Esivanhempien kunnioittaminen

[Heikki Jokipii]

Kun näinkin paljon vaivaa on nähty heidän selvittämiseensä, mitä täällä kaikki lukijat ovat, mikä on vastaus tähän kysymykseen:

kunnioitanko esivanhempiani?

Kiitollinenhan tietysti täytyy olla, koska on ylipäänsä olemassa.

(Jopa sille ihmisen ja pesusienen yhteiselle esivanhemmalle – HS Tiede viimeksi kertoi, että meillä on n. 70% yhteisiä geenejä!)

Eläytyminen ihmisen tilanteeseen on usein avain, jolla sukututkimuksessa löytää. Mutta tämä voi tapahtua vain aika yleisellä tasolla.

Mutta kunnioittaa?

Kyllä, vakaita talonpoikia, pitivät tilansa (tai sitten verojen paineessa eivät jaksaneet). Mutta eivät juuri osanneet edes lukea, ja sen minkä osasivat, ei ollut luettavaa, eivät tienneet mitään. Tänä päivänä tavattuina todennäköisesti sietämättömiä moukkia.

Entä sitten papit? Luulivat tietävänsä, ja sen kautta – samassa skenaariossa – olisivat ehkä vielä sietämättömämpiä.

Aateliset? Ammattina tappaa, tai pikemminkin tapattaa. Selvisivät hengissä – ja siten isiksi – juuri uhratessaan joitakuita muita kuolemaan hyökkäyksissä, joita johtivat ratsun selässä takana. Rauhan ajan ammattina kopeus ja ylimielisyys.

Naiset? Talonpoikaiset täynnä taikauskoa (eräs esiäitini saanut jalkapuutuomion noitakonsteista) tai sitten loismaisia säätyläisrouvia, vailla pyrkimystäkään nykyaikaiseen tasa-arvoiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

Totta kai esitin tämän provokatiivisesti, tarkoituksella.

[Juha]

Kunnioitan siinä mielessä jokaista esivanhempaani, että he selvisit ylipäätänsä hengissä sen ajan olosuhteissa - osin hyvinkin ankarissa. Pystyivätpä vielä kasvattamaan jälkipolviakin.


Huomauttaisin kyllä, että eivät kaikki aateliset suinkaan tapattaneet yhtään ketään. Heidän joukossaan oli koko joukko valistuneita henkilöitä, jotka tekivät yhtä arvokasta työtä maansa eteen kuin pellolla samaan aikaan uurastaneet talolliset, torpparit, rengit ja palkolliset - kukin omalla tavallaan.

[Kaisa Kihl]

[quote=Juha;71845]Kunnioitan siinä mielessä jokaista esivanhempaani, että he selvisit ylipäätänsä hengissä sen ajan olosuhteissa - osin hyvinkin ankarissa. Pystyivätpä vielä kasvattamaan jälkipolviakin.


Näin minäkin ajattelen. Ellen kunnioittaisi esi-isiäni, en myöskään itseäni.

On muotia syytellä edellisiä sukupolvia milloin mistäkin. Miksi? Onko kyse tyytymättömyydestä omaan olemiseen? Paljon virheitä on tehty ja tehdään. Miten kaikkeen pitäisi suhtautua? Tätä kysyy mm. Lander kirjassaan 'Liekin lapset'.

terv.
Kaisa

[Heikki Jokipii]

Kyllä ilman muuta nämäkin aspektit ymmärrän hyvin.

Mutta jos vielä parilla esimerkillä omasta suvustani valaisen tätä toista näkökulmaa. Miten suhtautua vaikka näihin?

Esi-isäni 1600-luvun kirkkoherrana teki seurakunnassaan varmaan paljon hyvääkin, mutta sen lisäksi pitäjän historia osaa kertoa, että hän oli erityisen aktiivinen noituuden vastustajana (vaikkei ko. historia kertonutkaan, menettikö joku originelli eukko pitäjässä hänen takiaan henkensä).

