliisin keskustelussa 2.6.1988. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun motiivit ovat jääneet arvoituksellisiksi, mutta presidentti Koivisto hyväksyi ajatuksen, jota ei olisi omasta aloitteestaan esittänyt. Neuvostoliitossa perustettu Viron inkerinsuomalaisten liitto kirjoitti muun muassa Koivistolle syksyllä 1989 aiheesta. Näihin aikoihin Neuvostoliitto vauhditti myös saksalaisten muuttoa Länsi-Saksaan ja juutalaisten muuttoa Israeliin, joten Suomi ei ollut poikkeustapaus. Suomea kaavailtiin keväällä 1990 myös juutalaisten maastamuuton väyläksi, mutta elokuuhun mennessä Israel valitsi muita reittejä. Turun yliopiston professori, Suojelupoliisin arkistoihin perehtynyt Kimmo Rentola on kuuluttanut väitöskirjoja muun muassa inkeriläisten maahanmuutosta.370

Koiviston haastattelu syyskuussa 1989 oli inkeriläisille pettymys, koska hän vieläkin samaisti heidät Neuvostoliiton lukuisiin muihin vähemmistökansallisuuksiin ja kiisti Suomen erityisintressit Inkerin asiassa.371 Ulkomaantoimittajien yhdistyksen haastattelussa 10.4.1990 Koivisto aiheutti kuitenkin sensaation vastaamalla esitettyyn kysymykseen, että ”on lähdetty siitä, että inkeriläiset ovat suomalaisia. Heidän esi-isänsä ovat Ruotsin vallan toimesta aikanaan sille alueelle siirrettyjä ja he ovat siellä monia kokeneet. Sitä voidaan verrata paluumuuttoon. Mitään päätöksiä muitten suomensukuisten kansojen osalta tässä mielessä ei ole tehty.”

Ulkomaalaistoimistolle tuli yllätyksenä, että ylipäätään oli tehty päätöksiä, eikä 1600-luvulla Inkeriin siirrettyjen savolaisten (savakot) ja äyräpääläisten (äyrämöiset) saati siellä ennestään asuneiden ortodoksien (inkerikot) rinnastaminen ruotsinsuomalaisiin paluumuuttajiin tukeutunut mihinkään lakipykälään sitten 1940-luvun. Presidentin puhe tulkittiin kuitenkin käskyksi edetä asiassa rohkeasti. Harkitsematon se ei ollut, sillä Koivisto itse muistelee valmistelleensa puhetta Supon päällikön kanssa silläkin uhalla, että inkeriläisten paluumuutosta aiheutuisi ”mittatappiotakin”. Koivisto uskoi kutsun houkuttelevan enimmäkseen vanhuksia, eikä siis ajatellut sitä työvoimapoliittisesti: ”Olivathan he suomalaisia ja joutuneet monenlaista kokemaan.”372
- - - - - - -
Viitteet:
369 Mauno Koivisto: Historian tekijät (Kaksi kautta 2, Juva 1995), s. 298-299; Rentola, s. 188; HS 5.4. ja 27.7.1990.
370 Rentola, s. 188; vrt. Martti Valkosen kirjassaan ”Sananvapaus kauppatavarana” (Keuruu 2003), s. 178-180 esittämät rohkeat kysymykset.
371 HS 25.2.1990.
372 Koivisto, s. 296-297.


Viitaten Olavin kommentteihin, niin jotenkin olisi harmi, jos tämän pienen historian yksityiskohdan tulkinta jäisi vain tällaiseksi KGB-tulkinnaksi.

[Sami Lehtonen]

Jättääpä tuo historiikin teksti kovasti auki tuon kysymyksen. Tekstimuoto nimittäin kertoo vain, että viimeisellä kerralla (2.6.1988) asiasta puhuttiin neuvostovirkamiesten aloitteesta. Aloitteentekijää aiemmilta kerroilta, ja erityisesti silloin, kun asia on ensimmäisen kerran otettu puheeksi, ei siis kerrota/tunneta.

Toisaalta todetaan, että koivisto hyväksyi ajatuksen, jota ei olisi omasta aloitteestaan esittänyt. Siis esittänyt kenelle? Julkisesti ilman neuvostoviranomaisten kannan selvittämistä etukäteen (kuten Koivisto nyt asian ilmaisi) vai edes luottamuksellisissa keskusteluissa neuvostoviranomaisten kanssa.

On selvää, että kysymys on ollut usein esillä ja näkemyksiä ja ajatuksia on esitetty puolin ja toisin. Joskus vain käy niin, että toisen osapuolen aiemmin esittämä alkaa myöhemmin tuntua omalta ajatukselta. Lopullisesti asiaa on vaikea ratkaista.

