Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Olisiko olemassa sukututkijan geeni?
Antti Järvenpää
18.01.11, 10:51
Hiukan asian vierestä tai kenties asian ytimestä.
Silmäni osui seuraava uutinen (alla suomeksi ja englanniksi), jonka mukaan geenit voivat vaikuttaa ystävien valintaan.
Tästä tuli heti assossiaatio hupailu mielessä - olisiko olemassa sukutukijan geeni?
Kaikkea tuo geeniteknilogia tuottaa, mutta vakavasti puhuen olisi mielenkiintoista tietää, onko esimerkiksi sukutukimuksen harrastuksella kuinka paljon eroa eri kulttuureissa tai kansoissa.
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Yhdysvaltalainen+tutkimus+Geenit+voivat+vaikuttaa+ ystävien+valintaan/1135263125049
http://www.bbc.co.uk/news/science-environment-12207954
Heikki Koskela
18.01.11, 11:41
Hiukan asian vierestä tai kenties asian ytimestä.
Silmäni osui seuraava uutinen (alla suomeksi ja englanniksi), jonka mukaan geenit voivat vaikuttaa ystävien valintaan.
Tästä tuli heti assossiaatio hupailu mielessä - olisiko olemassa sukutukijan geeni?
Kaikkea tuo geeniteknilogia tuottaa, mutta vakavasti puhuen olisi mielenkiintoista tietää, onko esimerkiksi sukutukimuksen harrastuksella kuinka paljon eroa eri kulttuureissa tai kansoissa.
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Yhdysvaltalainen+tutkimus+Geenit+voivat+vaikuttaa+ ystävien+valintaan/1135263125049 (http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Yhdysvaltalainen+tutkimus+Geenit+voivat+vaikuttaa+ yst%C3%A4vien+valintaan/1135263125049)
http://www.bbc.co.uk/news/science-environment-12207954
Jos sukututkimusinto jatkuu tätä vauhtia niin laskelmieni mukaan noin miljoonan vuoden kuluttua on myös sukututkijageeni olemassa ja se kulkee perintönä vain sukututkimusta harrastaneen suvun mukana ja on siis todettavissa varmuudella miljoonan vuoden kuluttua :D:.
Tästä tuli heti assossiaatio hupailu mielessä - olisiko olemassa sukutukijan geeni?
Kaikkea tuo geeniteknilogia tuottaa, mutta vakavasti puhuen olisi mielenkiintoista tietää, onko esimerkiksi sukutukimuksen harrastuksella kuinka paljon eroa eri kulttuureissa tai kansoissa.
Heikki Koskelalla oli oivallinen tulokulma asian ytimeen! Mutta yritän vastakkaiselta puolelta lähestymistä.
Ilmeisesti maailman vanhimmat sukututkijat ovat olleet pamentolaisyhteisöiden vanhimmat. Perin varhain he huomasivat laumansa taantumisen, jos sama uros tai sen jälkeläinen sai pitkään isännöidä sitä. Seurauksia ei kai tarvitse selittää.
Tästä ei ollut pitkä matka tilanteeseen, jossa samat yhteisöiden vanhimmat huomasivat mitä omalle jälkikasvulle tapahtuu, jos lähisukulaisten annetaan yhtyä polvesta polveen. Ja seuraava askel oli opetella muistamaan kunkin yksilön isälinja ja jopa äitilinja ja verrata näitä tilanteessa, jossa yhteenmenosta vanhemmat olivat sopimassa. Uutta geeniperimää oli tarve saada, vaikka asia ymmärrettiin vasta kokemusperäisesti.
Matteuksen evankeliumin alussa on ehkä tunnetuin ja luetuin sukupuu.
Sukuharrastuksen yleisyys eri kulttuureissa lienee vakio, jossa ainoa muuttuja on väestötietojärjestelman sisältämän tiedon ja muistinvaraisen tiedon suhde.
Olen muuten saanut afgaaninaiselta välikäden kautta kyselyn, että voisinko selvittää myös hänen sukuaan . . .
