Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Sukututkijan "asenne muutos"
Otsikkoa oli vaikea nimetä, ja tätä "asiaakin" vaikea tuottaa paperille.
Mitä ajatuksia Teillä muilla on, kun selaatte kirkonkirjoja ja ym. asiapapereita ja tutkitte menneiden suvunjäsenten elettyä elämää?
Itselläni ovat ajatukset syventyneet nykyään, koko elämän tarkoitusta ajatellen. Tarkoitan tällä, kuinka lyhyen aikaa täällä ollaan ja kuinka pian loppujen lopuksi "unohdumme" uusien sukupolvien silmissä.
Meistä jää kylläkin paljon dokumentteja eletystä elämästä, mutta itse personaasta kukaan ei kauaa tiedä mitään.
En osannut oikein ilmaista asiaa tähän, mutta toivottavasti tulin ymmärretyksi ja saan tällä rikasta keskustelua aikaan.
Siinä tulee aika nöyräksi, kun tajuaa kuinka lyhyt on ollut tämä "hyväaika". Tajuaa, mistä johtuu vanhempien tarkkuus, nuukuus ja näin maattomien jälkeläisenä, oman, omistuksessa olevan maan arvostus.
Suurin elämykseni on ollut se, että me emme lopulta ole mistään kotoisin! Niin pieninä palasina ovat paitsi leipämme myös juuremme olleet maailmalla. Rauhoittanut on sekin ajatus, ettei taustallamme ole mitään merkitystä, vaan ainoastaan nykyhetkellä. "Maalliset" eli talonpojat ovat menettäneet maansa. Oikeutta ja vääryyttä on aina jaettu väärässä suhteessa, mutta useimmat ovat selvinneet. Toisille on tärkeää sadasosien tai tuhannesosien geeninpalaset hienompiin sukuihin, toiset yrittävät sielunsa silmillä nähdä satojen vuosien takaisten esivanhempiensa kirkkotiet ja karjat niityillä päivänkakkaroita haukkaamassa.
Vai oliko Suomessa päivänkakkaroita keskiajalla:) tai 1700-luvulla? Ainakin oli tiiviit perhe- ja kyläyhteisöt iloineen ja suruineen, rikkaine ja köyhineen. Joten - ainakin tämä harrastus on vähentänyt eilisen ja huomisen murehtimista! Ja vanhoja luontorunoilijoita alkaa ymmärtää entistä paremmin!
Eräs kaunein sukumme esiäidistä juontuva perinnetarina kertoo, että hän käski lapsiaan opettamaan myös omat lapsensa lukemaan. Tämä esiäiti oli syntynyt v. 1846, aviottomana lapsena piikatyttöselle, joka myöhemmin avoioitui lapsen isän kanssa. Eräs surullisimmista tarinoista on samaisen esiäidin omaan avioitumiseen liittyvä: hän meni naimisiin miehen kanssa, joka juuri oli menettänyt parin nälkävuoden aikana vaimonsa ja kaikki 5 lastaan.
Kyllä tämä harrastus tekee nöyräksi, toden totta. Mitä viisautta ja sitkeyttä voisikaan nykyajan ihminen oppia esivanhemmiltaan!
Minulla on kaksi läheistä harrastusta, sukututkimus ja tähtitiede. Ne ovat itseasiassa hyvinkin toistensa kaltaisia, sillä molemmissa etsitään jotakin joka on ollut olemassa paljon ennen meitä. Molemmissa minua kiehtoo myös aika-käsite.
Kun katsoo esi-isänsä kirjoitusta ja allekirjoitusta kirkon tilikirjassa vuodelta 1687, tuntuu kuin hän ojentaisi käden läpi vuosisatojen.
Kun katsoo avaruusteleskoopin kuvaa maailmankaikkeudesta, kun se oli vain muutaman miljoonan vuoden ikäinen, saa kädenojennuksen koko elämän aamunkoitosta.
Näiden kahden harrastuksen myötä aika on alkanut tuntua aivan erilaiselta käsitteeltä kuin aikaisemmin. On alkanut ymmärtää myös sen, että ihmiselämän jokainen hetki on äärettömän arvokas, koska me olemme tässä jatkumossa niin lyhyen aikaa.
AudreY, juuri tuota minäkin tarkoitin (vaikka en tähtitieteestä mitään ymmärräkkään).
Osasit tuottaa sen hienosti sanoiksi.
