Elinkeinot Itä-Lapissa

[mika68]

Millä elinkeinoilla on Itä-Lapissa pysytty hengissä vuosisatojen ajan?
Se on "leivän ja lihan välissä" eli viljan ja poronhoidon. Viljan viljely ei ole siellä enää kannattanut, kuin korkeintaan heinää karjalle ja ehkä ohraa ihmisille, ja se ei ole ollut poronhoitoaluetta ennenkuin 1800-luvun lopulta.
Niin millä siellä on eletty, kun ottaa huomioon myös sen ajan kauppaolosuhteet?
Karjalla , kalastuksella ja metsän antimilla?

Esim. Savon kaskiviljelyalueilla on saatu kolminkertaisia viljasatoja länsi-Suomen peltoviljelyalueisiin verrattuna.


Mika J

[Matti Lund]

Millä elinkeinoilla on Itä-Lapissa pysytty hengissä vuosisatojen ajan?
Se on "leivän ja lihan välissä" eli viljan ja poronhoidon. Viljan viljely ei ole siellä enää kannattanut, kuin korkeintaan heinää karjalle ja ehkä ohraa ihmisille, ja se ei ole ollut poronhoitoaluetta ennenkuin 1800-luvun lopulta.
Niin millä siellä on eletty, kun ottaa huomioon myös sen ajan kauppaolosuhteet?
Karjalla , kalastuksella ja metsän antimilla?

Esim. Savon kaskiviljelyalueilla on saatu kolminkertaisia viljasatoja länsi-Suomen peltoviljelyalueisiin verrattuna.


Mika J


Mitä tarkoitat kolminkertaisella viljasadolla Länsi-Suomen peltoviljelyalueisiin nähden?


Ei esimerkiksi tyypillinen kaskitalonpoika voinut saada 5 panninmaan kaskipelloillaan kolminkertaista satoa 40 panninmaan eteläpohjalaisisäntää vasten, tuskin edes 20 panninmaan pohjalaisisäntää vasten.

Sitten on erinäisiä tekijöitä, jotka kiharaistavat tätä suoraviivaista vertailua peltopinta-alojen mukaan, jotkin tuottotekijät kaskiviljelyn eduksi, jotkut taas peltoviljelyn eduksi.

Ensinnäkin jos vertailaan peltopinta-alayksikköä kohden, niin kaskiviljely oli eräänlaista pikavoiton raaputtamista: maapaikasta otettiin ryöstöviljelyllä mehut irti ja siirryttiin sitten kaskeamaan toiseen paikkaan ja taas mehut irti.

Lisäksi kaskiviljelijöillä oli pintaa suhteellisesti enemmän rukiilla, kun taas länsisuomalaisilla suhteellisesti enemmän ohralla. Kauralla peltoa oli oikein vanhaan aikaan aika vähäpätöisiä määriä Pohjanmaalla.

Tämä rakenne-ero näkyy useina peräkkäisinä katovuosina siten, että savolaisilla oli tovittain suhteellisesti paremmat tilapäiset siemenviljavarannot ja länsisuomalaiset turvautuivat ostamaan kotimaista siemenviljaa savolaisilta isänniltä, ja vasta kun se loppui kotimaasta, Liivinmaasta tai Etelä-Ruotsista.

Tätä tasoitti pohjalaisilla, että nämä ryhtyivät raivaamaan viljelysmaata kydöttämisellä. Se antoi alkuun kaskiviljelyksiin verrattavia yksikkökohtaisia satoja, koska tässä ainakin eteläpohjalaisilla kehittyi hyvä silmä valita raivaukseen hedelmällisiä maakaistaleita entisiltä vesijättömailta. Tämä ei ollut ryöstöviljelyä savolaiskulttuurin tapaan, vaan raivioon kohdistettiin jatkuvia maanparannus- ja laajennusponnistuksia ja ylläpidettiin korkeaa satotasoa, jos halloilta ja rakeilta vältyttiin.

