Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Onko sukututkimus tutkimusta?
Hannu Numminen
31.07.10, 10:27
Suku Forumissa näyttää olevan aina silloin tällöin keskustelua siitä, tulisiko tavallisten, akateemista koulutusta saamattomien, henkilöiden harjoittamaa sukututkimusta lainkaan kutsua sukututkimukseksi. Joskus onkin sitten, kai lähinnä huumorimielessä, sitä kutsuttu sukuhutkimukseksi. Kuulun tähän epäakateemiseen ryhmään, eikä minua lainkaan loukkaa tekemisieni kutsuminen hutkimiseksi, eli en ole tässä purkamassa loukattua mieltäni ja kunniaani.
Pitäisikö sitten kehittää uudet nimikkeet erottamaan kunnollisten tutkimusperiaatteiden mukaan tehdyt tutkimukset ja maanläheisemmät... ööh, tonkimiset? Millaisia nämä nimikkeet olisivat? Voisiko akateemisten oppien mukaan tehtyä tutkimusta kutsua sukutieteeksi ja epäakateemisten ihmisten tekemää vaikkapa sukuselvittelyksi?
Omia tutkimisiani ja tonkimisiani tehdessäni pyrin etsimään ja kirjaamaan ylös oikeellista ja varmaksi todistamaani tai yleisesti todistettua tietoa. Todisteena käytän kirjallista tietoa, mieluiten ko. ajankohdalta, kuten esimerkiksi kirkonkirjoja. Mitään absoluuttista totuutta en hae, jo siitäkään syystä, että koen sellaisen olevan itsessään epätotuutta: minusta totuus on (lähes) aina kunkin henkilön kohdallaan määriteltävissä ja siten subjektiivinen ilmiö, eräänlainen "tuntemus". Aikalaislähteissäkin voi lisäksi olla virheitä.
Esimerkki tästä oikeellisuuden etsimisestä: eräässä sukuhaarassani elää uskomus, "tieto", siitä, että Akseli Gallen-Kallela olisi sukua meille. En ole toistaiseksi löytänyt suoraa linkkiä sukujemme välille, siis niin, että perussukujen jäsenet olisivat menneet keskenään naimisiin. Parin muun suvun kautta yhteys kyllä löytyy, toisin sanoen ns. pirunmoisten aasinsiltojen kautta. Toistaiseksi en ole kuitenkaan kirjannut Akselia käyttämääni sukuohjelmaan.
Muuten, miksikähän Suku Forum kirjoitetaan kahtena sanana? Kielikorvaani se särähtää pahasti, aivan kuten minulle tuntemattomaksi jäänyt henkilö nimeltä Sampo Pankki (olikohan edesmennyt Merita Pankki kovinkin läheistä sukua Sampolle?). No, tämä on vain sivuheitto eikä kuulu otsikon mukaiseen asiaan.
Näin julistan kuitenkin nimikekeskustelun avatuksi ja toivon hartaasti, ettei tässä ketjussa mennä henkilökohtaisuuksiin vaan pysytellään asiassa, niissä nimikkeissä. Tiedettä ja selvittelyä vai kuvaavampia termejä? Vai annetaanko kaiken mennä sukututkimuksena?
Anitta I-E
31.07.10, 10:54
Tutkimustahan on monenlaista muillakin aloilla. Joskus puhutaan tieteellisestä tutkimuksesta ilmeisesti erotuksesti "tavallisesta" tutkimisesta. Mm hometutkimus, kuntotutkimus, lääkärintutkimus jne eivät varmaankaan ole tieteellistä tutkimusta, ainakaan yleensä. Myöskään yritysten tutkimusyksiköissä ei aina tehdä tieteellistä tutkimusta.
Nimike sukututkija kyllä tarvitsisi parikseen jonkin paremman sopivan nimityksen harrastelijatutkijoille.
Toisaalta harrastelijasukututkimus lienee jo paljon yleisempää kuin tieteellinen sukututkimus, joten jospa "tieteelliset" ottaisivat käyttöönsä nimityksen tieteellinen sukututkimus. Ammatikseen sukuja tutkivat voisivat sitten olla ammattisukututkijoita.
Pahoin kyllä pelkään, että tutkimus-sana vielä pitkään tarkoittaa monilla aloilla kaikenlaista muuta tutkimista kuin tieteellistä tutkimusta.
Minusta ei ole mitenkään mielekästä tehdä jakoa "akateemisten" ja "ei-akateemisten" kansalaisten tutkimustyöhön, sillä riippumatta koulutustasosta tutkijalta pitää voida edellyttää sitoutumista sukututkimuksen perusmetodiin, joka on sama niin historiantutkijoilla kuin harrastelijoillakin. Metodin tarkoituksena on minimoida virheellisyydet tai tulkitsijasta johtuvat väärät johtopäätökset.
Sukututkimushan ei ole biologiaa, ja kirkonkirjojen tarjoamat tiedot eivät välttämättä ole absoluuttisen oikeita. Mutta se ei muuta sitä, että tutkijan tehtävänä on etsiä totuutta ja päästä asiasta selvyyteen niiden lähteiden avulla, jotka hänellä on käytettävissään.
Minusta kenenkään ei kannata harjoittaa "sukuhutkimusta" vedoten vaikkapa omaan ikäänsä tai koulutustasoonsa. Jos nämä ovat aivan ylivoimaisia seikkoja, kannattaa todellakin ilmoittautua kurssille (mitä enemmän lähteitä on netissä, sitä enemmän kurssit jätetään käymättä ja lähdetään soitellen sotaan), tutustua huolella johonkin alkeisoppaaseen - niitä on vähän joka kirjastossa, hyviäkin - tai hankkia jokin toinen harrastus.