Eräästä toisesta, eestiläisestä aatelimiehestä, on tieto, että hän (1500-luvulla) menetti korttipelissä yhden talonpoikansa toiselle aatelismiehelle. Saattoi tietysti silti hoitaa kartanonsa taloutta yleisesti kelvollisesti …

[Sami Lehtonen]

Minusta kysymys on hieman absurdi. Monelle sukututkimus voi olla jonkinlaista itsensä etsimistä ja sen selvittämistä, mistä sitä on tänne tultu. Jonkinlainen sivustakatsojan rooli pitäisi kuitenkin omaksua myös omia esipolvia tutkiessa - meidän ei tarvitse hävetä heidän virheitään, mistä seuraa se, ettemme myöskään voi tuntea erityistä ylpeyttä heidän mahdollisista ansioistaan. He tuskin odottavat tahi kaipaavat meidän kunnioitustamme. Kyse on lopulta vain jälkeläisten tekemisestä, mikä on luonnollista ja jokaisen eläinlajin vaistonvarainen tarve.

[Kaisa Kihl]

Minusta kysymys on hieman absurdi. Monelle sukututkimus voi olla jonkinlaista itsensä etsimistä ja sen selvittämistä, mistä sitä on tänne tultu. Jonkinlainen sivustakatsojan rooli pitäisi kuitenkin omaksua myös omia esipolvia tutkiessa - meidän ei tarvitse hävetä heidän virheitään, mistä seuraa se, ettemme myöskään voi tuntea erityistä ylpeyttä heidän mahdollisista ansioistaan. He tuskin odottavat tahi kaipaavat meidän kunnioitustamme. Kyse on lopulta vain jälkeläisten tekemisestä, mikä on luonnollista ja jokaisen eläinlajin vaistonvarainen tarve.

Suvisunnuntaiaamumiettein: kysymys on todellinen ja hyvä.

Lajien kehityksessä on mielenkiintoisia erityispiirteitä ja niiden löytäminen pelkkien syntymä- ja kuolinaikojen lisäksi tuntuu mielekkäältä. Pelkkään luettelointiin on hienoa liittää yleisen historian tietoja. Aina voi oppia jotain, ehkä.

Mielenkiintoisia ovat korttipelien panokset ja noituusjutut. Eikä niissä oikeastaan mitään kovin uutta ole. Samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen.....

terv.
Kaisa
vain vähän luetteloita, enempi tarinoita kaipaava

[Heikki Koskela]

Minusta kysymys on hieman absurdi. Monelle sukututkimus voi olla jonkinlaista itsensä etsimistä ja sen selvittämistä, mistä sitä on tänne tultu. Jonkinlainen sivustakatsojan rooli pitäisi kuitenkin omaksua myös omia esipolvia tutkiessa - meidän ei tarvitse hävetä heidän virheitään, mistä seuraa se, ettemme myöskään voi tuntea erityistä ylpeyttä heidän mahdollisista ansioistaan. He tuskin odottavat tahi kaipaavat meidän kunnioitustamme. Kyse on lopulta vain jälkeläisten tekemisestä, mikä on luonnollista ja jokaisen eläinlajin vaistonvarainen tarve.

Kuinka kysymys voisi olla järjetön, jos kerran paneudumme sukututkimuksessa etsimään esivanhempiamme ja suorittamaan "jonkinlaista itsensä estimistä". Mikä on sen tavoitteellisempaa sukutukimuksen parissa? Jos etsimme itseämme esivanhempiemme kautta, meillä täytyy olla sekä perinnöllinen että kulttuurillinen yhteys ja kiinnostus esivanhempiimme.

Esivanhempiemme tekoihin emme voi vaikuttaa mutta sen sijaan heidän tekonsa saattavat vaikuttaa meidän asenteisiimme elämämme aikana. Tutkiessani omia esivanhempia tunnen kiinnostusta heidän elämäänsä. Samalla tulen miettineeksi olenko yhtään samanlainen kuin he ovat olleet. Jos jollakin on myönteisiä tuntoja esivanhempiinsa, on se erinomainen asia ja vahvistaa itsetuntoa. Minulla kyllä on. Lienee makuasia kutsuuko tunnetta kunnioitukseksi vai ei. Kristillisessä mielessä sana kunnioitus on paikallaan.