Sami Lehtonen
15.09.10, 20:23
Näiden kahden harrastuksen myötä aika on alkanut tuntua aivan erilaiselta käsitteeltä kuin aikaisemmin. On alkanut ymmärtää myös sen, että ihmiselämän jokainen hetki on äärettömän arvokas, koska me olemme tässä jatkumossa niin lyhyen aikaa.
Josta seuraa myös yksi sukututkijaa seuraava haaste; muistaa viettää aikaa myös elävien sukulaisten kanssa - sikäli kun niitä on. Kuolleet odottavat kyllä.
Sami muistutti asiasta, läheisten kanssa on muistettava viettää aikaa ja myös puhuttava elämän suurista kysymyksistä.
Mnulle tämä sukututkimus on paikka, jonne uppoudun usein niin syvällisesti, että unohdan murheeni. Oiva pakopaikka!
Eivätkä kuolleet väittele kanssani mistään asiasta.;)
Mitkäs niitä elämän suuria kysymyksiä sitten ovat?
ja miksi niitä pitäisi kysyä ja niistä puhua?
olen tätä usein itse miettinyt, kun ei ole ollut juuri tarvetta tuohon.
Mitä tulee itse alustukseen, niin komppaan Samia
Juha
Kaisa Kihl
16.09.10, 08:48
Haaste! Sen lisäksi, että menneet sukupolvet ovat esimerkillään näyttäneet, mitä on hyvä ihmiselämä, on asioista myöskin puhuttava - ja on puhuttu. Mamma siirsi menneitten kokemuksia paljon myös puhumalla, hän oli enempi läsnä lasten arjessa. Pappa näytti esimerkkiä siitä, miten mies tekee työtä. Hän teki yrittäjänä yleensä 6 päivää, mutta tarvittaessa vielä seitsemännenkin. Hänen viestinsä oli, että työ tehdään niin hyvin, ettei siinä ole jälkeenpäin moittimista. Tämän saman viestin välitti myös mamma kaikella tekemisellään kuin myös puhumalla.
Sama puhe ja esimerkki liittyi koko elämän olemukseen. Elämä on annettu meille elettäväksi ja se on elettävä hyvin. On elettävä niin, ettei siinä ole jälkeenpäin moittimista.
Jos hämäläisen yhdestoista käsky on: 'älä hättäile', niin mammani antoi minulle kahdennentoista käskyn kotoa lähtiessäni: 'riidat on aina sovittava'.
Tämän käskyn esitti piispa Askola puheessaan, vähän eri sanoin kyllä: voidaan olla eri mieltä ja silti tulla hyvin toimeen keskenään.
Mitä olen oppinut, niin kotoa olen kaiken olennaisen opin saanut. Siinä on kaikkien menneitten sukupolvien kokemus ja oppi.
sateisen päivän
aamuna, Kaisa
Mitkäs niitä elämän suuria kysymyksiä sitten ovat?
ja miksi niitä pitäisi kysyä ja niistä puhua?
olen tätä usein itse miettinyt, kun ei ole ollut juuri tarvetta tuohon.
Mitä tulee itse alustukseen, niin komppaan Samia
Juha
AudreY, juuri tuota minäkin tarkoitin (vaikka en tähtitieteestä mitään ymmärräkkään).
Osasit tuottaa sen hienosti sanoiksi.
Kiitos itsellesi hyvästä aloituksesta. :) Toivottavasti poikii mielenkiintoista ja rönsyilevääkin juttua. Kiva lukea mitä ajatuksia ja kysymyksiä sukututkimus muissa herättää.
Samille:
Tuo on aivan totta. Ja jos vielä sukulaiset ovat hajaantuneet maailmalle jo varhain, niiden muutamien läheisten arvo ja merkitys vain korostuu.
mirjamarja
18.09.10, 10:41
Meistä jää kylläkin paljon dokumentteja eletystä elämästä, mutta itse personaasta kukaan ei kauaa tiedä mitään.
Sen vuoksi sukututkimusta harrastavan on syytä kertoa tutkimuksissaan jälkipolville myös itsestään, eikä pelkästään jo edesmenneistä suvun jäsenistä.
:)
Niina Mäkinen
21.09.10, 21:21
Hei! Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua ja yhdyn mielipiteisiinne sukututkijan asennemuutoksesta. Ja haluaisin lisätä sen, että omassa tapauksessani sukututkimusharrastus on johtanut moniin uusiin tuttavuuksiin - en välttämättä olisi koskaan tavannutkaan monia sukulaisistani ellen olisi aloittanut tätä harrastusta. Tutkimuskin etenee mukavammin kun on "avustajia" eri puolilla Suomea...