Kyllä otti lujille, kun sen ainoan kerran piti tunnustaa osaamattomuutensa . . . .
Lieneekö kysymyksessä perinnöllinen vika?
Voisiko asiaan vaikuttaa myös se onko olevinaan tiedemies, tutkija, vakava asianharrastaja vai pelkkä wannabe-puuhastelija (kuten allekirj.)?
Heikki Koskela
19.01.11, 05:42
Lieneekö kysymyksessä perinnöllinen vika?
Voisiko asiaan vaikuttaa myös se onko olevinaan tiedemies, tutkija, vakava asianharrastaja vai pelkkä wannabe-puuhastelija (kuten allekirj.)?
Monissa tutkijoissa asuu jonkinasteinen tiedemies - toisissa parempi, toisissa huonompi - joka ohjaa meidän wannabe-puuhastelijoitten toimintaa isällisin ja päättäväisin toimin. Taitaa kuitenkin monen tieteentutkijan kuoren alla sykkiä wannabe-sydän.
Toivon kuitenkin, että se 33 000. jälkeläiseni on saanut sukututkijageenin itselleen.
… jonkinasteinen tiedemies … wannabe-sydän.
—meneekö tuo jonkinasteinen tiedemies (tiedehenkilö?)/puuhastelija-astevaihtelu jotenkin näin:
parempi tiedemies = tietää löytäneensä lopullisen totuuden (muut ovat väärässä)
huonompi tiedemies = luulee löytäneensä lopullisen totuuden
tutkija = etsii ja uskoo löytävänsä mitä etsii
sukututkija = etsii kuninkaallista suvun kantaisää
wannabesydäminen (dna-)sukupuuhastelija = kuvittelee olevansa esim. merirosvon (varangin) tms. jälkeläinen
Matti Lund
24.01.11, 01:27
Monissa tutkijoissa asuu jonkinasteinen tiedemies - toisissa parempi, toisissa huonompi - joka ohjaa meidän wannabe-puuhastelijoitten toimintaa isällisin ja päättäväisin toimin. Taitaa kuitenkin monen tieteentutkijan kuoren alla sykkiä wannabe-sydän.
Toivon kuitenkin, että se 33 000. jälkeläiseni on saanut sukututkijageenin itselleen.
Uusimmassa Tiede -lehdessä (lehti on sangen popularisoiva julkaisu tieteen virtauksista ja uusimmista tutkimustuloksista, artikkelit eräänlaisia tutkivan journalismin pikku sirpaleita) on Kirsi Heikkisen artikkeli "Arkijärki hylkii tiedettä".
Aihetta lähestytään siinä Bruce Hoodin ja Kevin Fosterin asiaan kohdistuneitten tutkimusten pohjalta. Suomalaisina asiantuntijoina on käytetty Marjaana Lindemania ja Hanna Kokkoa.
Tutkijat lähestyvät asiaa evoluutionäkökulmasta, eli arkijärki kaihtaa sen mukaan analyyttisyyttä lähinnä sen vuoksi, että spontaanisuudella menestyy arjen tilanteissa paremmin kuin harkinnalla, koska siten liian monet tilaisuudet menisivät ohi. Siis ei ole aikaa miettiä, jotta menestyisi arjen pienissä sattumuksissa.
Siis paine on edelleenkin aivan toiseen suuntaan, eli analyyttisyyden karsimiseen, ja vaikka tiede toisaalta edistyykin, niin "luonnonvalinta" suosii edelleenkin epätieteellisyyttä ja sen vuoksi tiede pyrkii entisestäänkin etääntymään arki-ihmisestä.
Samansuuntainen trendi taitaa olla tiedonhalunkin kohdalla. Tiedonhalukin ja viileä tietäminen, ovat entisestään eriytymässä tiede-eksperttien suljettuun piiriin. Eräänlaista uteliaisuutta on arki-ihmisessäkin, ainakin silloin tällöin, mutta tietäminen ei ole siinä keskeistä (kognitiivisuus on toissijaista), vaan etualalla ovat elämykset ja impressiot.