Asiaa voisi tietenkin pohtia siitä näkökulmasta, että Koivistolla ei täysin palvelleena valtiomiehenä liki 90 vuoden iässä ole enää mitään tarvetta kiillottaa omaa kilpeään tai esittää asioita muunlaisina kuin mitä ne ovat. Sen sijaan tutkijan ambitiona saattaa olla edistää omaa uraa tekemällä nykykäsityksestä poikkeavia "löytöjä".

[Olarra]

On selvää, että kysymys on ollut usein esillä ja näkemyksiä ja ajatuksia on esitetty puolin ja toisin. Joskus vain käy niin, että toisen osapuolen aiemmin esittämä alkaa myöhemmin tuntua omalta ajatukselta. Lopullisesti asiaa on vaikea ratkaista.

Asiaa voisi tietenkin pohtia siitä näkökulmasta, että Koivistolla ei täysin palvelleena valtiomiehenä liki 90 vuoden iässä ole enää mitään tarvetta kiillottaa omaa kilpeään tai esittää asioita muunlaisina kuin mitä ne ovat. Sen sijaan tutkijan ambitiona saattaa olla edistää omaa uraa tekemällä nykykäsityksestä poikkeavia "löytöjä".

Tässä Samin kommentissa on mielestäni yksi avainselityksistä sille, miksi totuuden esittäminen on niin vaikeaa. Totuudella on monta ulottuvuutta ja se näyttäytyy eri valossa eri kulmista tarkastellen. Meidän tulee tavoitella totuutta, mutta ymmärtää kuitenkin se, että olemme pakostakin Platonin luolan vankeja. En siis kiistä totuuden olemassaoloa sinänsä.


Usein on myös niin, että aika tuo samat teemat esiin usealla taholla samaan aikaan. Esitin itse eräässä Helsingin sanomien kirjoituksessani 1980-luvun alussa moottoriteiden kattamista rakentamisella kaupunkialueilla. Tuon jälkeen ajatus on mennyt kovasti eteenpäin ja paikoin jopa toteutunut. Vaikka oma kirjoitukseni oli kovin varhainen, niin tuskin voin vaatia itselleni kunniaa tapahtuneesta.


Sopalla voi olla monta kokkia ja keittoa voidaan pitää hyvänä tai huonona. Venäjällä harva asia etenee ilman salaisen poliisin vihreää valoa. Ljubjankasta käsin näyttää varmaan tänään siltä, että Pietarin alue pääsi vähemmistöstään ja samalla voitiin luoda tulevia tarpeita varten hyödyllinen vähemmistö naapurin tontille. Kovin suomalaisiksi ei kaikkia maahan saapuneita voine luonnehtia. Ongelma ulkoistettu, prenikan paikka?


Siitäkin olen samaa mieltä, että tutkijoilla on kova tarve julistautua uusien asioiden löytäjiksi. Vähän pidempään asioita seurannutta hieman hymyilyttävät nuorten tutkijoiden ”uudet” tulokset tapahtumista, jotka pääpiirteissään on tunnettu jo vuosikymmenien ajan (en nyt viitsi laittaa esimerkkejä niistä).


Entisen presidentin haluttomuudesta varjella uransa kiiltokuvaansa en kuitenkaan olisi aivan vakuuttunut. Parlamentarismin palauttamista ansiona harva kiistänee, mutta murrosvaiheen passiivisuuden Suomen edun varjelussa katsoo monikin saamattomuudeksi. Olisiko esim. Saimaan kanavan vuokra-alue tai jopa Viipuri ollut tarjolla tuolloin? Inkeriläisten pelastaminen luhistuvasta maasta sopii tässä kohden mainiosti kilven puleeraamiseen, ainakin toistaiseksi.
t. Olavi A.

[Olarra]

Inkeriläisten muutto Suomeen merkitsee toisaalta Inkerin suomalaisuudelle niukkuutta. Inkeriin ja sen historiaan voi tutustua Venäjällä toimivan Inkerin liiton kotisivujen kautta. Kauniit sivut, paljon kuvia, hyviä karttoja ja historiikki. Mielenkiintoista on myös se, että sivut ovat luettavissa myös venäjäksi. Paljonkohan venäjänkielisiä lienee Inkerin kirkon jäsenistössä? Ja tässä linkki:
http://www.inkeri.spb.ru/historia.shtml
t. Olavi A.

[Matti Sandqvist]

Ei kai enempää KGB-tulkinta kuin ensimmäinen dokumentoitu venäläis-suomalainen keskustelu asiasta Karasovin ja Tiitisen kesken 1988. Dokumentoitua tietoa tuota ennen ei kaiketi ole ainakaan vielä löydetty.

Matti Sandqvist