Vaikka kuinka mieleni tekisi myös ihmisen kohdalla puhua eläinkunnasta minä pidän tällaista menettelyä sukututkimuksen yhteydessä hieman karkeana. Minun ja apinan välillä on kuitenkin jonkin verran eroa - ainakin itse uskon niin. Minä koetan tehdä sukututkimusta mutta apina ei. Ympäristö saattaa määritellä asian toisin. Kotona minut mainitaan "sikana" tilanteesta riippuen. Olen kuitenkin pääsääntöisesti ihminen.

[Tapani Kovalaine]

Esivanhempien ja heidän lähisukulaistenkin kunnioittamisessa harppasin pitkän askeleen, kun sain kuulla Juice Leskisen parhaimpaan tuotantoon kuuluvan piisin Rakkauden Ammattilaisesta.

Olin siihen asti pitänyt mörkönä Alatornion seurakunnan sitä hävitöntä pappismiestä, joka oli ollut työvuorossa keväällä 1827. Tuo pappi oli kirjannut esi-isäni veljen tyttären Maija Stiina Antintr Tikkalan lapselle Reetrikalle ammatiksi Gamla Horan. Olisihan papin toki täytynyt käsittää, että nettiin ne hänen kirjoituksensa ilman muuta aikanansa päätyvät!

Olisipa ollut tuo pappi sittemmin näkemässä Reetrikan tyttären Sofia Magdaleena Tikkalan tyttären Emelie Augusta Tikkalan perhealbumissa olevat kullannuppujen ihastuttavat valokuvat! Reetrikka teki omana aikanaan kaikkensa nousevien sukupolvien sukututkimusharrastuksen rikastuttami-seksi. Kaiken kunnioituksen ansaitsemalla tavalla - papin kirjoituksista vähät välittäen, vaikka sukuhistoriaahan ne ovat, myönnettäköön. Vaan ei sitä pitäs toisia nimitellä.

http://hiski.genealogia.fi/historia/sl.gif (http://hiski.genealogia.fi/hiski/2h216z?fi+0007+kastetut+19453)2.3.1827 4.3.1827 Björkö (p: 927{}p: 767) - Gamla Horan Fredrica Tikkala LAPSI Wilhelmina

[Sami Lehtonen]

Asetetun kysymyksen:
Kunnioitatko esivanhempiasi?

kannalta oleellista on myös se, mitä kysymyksen kontekstissa kunnioittamisella tarkoitetaan. Käsite on hyvin abstrakti, se ei ole tekemistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Onko kunnioitus kuitenkin jotain sellaista, jonka voi kohteelle osoittaa? Sotamies tietää jo ohjesäännön perusteella, miten kunniaa tehdään - toisaalta taas ansioituneet ihmiset saavat eri tahoilta erilaisia kunnianosoituksia. On selvää, ettei esivanhemmille voi postuumisti tehdä kunniaa eikä myöskään suoda oikein kunnianosoituksiakaan. Redusoituuko kunnioittaminen sitten vain halveksunnan vastakohdaksi? Eli emme halveksi esivanhempiamme, vaan kunnioitamme heitä. Minusta näiden kahden asian väliin sopii vielä hyvin neutraali suhtautuminen, joka ei kuitenkaan ole sama asia kuin välinpitämätön.

Englannin kielessä olisi hyviä sanoja, jotka kaikki enempi vähempi kääntyvät samaan sanaan kunnioitus: honour, respect. Näistä ensimmäinen on nähdäkseni tätä konkreettisempaa kunnioittamista tai kunnianosoitusta, jossa aktiivisella tekemisellä osoitetaan näin olevan ja jälkimmäinen sitten passiivisempaa ajatuksen tai asenteen tasolla tapahtuvaa.

Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen lienee syytä aloittaa siitä, miten ylipäätään suhtaudumme toisiin ihmisiin. Minä ainakin pyrin kunnioittamaan kaikkia ihmisiä (tuskin kuitenkaan onnistun siinä tasapuolisesti), ellei minulla ole tiedossani jotakin erityisen painavaa syytä olla kunnioittamatta tätä. Tästä näkökulmasta ymmärrän Heikki Jokipiin esimerkkien valossa esittämän kysymyksen niin, että kyse olisi esivanhempien varauksettomasta kunnioittamisesta myös silloin, kun jokin heidän tekonsa olisi erityisen painava syy olla kunnioittamatta.

Kaisalle: olen minäkin hyvin kiinnostunut esivanhempieni elämästä, elämästä yleensä vanhoina aikoina, mutta en minä kiinnostustani pidä minään kunnioituksena.

Heikille: ihmiset ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja muokkaavat toistensa ajatuksia ja asenteita siinä sivussa. Olisin kuitenkin hyvin varovainen sen suhteen, että pitäisin sukututkimusta tai historiaa harrastamatonta henkilöä jostakin paitsi jääneenä tai että tämä harrastus tarjoaisi jotakin erityisen arvokasta henkistä pääomaa, mitä ei voisi muuten saada. Kevennyksenä voisin vielä todeta, että apinoiden sukututkimusharrastuneisuuden aste on oma oletuksesi. Pidän aivan mahdollisena, että apinayksilö laumassa voi pitää mielessään tietoa siitä, ketkä laumassa ovat lähisukulaisia ja minkälaiset sukukytkökset näiden välillä on muutaman sukupolven ajalta.

[Kaisa Kihl]

Asetetun kysymyksen:
Kunnioitatko esivanhempiasi?

Englannin kielessä olisi hyviä sanoja, jotka kaikki enempi vähempi kääntyvät samaan sanaan kunnioitus: honour, respect. Näistä ensimmäinen on nähdäkseni tätä konkreettisempaa kunnioittamista tai kunnianosoitusta, jossa aktiivisella tekemisellä osoitetaan näin olevan ja jälkimmäinen sitten passiivisempaa ajatuksen tai asenteen tasolla tapahtuvaa.

Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen lienee syytä aloittaa siitä, miten ylipäätään suhtaudumme toisiin ihmisiin. Minä ainakin pyrin kunnioittamaan kaikkia ihmisiä (tuskin kuitenkaan onnistun siinä tasapuolisesti), ellei minulla ole tiedossani jotakin erityisen painavaa syytä olla kunnioittamatta tätä. Tästä näkökulmasta ymmärrän Heikki Jokipiin esimerkkien valossa esittämän kysymyksen niin, että kyse olisi esivanhempien varauksettomasta kunnioittamisesta myös silloin, kun jokin heidän tekonsa olisi erityisen painava syy olla kunnioittamatta.

Kaisalle: olen minäkin hyvin kiinnostunut esivanhempieni elämästä, elämästä yleensä vanhoina aikoina, mutta en minä kiinnostustani pidä minään kunnioituksena.

Heikille: ihmiset ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja muokkaavat toistensa ajatuksia ja asenteita siinä sivussa. Olisin kuitenkin hyvin varovainen sen suhteen, että pitäisin sukututkimusta tai historiaa harrastamatonta henkilöä jostakin paitsi jääneenä tai että tämä harrastus tarjoaisi jotakin erityisen arvokasta henkistä pääomaa, mitä ei voisi muuten saada. Kevennyksenä voisin vielä todeta, että apinoiden sukututkimusharrastuneisuuden aste on oma oletuksesi. Pidän aivan mahdollisena, että apinayksilö laumassa voi pitää mielessään tietoa siitä, ketkä laumassa ovat lähisukulaisia ja minkälaiset sukukytkökset näiden välillä on muutaman sukupolven ajalta.

