Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Sukunimen käyttö Pohjanmaalla
Tervehdys kaikille Pohjanmaan viestiketjujen seuraajille.
Jonkin aikaa sukututkimusta harrastaneena olen Pohjanmaalta, erityisesti Suuresta Iistä, olevien esi-isieni osalta törmännyt ihmisten sukuniemien runsauteen ja eri tutkijoiden erilaisiin tapoihin käyttää samalla ihmisellä pitkiä sukunimilitatinioita ja ilmeisen erilaisiin tapoihin valita niiden järjestys.
Siispä osaaille kysymys: Onko olemassa jokin ohje tai suositus, miten valitaan ja missä järjestyksessä sukunimiä käytetään esim. sukutaulussa (syntymänimi, puolison nimi, talon nimi tai aina eri nimi siirtyessä talosta toiseen, kuolinnimi)?
Jos yhtenäistä käytntöä ei ole, olisiko mahdollista kehittää ohje tai suositus?
Kiitollisena etukäteen kannanotoista tähän ongelmaan.
hilmaemilia
02.07.10, 19:40
Hei ,
Tämä sukunimien vaihtuminen on totisesti ongelmallista Pohjanmaan alueella ja läntisessä Suomessa yleensä.
1. Naiset säilyttävät oman sukunimensä taulussa.
2. Talojen mukaan nimien vaihtumisesta olen itse ainakin ottanut sen käytännön, että merkitsen näin. Tämä on esimerkki vain omasta suvustani: silloin kun uusi nimi ilmestyy jollekin henkilölle, merkitsen vanhan nimen ja uuden nimen ja sen mistä vuodesta alkaen uusi nimi. Lopulta jää käyttöön siis viimeisin nimi tauluihin. Esim. Mikko Haapala Hailuodosta oli syntyjään Haapala, vuodesta 1812 alkaen Heikkala ja Riihijärvi vuodesta 1824 alkaen. Kun Mikko kuoli 1826 Riihijärvenä, jäi se hänen viineiseksi nimeksi ja lapset olivat sitten Riihijärviä , paitsi vanhin tyttö, joka muutti kotoa Heikkalana ollessaan ja käytti sitä nimeä koko ikänsä.
Eli, varmaan kannattaa vain kehitellä oma systeemi, kun samalla ihmisellä saattaa todellakin olla elämänsä ailkan eri sukunimiä. Pääasia, ettei mene henkiilöt sekaisin ja tietää itsekin, kenestä on kysymys.
Terv. Hilmaemilia
Jouni Kaleva
02.07.10, 19:54
Hei
Perusajatus tällä suunnalla on se, jonka kysyjäkin epäilemättä tietää, että ihmiset nimettiin sen talon mukaan, missä kulloinkin sattuivat asumaan. Tässä mielessä ei ole kyseessä lainkaan sukunimi vaan ns. lisänimi.
Itse käytän kastemerkinnän (tai synnyintalon) mukaista nimeä, mikäli se vain on tunnistettavissa. Talonnimirimpsua laitan sitten muuhun nimikenttään (asia riippuu siitäkin, mitä atk-ohjelmaa sattuu käyttämään, joissakin ohjelma taitaa lisätä avioliiton yhteydessä vaimollekin miehen "sukunimen") vähän harkinnan mukaan, voin jonkun lyhytkestoisen nimen jättää poiskin.
Ihan tänään minun oli vaikea löytää erään merimies Örmanin vaimon, Stina Pekantyttären alkuperäistä "sukunimeä", kun vihkimerkintäkin puuttui. Sitten onnisti, kun löysin tämän vaimon kuolinmerkinnästä hänen koko tyttönimensä.
Tervehdys kaikille Pohjanmaan viestiketjujen seuraajille.
Jonkin aikaa sukututkimusta harrastaneena olen Pohjanmaalta, erityisesti Suuresta Iistä, olevien esi-isieni osalta törmännyt ihmisten sukuniemien runsauteen ja eri tutkijoiden erilaisiin tapoihin käyttää samalla ihmisellä pitkiä sukunimilitatinioita ja ilmeisen erilaisiin tapoihin valita niiden järjestys.
Siispä osaaille kysymys: Onko olemassa jokin ohje tai suositus, miten valitaan ja missä järjestyksessä sukunimiä käytetään esim. sukutaulussa (syntymänimi, puolison nimi, talon nimi tai aina eri nimi siirtyessä talosta toiseen, kuolinnimi)?