On totta, etteivät kaikki asiat ole aivan helppoja. Ensimmäinen hidaste taitaa olla käsialojen vaikeutuminen 1800-luvun alkupuolella. Mutta jokaisessa harrasteessa on omat vaikeutensa, jotka voi ylittää ainoastaan uutteruudella. Minä osaan kyllä pääsääntöisesti lukea vanhoja käsialoja, mutta pesäpalloa en osaa pelata. Voisin kai oppia, jos harjoittelisin, mutta en ainakaan lähde tosissani peliin ennen kuin edes alan osua palloon. Sukututkimus tuntuu joskus heijastelevan nykyistä kaikki-tässä-nyt-heti-yhtä aikaa-vaivatta-asennetta.
Sukututkimusta voi tehdä monella tasolla, ja jokainen tutkija voi valita itselleen sopivan, ja tehdä juuri siinä lajissa ensiluokkaista tutkimusta. Jos voudintilit tuntuvat vaikeilta, kannattaa keskittyä johonkin muuhun, eikä ole merkittävää eroa, tekeekö tutkija 1600-luvun tuomiokirjatutkimusta vai käykö hän läpi 1800-luvun perukirjoja, kunhan molemmat työt tehdään huolella, perehtyneenä kummankin ajan ja lähderyhmän ominaispiirteisiin ja tulkintaan. Kyllä lähiaikojenkin tutkijan täytyy tietää kaikenlaista sellaista, joka on ominaista ainoastaan ja vain tarkastellulle ajanjaksolle.
työpäivän ratoksi tuumiskeli ja tutkimusintoa toivottelee
Jens
Tämä asia nousee ajoittain esille ja keskustelu siitä on vellonut puoleen jos toiseenkin. Oma käsitykseni on aina ollut se, että jos sukutukimusta tehdään tiettyjen kriteerien mukaan, se on aina yhtä pätevää, huolimatta tekijän koulutuksesta tai sen puutteesta.
On totta, että tietyt koulutukset tarjoavat hyvän pohjan tehdä sukututkimusta, mutta ne eivät ole suinkaan mitenkään välttämättömiä. Mitä taas tulee sukututkimuksen tieteellisyyteen, niin se on mielestäni aivan samalla tasolla kuin esimerkiksi historiantutkimus; molemmat pohjutuvat lähteiden pohjalta tehtyihin tulkintoihin. Perinteisesti sukututkimus on esitetty olevan historian aputiede kuten esim heraldiikka.
Make
Suurin ongelma tässä kysymyksessä lienee se, että silti tehdään niin paljon tutkimusta, joka ei täytä mitään laatuvaatimuksia. Vaikka sanoisimme sukututkimuksesta miten kauniita sanoja tahansa, mitalilla on kääntöpuoli.
Sukututkimus on nykyään "koko kansan harrastus" niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikkia tutkijoita ei, jostai minulle käsittämättömästä syystä, kiinnosta tietojen täsmällinen oikeellisuus. Kyllä minua kovasti harmittaisi huomata, että esivanhemmista 1/8 on aivan päin honkia vain siksi, etten jaksanut alun perin seurata koetin vaiheita vuosi vuodelta. Kun jostain asiasta huomauttaa ja linkit lähteisiinkin antaa, on tullut saatua seuraavanlaisia vastauksia:
* kyllä nämä asiat meillä paremmin on aina tiedetty
* tämä tieto on kokeneen sukututkijan minulle antamasta papereista, sen täytyy olla oikein: pysy siis vain lestissäsi
* tämä tieto on 1800-luvulla painetusta kirjasta, joka kyllä tietää asian paremmin, kun on lähempänä tutkittavaa aikaa
* no mutta kun minä olen nyt näin vanha, niin en minä voi mitään oppia, enkä taida enää nähdä kunnolla enkä osaa ruotsia sanaakaan
Mikään näistä perusteista eivät mielestäni ole erityisen päteviä. Mielestäni voi sanoa oikeellisesti, että on selvästi olemassa sukututkimusta ja sukuhutkimusta, ja nämä elävät nyt rinta rinnan ja tulevat aina elämään, ja on jokaisen tutkijan asia valita, kumpaa lajia aikoo itse harrastaa. Se on enemmän valintakysymys kuin voisi luulla.
kevyesti snobbaillen,
Jens
Seppo Niinioja
31.07.10, 11:39
Tämä asia nousee ajoittain esille ja keskustelu siitä on vellonut puoleen jos toiseenkin. Oma käsitykseni on aina ollut se, että jos sukutukimusta tehdään tiettyjen kriteerien mukaan, se on aina yhtä pätevää, huolimatta tekijän koulutuksesta tai sen puutteesta.
On totta, että tietyt koulutukset tarjoavat hyvän pohjan tehdä sukututkimusta, mutta ne eivät ole suinkaan mitenkään välttämättömiä. Mitä taas tulee sukututkimuksen tieteellisyyteen, niin se on mielestäni aivan samalla tasolla kuin esimerkiksi historiantutkimus; molemmat pohjutuvat lähteiden pohjalta tehtyihin tulkintoihin. Perinteisesti sukututkimus on esitetty olevan historian aputiede kuten esim heraldiikka.