Hei! Respect ehkä kuvaa parhaiten ajatuksia menneistä. Itselläni on voimakkaita tunteita edesmenneitä vanhempiani kohtaan. Parempia ihmisiä en ole tuntenut kuin omat läheiseni. Heitä vanhemmat ovat nimiä paperilla, mutta tunnen vähintäänkin sympatiaa riippumatta siitä, mitä ovat puuhanneet.

Jos jollain oli panoksena orja, niin se on sen ajan ja ympäristön oloja kuvaavaa. Myöhemmin on peliin pantu esim. isoja taloja saattaen sillä muu perhe kurjuuteen. Kaikenlaista muutakin hullutusta on tehty ja jatkuvasti tehdään! Noitavainoista tulee väistämättä mieleen tämän päivän pappien suhtautuminen vaikkapa erilaisiin vähemmistöihin. En ryhtyisi näitä henkilöitä sen kummemmin arvottamaan. Onko joku meistä virheetön ja toimii joka tilanteessa niin, että jälkeentulevatkin vielä pitävät oikeina?

Kaikenlaisia tekoja ei tarvitse hyväksyä mutta jokaista henkilöä tulee ymmärtää. Ei ole helppoa. Pitää kuitenkin yrittää.

Muuten olen harvinaisen samaa mieltä Samin kanssa kaikistakin elävistä olennoista. Kiitos positiivisesta kommentistasi.

tervehtien
Kaisa
joka ruokkii yhtä hyvin ihmisolennot kuin koiraolennot

[Juha]

Kaisa puhuu tuossa ymmärtämisestä.

Itse puhuisin ymmärtämisestä kyseisen ajan kontekstissa. Reilut 50 vuotta sitten tupakanpolttoa pidettiin terveellisenä, asbestia liimailtiin surutta sinne ja tänne jne jne...Ei ollut tietoa tarpeeksi, mutta toimitttiin niillä tiedoilla mitä silloin oli.

Sama asia koskee vähän kaikkea historiassa. Tietysti on aina ollut idiootteja - varmaan omissa esivanhemmissanikin - mutta pääsääntöisesti on varmaan tehty parasta mitä sen ajan tiedoilla on ollut mahdollista.

Yksi esi-isäni sai sakot varastelusta, toinen mustalaisten hyysämisestä maillaan. Aikakin oli melkein sama. Jälkimmäinen tuntuu minusta hyvin inhimilliseltä toiminnalta, ensimmäinen taas omituiselta - oliko pakko varastaa, jotta perhe sai ruokaa vai mikä tuli......



Juha

[Heikki Koskela]

Asetetun kysymyksen:
Kunnioitatko esivanhempiasi?


Olisin kuitenkin hyvin varovainen sen suhteen, että pitäisin sukututkimusta tai historiaa harrastamatonta henkilöä jostakin paitsi jääneenä tai että tämä harrastus tarjoaisi jotakin erityisen arvokasta henkistä pääomaa, mitä ei voisi muuten saada. Kevennyksenä voisin vielä todeta, että apinoiden sukututkimusharrastuneisuuden aste on oma oletuksesi. Pidän aivan mahdollisena, että apinayksilö laumassa voi pitää mielessään tietoa siitä, ketkä laumassa ovat lähisukulaisia ja minkälaiset sukukytkökset näiden välillä on muutaman sukupolven ajalta.

Huomenta!

Otan tuon pätkän esille ja haluan sen vastineeksi sanoa:
Aktiivisia sukututkijoita maapallolla on enintään promillen muro-osan luokkaa väestöstä. Sukututkija ei siis ole avainasemassa siirrettäessä harrastuksen tarjoamaa pääomaa ihmiskunnan keskuuteen. Joten olet kyllä oikeassa henkisen pääoman siirtymisestä eteen päin ilman sukutukijan työtäkin. Henkinen pääoma on kulkenut aikojen alusta pääasiassa jalkojen päällä. Asiat ovat muuttuneet sen jälkeen kun tietokone kehiteltiin ihmisen käyttöön.