Jos yhtenäistä käytntöä ei ole, olisiko mahdollista kehittää ohje tai suositus?
Kiitollisena etukäteen kannanotoista tähän ongelmaan.
Minä käytän isännällä kaikkia hänellä olleita sukunimiään. Lapsilla kaikkia heidän sukunimiään myös. El ilapsena on voinut olla monta sukumeä, niin kaikki ne laitan sukutauluun. Tämä helpottaa sukututkimusta. Bravuuri on 5 sukunimeä samalla miehellä minun sukutaulussa.
Mika J
Hei,
ja kiitos viesteistä Hilmaemilia, Jouni ja Mika.
Jo nämä kolme esimerkkiä kertovat siitä, mikä on ongelman ydin: Kukin esi-isiensä selvittelijä valitsee itselleen sopivan systeemin, jotka kaikki ovat hyviä tai "oikeita". Kun sitten yrittää yhdistää kahden eri henkilön tuloksia toisiinsa, on edessä melkoinen salapoliisityö, ennen kuin voi olla varma, onko kyseessä juuri sama henkilö - varsinkin vanhemmista lähteistä saadut, joissa sekä syntymä- että kuolinaika on "noin" tai "viimeksi esintyi" tai "elossa vielä".
Samoin kun samalle pariskunnalle on kirjattu lapsia, joilla on eri lisänimi, jatko näyttää melko hassulta ja mahdollisen lukijan on vaikea hahmottaa, mistä suvusta on kyse.
Talojen ja jopa vuokraisäntien nimet on toki hyvä ja jopa välttämätöntä olla näkyvissä, mutta voisiko kehittää yhteisesti hyväksytyn suosituksen, miten nimiä käsitellään ja tunteeko kukaan muu tarvetta sellaiseen?
hilmaemilia
03.07.10, 13:00
Omissa taulukoissaan ja tutkimuksissaan jokainen voi tietysti käyttää sellaisia systeemejä kuin haluaa.
Meillä ammattilaisilla historian tutkijoilla on tietysti omat tutkimuksen eettiset ja muut historian tutkimuksen periaatteet, joiden mukaisesti toimimme. Sukututkimus on meille kuitenkin yksi osa historian tutkimusta, sen aputiede ja siksi olemme enemmän tieteellisellä pohjalla. Harrastajille sanoisin, että pääasia on, että tutkimuksenne pysyvät sillä tavalla järjestyksessä, että saa selvää, kenestä on kulloinkin kysymys. Siis loogisuus ja vanhojen sukupolvien yksilöllisyyden kunnioittaminen lienee yksi johtava periaate, kaikille yhteinen.
Hilmaemilia
Hei Hiljaemilia,
Kiitos viestistä. Noihin tutkijan periaatteisiin on helppo yhtyä ja niitä yritän harrastajanakin noudattaa. Tavoittena onkin, että mahdollinen lopputulos olisi myös tutkijan käteen loogista ja sopivaa luettavaa. Juuri siksi otin tämän aiheen esiin ja siksi on hyvä kuulla kokeneiden sukututkijoiden omat käytännöt menettelytavoissa.
Seppo Niinioja
03.07.10, 16:21
Omissa taulukoissaan ja tutkimuksissaan jokainen voi tietysti käyttää sellaisia systeemejä kuin haluaa.
Meillä ammattilaisilla historian tutkijoilla on tietysti omat tutkimuksen eettiset ja muut historian tutkimuksen periaatteet, joiden mukaisesti toimimme. Sukututkimus on meille kuitenkin yksi osa historian tutkimusta, sen aputiede ja siksi olemme enemmän tieteellisellä pohjalla. Harrastajille sanoisin, että pääasia on, että tutkimuksenne pysyvät sillä tavalla järjestyksessä, että saa selvää, kenestä on kulloinkin kysymys. Siis loogisuus ja vanhojen sukupolvien yksilöllisyyden kunnioittaminen lienee yksi johtava periaate, kaikille yhteinen.
Hilmaemilia
Hyvä että uusia ammattilaisiakin joskus ilmoittautuu avuksemme. Voisitko kertoa meille diletanteille, miten näitä eettisiä ja muita tieteellisiä periaatteita voi opiskella ilman virallisia historian yliopisto-opintoja? Riittääkö näyttökoe? Loogisuus ja vanhojen sukupolvien yksilöllisyyden kunnioittaminen ovat luonnollisesti itsestäänselvyyksiä.
