Giösling
18.10.07, 12:08
Gottlundilaisen “höperehtimisen” tiliin lienee pistettävä se jo lapsesta lähtien tuntemani mielenkiinto teihin & polkuihin, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet pois käytöstä, umpeutuneet ja unohtuneet.
Eräs rakkaimmista on se “Vanhakuja”, joka historiallisesti kytki synnyinkyläni ydinalueet sen metsäpalstoihin.
1900-luvun alussa valmistui vanhuksen rinnalle viivasuora “Pikäkuja” ja vanha kulkuväylä jäi lähes koko pituudeltaan kokonaan
pois käytöstä.
Kenenkään kertomatta, tai karttoihin katsomatta sen sitten koulumatkoillani “löysin” uudelleen; nurmettuneena, juuri ja juuri “elossa”.
Sen alkupäässä olivat vaarini Hermanin limonaaditehdas ja sitten heti seuraavina Pappilan rusthollin rauniot, Serenius, Flinckaksen (Qvistin) suuri rakennusryhmä ja Musta-Antin luhistumaisillaan oleva hirsimökki, Antti itse oli ollut sekä vaarini,
että isoisäni renki. Mökissä ei ollut toimivaa savupiippua eikä valoa; sen seinät olivat nokiset ja mustat, kuten Anttikin. Vain isännän kirkkaansiniset silmät mökin pimeydessä, kertoivat kurkistelijalle kotonaolosta. Juuri Antin asumuksen kohdalta haarautui tie jokivarteen ja synnyinkotiini. Sillan korvassa rehotti ikiaikainen piparjuuripelto.
Ruotjoen ylitti lapsuudessani niinikään lähes täysin käytöstä pois jäänyt puusilta, jonka kaiteet ja osa kannen hirsistäkin olivat suurimmalta osaltaan romahtaneet. Eräänä lapsuuteni kesänä hevospelillä liikkunut kulkukauppias päätti kokeilla onneaan ja oikaista kylille keikkuvien siltalankkujen kautta. Hevonen säikkyi huteria tellinkejä ja putosi jokeen kuormineen päivineen. Päiväkausia kauppatavaroita naarittiin joen pohjamudista ja kuivateltiin läheisen isotätini Klemolan-talon pihanaruilla.
Hevonen säilyi hengissä, kuin myös kulkukauppias itse; tosin hammasvärkit hävineenä. Rapumertoja syksyisin laskiessamme
elättelimme, saksiniekkojen lisäksi, toivetta myös hammassaaliista.
Itse Vanhakuja jatkui viljavainioitten lävitse Seppälän pihapiiriin ja sieltä edelleen Rävbackan mäelle, joka kansan suussa oli kääntynyt “Rempakaksi”. Sille mäelle rakennettiin Ruotsinkylän toinen koulu 1900-luvun alussa. Sen pihaan johti hieno, suora tie Pitkältäkujalta. Kieltäydyin systemaattisesti sitä käyttämästä ja kuljin koulutieni, säitten suinkin sen salliessa, “oman” Vanhankujani kautta.
Rempakan jälkeen kuja kaarsi loivasti Kalliolan Ingridin pienen mökin pihaan. Siellä Ingrid odotteli nuorena miehenä kullankaivuuseen Amerikkaan lähtenyttä Antoniaan. Tarinan satumaiseksi päätökseksi sulho palasi kotikonnuilleen joskus 1960-luvulla, lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen, nai kihlattunsa ja pari eli onnellisena elämänsä loppuun asti Ingridin punamullatussa mökissä.
Viime vuoden puolella sukulistalla keskustelimme merkkirakennusten konservoinnista, jonka todettiin Suomessa olevan lapsenkengissään Mannermaahan verratuna. Ehkä joskus havahdutaan myös kulttuurimaiseman suojeluun, kyläkokonaisuuksiin,
teihin ja siltoihin.
Muutama kesä sitten hävisi nuoruuteni maisemista Porlammin komea kolmiarkkuinen kivisilta (mahdollisesti 1700-luvulta), sitä ennen oli jo purettu koskenkorvan mylly ja toinen (Hilda Käkikosken synnyinkoti) alajuoksulta.
Viime kesänä Liljendalin ikivanhan kivisillan viereen oli ilmestynyt armeijan pinoeerijoukkojen ponttoonisilta uuden rakentamisen ajaksi. Vanha silta oli tarkoitus purkaa, luin paikallislehdestä, mutta miksi?