Make
Oma kirjoitelmani katosi salaperäisellä tavalla, mutta aatokseni ovat tässä jo tulleetkin esille. Tieteelliseen tutkimukseen osallistuu eri aloilla paljonkin amatöörejä, esim. tähtitieteellisen havaintojen tekijöinä, lintu- ja riistakannan laskijoina jne.
Sukutkijan näkökulmastahan historia puolestaan on aputiede. Heraldiikkaa tarvitsevat molemmat. Nykyään esim. DNA-tutkimus on tullut sukututkimuksen apuneuvoksi, ehkä pienin varauksin automaattinen tietojenkäsittelykin.
Minunkin kielikorvaani 'Suku Forum' särähtää pahasti. Olen tästä aikanaan useiden muiden tavoin reklamoinut, mutta en tee sitä nyt, jotta en joutuisi mahdollisen bannauksen kohteeksi.
Seppo Niinioja
Tunnustan, että pyrin omissa selvityksissäni täsmällisyyteen ja mahdollisimman oikeisiin tietoihin mutta; koko tämä homma on itselleni harraste, hyvin mieluinen sellainen. Suhtaudun siihen samalla tavalla kuin muihin harrastuksiini, pyöräilyyn, musiikkiin ja kirjoittamiseen; niitä voi tehdä melkein missä vain, milloin vain ja millä välineillä tahansa. Lopputulos voi olla melkein mitä vaan, mutta itselle on tullut hyvä olo ja mieli.
Tämän takia en useinkaan pohdi teenkö oikein vai vääriin, koska se itse tekeminen on pointti - ei lopputulema. Onneksi forumimme kautta voi kysyä neuvoa, kun matkalla tulee itselle liian vaikeita asioita.
Juha
Seppo Niinioja
31.07.10, 13:17
Tunnustan, että pyrin omissa selvityksissäni täsmällisyyteen ja mahdollisimman oikeisiin tietoihin mutta; koko tämä homma on itselleni harraste, hyvin mieluinen sellainen. Suhtaudun siihen samalla tavalla kuin muihin harrastuksiini, pyöräilyyn, musiikkiin ja kirjoittamiseen; niitä voi tehdä melkein missä vain, milloin vain ja millä välineillä tahansa. Lopputulos voi olla melkein mitä vaan, mutta itselle on tullut hyvä olo ja mieli.
Tämän takia en useinkaan pohdi teenkö oikein vai vääriin, koska se itse tekeminen on pointti - ei lopputulema. Onneksi forumimme kautta voi kysyä neuvoa, kun matkalla tulee itselle liian vaikeita asioita.
Juha
Entinen presidentti, kunnioitettava Mauno Koivisto on muistaakseni bersteinilaisen sosiaalidemokratian kannattaja: Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike. Juhan puheenvuoroon haluan tehdä vain yhden huomautuksen: Jos julkaisee tutkimustuloksiaan, pyrkimys täsmällisyyteen ja mahdollisimman oikeisiin tietoihin ei ihan riitä, vaan tietojen pitäisi todella olla oikeita, tai ellei täyttä varmuutta ole, se tulee tuoda selvästi esille. Uusi tutkimus, joskus tämä foorumikin tuo yleensä lisää varmuutta aikaisemin epävarmoiksi jääneisiin tietoihin.
Seppo Niinioja
Muutama esimerkki omista kokemuksistani:
Muutama amerikan serkku laittoi äitini isän haudalle muistomerkin ja haki kirkkoherranvirastosta henkilötiedot hänestä ja toiselle paikkakunnalle haudatusta ensimmäisestä vaimosta.
Isoisäni syntymäaika osoittautui vääräksi ja pystyin paikallistamaan sen uuteen rippikirjaan tapahtuneessa siirrossa syntyneeksi. Papin käsialasta päättelin hänen sairastaneen Parkinsonin tautia tjms. Samoin totesin hänelle merkityn kuolinsyyn olevan pahasti ristiriidassa suvun keskuudessa vallinneiden tapahtumatietojen kanssa. 100 vuoden takaisia potilasasiakirjoja ei oululaisista sairaaloista todistusaineistoksi löytynyt.
Isoisäni ensimmäisen vaimon henkilöllisyys oli vaihtunut jo pariskuntaa vihittäessä toiseen täsmälleen saman nimiseen vuotta nuorempaan naiseen. Tämä lainattu henkilöllisyys tuli myös hänen hautakiveensä, johon tieto oli haettu papilta.
1918 kesällä kuolleiden setäni ja tätini kuolinsyyt oli kirjattu toiselle tuberkeliksi ja toiselle keuhkotaudiksi. Isäni mukaan kuolinsyy oli molemmilla Espanjan tauti, joka juuri tuona kesänä tappoi eurooppalaista nuorisoa. Espanjan tautiin ei oltu tuona kesänä kirjattu ketään siinä seurakunnassa kuolleeksi.
Eli mikä arvo on suvun sisäisellä perimätiedolla? Kuinka tosissaan on suhtauduttava esim. maanviljelyksestä toimeentulonsa saaneen teologiaa opiskelleen väestörekisterin pitäjän ammatilliseen osaamiseen lääketieteen alueella?
Tähän mennessä olen kuullut viitisen erilaista sukutarinaa - siis lähipiirissäni.
Näistäkään yksikään ei olet ollut tosi kirkollisten dokumenttien valossa, mutta kaikkien kohdalla oli jotain yhtymäkohtia todellisuuteen.