Siis kaskiviljelyssä tyypillisimmillään isäntä piti peltopinta-alan alle 10 pannissa tai karpionmaassa, kun taas eteläpohjalaisella peltoviljelijällä peltopinta-ala oli moninkertainen kaskiviljelijään verrattuna, suurimmillaan jopa lähes kymmenkertainen.

Mitä taas tulee nettosatoon, savolaisilla oli suurempi hävikki, koska tulenkäsittelykeskeisessä viljelykulttuurissa tuli myös ryöstäytyi useammin irti ja myös viljaa paloi paljon, kun kaskitulet ryöstäytyivät aina silloin tällöin naapurin vainioille.


Minulle tämä on mielenkiintoinen vertailukohde, koska olen isän puolelta eteläpohjalaisten öhyjen nuukien suurtalonpoikien sukua ja äidin isän puolelta vähäväkisten kainuulaisten kaskiviljelijöitten sukua, joista aika huomattava osa kuoli 1600 -luvulla katovuosien ja kädestäsuuhun elämisen aiheuttamaan nälkään.

Mitä tulee esimerkiksi Kemijärven uudisasuttamisessa karjan rooliin. Ensi alkuun ne vähät lehmät, jotka taloudessa olivat, olivat nähdäkseni ennen muuta kahteen tarkoitukseen: verovoin aikaansaamiseen ja pikkulasten ruokkimiseen, kun äidin tisu ehtyi. Näistä lähtökohdista sitten nautakarjan kasvattaminen alkoi hiljalleen laajeta.

terv Matti Lund

[mika68]

Mitä tarkoitat kolminkertaisella viljasadolla Länsi-Suomen peltoviljelyalueisiin nähden?


Ei esimerkiksi tyypillinen kaskitalonpoika voinut saada 5 panninmaan kaskipelloillaan kolminkertaista satoa 40 panninmaan eteläpohjalaisisäntää vasten, tuskin edes 20 panninmaan pohjalaisisäntää vasten.

Sitten on erinäisiä tekijöitä, jotka kiharaistavat tätä suoraviivaista vertailua peltopinta-alojen mukaan, jotkin tuottotekijät kaskiviljelyn eduksi, jotkut taas peltoviljelyn eduksi.

Ensinnäkin jos vertailaan peltopinta-alayksikköä kohden, niin kaskiviljely oli eräänlaista pikavoiton raaputtamista: maapaikasta otettiin ryöstöviljelyllä mehut irti ja siirryttiin sitten kaskeamaan toiseen paikkaan ja taas mehut irti.

Lisäksi kaskiviljelijöillä oli pintaa suhteellisesti enemmän rukiilla, kun taas länsisuomalaisilla suhteellisesti enemmän ohralla. Kauralla peltoa oli oikein vanhaan aikaan aika vähäpätöisiä määriä Pohjanmaalla.

Tämä rakenne-ero näkyy useina peräkkäisinä katovuosina siten, että savolaisilla oli tovittain suhteellisesti paremmat tilapäiset siemenviljavarannot ja länsisuomalaiset turvautuivat ostamaan kotimaista siemenviljaa savolaisilta isänniltä, ja vasta kun se loppui kotimaasta, Liivinmaasta tai Etelä-Ruotsista.

Tätä tasoitti pohjalaisilla, että nämä ryhtyivät raivaamaan viljelysmaata kydöttämisellä. Se antoi alkuun kaskiviljelyksiin verrattavia yksikkökohtaisia satoja, koska tässä ainakin eteläpohjalaisilla kehittyi hyvä silmä valita raivaukseen hedelmällisiä maakaistaleita entisiltä vesijättömailta. Tämä ei ollut ryöstöviljelyä savolaiskulttuurin tapaan, vaan raivioon kohdistettiin jatkuvia maanparannus- ja laajennusponnistuksia ja ylläpidettiin korkeaa satotasoa, jos halloilta ja rakeilta vältyttiin.

Siis kaskiviljelyssä tyypillisimmillään isäntä piti peltopinta-alan alle 10 pannissa tai karpionmaassa, kun taas eteläpohjalaisella peltoviljelijällä peltopinta-ala oli moninkertainen kaskiviljelijään verrattuna, suurimmillaan jopa lähes kymmenkertainen.