Esipolvien työt, ne harvat vielä silmissämme, miksi hävittää - säilyttämisen sijasta?
Terveisin
Juhani Pesu
Eräs rakkaimmista on se “Vanhakuja”, joka historiallisesti kytki synnyinkyläni ydinalueet sen metsäpalstoihin.
1900-luvun alussa valmistui vanhuksen rinnalle viivasuora “Pikäkuja” ja vanha kulkuväylä jäi lähes koko pituudeltaan kokonaan
pois käytöstä.
Kenenkään kertomatta, tai karttoihin katsomatta sen sitten koulumatkoillani “löysin” uudelleen; nurmettuneena, juuri ja juuri “elossa”.
Sen alkupäässä olivat vaarini Hermanin limonaaditehdas ja sitten heti seuraavina Pappilan rusthollin rauniot, Serenius, Flinckaksen (Qvistin) suuri rakennusryhmä ja Musta-Antin luhistumaisillaan oleva hirsimökki, Antti itse oli ollut sekä vaarini,
että isoisäni renki. Mökissä ei ollut toimivaa savupiippua eikä valoa; sen seinät olivat nokiset ja mustat, kuten Anttikin. Vain isännän kirkkaansiniset silmät mökin pimeydessä, kertoivat kurkistelijalle kotonaolosta. Juuri Antin asumuksen kohdalta haarautui tie jokivarteen ja synnyinkotiini. Sillan korvassa rehotti ikiaikainen piparjuuripelto.
Ruotjoen ylitti lapsuudessani niinikään lähes täysin käytöstä pois jäänyt puusilta, jonka kaiteet ja osa kannen hirsistäkin olivat suurimmalta osaltaan romahtaneet. Eräänä lapsuuteni kesänä hevospelillä liikkunut kulkukauppias päätti kokeilla onneaan ja oikaista kylille keikkuvien siltalankkujen kautta. Hevonen säikkyi huteria tellinkejä ja putosi jokeen kuormineen päivineen. Päiväkausia kauppatavaroita naarittiin joen pohjamudista ja kuivateltiin läheisen isotätini Klemolan-talon pihanaruilla.
Hevonen säilyi hengissä, kuin myös kulkukauppias itse; tosin hammasvärkit hävineenä. Rapumertoja syksyisin laskiessamme
elättelimme, saksiniekkojen lisäksi, toivetta myös hammassaaliista.
Itse Vanhakuja jatkui viljavainioitten lävitse Seppälän pihapiiriin ja sieltä edelleen Rävbackan mäelle, joka kansan suussa oli kääntynyt “Rempakaksi”. Sille mäelle rakennettiin Ruotsinkylän toinen koulu 1900-luvun alussa. Sen pihaan johti hieno, suora tie Pitkältäkujalta. Kieltäydyin systemaattisesti sitä käyttämästä ja kuljin koulutieni, säitten suinkin sen salliessa, “oman” Vanhankujani kautta.
Rempakan jälkeen kuja kaarsi loivasti Kalliolan Ingridin pienen mökin pihaan. Siellä Ingrid odotteli nuorena miehenä kullankaivuuseen Amerikkaan lähtenyttä Antoniaan. Tarinan satumaiseksi päätökseksi sulho palasi kotikonnuilleen joskus 1960-luvulla, lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen, nai kihlattunsa ja pari eli onnellisena elämänsä loppuun asti Ingridin punamullatussa mökissä.
Viime vuoden puolella sukulistalla keskustelimme merkkirakennusten konservoinnista, jonka todettiin Suomessa olevan lapsenkengissään Mannermaahan verratuna. Ehkä joskus havahdutaan myös kulttuurimaiseman suojeluun, kyläkokonaisuuksiin,
teihin ja siltoihin.
Muutama kesä sitten hävisi nuoruuteni maisemista Porlammin komea kolmiarkkuinen kivisilta (mahdollisesti 1700-luvulta), sitä ennen oli jo purettu koskenkorvan mylly ja toinen (Hilda Käkikosken synnyinkoti) alajuoksulta.
Viime kesänä Liljendalin ikivanhan kivisillan viereen oli ilmestynyt armeijan pinoeerijoukkojen ponttoonisilta uuden rakentamisen ajaksi. Vanha silta oli tarkoitus purkaa, luin paikallislehdestä, mutta miksi?
Esipolvien työt, ne harvat vielä silmissämme, miksi hävittää - säilyttämisen sijasta?
Terveisin
Juhani Pesu