Voi olla, että melko monilla suku"tutkimuskin" on enemmän keräilyä. Tottakai kerätään tietoja, mutta kun on saanut sivusta seurata monia harrastajia, on jäänyt vaikutelma, että harrastus on heillä sangen tunnekylläinen ja kerättyjen tietojen kognitiivinen puoli ei vaikuta tärkeimmältä siinä puuhassa, vaan se, että kerättyjen tietojen kautta saavutetaan jännittäviä elämyksiä.
Ehkä joillekin suku"tutkimus" on ennen muuta eräänlainen benji -hyppy oman taustansa menneisyyteen sukupolviketjusta punotun köyden varassa.
Ei tiedemieskään etene täysin vailla jännittäviä elämyksiä, mutta ne eivät ole perimmäinen tarkoitus, vaan pintamaustetta, joka johtuu äärimmilleen virittyneestä tiedonhalusta ja "fanaattisesti luistavasta" kognitiivisen oivalluskyvyn johdatuksesta probleemien ratkaisussa.
terv Matti Lund
Heikki Koskela
24.01.11, 11:02
Voi olla, että melko monilla suku"tutkimuskin" on enemmän keräilyä. Tottakai kerätään tietoja, mutta kun on saanut sivusta seurata monia harrastajia, on jäänyt vaikutelma, että harrastus on heillä sangen tunnekylläinen ja kerättyjen tietojen kognitiivinen puoli ei vaikuta tärkeimmältä siinä puuhassa, vaan se, että kerättyjen tietojen kautta saavutetaan jännittäviä elämyksiä.
terv Matti Lund
Tätä paremmin ei oikeastaan voi sukututkimuksen olemusta kuvata. Näinhän se on enkä henkilökohtaisesti löydä asiassa mitään kielteistä. Tältä pohjalta useimmat toimivat ja saavat siitä itselleen lisäarvoa.
Itse sukututkimushan ei ole niin korkealentoista tieteellistä tutkimusta kuin usein annetaan ymmärtää. Se on arkisuudessaan jatkuvaa räpeltämistä ja huonojen käsialojen tutkimista, perustietojen etsimistä alkuperäislähteistä ja niiden kirjaamista loogiseen järjestykseen.
Pidän sukututkimusta hyvänä harrastuksena ja oman/toisen suvun tuntemuksen lisäämistä. Sukututkimuksen ohessa tietenkin karttuu tietoa jos jonkinlaista. Mutta en kykene tunnistamaan sukututkimusta tieteenharjoittamiseksi. Sukututkimus on alue, joka sopii kaikille niille, jotka kykenevät käymään käsiksi tietolähteisiin ja kirjaamaan tiedot loogiseen järjestykseen. Sukututkijan ei tarvitse olla akateemisesti kouluettu kuten useimmat tieteenharjoittajat ovat.
Itse sukuttutkimuksen olemuksesta voidaan kirjoittaa filosofiaa apuna käyttäen ihan mitä tahansa. Itse pidän sukututkimusta poikkitieteellisenä harrastuksena, joka on kiinnostavaa. Ei ole syytä mielestäni painottaa niin valtavasti sen tieteellistä olemusta, kun sitä ei sillä mielestäni tieteellisen tutkimuksen olemuksen ja perinteen valossa ole.
Muuan emeritusprofessori keskustellessamme asiasta luokitteli sen ainakin historian kannalta eräänlaiseksi apuvälineeksi, josta ei haittaakaan ole. Ymmärsin niin, että se antaa jotain lisäarvoa historian tutkimukseen.
Mitä tulee toisessa ketjussa mainittuun aiheeseen koskien yhteistä sukututkimustiedostoa sanoisin sen olevan ideana oikein hyvä. Mutta ainakin aluksi se vaikuttaa melko mahdottomalta tehtävältä toteutukseltaan. Vaikeudet on kuitenkin luotu voitettaviksi.