Sen sijaan suhtautuminen ja arvostus menneitten aikojen tapahtumiin on muuttunut dramattisesti valtavan tiedon tulvan ja kehittyvän liberalismin takia. Nyt voidaan spekuloida asioilla mielin määrin ja väittää asian olevan juuri niin kuin kirjoittaja sen tahtoo olevan. Hän on vain unohtanut ajan kulun aja ajattelutavan muuttumisen. Me helposti näemme asian eri tavalla kuin esivanhempamme. Tässä kohtaa murtuu kunnioitus helposti esivanhempiimme.

Melkein kaikilla eläimillä on tietoisuus lauman merkityksestä yhteisönä - apinoillakin. Olen siis van vähäsen apina :D:.

[Erkki Järvinen]

Vanhan Ruoveden Talonhaltijat Matrikkelin 1552 - 1809 (Matti J. Kankaanpää) Kuru (sivulla 38) on viittaus 2 Moos. 20:12 joka olkoon vastauksena kysymykseen Esivanhempien kunnioittamisesta ja Ruovesi (sivulla 118) on tähän asiaan lisää.

Ainakin minulle nämä riittävät.

[Heikki Koskela]

Vanhan Ruoveden Talonhaltijat Matrikkelin 1552 - 1809 (Matti J. Kankaanpää) Kuru (sivulla 38) on viittaus 2 Moos. 20:12 joka olkoon vastauksena kysymykseen Esivanhempien kunnioittamisesta ja Ruovesi (sivulla 118) on tähän asiaan lisää.

Ainakin minulle nämä riittävät.

Vanhempain ja esivanhempain kunnioitus perustuu juuri niihin arvoihin, jotka on lueteltu 2 Moos. 20:12-kohdassa (muita lähteitä ei nyt satu olemaan käsillä). Ne kyllä riittävät minullekin mutta lisäarvoa tuo myös kaikki se tieto, jonka olen voinut joko omaksua kuulevien korvien kautta tai kirjallisina tietoina esivanhemmistani.

[Erkki]

Asetetun kysymyksen:
Kunnioitatko esivanhempiasi?

******
Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen lienee syytä aloittaa siitä, miten ylipäätään suhtaudumme toisiin ihmisiin. Minä ainakin pyrin kunnioittamaan kaikkia ihmisiä (tuskin kuitenkaan onnistun siinä tasapuolisesti), ellei minulla ole tiedossani jotakin erityisen painavaa syytä olla kunnioittamatta tätä. Tästä näkökulmasta ymmärrän Heikki Jokipiin esimerkkien valossa esittämän kysymyksen niin, että kyse olisi esivanhempien varauksettomasta kunnioittamisesta myös silloin, kun jokin heidän tekonsa olisi erityisen painava syy olla kunnioittamatta.

***********



Mutta mikä oikeus tai velvollisuus minulla on arvioida esivanhempieni tekemisiä tai tekemättä jättämisiä? Minun olemassaoloni perustuu siihen, että he tekivät kaiken siten, kuin tekivät siihen saakka, että olivat suorittaneet sen jälkeläistuotannon, joiden syntymä vuorollaan johti minun syntymääni.

Minunkin esivanhemmistani löytyy surullisia ja iloisia kertomuksia, enkä ole mitenkään poikkeus. Kaksi kuolemantuomion saanutta esi-isää todistavat teoillaan ja saamillaan rangaistuksilla oman aikansa tapoja ja lainkäyttöä. (Kumpaakaan ei teloitettu.)

Yli 90-vuotiaana isonvihan aikaan tapettu esi-äitini todistaa tuon ajan sodankäynnin julmuudesta, johon ei ole juuri uutta keksitty.

Historiaa ei voi muuttaa, kunakin aikakautena tulkinnat voivat muuttua. Esivanhempieni elämää en myöskään voi muuksi muuttaa, omasta elämästäni olen heille kiitollinen.