Sukututkijan kannalta historia on aputiede siinä kuin arkistotiede, maantiede, paleografia, perinnöllisyystiede ja monet muut.
Seppo Niinioja
Jouni Kaleva
03.07.10, 17:28
Hei,
ja kiitos viesteistä Hilmaemilia, Jouni ja Mika.
Jo nämä kolme esimerkkiä kertovat siitä, mikä on ongelman ydin: Kukin esi-isiensä selvittelijä valitsee itselleen sopivan systeemin, jotka kaikki ovat hyviä tai "oikeita". Kun sitten yrittää yhdistää kahden eri henkilön tuloksia toisiinsa, on edessä melkoinen salapoliisityö, ennen kuin voi olla varma, onko kyseessä juuri sama henkilö - varsinkin vanhemmista lähteistä saadut, joissa sekä syntymä- että kuolinaika on "noin" tai "viimeksi esintyi" tai "elossa vielä".
Samoin kun samalle pariskunnalle on kirjattu lapsia, joilla on eri lisänimi, jatko näyttää melko hassulta ja mahdollisen lukijan on vaikea hahmottaa, mistä suvusta on kyse.
Talojen ja jopa vuokraisäntien nimet on toki hyvä ja jopa välttämätöntä olla näkyvissä, mutta voisiko kehittää yhteisesti hyväksytyn suosituksen, miten nimiä käsitellään ja tunteeko kukaan muu tarvetta sellaiseen?
Hei
Varmaan nyt vasta oikein sisäistin Kaarin kysymyksen syvällisen ajatuksen.
Meidän nykysuomalaiset identifioi yksilöllisesti hetu (ent. sotu) jonka alunperin KELA kehitti omiin tarkoituksiinsa. Muistelen jostakin lukeneeni pohdintaa, että voisiko/pitäisikö meidän ottaa käyttöön "sutu" -siis historiallinen sukututkimus-hetu. Vaikkapa 1800-luvullla syntyneet suomalaiset kai saataisiin kohtalaisen kattavasti näin kiistattomasti identifioitua - ja eri tutkijoiden tiedostojen vertailu olisi helppoa. 1700-luvulle mentäessä homma vaikeutuisi jo kovasti.
Lopulta meillä kait pitäisi olla kansallinen neuvosto, joka jakaa "sutut" (vain) vahvaan näyttöön pohjautuen? Epävarmojen kanssa voitaisiin menetellä kuten nyky-Suomessa ulkomaalaisten kanssa: kaikelle sama yleistunnus muotoa -A010 tai -A020 jne. Ja kun identifiointi varmistuisi, niin sitten myönnettäisiin yksilöivä sutu.
Ei Jouni,
tuota en todellakaan tarkoita. Sotut ja sutut sikseen, historiakirjoissa olevat s-aikojen, k-aikojen ja v-aikojen avulla pärjäää hyvin tuonne 1600-luvun loppupuolelle. Mutta kun hakee esim. jo edellä mainitun bravuurin. saman henkilön viiden eri nimen perusteella, millä nimellä hän avioitui tai millä nimellä lapset on kastettu, saa Hiskiä naputella nelkoisesti. Kuolleitahan ei kaikilla paikkakunnalla vielä Hiskistä käykään selville.
Tarkoitan lähinnä järjestystä, aloitetaanko alusta (syntmänimi) vai lopusta (k-nimi) ja että talojen nimet erottaisi vähäisellä silmäyksellä talojen nimiksi jne. Kaikki käyttäisivät mahdollisuuksien mukaan näitä yhteisiä periaatteita vaikkapa järjestyksen ja muiden sovittujen periaatteisen osalta. Esim. Sukujutut ohjelmassa lapsen tauluun tuleva isän nimi määräytyy nimien järjestyksen mukaan. Ja onhan lomakkeitakin varten luotu standardit, jotta jokainen löytää heti lähettäjän ja vastaanottajan jne.
Kun puhutaan tieteellisyydestä, onko esim. sallittua nimetä kaikki lapset samalla isän nimellä (vaikka ovat sattuneet syntymään eri taloissa, ehkä huomauttaen asiasta viitteessä)?