Näin ollen en osaa oikein antaa arvoa sukutarinoille. Mikä tietysti vain innostaa selvittämään niiden taustoja
Juha
Tapani Kovalaine
31.07.10, 14:33
Kun olen yli 30 vuotta ollut työpaikassani käsittelemässä virkatodistuksia ja sukuselvityksiä ja perukirjoja ja olen ollut mukana tekemässä merkintöjä väestökirjoihin, on syntynyt seuraavan mallinen eläkeläisen näkemys sukututkimuksesta.
On olemassa
- hallinnollista ja oikeudellista sukututkimusta, kun pitää lainhuutojen, kiinnitysten, perintöjen jakamisten ja perukirjojen vuoksi tuottaa oikeaa tietoa oikeudelliseen käyttöön virkavastuulla
- poliittista sukututkimusta, kun on keskiajalla ja hiukan sen jälkeen ollut tarve tuottaa Kaarle Suureen ja Kustaa Vaasaan osuvia sukulinjoja omien etujen ajamiseksi
- tieteellistä sukututkimusta, jota löytää Genoksesta
- sukututkimusharrastusta, jota tekevät kaikki sellaiset henkilöt, joita sukusiteet kiinnostavat omasta taitotasostaan riippumatta (tekotapa: yleensä normaalilla huolellisuudella ja tarkkuudella)
- ammatillista sukututkimusta, jossa hankittu kokemus ja taito hyödynnetään kaupallisesti markkinoiden ehdoilla
- totuuksista piittaamatonta sukututkimusta omien itsekohtaisten päämäärien saavuttamiseksi tai kultaisten oksien sukupuuhun kiinnittämiseksi, jos kohta ei tarvii olla kaksinenkaan tuuli, kun oksat tippuvat ikävästi tutkijan omaan niskaan...
Tähän mennessä olen kuullut viitisen erilaista sukutarinaa - siis lähipiirissäni.
Näistäkään yksikään ei olet ollut tosi kirkollisten dokumenttien valossa, mutta kaikkien kohdalla oli jotain yhtymäkohtia todellisuuteen.
Näin ollen en osaa oikein antaa arvoa sukutarinoille. Mikä tietysti vain innostaa selvittämään niiden taustoja
Juha
Minä hain kirkkonherranvirastosta tietoa yhteen tällaiseen sukutarinaan, jossa jälkeläiset ovat keskenään juupas-eipäs-linjoilla, ja hykertelen jo nyt mielessäni, kun läväytän kolmen viikon päästä valkokankaalla pisteen sille. ;)
No, koko totuuttahan ei kirkonkirja välttämättä kerro, mutta ehkä väittelyt vähenevät. :p:
Pyrin kuitenkin liittämään ensikäden lähteet aina löytöihini.
Suurin ongelma tässä kysymyksessä lienee se, että silti tehdään niin paljon tutkimusta, joka ei täytä mitään laatuvaatimuksia.
Ovatko laatukriteerit tulleet huomaamattani määritellyiksi ja kommunikoiduiksi? Mielelläni niihin tutustuisin.
eeva häkkinen
31.07.10, 22:55
En ole Movitz, mutta kyllähän tieteellisen tutkimuksen laatukriteereistä on paljonkin kirjoitettu, tätä olettaisin hänen tarkoittaneen. Sukututkimukselle ei sen sijaan tietääkseni ole laatuvaatimuksia - ja ehkä hyvä niin, jälkipolvet tulevat tuotostemme laadun arvioimaan. Sukututkimus voitaneen laskea tutkimukseksi, jos se täyttää yleiset tutkimuskriteerit, ennenkaikkea sen, että tulokset ovat perusteltuja ja yleisesti todennettavissa. Perusteltua spekulaatiotakin täytynee sukututkimuksessa sallia, kunhan on kerrottu että se on spekulaatiota. Näinhän on asia myös akateemisessa historiantutkimuksessa. Tutkijan pätevyysvaatimuksia ei ole määritelty, vaan pätevyys tälläkin alalla riippuu tutkijan hankkimista tiedoista ja taidoista sekä hänen tutkimusasenteestaan. Kuten täällä on mainittu, ovat myös akateemista tutkintoa vailla olevat ihmiset monilla aloilla tuottaneet uutta tieteellistä tietoa.
Sami Lehtonen
31.07.10, 23:46
Minusta ei ole mitenkään mielekästä tehdä jakoa "akateemisten" ja "ei-akateemisten" kansalaisten tutkimustyöhön, sillä riippumatta koulutustasosta tutkijalta pitää voida edellyttää sitoutumista sukututkimuksen perusmetodiin, joka on sama niin historiantutkijoilla kuin harrastelijoillakin. Metodin tarkoituksena on minimoida virheellisyydet tai tulkitsijasta johtuvat väärät johtopäätökset.
Sukututkimushan ei ole biologiaa, ja kirkonkirjojen tarjoamat tiedot eivät välttämättä ole absoluuttisen oikeita. Mutta se ei muuta sitä, että tutkijan tehtävänä on etsiä totuutta ja päästä asiasta selvyyteen niiden lähteiden avulla, jotka hänellä on käytettävissään.