Mitä taas tulee nettosatoon, savolaisilla oli suurempi hävikki, koska tulenkäsittelykeskeisessä viljelykulttuurissa tuli myös ryöstäytyi useammin irti ja myös viljaa paloi paljon, kun kaskitulet ryöstäytyivät aina silloin tällöin naapurin vainioille.


Minulle tämä on mielenkiintoinen vertailukohde, koska olen isän puolelta eteläpohjalaisten öhyjen nuukien suurtalonpoikien sukua ja äidin isän puolelta vähäväkisten kainuulaisten kaskiviljelijöitten sukua, joista aika huomattava osa kuoli 1600 -luvulla katovuosien ja kädestäsuuhun elämisen aiheuttamaan nälkään.

Mitä tulee esimerkiksi Kemijärven uudisasuttamisessa karjan rooliin. Ensi alkuun ne vähät lehmät, jotka taloudessa olivat, olivat nähdäkseni ennen muuta kahteen tarkoitukseen: verovoin aikaansaamiseen ja pikkulasten ruokkimiseen, kun äidin tisu ehtyi. Näistä lähtökohdista sitten nautakarjan kasvattaminen alkoi hiljalleen laajeta.

terv Matti Lund

Tarkoitin, että samalta pinta-alalta savolainen sai kolminkertaisen sadon pohjalaiseen verrattuna.

[Heikki Särkkä]

Mahtaako J. Juhani Kortesalmen teoksessa Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa olla mitään asiaa valaisevaa taustatietoa?

[spegu]

Esimerkiksi Kuolajärven (eli Sallan) asukasluku pysyi vakiona 1600-luvun alusta aina 1700 luvun loppuun saakka ollen vain 150-200 henkilöä. Lapsia syntyi runsaasti, mutta myös kuoli, samoin kuoli aikuisia. Kysymys oli yksinkertaisesti siitä, että ravintoa ei ollut riittänyt elättämään suurempaa polulaatiota. Ja kun ei ollut ravintoa, ei ollut vastustuskykyä tauteja ja sairauksia vastaan.
Uudisasukkaiden mukana 1730-1750 luvuilla tullut maanviljelys (tosin alkuun hyvin alkeellisena) toi mukanaan viljan, lampaat ja kotieläimistä saavan lihan. Poroilla ei ollut juurikaan merkitystä ravinnon tuottajana kuin vasta 1800 luvulla. Porokarjat kasvoivat voimakkaasti vasta 1840 luvun jälkeen. Asukkaita oli 1800 luvun alussa oli hieman yli 500 ja vuonna 1850 noin 1500 henkeä. Kehittyneempi viljelys ja alkeellinen terveydenhoito (mm. rokotukset) paransivat elinoloja siinä määrin, että asukasluku alkoi voimakkaasti kasvamaan. Toki myös sisäänmuutto oli myös voimakasta lähipitäjistä Kuusamosta ja Kemijärveltä, jossa ei enää ollut tilaa uudisasukkaille siinä määrin kuin Kuolajärvellä. 1850 luvun jälkeen väestönkasvu oli voimakasta jatkuen pieniä notkahduksia (mm. sodat) lukkunottamatta aina 1960 luvulle saakka ja se tuplaantui noin 50 vuoden jaksoissa. Kuolajärven suuret tukkisavotat toivat vaurautta (vrt. ravintoa) ja uusia asukkaita. Sotien jälkeinen jälleenrakentaminen ja uusien peltojen raivaaminen työllistivät ja elättivät 1960 luvulle saakka (asukkaita oli vuonna 1963 jo 11.000), mutta eivät enää sen jälkeen. Nyt asukasluku on 4200. Nyt on palattu alkuasetelmaan; kuinka paljon alue voi luontaisesti elättää ilman voimakkaita tukitoimia?
Mikan alkuperäinen kysymys kuului että miten on eletty ja tultu toimeen. Oma vastaus on, että vuosisatoja (kentien vuosituhansia) kovin kituliaasti ja huonosti, mutta joka tapauksessa on kyetty elämään.