Hyvää paivänjatkoa kaikille. Menenkin tässä pihapolkua avaamaan kun taas Luoja muisti minun pihaani yöllisellä lumisateella.
Antti Järvenpää
24.01.11, 11:51
Tuo Matin asian ytimeen iskeytyvä kirjoitus innostutti kirjoittamaan, vaikka keskustelun aloitus olikin pelkkä heitto omalta puoleltani.
En nyt osaa sanoa, enkä perustella matemaattisesti, onko Matti oikeassa väittäessään, että spontaanisuus valtaa alaa. Tässä kai olisi kysymys jostakin periytyvyydestä ja luonnon valinnasta, josta ei kai tiedetä mitään. Mikä evoluution tahto olisi tässä kysymyksessä, ei ole minulle ainakaan valottunut.
Sen sijaan Matti osaa varsin hyvin kuvata sen, että spontaaninen valinta sopii arkitilanteisiin paremmin kuin harkitseva ja tieteellinen. Kun olen joutunut opettamaan spontaanisuuden asiaa, olen kertonut sen yleensä puolison valinta probleemana. Jos rajoitutaan vain Suomeen ja eri sukupuolten väliseen parinvalintaan, niin vastakkaisen sukupuolen vaihtoehtoja on kaikkiaan lähes 2.700.000 vaihtoehtoa. Jos ajatellaan, että tämä parinvalinnan ilo rajattaisiin vain täysi-ikäisiin, jäisi vaihtoehtoja noin pari miljoonaa. Kun vuodessa on tunteja noin 10.000, niin tunninkin tutustuminen kuhunkin potentiaaliseen vastapuoleen veisi pari sataa vuotta.
Käytännön tasolla siis parhaimman puolison valinta esim. suomalaista on mahdotonta, vaikka olisi kuinka teoreettisuuteen painottuva, sillä elämä loppuisi, ennen kuin tämä paras valinta olisi lopultakin löytynyt, ja käytännön tasolla tämä paras valinta tuskin odottelisi lopullista tulosta.
Arkipäivän todellisuudessa ihmisen pitää siis spontaanisti tietää, milloin kohdalle on osunut riittävän hyvä vaihtoehto tai oikea tulkinta. Jos sitä ei hyödynnä, luultavasti jää luu käteen. Arkipäivän menestyminen siis suosii, kuten Matti painottaa, spontaanisuutta.
En malta olla tässä mainitsematta, että pukin tuomisina sain juuri luettua Pihkala, Juha & Valtaoja, Esko: Tiedän uskovani, uskon tietäväni: Keskustelukirjeitä kirjan. Ylipäätänsä suositeltava kirja luettavaksi. Tässä kirjassa, niin piispa kuin tiedemieskin referoivat paljon filosofi David Humea, joka oli 1700-luvun mielenkiintoinen tieteenfilosofian kehittäjä ja ehkäpä muutama ajatus sopii tähänkin.
Humen eräs perusväittämä oli, että siitä miten asiat on, ei voi mitenkään päätellä miten niiden pitäisi olla. Hume oli myös hyvin kriittinen kausaliteetin suhteen. Hänen mukaansa kausaliteettia ei ole todellisuudessa olemassa, vaan ihmisellä on ainoastaan tottumusta siitä, että kaksi tai useampi ilmiö tapahtuu yleensä tietyssä järjestyksessä.
Jos Hume pääsisi haudan takaa moukaroimaan nykyistä korrelaatioihin perustuvaa tiedettä, moukaroisi hän sen maan rakoon ja samaa myöten valtaosa nykyisistä tohtorin väitöksistä olisi puhdasta huuhaata ja Humen mielestä Matin mainitseman spontaanisuuden tuotetta. Vaikka Hume oli kovin skeptinen tieteen suhteen, niin nykykäsityksen mukaan tiede, joka pystyy luomaan teorian, jolla kausaliteetti voidaan osoittaa ja todentaa, tyydyttäisi ehkäpä Humenkin.