Minusta kenenkään ei kannata harjoittaa "sukuhutkimusta" vedoten vaikkapa omaan ikäänsä tai koulutustasoonsa. Jos nämä ovat aivan ylivoimaisia seikkoja, kannattaa todellakin ilmoittautua kurssille (mitä enemmän lähteitä on netissä, sitä enemmän kurssit jätetään käymättä ja lähdetään soitellen sotaan), tutustua huolella johonkin alkeisoppaaseen - niitä on vähän joka kirjastossa, hyviäkin - tai hankkia jokin toinen harrastus.
On totta, etteivät kaikki asiat ole aivan helppoja. Ensimmäinen hidaste taitaa olla käsialojen vaikeutuminen 1800-luvun alkupuolella. Mutta jokaisessa harrasteessa on omat vaikeutensa, jotka voi ylittää ainoastaan uutteruudella. Minä osaan kyllä pääsääntöisesti lukea vanhoja käsialoja, mutta pesäpalloa en osaa pelata. Voisin kai oppia, jos harjoittelisin, mutta en ainakaan lähde tosissani peliin ennen kuin edes alan osua palloon. Sukututkimus tuntuu joskus heijastelevan nykyistä kaikki-tässä-nyt-heti-yhtä aikaa-vaivatta-asennetta.
Sukututkimusta voi tehdä monella tasolla, ja jokainen tutkija voi valita itselleen sopivan, ja tehdä juuri siinä lajissa ensiluokkaista tutkimusta. Jos voudintilit tuntuvat vaikeilta, kannattaa keskittyä johonkin muuhun, eikä ole merkittävää eroa, tekeekö tutkija 1600-luvun tuomiokirjatutkimusta vai käykö hän läpi 1800-luvun perukirjoja, kunhan molemmat työt tehdään huolella, perehtyneenä kummankin ajan ja lähderyhmän ominaispiirteisiin ja tulkintaan. Kyllä lähiaikojenkin tutkijan täytyy tietää kaikenlaista sellaista, joka on ominaista ainoastaan ja vain tarkastellulle ajanjaksolle.
työpäivän ratoksi tuumiskeli ja tutkimusintoa toivottelee
Jens
Jensin kanssa ei voi olla kuin samaa mieltä. Anittalle toteaisin, että lääkärintutkimukset ovat mitä enimmässä määrin tieteelliset kriteerit täyttäviä. Suosittelen välttämään lääkäreitä, joiden tutkimukset eivät täytä niille asetettuja kriteereitä.
En ole Movitz, mutta kyllähän tieteellisen tutkimuksen laatukriteereistä on paljonkin kirjoitettu, tätä olettaisin hänen tarkoittaneen. Sukututkimukselle ei sen sijaan tietääkseni ole laatuvaatimuksia ... Tutkijan pätevyysvaatimuksia ei ole määritelty, vaan pätevyys tälläkin alalla riippuu tutkijan hankkimista tiedoista ja taidoista sekä hänen tutkimusasenteestaan.
Niin. Omatoimiset ja ajattelevat ihmiset saavat harrastuksen myötä kokoon ymmärryksen hyvästä laadusta. Niin kauan kuin tätä ei a)yhtenäistetä ja b) kirjoiteta auki muulle kansalle on ihan turha itkeä heikkotasoista tutkimusta. Jostain syystä tällaisen kriteeristön kirjaaminen kuitenkin koetaan liian ohjaavaksi, nipottavaksi poliisimeiningiksi. Ehkä jotkut harrastavat jalkapalloakin noudattamatta sääntöjä, useimmat luultavasti kokevat mielekkäämmäksi pitää kiinni edes joistain yhdessä sovituista rajoitteista.
Niin. Omatoimiset ja ajattelevat ihmiset saavat harrastuksen myötä kokoon ymmärryksen hyvästä laadusta. Niin kauan kuin tätä ei a)yhtenäistetä ja b) kirjoiteta auki muulle kansalle on ihan turha itkeä heikkotasoista tutkimusta. Jostain syystä tällaisen kriteeristön kirjaaminen kuitenkin koetaan liian ohjaavaksi, nipottavaksi poliisimeiningiksi. Ehkä jotkut harrastavat jalkapalloakin noudattamatta sääntöjä, useimmat luultavasti kokevat mielekkäämmäksi pitää kiinni edes joistain yhdessä sovituista rajoitteista.
Mielestäni laatustandardit on selvästi kirjattu keskeisimpiin ja kansantajuisimpiin sukututkimusoppaisiin. Kysymys on lähinnä siitä, miten saadaan suuri ja laaja harrastajakunta perehtymään edes hieman sukututkimuksen metodologiaan ja yleisiin käytänteisiin, s.o. oppaisiin tai kursseihin, ennen kuin käydään itse työn kimppuun, sillä siitä seuraa harvoin mitään kovin hyvää pitemmän päälle.
Mielestäni laatustandardit on selvästi kirjattu keskeisimpiin ja kansantajuisimpiin sukututkimusoppaisiin. Kysymys on lähinnä siitä, miten saadaan suuri ja laaja harrastajakunta perehtymään edes hieman sukututkimuksen metodologiaan ja yleisiin käytänteisiin, s.o. oppaisiin tai kursseihin, ennen kuin käydään itse työn kimppuun, sillä siitä seuraa harvoin mitään kovin hyvää pitemmän päälle.
Olen itse viimeisen kolmen vuoden aikana lukenut/selannut läpi kaikki PKS-kirjastoissa olevat oppaat. Niissä selostetaan tietenkin oikea metodi mutta en muista yhtäkään, jossa olisi otettu kantaa päättelyyn tai tutkimuksen dokumentointiin. Lähdekritiikki sentään, toivottavasti, mukana?