Kiinnostus historiaan noin yleisesti on toinen sukututkimuksen sivutuote; mielenkiintoa on riittänyt sotapäiväkirjojen lukemisesta kesäretkiin vanhan sahan raunioille. Sukututkijan puolisolle tai lähipiirille tämä saattaa joskus olla hieman rasittavaa...;)
Niina
Elämän tarkoitus ja muut syvälliset asiat ovat jo vuosikymmenten aikana tulleet pohdituiksi, tuloksitta tai ei; sukujen tutkiminen ei ole tuonut minulle siinä mielessä mitään uutta.
Minulla on tapana ottaa asiat hyvin tunnepitoisesti ja elää esipolvien tapahtumia kuin ne olisivat tapahtuneet minulle ja läheisilleni: suren kymmenvuotiaana palovammoihin menehtynyttä tyttöä (paloiko torppa ja lapsi jäi liekkeihin?), hukkunutta kuuromykkää (häntä varmasti pidettiin mielisairaana ja kiusattiin, ehkei se ollutkaan onnettomuus) ja ilahdun, kun kerrankin morsian vihittiin "i full skrud".
Olenkin todennut, ettei minulla ole todellista tutkijan luontoa, kun kaikki pitää ottaa niin "tunteella".
Tämä harrastus on avannut aivan uuden vanhan maailman. Mutta asennemuutoksesta en puhuisi omalta kohdaltani.
ph
Hei! Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua ja yhdyn mielipiteisiinne sukututkijan asennemuutoksesta. Ja haluaisin lisätä sen, että omassa tapauksessani sukututkimusharrastus on johtanut moniin uusiin tuttavuuksiin - en välttämättä olisi koskaan tavannutkaan monia sukulaisistani ellen olisi aloittanut tätä harrastusta. Tutkimuskin etenee mukavammin kun on "avustajia" eri puolilla Suomea...
Kiinnostus historiaan noin yleisesti on toinen sukututkimuksen sivutuote; mielenkiintoa on riittänyt sotapäiväkirjojen lukemisesta kesäretkiin vanhan sahan raunioille. Sukututkijan puolisolle tai lähipiirille tämä saattaa joskus olla hieman rasittavaa...;)
Niina
Mukava todeta, että joku toinenkin on iloinnut löytäessään elossa olevia sukulaisiaan tämän sukuharrastuksen avulla.
Välillä tuntuu, että jotkut sukututkijat ovat kaukana meistä tavallisista aloittelijaharrastajista. Hyvä kun päivää sanovat kohdatessa. :(
Ei kuitenkaan koske kuin osaa porukasta. :(
Elämän tarkoitus ja muut syvälliset asiat ovat jo vuosikymmenten aikana tulleet pohdituiksi, tuloksitta tai ei; sukujen tutkiminen ei ole tuonut minulle siinä mielessä mitään uutta.
Minulla on tapana ottaa asiat hyvin tunnepitoisesti ja elää esipolvien tapahtumia kuin ne olisivat tapahtuneet minulle ja läheisilleni: suren kymmenvuotiaana palovammoihin menehtynyttä tyttöä (paloiko torppa ja lapsi jäi liekkeihin?), hukkunutta kuuromykkää (häntä varmasti pidettiin mielisairaana ja kiusattiin, ehkei se ollutkaan onnettomuus) ja ilahdun, kun kerrankin morsian vihittiin "i full skrud".
Olenkin todennut, ettei minulla ole todellista tutkijan luontoa, kun kaikki pitää ottaa niin "tunteella".
Tämä harrastus on avannut aivan uuden vanhan maailman. Mutta asennemuutoksesta en puhuisi omalta kohdaltani.
ph
Hei, tunteet ovat minullakin usein pinnassa tämän mukavan harrastuksen parissa.
Löysin esimerkiksi isoisäni veljen kuolinuutisen tutkiessani lehtiä Maakunta-arkistossa, epilepsiaa sairastava mies oli toimitettu vaivaistaloon, jossa hän koki surkean kuoleman tulipalossa! :mad:
Selvitin asiaa, josta kukaan ei ollut puhunut ja onnekseni sainkin lisätietoa vaivaistaloista tutkimuksen tehneeltä henkilöltä.
Monta muutakin asiaa, esimerkiksi useat lapsikuolemat perheissä koskettavat aina.
Mukava todeta, että joku toinenkin on iloinnut löytäessään elossa olevia sukulaisiaan tämän sukuharrastuksen avulla.