[Matti Lund]

Vanhempain ja esivanhempain kunnioitus perustuu juuri niihin arvoihin, jotka on lueteltu 2 Moos. 20:12-kohdassa (muita lähteitä ei nyt satu olemaan käsillä). Ne kyllä riittävät minullekin mutta lisäarvoa tuo myös kaikki se tieto, jonka olen voinut joko omaksua kuulevien korvien kautta tai kirjallisina tietoina esivanhemmistani.


Mikäli on antropologeja Margaret Meadista lähtien ja silminnäkijöitä uskominen, niin monilla tropiikin viidakoiden vähän aikaa sitten muusta maailmasta täysin eristyksissä olleilla alkuperäiskansoilla on oman heimon esivanhempien kunnioitus ollut kovassa kurssissa eikä se ole kovinkaan vielä rapautunut (vaan jonkinsortin vainajien palvontamenoja yms. niissä edelleen harjoitetaan), vaikka useimmat näistä heimoista ovat jonkinlaisessa yhteydessä muun ulkomaailman kanssa ja tällaiset yhteydet "kristilliseen maailmaan" ovat jo ehtineet turmella joiltakin osin heidän vanhaa moraaliaan.

Siis mitään Mooseksen -kirjan kaltaista "papyrusta" tai "painettua tekstiä" ei lainkaan tarvita viemään eteenpäin esivanhempain kunnioituksen arvoja - eikö niin.

Myös elävien vanhusten kunnioittaminen on korkeammassa kurssissa primitiiviheimojen parissa kuin länsimaisissa ja itämaisissa kitsasteluyhteiskunnissa.



terv Matti Lund

[Heikki Koskela]

Mikäli on antropologeja Margaret Meadista lähtien ja silminnäkijöitä uskominen, niin monilla tropiikin viidakoiden vähän aikaa sitten muusta maailmasta täysin eristyksissä olleilla alkuperäiskansoilla on oman heimon esivanhempien kunnioitus ollut kovassa kurssissa eikä se ole kovinkaan vielä rapautunut (vaan jonkinsortin vainajien palvontamenoja yms. niissä edelleen harjoitetaan), vaikka useimmat näistä heimoista ovat jonkinlaisessa yhteydessä muun ulkomaailman kanssa ja tällaiset yhteydet "kristilliseen maailmaan" ovat jo ehtineet turmella joiltakin osin heidän vanhaa moraaliaan.

Siis mitään Mooseksen -kirjan kaltaista "papyrusta" tai "painettua tekstiä" ei lainkaan tarvita viemään eteenpäin esivanhempain kunnioituksen arvoja - eikö niin.

Myös elävien vanhusten kunnioittaminen on korkeammassa kurssissa primitiiviheimojen parissa kuin länsimaisissa ja itämaisissa kitsasteluyhteiskunnissa.



terv Matti Lund

Ei käy kiistäminen sillä näinhän se tietenkin on. Yritin rajoittaa kysymyksen koskemaan viidakon ulkopuolisia asioita ja kulttuureja. Minulla on hyvin vähäinen tieto alkuasukkaiden kulttuureista. Vielä vähemmän tunnen heidän uskonnollisia riittejään. Voin kutenkin vähäisen tiedon pohjalta arvella, että heidän uskonnolliset menonsa ovat merkittävästi poikkeavia kristinuskoa tunnustavien maiden menoista.

En ole ihan varma onko "kristillinen maailma" ollut turmelemassa heidän elämänlaatuaan kovinkaan voimakkaasti (Albert Schweitzer: Elämän kunnoitus) jos olemme itsekkäitä ja katsomme oman kehityksen kannalta. Näinhän tietenkin kuuluu sanoa kuten Matti kirjoittaa. Enkä nyt puhu ahneen talouselämän vaikutuksesta taloudellisesti alistettuihin kansoihin. Sen vaikutus järkyttää aina ajattelevan ihmisen mieltä.