Tällä aasinsillalla kuvittelen pääseväni sukututkimukseen, jota voitaisiin tieteenä arvioida vaikkapa Humen kriittisten näkökulmien suhteen. Kuten edellä on jo monta kertaa mainittu, niin sukututkimuksessa on monenlaisia tasoja, mutta puhtaimmillaan sukututkimus, joka tarkastaa jokaisen tiedon sirun useammasta lähteestä on lähellä tieteen ideaalia, jossa kausaliteetti on osoitettu aukottomasti tai lähes aukottomasti. Tai jos sitä ei kyetä osoittamaan, niin epävarmuus tuodaan selkeästi esiin.
Sukututkimuksen heikoin puoli polveutumisen kausaliteetissa on se, että biologista polveutumista ei voida mitenkään todistaa aukottomasti asiakirjojen avulla, vaan esivanhempiemme salat jäävät usein miten saloiksi, ja tästä syntyy jännite biologisen ja sosiaalisen perheen välille, jonka jokainen sukutukija joutuu itse ratkaisemaan.
Matin mainitsema spontaanisuus on kaiketi myös syy, niin sukututkimuksessa kuin monissa muissakin tieteissä, siihen, että niin kutsuttu väärä tieto tuntuu leviävän tehokkaammin kuin oikea tieto. Spontaanisuus suosii stereotypioita ja helppoja kausaliteettiväitteitä. Kuuluisa Timo Parvelan lasten ohjelman Ansa ja Oiva osuu aika lähelle arkitodellisuutta. Oivan joka päivänen kommentti: ”voisi olla”, löytyy lähes jokaisesta iltapäivälehtien tiedeartikkeleista, joissa milloin mitäkin oletettua kausaliteettia perustellaan lausumilla, mahdollisesti, voi aiheuttaa jne.
Tieteessä joko tiedetään tai ei tiedetä, ja kun ei tiedetä varmasti, niin ei tiedetä varmasti, ja se pitäisi tuoda selkeästi esiin. Joskus toki esiintuominen on vaikeaa ja vaikeaa on myös ennustaa miten lause luetaan ja ymmärretään ja jokainen aina silloin tällöin erehtyy tekemään epäselviä ja monikäsitteisiä lauseita.
Palaten kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen, niin olettaisin, että evoluutio pitää jotenkin huolen siitä, että spontaanisuuden ja tieteellisyyden välillä on joku tasapaino. Joku luonnonvalinta tuottaa aina tietyn määrä aitoja ja kunnollisia tiedemiehiä ja naisia jälkipolvien iloksi. Onko se jotenkin periytyvää tai suvussa rikastuva ominaisuus on sitten toinen kysymys. Joka tapauksessa samalla tavalla maailmaan suhtautuvat tapaavat keskustella toistensa kanssa, siis ystävystyä tai liittoutua löyhemmin. Tämä siitä huolimatta, vaikka yksityiskohdissa voidaan kovin kiivaasti puolustella omia näkökantoja.
Voisi siis ajatella, että kaikilla sukutukijoilla on joitakin sellaisia geeniyhdistelmiä, jotka ajaa heidän sukututkimuksen pariin ja SSS:n jäseniksi. Jostain kummasta syystä meistä jotkut pyrkivät suurempaan täydellisyyteen kuin toiset, joten aste-erojakin löytyy ja historia seuloo siitä lopulta esille ne kirjoitukset ja tutkimukset, jotka kestävät kritiikin vuosisadoista toisiin. Samoin uskoisin olevan muidenkin tieteen alojen suhteen. Tiede on aina jokaisessa ajassa vastakkain spontaanisuuden kanssa, ja valtaosa meidänkin tieteellisiksi totuuksiksi uskomista asioista osoittautuu tulevaisuudessa ”noita vainoiksi”, vaikka emme oikein sitä itse huomaa tässä ajassa.