Välillä tuntuu, että jotkut sukututkijat ovat kaukana meistä tavallisista aloittelijaharrastajista. Hyvä kun päivää sanovat kohdatessa. :(
Ei kuitenkaan koske kuin osaa porukasta. :(
Itse aloin aikoinaan ottamalla yhteyttä moniin tietämiini mutta en tuntemiini serkkuihin ja vanhempien serkkuihin ja pyysin valokuvia heidän perheistään. Skannasin ja tulostin kuvia, palautin niitä entistä paremmassa kunnossa ja samalla loin monia korvaamattomia yhteyksiä. Yksi näistä vanhempieni serkuista täyttää ensi vuonna 100 vuotta - asuu edelleen omassa kodissaan. Säännölliset puhelut ja joskus tapaamiset hänen(kin) kanssaan antavat aina positiivista virettä jatkoon.
Toki olen jatkanut taaksepäin ja löytänyt monta tarinaa, iloisia ja surullisia. Harrastuksena kiehtovaa ja vangitsevaa.
Niina Mäkinen
23.09.10, 20:54
Sukututkijaa opastetaan jo alkuvaiheessa tutkimusta selvittämään kaikki elossa olevilta sukulaisilta saatavissa oleva tieto. Ennen sukututkimusta minulle tuntemattomien sukulaisten kautta on löytynyt paljon aineistoa ja valokuvia, esim. kuva vuonna 1861 syntyneistä isoisän isän vanhemmista - sellaista en olisi uskonut löytyvän kun aloitin harrastuksen.
Lisäksi löytyy ns. "sivutuotteena" tietoa ihmisten elämästä: yksi mielenkiintoinen löytö on sellainen, jota en voine kirjata sukututkimukseen (mahdoton tarkistaa), mutta kuulin isoisäni 84-vuotiaalta serkulta arvelun vuonna 1861 syntyneen esi-isän Kristian Vihtorin oletetusta isästä. Parikymppisen Miinan aviottoman pojan isä olisi kai ollut yhden saman kylän talon poika kuulopuheiden mukaan (tällä miehellä olisi ollut kaksi morsianta yht'aikaa ja olisi valinnut niistä vaimokseen sen toisen). Rippikirjoista löytyi kyseinen talo ja sieltä sopivaa ikäluokkaa oleva poika nimeltä Kristian... Muita Kristianeja ei suvustani löydy.
Tämähän ei sinänsä todista yhtään mitään, ja aionkin pysyä tutkimuksessani vain tarkistettavassa tiedossa - en halua tehdä "hutkimusta" vaikka aloittelija olenkin. Mutta mielenkiintoinen yksityiskohta joka tapauksessa!
Niina
Sami Lehtonen
23.09.10, 21:09
Lisäksi löytyy ns. "sivutuotteena" tietoa ihmisten elämästä: yksi mielenkiintoinen löytö on sellainen, jota en voine kirjata sukututkimukseen (mahdoton tarkistaa), mutta kuulin isoisäni 84-vuotiaalta serkulta arvelun vuonna 1861 syntyneen esi-isän Kristian Vihtorin oletetusta isästä. Parikymppisen Miinan aviottoman pojan isä olisi kai ollut yhden saman kylän talon poika kuulopuheiden mukaan (tällä miehellä olisi ollut kaksi morsianta yht'aikaa ja olisi valinnut niistä vaimokseen sen toisen). Rippikirjoista löytyi kyseinen talo ja sieltä sopivaa ikäluokkaa oleva poika nimeltä Kristian... Muita Kristianeja ei suvustani löydy.
Tämähän ei sinänsä todista yhtään mitään, ja aionkin pysyä tutkimuksessani vain tarkistettavassa tiedossa - en halua tehdä "hutkimusta" vaikka aloittelija olenkin. Mutta mielenkiintoinen yksityiskohta joka tapauksessa!
Niina
Sinullahan on tuossa erinomainen työhypoteesi. Nyt on vain selvitettävä, onko tuolla oletetulla isällä mieslinjaisia jälkeläisiä elossa (sama tietysti Kristian Vihtorin puolelta) ja nöyrällä sekä hienotunteisella lähestymisellä tiedustelet, voitaisiinko asiaa selvittää yDNA-testillä. Samalla tietysti voi mainostaa, mitä kaikkea muuta testin tuloksesta selviää (haploryhmä jne), vaikka sukulaisuus ei varmistuisikaan. Jos mieslinjaisia jälkeläisiä ei jommallakummalla ole, on sittenkin mahdollista tehdä yksi uudempi DNA-testi, jossa analysoidaan koko DNA - sillä on mahdollista löytää sukulaisuuksia 5 lähimmän sukupolven sisällä.