Seppo Niinioja
01.08.10, 10:04
Tutkimustahan on monenlaista muillakin aloilla. Joskus puhutaan tieteellisestä tutkimuksesta ilmeisesti erotuksesti "tavallisesta" tutkimisesta. Mm hometutkimus, kuntotutkimus, lääkärintutkimus jne eivät varmaankaan ole tieteellistä tutkimusta, ainakaan yleensä. Myöskään yritysten tutkimusyksiköissä ei aina tehdä tieteellistä tutkimusta.
Nimike sukututkija kyllä tarvitsisi parikseen jonkin paremman sopivan nimityksen harrastelijatutkijoille.
Toisaalta harrastelijasukututkimus lienee jo paljon yleisempää kuin tieteellinen sukututkimus, joten jospa "tieteelliset" ottaisivat käyttöönsä nimityksen tieteellinen sukututkimus. Ammatikseen sukuja tutkivat voisivat sitten olla ammattisukututkijoita.
Pahoin kyllä pelkään, että tutkimus-sana vielä pitkään tarkoittaa monilla aloilla kaikenlaista muuta tutkimista kuin tieteellistä tutkimusta.
Yritän hiukan selventää käsitteitä, vaikka voi tulla kertausta: Yksittäisille taloille tehdään hometarkastuksia ja kuntotarkastuksia. Ihmiselle voidaan tehdä kuntotesti tai -tutkimus. Lääkärintutkimus ja lääkärintarkastus ovat kaiketi suunnilleen sama asia. Näissä on kyse tieteellisen tutkimuksen, mikrobiologian ja lääketieteen tulosten soveltamisesta käytännössä yksittäistapauksiin. Se ei yleensä ole tieteellistä tutkimusta, jota nimitetään usien myös perustutkimukseksi. Lääketieteessä erilaisilla kliinisillä tutkimuksilla voidaan tutkia tieteellisesti vaikkapa alkoholiriippuvuutta uusien hoitokeinojen löytämiseksi. (ks. esim. http://esense1-study.org/finnish/welcome.html ).
Yrityksissä ja muuallakin harjoitetaan usein soveltavaa tutkimusta, joka käyttää tieteellisen tutkimuksen saavutuksia hyväkseen. Se voi olla mm. kirjallisuustutkimusta. Yleisesti käytetään sanaparia 'tutkimus ja tuotekehitys' (T&K, engl. R&D). Tutkimus tässä yhteydessä voi olla tiukan tieteellistä, kuten varmastikin esim. uusien lääkkeiden kehittämessä, joskus ehkä sana 'tutkimus' on mukana vain koska se kuulostaa hienolta.
Sukututkija on minusta aivan hyvä yleistermi. Useita vuosia sitten olin lähdössä vaimoni kanssa omalla kustannuksella Saksaan messuille. Erään koulutusfirman toiminnanjohtaja esitteli Helsinki-Vantaalla heidän uuden työntekijänsä: Tässä on meidän uusi naisinsinöörimme:) Tuota naureskelemme vieläkin. Jos olisin sovinisti, jakaisin meidät sukututkijoihin ja naissukututkijoihin, hah!
Seppo Niinioja
Hannu Numminen
01.08.10, 10:23
Tähän ketjuun on tullut ilahduttavasti vastauksia. Otin tähän pätkiä useiden keskusteluun osallistuneiden kirjoituksista kommentoidakseni niitä. Pahoittelen, että ne näin on irroitettu asiayhteydestään.
Jens:
Sukututkimushan ei ole biologiaa, ja kirkonkirjojen tarjoamat tiedot eivät välttämättä ole absoluuttisen oikeita. Mutta se ei muuta sitä, että tutkijan tehtävänä on etsiä totuutta ja päästä asiasta selvyyteen niiden lähteiden avulla, jotka hänellä on käytettävissään.
Aivan, kirjoitin jo ensimmäiseen viestiini "Aikalaislähteissäkin voi lisäksi olla virheitä.". Kirkonkirjoista olen ollut löytävinäni niitä kiusallisen paljon. Olettaakseni olen niitä tehnyt itse omassa tutkimuksessani, jos ilmaisu sallitaan. Onhan niin, että ihminen on erehtyväinen ja lehmä märehtiväinen. Mutta kun lähteitä on vähän käytettävissä, voi käydä niin, että ns. totuus onkin uskomus, johon sukututkija on päätynyt tahtoen tai tahtomattaan. Selvyyteen pääsemisessä onkin siis päädytty metsään ja vieläkin kauemmas harhaan!
Seppo:
Sukutkijan näkökulmastahan historia puolestaan on aputiede.
Jos julkaisee tutkimustuloksiaan, pyrkimys täsmällisyyteen ja mahdollisimman oikeisiin tietoihin ei ihan riitä, vaan tietojen pitäisi todella olla oikeita, tai ellei täyttä varmuutta ole, se tulee tuoda selvästi esille.
Tuossa on Sepon kahdestakin viestistä lainauksia. Tuohon näkökulmakysymykseen en ota muuta kantaa kuin että näkökulmastahan moni asia riippuu ja juuri sitä tarkoitan epäileväisyydelläni absoluuttisesta totuudesta. Jälkimmisestä kohdasta olen täysin samaa mieltä: epävarmuus tulee tuoda esiin - voihan se olla näin, mutta voihan se olla noinkin.