Kirjoitin ehkä jo hieman asian vierestä, koska tekstini koskee jo kokonaisien kansojen, heimojen ja rotujen kunnioittamista. Asiaa olen joutunut pohtimaan sen vuoksi, että olen saanut ajoittain hyvinkin tuoretta tietoa käytettäväkseni (ei yleisen median kautta).

[mika68]

Meillä kaikilla on omat tarkoitusperämme sukututkimusharrastuksessa.
Itselläni se on ollut tärkeää identiteetin kannalta. Nyt tiedän missä esivanhempani asuivat ja mitä he tekivät.
Pidän aina mielessä, mitä siihen aikaan tapahtui yleisesti Suomessa ja maailmalla. Tietysti myös elinolosuhteet pidän mielessä. Jännää ajatella, miten alkeellinen ja kehittymätön siirtomaa Amerikkakin oli vielä 1700-luvun puolivälissa, jolloin esivanhempani on merkitty jo kirkonkirjoihin Suomessa. Lienevätköhän edes tienneet koko Amerikasta mitään?
Sukututkimusharrastukseni syvetessä ja sukupuun laajetessa on alkanut myös kiinnostaa keitä kaikkia ei-suoria esivanhempiani ja heidän jälkeläisiään sukuun kuuluu ja ketkä nykyään elävät ihmiset ovat lähimpiä sukulaisiani.
Kaiken kaikkiaan hauska harrastus, joka vie mennessään.

Mika J

[Matti Lund]

Meillä kaikilla on omat tarkoitusperämme sukututkimusharrastuksessa.
Itselläni se on ollut tärkeää identiteetin kannalta. Nyt tiedän missä esivanhempani asuivat ja mitä he tekivät.
Pidän aina mielessä, mitä siihen aikaan tapahtui yleisesti Suomessa ja maailmalla. Tietysti myös elinolosuhteet pidän mielessä. Jännää ajatella, miten alkeellinen ja kehittymätön siirtomaa Amerikkakin oli vielä 1700-luvun puolivälissa, jolloin esivanhempani on merkitty jo kirkonkirjoihin Suomessa. Lienevätköhän edes tienneet koko Amerikasta mitään?
Sukututkimusharrastukseni syvetessä ja sukupuun laajetessa on alkanut myös kiinnostaa keitä kaikkia ei-suoria esivanhempiani ja heidän jälkeläisiään sukuun kuuluu ja ketkä nykyään elävät ihmiset ovat lähimpiä sukulaisiani.
Kaiken kaikkiaan hauska harrastus, joka vie mennessään.

Mika J


Kyllä Skandinaviasta oli merkittävää siirtolaisuutta Amerikkaan jo 1600 -luvun lopulla.


Jos nyt olet Lapin sukuja tutkiva "Mika", niin oletukseni on se, että ehkä ne esivanhempasi, jotka asuivat jossain Ranuan ja Kemijärven välissä, eivät olleet kuulleet Amerikasta tai ottaneet kuuleviin korviinsa, mutta toisaalta ne esivanhempasi, jotka asuivat Kemin ja Tornion lähistöllä, tai Utsjoella tai Vienassa, olisivat hyvinkin voineet kuulla merenkävijöiltä tarinoita Ameriikasta ja sinne muuttaneista ruottalaisista 1700 -luvulla.

terv Matti Lund

[Heikki Koskela]

Kirjoitin ehkä jo hieman asian vierestä, koska tekstini koskee jo kokonaisien kansojen, heimojen ja rotujen kunnioittamista. Asiaa olen joutunut pohtimaan sen vuoksi, että olen saanut ajoittain hyvinkin tuoretta tietoa käytettäväkseni (ei yleisen median kautta).

Joudun palaamaan omaan tekstiini ylläolevien lauseiden takia. Viimeinen lause jäi vajaaksi. Sen tulisi kuulua: Asiaa olen joutunut pohtimaan sen vuoksi, että olen saanut ajoittain hyvinkin tuoretta tietoa Afganistanista käytettäväkseni (ei yleisen median kautta).