P. Pihlman
26.09.10, 10:56
Sukututkimus on osoittautunut aiheeksi joka ei kaikkia kiinnosta. Itse kiinnostuin 1980-luvun alussa.
Kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen syntymääni. Isäni oli otettu kasva-
tiksi Lahdessa poliisi O.V.Pihlmannille, joka aviossa isoisäni sisaren Johanna
Maria Kallentytären kanssa (Hanna-täti). Myös Otto kuoli ennen syntymääni.
Lapsuutteni elin Hanna-tädin yhteydessä, aina hänen kuolemaansa Tammikuu
1948.
On omia muistikuvia vanhoista ajoista. Talvisodan alkaessa asuimme Nastolan
Torkossa vanhassa tuvassa. Vettä ajettiin hevosella isossa rekitiinussa, myös
tukkikuormat hevosen vetämänä ovat muistissa. Hevosvetoiset puiset
lumiaurat ja lumiaidat estämässä tuiskulunta tielle.
Vanhat sukujuuret ja yhteydet herättävät uteiliasuutta, joka on yritettävä selvittää. Asiat alkavat tuntua läheisiltä. Onhan geneettinen perimäyhteys.
Sitä yrittää kuvitella elämää noissa oloissa. Ei ollut sähköä. Jyväskylästä
oli juttu lehdessä. Yhdessä risteyksessä oli ollut kunnan valaisin ja muutamat
kauppiaat pitivät kynttilälyhtyjä liikkeen edustalla. Sitten oli laitettu
öljylyhtyvaloja, joita hoiti joku maalari, ja lyhdyt nokeentuivat. Nykyin
kaupunkien ja teiden valot ovat taivasta myöten. Autot ja mopot ovat
lisääntyneet ja niitä on koulujen parkissakin pitkät rivit.
Nykyisen laisessa elinympäristössä elämänarvot saattavat kadota. Kaikenlainen
kehittely ja kaupallinen tarjonta valtaa mielen. Itsekin olen alkanut pähkäillä
uuden digikameran hankinnan kanssa.
Sukututkimus on avartanut omaa tietoisuutta juurista. Niistä ei ole päässyt
lähemmin keskustelemaan, ne eivät oikein kiinnosta läheisiä. "Mennyt aika
on läsnä kaikkina aikoina." Vanhuus tulee yllättävän nopeasti, tuntuu kuin
ajan kulu nopeutuisi loppa kohden. Jäämme itsekukin kirkonarkistoihin.
P. Pihlman
Aloitin oman sukututkimusharrastukseni kesällä 2009. Vaimollani todettiin syöpä kesäkuun 2009 alussa. Elämän katoavaisuus kosketti ja löysin sukututkimuksen kautta perspektiiviä asioille. Jokainen kokemus on yksilöllinen ja yksilölle ainukertainen, mutta ei suinkaan ainutkertainen koko ihmiskunnalle. Tästä kertovat kaikki tarinat ja dokumentit esipolvistamme.
Olen valitettavasti nyt 2010 kolmas perättäinen sukumme mies, joka on menettänyt vaimonsa. Isoisäni isä teloitettiin 1918, mutta hänen isänsä ehti menettämään kaksi vaimoa ennen kuin itse kuoli. Eli suoraa isälinjaa seuraten on viidessä sukupolvessa neljä sukumme miestä menettänyt vaimonsa.
Minulle sukututkimus on tuonut myös terapeuttisen aspektin.
Mielenkiintosia vastauksia on tullut aloittamaani viestiketjuun. Mielenkiinnolla niitä olen seurannut.
Itse aloitin selailemalla vanhoja valokuvia ja kirjoitin ylös kuka kukin on. Seuraaavaksi aloin kuvaamamaan jo menehtyneiden sukulaisten hautakiviä ja sen jälkeen netin kautta kirkonkirjojen kimppuun. Ja lukuisia käyntejä kirkkoherranvirastoissa.
Sanelukoneen kanssa olen käynyt vierailulla vanhempieni mm. serkkujen luona. Koskaan en ole saanut kielteistä vastaanottoa, päinvastoin. Vieraanvaraisesti on vastaanotettu ja vanhoja tarinoita olen saanut kuulla.
Tosiaan, niin kuin joku mainitsikin, pitäisi kertoa/laittaa ylös myös tätä elämää mutta tuntuu ettei se ole mielenkiintoista .............ei ole oikein mitään kerrottavaa. Vaikka todellisuudessa oman elämän tapahtumat olisi kallisarvoisia jälkipolville.
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.