PS. Pieni lisä Heikin kommenteista. Kun TV:ssä tulee amerikkalainen sukututkimusohjelma, jossa etsitään elokuvatähtien juuria, niin on mielenkiintoista havaita, että USA:ssa tieteiden luvatussa maassa näyttää selkeästi olevan oppituoleja eli professuureja sukututkimukselle.
Yleensähän asiasta tulee tiede, kun sille perustetaan oppituoli. Suomessa tällaista oppituolia ei ole, joten sukututkimus on meillä jonkinlaisen aputieteen asemassa. Toisaalta voidaan sanoa, että ei se oppituolikaan tee asiasta tiedettä, jos ei käytetä tieteellisiä metodeja.
Sukututkimusta siis voidaan tehdä varsin löyhästi mutta myös hyvin tiukoilla metodeilla. Jos vertaa vaikkapa lääketieteen tutkija - puoskari akseliin, niin siitäkin löytyy monia sävyjä jo itse julkisesti hyväksytynkin terveydenhoitojärjestelmän sisältä. Esim. Suomessa on käytössä ainakin pari kolmesataa erilaista lääkeainetta ja niissä useita annostuksia. Kun näistä aletaan luomaan 4 lääkkeen yhdistelmiä, jollainen määrä pillereitä on monen lääkkeitä syövän edessä, tullaa niin valtavaan erilaisten yhdistelmien määrään, jota kukaan ei voi hallita.
Toisena esimerkkinä voisin sanoa, että luin tuossa joulun aikaan mielenkiinnosta myös popularisoidun hiukkasfysiikankirjan ja hiukan sitä ennen joskus syksyllä Osmo Hassin fotoni kirjoituksen. Teoreettista hiukkasfysiikkaahan pidetään luonnontieteiden huippuna ja todellisena tieteenä, mutta lopullista tietoa ei sieltäkään löydy, vaikka metodit ovat tiukkoja. Ei näistä kvarkkien tanssista mitään lopullista totuutta löydy sen paremminkin kuin fotonien kiitämisestä valon nopeudella.
Mielestäni se, onko joku tiedettä tai ei, riippuu metodeista. Jos metodit on kunnossa, niin tutkimuksen tuloskin on tiedettä. Sen sijaan Humea lainaten: "Siitä, että aurinko on noussut historiassa, eilen ja tänään, ei voi mitenkään päätellä, että aurinko nousisi vielä huomenna". Em. on puhdas arkipäivän havainto, joka voi olla totta tai ei. Tiedettä siitä syntyy vasta silloin, kun on teoria ja mittaukset, joilla voidaan todistaa jotakuinkin aukottomasti siten, että aurinko myös nousee varmasti huomenna.
Heikki Koskela
24.01.11, 12:03
Amerikassa on paljon muutakin ihmeellistä. Kukin perustelee omat mielipiteensä haluamallaan tavalla. Minun mielipiteeni oli minun omaksumani tapa ajatella asiasta. Eikä sille oikein mitään voi. Päätän omalta osaltani tämän asian käsittelyn tähän. Kirjoittamiseni tekee minulle turhauttavan olon.
PS. Lumi on kolattu pihatieltä. Pääsen taas maailmalle autolla.
Matti Lund
24.01.11, 12:10
Tätä paremmin ei oikeastaan voi sukututkimuksen olemusta kuvata. Näinhän se on enkä henkilökohtaisesti löydä asiassa mitään kielteistä. Tältä pohjalta useimmat toimivat ja saavat siitä itselleen lisäarvoa.
...
En minäkään löydä siitä varsinaisesti mitään vältettävää enkä haluaisi riistää arkistoistunnon vieruskaverilta hänen ilonhetkiään, vaikka hän hihkuisi niin kuuluvasti, että jotkut muut vieruskaverit siitä pudistelisivat päätänsä tai joku heistä pyytäisi hiljaisuutta. Itse iskisin silloin hihkujalle silmää.