Juha:
Näin ollen en osaa oikein antaa arvoa sukutarinoille. Mikä tietysti vain innostaa selvittämään niiden taustoja
Minusta tarinat ovat kiehtovia! Oikein hyvän paikkansapitämättömänkin tarinan voisi mielestäni laittaa vaikka sukukirjaan, kunhan tuo ohessa perustellusti esiin miksei se voi pitää paikkaansa. Tuohan tarina silloin esiin, mitä suvussa on uskottu tai tahdottu uskoa.
Tapani:
- sukututkimusharrastusta, jota tekevät kaikki sellaiset henkilöt, joita sukusiteet kiinnostavat omasta taitotasostaan riippumatta (tekotapa: yleensä normaalilla huolellisuudella ja tarkkuudella)
- ammatillista sukututkimusta, jossa hankittu kokemus ja taito hyödynnetään kaupallisesti markkinoiden ehdoilla
- totuuksista piittaamatonta sukututkimusta omien itsekohtaisten päämäärien saavuttamiseksi tai kultaisten oksien sukupuuhun kiinnittämiseksi, jos kohta ei tarvii olla kaksinenkaan tuuli, kun oksat tippuvat ikävästi tutkijan omaan niskaan...
Normaali huolellisuus ja tarkkuus siis ovat riittäviä? Pilkunhalkoja minussa tietysti jää tässä miettimään, mitä on se normaali... Entä mikä mahtaa olla riittävä taitotaso ammatilliseen sukututkimukseen? Käsittääkseni siihen ei ole olemassa mitään vaatimuksia, vaan kuka hyvänsä voi harjottaa sukututkimusta ammatikseen, jos vain asiakkaita löytyy. Tuo viimeinen kohta ei sen kummempia selvittelyjä tai kommentteja kaipaa...
Kaisa:
Ovatko laatukriteerit tulleet huomaamattani määritellyiksi ja kommunikoiduiksi? Mielelläni niihin tutustuisin.
Kuin myös!
Eeva:
Sukututkimukselle ei sen sijaan tietääkseni ole laatuvaatimuksia - ja ehkä hyvä niin, jälkipolvet tulevat tuotostemme laadun arvioimaan. Sukututkimus voitaneen laskea tutkimukseksi, jos se täyttää yleiset tutkimuskriteerit, ennenkaikkea sen, että tulokset ovat perusteltuja ja yleisesti todennettavissa. Perusteltua spekulaatiotakin täytynee sukututkimuksessa sallia, kunhan on kerrottu että se on spekulaatiota.
Jälkipolvet sen aikanaan arvioivat ns. pitkässä juoksussa. Mutta kyllä sitä arvioivat aikalaisetkin, halusipa tutkija sitä tai ei. Mistähän ne yleiset tutkimuskriteerit saisi tällaiselle maallikolle sopivassa rautalankamuodossa? Spekulaatiokohta lienee samaa, mitä Seppo aiemmin kirjoitti.
Kaisa:
Niin kauan kuin tätä ei a)yhtenäistetä ja b) kirjoiteta auki muulle kansalle on ihan turha itkeä heikkotasoista tutkimusta.
Niin, minäkin haluaisin sellaisen yhtenäistetyn rautalankamallin, jotta voisin tarvittaessa joko todeta toimineeni yleisesti hyväksyttyjen kriteerien mukaan tai sitten korjata tekemisiäni! Löytyykö tällainen rautalangasta väännetty malli joko netistä tai jostakin kirjasta, jotta allekirjoittaneellakin olisi mahdollisuuksia se omaksua?
Jens:
Mielestäni laatustandardit on selvästi kirjattu keskeisimpiin ja kansantajuisimpiin sukututkimusoppaisiin.
No hyvä, täytyy lukea noita kirjoja, omistan vain yhden kirjan. Vilkaisin sitä nyt tässä kirjoittamisen ohessa ja siinä nähdäkseni yritetään ensin määritellä suku, sitten kehotetaan käyttämään sukutaulua ja esipolvitaulua ja esitellään arkistot ja niiden käyttö. Onko tuo nyt riittävä metodi? Ei siinä nähdäkseni kovin selkeää tukea harjoitettavalle tutkimukselle ole. Toki tuossa kirjassa on sitten kattavia esimerkkejä, ja tämä toki oli vain pikainen vilkaisu ko. kirjaan.
Ja laitanpa tähän vielä yhden keskusteluaiheen: miten suku määritellään? Missä vaiheessa on syytä sulkea joku henkilö pois tutkimuksen piiristä? Olen useimmiten ottanut puolisoilta vielä isovanhemmat mukaan, mutta periaatteella "kerää koko sarja" saadaan aika mahtavan kokoisia tutkimuksia. Mikä on siis hyvä rajaus?
Heikki Koskela
01.08.10, 10:56
Sukututkija on minusta aivan hyvä yleistermi. Useita vuosia sitten olin lähdössä vaimoni kanssa omalla kustannuksella Saksaan messuille. Erään koulutusfirman toiminnanjohtaja esitteli Helsinki-Vantaalla heidän uuden työntekijänsä: Tässä on meidän uusi naisinsinöörimme:) Tuota naureskelemme vieläkin. Jos olisin sovinisti, jakaisin meidät sukututkijoihin ja naissukututkijoihin, hah!
Seppo Niinioja
Sepon kirjoittama "naisinsinööri" laukaisi minussakin jonkun pidäkkeen ja minun kirjoitettava jotakin.