[mika68]

Varsinkin Salla on ollut kait luonnonoloiltaan vihoviimeistä aluetta. Heinäkuussakin vielä lunta edellisen talven jäljiltä (eräästä filmistä päätellen). Suomen pakkasennätyskin tehty Naruskassa (noin -50 astetta). Tuntureiden ja vaarojen välissä suota ja korpirämeikköä ,alue muuttuu kait puuttomaksi tunturiylängöksi itää kohti.
Salla ei ole pystynyt elättämään määräänsä enemmän, eli asukasluku on kait aina sillä tasolla minkä alue pystyy elättämään.
Viime sotien jälkeen asukasluku oli korkeimmillaan suuren syntyvyyden ansiosta, mutta nykyään enää vajaa puolet siitä.
Muuttoliike poispäin on ollut voimakasta. Göteborgiahan kutsutaan leikillisesti Sallan suurimmaksi kyläksi.

Tämä liittyy voimakkaaseen väestönkasvuun ja miten yksi suku on niin laajasti levinnyt yhdessä pitäjässä. Eli Kuusamosta vuonna 1772 tullut rajaknihti Esaias Granrothin perhe. Siinä oli 9 lasta, joista 8 jatkoi sukua. Lapsenlapsia oli esim. jo vuonna 1810 51, joista 46 Kuolajärvellä. Lastenlastenlapsia esim. vuonna 1850 ollut varmaankin 4-5 -kertainen määrä eli 200-250.


Mika J

[spegu]

Otin Sallan vain yhdeksi esimerkiksi. Eipä tuo kehitys tai kehittymättömyys ole kovin kummoisempaa muuallakaan Itä- ja Pohjois-Lapissa. Kuusamoon ja Kemijärvelle uudisasukkaat (viljelijät) tulivat aikaisemmin, joten niiden asukasmäärä kasvoi Sallaa aikaisemmin. Onhan toki Kuusamon ja Kemijärven maaperä paremmin viljelykseen sopivaa, mikä osittain selittää aikaisemman ja laajemman asutuksen.

Granroth suvun lisäksi Sallaan tulivat 1700- ja 1800 luvulla Kuusamosta mm. Kurtit, Säkkiset, Lämsät, Heikkiset ja Määtät. Kemijärveltä puolestaan Haloset ja Jaakkolat. Näistä rakentui pääosin Sallan asutus, vanhat metsälappalaisten suvut (Korja, Miulus, Saija, Kuhmitsa, Peuna, Tenno, Hari) toki kaiken pohjana.
Minulla on aika kattavat tiedot Esaias Granrothin jälkeläisistä. Tiedot ovat tarkat viiden ensimmäisen jälkeläispolven osalta. Hänellä oli kaikkiaan 9 lasta, 53 lastenlasta, 215 lasten lastenlasta, 803 lasten lastenlastenlasta. Kuudennessa polvessa heitä oli jo yli 2000. 7-9 polvien osalta jälkeläisten määrää voi vain arvailla. Karkeasti voi sanoa, että seuraavassa polvessa henkilömäärä lisääntyi 3-4 kertaisena edelliseen. Olen laskeskellut, että 1770 luvun jälkeen Sallassa syntyneistä (tai heidän muualla syntyneistä jälkeläisistä) vähintään 25 %:lla on geeniperimää Granroth suvusta. Omissa tiedostoissani on 22.000 henkilöä ja heistä n. 7449 polveutuu Esaias Granrothista. Tuossa kokonaisluvussa on suuri määrä Kemijärven Jaakkoloita, joten Sallassa syntyneiden osuus on n. 18.500. Jos suhde olisi sama, sallalaisista yli 30 % polveutuisi Granrotheista. Todellisuudessa luku ei ole näin suuri, sillä itselläni puuttuu paljon tietoja Sallan länsi- ja eteläpuolen kylien (Kursu, Salmijärvi, Palojärvi, Hirvasjärvi) asukkaista, jonne uudisasutus tuli Kemijärveltä ja Kuusamon monista suvuista, jolloin Granrothien vaikutus on siellä vähäisempää.