Toisaalta tunnekylläisyydellä on se haittapuoli, että se aiheuttaa virheitä, mutta jos osaa sitten jälkikäteen tarkastaa tiedot ja korostaa itselleen huolellisuutta, ei tämä haittapuoli välttämättä näyttele merkittävää roolia, jos ei vain liiallisessa innossa lähde julkistamaan tarkastamattomia tietoja. Siis ei oikeellisuuskaan välttämättä merkitse ilon pilaamista.
Myöskään monen sukututkimusharrastukseen liittyvää eskapismia en näe mitenkään kielteisenä, kunhan se vain pysyy kohtuudessa eikä kohdistu muuhun kuin nykyarjen ankeuteen. Sen olen kuitenkin huomannut, että se häiritsee niitä vieruskavereita, joita sukujuuret eivät lainkaan kiinnosta. Eli he pitävät harrastusta aivan jonninjoutavana, koska se ei anna suoria vastauksia arkielämän kysymyksiin.
Kolmanneksi vielä korostan, ettei tiedekään voi ja saa kiistää empatiaa, vaikka toisaalta viileä realiteettien taju on siinä päällimmäisenä. Ilman empatiaa tieteellä on vaarana edistää kyynisyyttä, jolla harvoin on mitään positiivisia vaikutuksia. Tiedehän aina perimmältään tavoittelee elämän parantamista ja on ihmisen paras apuväline olemassaolontaistelussa. Villieläimillä on erittäin tarkka vainu. Ihmislajilla tarkka vainu on siirtynyt tieteen harjoittamiseen, mutta suuren kulttuurisen typeryytemme takia tämä vainu on omalla toimintasäteellään erehtyväisempi kuin terveillä villieläimillä.
Sukututkimuksen iloon liittyy vaikeasti määriteltäviä piirteitä. Itse tutkimusprosessissa yritän parhaani mukaan torjua tunteita, mutta myönnän, että kun vähän aikaa sitten sain varmistettua yhden sukujuureni synnyinkaupunkiini Ouluun, ja vielä aikaan, ennen kuin koko kaupunkia oli perustettu, se ilahdutti jotenkin suuresti ja lisäsi kovasti innostusta tutkia Oulun seudun menneisyyttä aikana ennen kaupungin perustamista.
Olin pitkään siinä luulossa, että tällainen todentaminen jää kohdaltani puuttumaan eikä se ollut edes "toivomuslistallani", vaikkakin jo muutaman vuoden ajan osasin jo tätä hieman odottaa, ja siitä alkoi kehittyä kaino toive.
terv Matti Lund
Tutkijat lähestyvät asiaa evoluutionäkökulmasta, eli arkijärki kaihtaa sen mukaan analyyttisyyttä lähinnä sen vuoksi, että spontaanisuudella menestyy arjen tilanteissa paremmin kuin harkinnalla, koska siten liian monet tilaisuudet menisivät ohi. Siis ei ole aikaa miettiä, jotta menestyisi arjen pienissä sattumuksissa …
… Voi olla, että melko monilla suku"tutkimuskin" on enemmän keräilyä. Tottakai kerätään tietoja, mutta kun on saanut sivusta seurata monia harrastajia, on jäänyt vaikutelma, että harrastus on heillä sangen tunnekylläinen ja kerättyjen tietojen kognitiivinen puoli ei vaikuta tärkeimmältä siinä puuhassa, vaan se, että kerättyjen tietojen kautta saavutetaan jännittäviä elämyksiä.
terv Matti Lund
Onko tutkijan ensisijainen tarkoitus perustella omaa olemassaoloaan?
"ellei asia ole näin, niin miten se siten on?"
poolataan meta-analyysejä
Voisiko olla niinkin, että arkijärki on oppinut epäilemään »analyytikkojen» tutkimustuloksia. Äkkiä ajatellen tuntuu siltä, että suurin osa kaikista tutkimustuloksista on jonkun toisen toimesta myöhemmin osoitettu vääriksi. Näin näyttää olevan myös historiankirjoituksen ja sukututkimuksenkin osalta.