Koulutusfirman toiminnanjohtaja piti positiivisena asiana esitellä naisinsinööri ikään kuin poikkeavuutena insonöörien joukossa. Olisi varmaan riittänyt esittelyssä pelkkä insinööri-titteli ja esittelyn vastaanottaja olisi varmasti voinut omin silmin nähdä loput.
Mutta olen kiinnittänyt huomiota nykytiedottamisessa yhden erikoisen piirteen. Puhutaan "tutkitusti" hyvästä tuotteesta tai kerrotaan tieteellisen tutkimuksen tuloksena todetun että alkoholia nauttimalla tulee humalaan ja että tietyissä juomissa tai ruoka-aineissa on terveyttä edistäviä hiven-aineita.
Olen tullut siihen tulokseen, että tieteellistä tutkimuskäsitettä usein käsitellään niin kuin mainoslausetta, joka ei todellisuudessa sano yhtään mitään.
Minustakin sukututkija-nimike on aivan hyvä kaikille niille, jotka harrastavat sukututkimusta.
Sami Lehtonen
01.08.10, 12:11
Ja laitanpa tähän vielä yhden keskusteluaiheen: miten suku määritellään? Missä vaiheessa on syytä sulkea joku henkilö pois tutkimuksen piiristä? Olen useimmiten ottanut puolisoilta vielä isovanhemmat mukaan, mutta periaatteella "kerää koko sarja" saadaan aika mahtavan kokoisia tutkimuksia. Mikä on siis hyvä rajaus?
Sukututkimuksen (tai tulosten julkaisun) rajaamisesta tai siitä, kuka kuuluu sukuun ja kuka ei, on taitettu peistä monet kerrat niin Suku-listalla kuin SukuForumillakin.
Aiheesta on Georg Luther kirjoittanut Genokseenkin:
http://www.genealogia.fi/genos/56/56_97.htm
Mitään yleisiä sääntöjä siitä, ketä tutkija voi omaan tutkimukseensa mukaan ottaa, ei luonnollisestikaan ole. Matrikkeleissa on ollut tapana antaa päähenkilön vanhemmat ja puoliso - joskus myös puolison vanhemmat.
Hannu Numminen
01.08.10, 12:44
Aiheesta on Georg Luther kirjoittanut Genokseenkin:
http://www.genealogia.fi/genos/56/56_97.htm
Mitään yleisiä sääntöjä siitä, ketä tutkija voi omaan tutkimukseensa mukaan ottaa, ei luonnollisestikaan ole. Matrikkeleissa on ollut tapana antaa päähenkilön vanhemmat ja puoliso - joskus myös puolison vanhemmat.
Kiitos, Sami, tuosta linkistä. Pikaisen vilkaisun perusteella siinä on hyvät ohjeet.
Varsinaisesti en kysymyksessäni kuitenkaan tavoitellut yleisesti asetettuja sääntöjä, vaan jonkinlaista järkeväksi katsottavaa rajausta, muutenhan kohta yhdessä tutkimuksessa on koko Suomen väestö ja isoja osia muistakin maista... Jos nyt tuollainen olisi käytännössä mahdollistakaan. :)
Tapani Kovalaine
01.08.10, 13:20
Erilaisia sukututkimuksia luokitellessa ei keneltäkään voi jäädä huomaamatta, että on kaksi pääryhmää:
- esipolvia selvittävä sukututkimus ja
- jälkipolvia selvittävä sukututkimus.
Kun sitten mietimme, milloin jälkipolvia koskeva sukututkimus on valmis ja täydellinen, huomaamme että se on sammumattomien sukujen kohdalla sitä vain kiitävän hetken. Suvussa kuollaan ja synnytään ja sillä välillä eletään. Tehdään tuolla tavalla kiusaa täydellisille ja ehdottoman oikeille sukututkimuksille. Voi harmi! :):cool:
Parasta ja pahinta sukututkimuksessa on se, että kaivetaan tieteellistä kuoppaa niin syvältä, etteivät korvat enää yllä reaalimaailmaa näkemään (vai oliko ne silmät?). Torskit ja Emerentiat jäävät silloin näkemättä...
Kun tässä keskustelussa vilahti (ainakin omasta toimestani) tutkimusmäärittelyn lisäksi ohjelinjaukset, niin varmaan aikaisemmin linkittämäni yhdysvaltalaiset esimerkit vielä kerran.
National Genealogical Society (http://www.ngsgenealogy.org/cs/ngs_standards_and_guidelines):
Standards for Sound Genealogical Research (http://www.ngsgenealogy.org/galleries/Ref_Researching/gssound.pdf)
Guidelines for Using Records Repositories and Libraries (http://www.ngsgenealogy.org/galleries/Ref_Researching/gsrecords.pdf)
Standards for Use of Technology In Genealogical Research (http://www.ngsgenealogy.org/galleries/Ref_Researching/gstechnology.pdf)
Standards for Sharing Information with Others (http://www.ngsgenealogy.org/galleries/Ref_Researching/gssharing.pdf)
Guidelines for Publishing Web Pages on the Internet (http://www.ngsgenealogy.org/galleries/Ref_Researching/gswebPages.pdf)
Guidelines for Genealogical Self-Improvement and Growth (http://www.ngsgenealogy.org/galleries/Ref_Researching/gsselfImprovement.pdf)Board for Certification of Genealogists: The Genealogical Proof Standard (http://www.bcgcertification.org/resources/standard.html)
ja samalta poppolta kokonainen kirja The BCG Genealogical Standards Manual.
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.