Lieneekö tarkoitushakuisuuskin ohjannut ”analyytikoja” ja tuottanut merkittävän määrän ns. nollatutkimusta. Arkijärjellä näyttää olevan tiedemiehiä enemmän pyrkimystä totuuteen. En näe juuri mitään arvoa tutkimuksella jonka tulokset ovat kuin tarkoitushakuisten galluppien virhemarginaaleja.
Pari viitettä :D:
1. Seppo Sisätö, 1974: Operaatio nollatutkimus. ”Nollatutkimus ei tuota tieteellistä perustietoa, eikä myöskään yhteiskuntaa ja sen päätöksentekijöitä hyödyntävää tietoa”. Kirjoittajan tukena oli taustaryhmä, johon kuuluivat muun muassa Klaus Waris, Pertti Pesonen, Osmo A. Wiio, Jaakko Numminen ja Oiva Ketonen. Pamfletti sai aikaan eduskuntakyselyn tiedepolitiikasta.
2. Rauno Murjun tutkimukset :oo:
Minulle wannabe-sukupuuhastelu on pelkästään ”enemmän keräilyä” akselilla ”verum – plasebo” ja tulokset lienevät usein pelkkää ”lumetta ja noceboa”, eli en pyri tuottamaan mitään uutta analyyttista tietoa muiden kumottavaksi. Polun varrella olen oppinut luottamaan enemmän perimätietoon kuin ”analyyseihin”.
Polun varrella olen oppinut luottamaan enemmän perimätietoon kuin ”analyyseihin”.
Jaa, olen tähän mennessä ehtinyt selvitellä oman tai tuttavieni sukujen kohdalta toistakymmentä ns. perimätietoa.
Yhdessä tapauksessa totuutta oli siteeksi - muut olivat tarinoita talvi-iltain ratoksi. Nimiä on väkisin muutettua toisiksi, torpparin pojasta on tullut rusthollarin avioton lapsi jne jne...ilman ensimmäistäkään todistetta. Ja luonnollisesti minulla ei ole enempää vertailupohjaa - joku toinen voi halutessaan todistaa toisin.
Toisaalta minä en ainakaan lähtisi tuomitsemaan ammattitutkijoita noin rankasti. Tuskin he omissa töissään tekevät ainakaan yhtään enempää virheitä kuin meistä jokainen siinä omassa leipätyössä. Jokainen erehtyy joskus, mutta minä pitäisin varsinkin suomalaisten tutkijoiden ammattitaitoa ja -ylpeyttä erittäin korkeana.
Juha
- joku toinen voi halutessaan todistaa toisin …
… Tuskin he omissa töissään tekevät ainakaan yhtään enempää virheitä kuin meistä jokainen …Juha
—minun kohdallani tuo ”joku toinen” (perimätiedon vahvistaja) oli dna-tutkimus.
Ymmärtääksen tälläkin palstalla on monesti ”todisettu” jonkun ”ammattitutkijan” tehneen virheitä sukututkimuksessaan. Tekikö virheitä alkuperäinen tutkija vai olisiko mitenkään mahdollista, että virheiden löytäjä on tehnyt virheitä (esim perustellakseen …)?
Wannabe-puuhastelijan arkijärjellä tuolle lappalaisellekin löytyy kovin arkinen selitys.
Me viikingit (meriläiset) nimittelimme muinoin noita manterelaisia lappalaisiksi (laputtajat). Kun ne laputtivat matkoja, joita me kuljimme veneillä.
Muistan nuoruusajoilta, että äidin kanssa kävimme kesäisin vähäpaatilla soutaen ja seilaten kaupungissa ostoksilla, mutta Aina-täti teki saman matkan aina laputtamalla vaikka matka oli kävellen paljon pitempi. Ymmärtääkseni hän pelkäsi vettä eikä uskaltanut liikkua merellä. Aina-täti (Nordström) oli siis modernin ajan lappalainen.
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.