Vai onko tosiaan niin, että tuo nimien sekamelska ei aiheuta kenellekään muille ongelmia? Omat (harvalkuiset) tieteelliset tutkimukseni on tehty aloilla, jossa samantapaisenkaan ongelmaan en ole törmännyt.
Riikinruotsalaisilla tutkijoilla ei muuten ole tapana liittää esityksiinsä talonnimiä sukunimiksi niin kuin suomalaisilla. Yleensä talonnimi on heidän esivanhempaintauluissaan vain lisätietona henkilön syntymä- ja kuolinpaikan yhteydessä. Sukunimet on merkitty vain säätyläisillä tai savolaisilla, niin kuin esimerkiksi tässä (http://hem.passagen.se/ronny2/ronny4.htm) tai tässä (http://home.koping.net/keas124/person.html).
Matti Lund
03.07.10, 22:49
Hei
Varmaan nyt vasta oikein sisäistin Kaarin kysymyksen syvällisen ajatuksen.
Meidän nykysuomalaiset identifioi yksilöllisesti hetu (ent. sotu) jonka alunperin KELA kehitti omiin tarkoituksiinsa. Muistelen jostakin lukeneeni pohdintaa, että voisiko/pitäisikö meidän ottaa käyttöön "sutu" -siis historiallinen sukututkimus-hetu. Vaikkapa 1800-luvullla syntyneet suomalaiset kai saataisiin kohtalaisen kattavasti näin kiistattomasti identifioitua - ja eri tutkijoiden tiedostojen vertailu olisi helppoa. 1700-luvulle mentäessä homma vaikeutuisi jo kovasti.
Lopulta meillä kait pitäisi olla kansallinen neuvosto, joka jakaa "sutut" (vain) vahvaan näyttöön pohjautuen? Epävarmojen kanssa voitaisiin menetellä kuten nyky-Suomessa ulkomaalaisten kanssa: kaikelle sama yleistunnus muotoa -A010 tai -A020 jne. Ja kun identifiointi varmistuisi, niin sitten myönnettäisiin yksilöivä sutu.
Muutama maininta tutkimuksen realiteeteista pikaisesti tähän.
1.
Termi "sukunimi" on yksi vahingollisimpia mielikuvituksen tuotteita sukututkimuksessa. Sitä käyttämällä ja siihen uskomalla varmistaa muutaman kardinaalivirheen omassa tutkimuksessaan, koska silloin tällöin se pakottaa olettamaan vastoin parempaa tietoa, että se on periytynyt suvussa absoluuttisesti eri sukupolvien välillä ja niin ei voi aina toteutua. Sen hylkäämällä voi alkaa luotettavan yrityksen sukututkimukseen.
2.
"Sukunimi" -termi on tullut kohtuullisen luotettavaksi suvun identifikaattoriksi vasta sukunimilain säätämisen myötä. Se on siis tiettyyn historian vaiheeseen liittyvä seikka, 1920 -luvulta alkaen sovellettavissa oleva: se kuuluu ainoastaan nykyaikaan eli on ahistorinen termi nykyajan ulkopuolella (Ritarihuoneeseen introdusoiduilla suvuilla 1620 -luvulta alkaen on ollut tietyillä säännöillä periytyvä ja suojattu sukunimi. Se on ainoa sukunimisaareke nykyajan ulkopuolella eikä siis rahvaansuvuissa eteentuleva tapaus).
3.
Lisänimi on hedelmällinen termi sukututkimuksessa. Sukututkimuksen luonteeseen yleensä ottaen kuuluu, että kohteilla on suvullisina identifikaattoreina muuttuvia nimiä. Lähinnä lisänimet identifioivat kantajiaan paikkaan liittyen. Paikan mukaan identifioitavan lisänimi muuttuu paikan vaihtuessa. Paikan lisäksi on muutamia muita tapauksia, joissa lisänimi liittyy identifioitavaan kohteeseen, on ammattinimiä, ruotusotamiesnimiä yms. Nämä nimet periytyvät tai väistyvät kohteensa asemaan liittyen. Esimerkiksi ruotusotamiesnimi periytyy ruotusotamiehen lapsille, jos nämä pysyvät itsellisryhmässä, mutta väistyy, jos ruotusotamiehen lapsi siirtyy talollisluokkaan. On siis "tapauskohtaista", milloin ja millä edellytyksillä lisänimet ovat käytettävissä suvulliseen identifiointiin. Pohjanmaa ei ole tässä suhteessa muita alueita vaikeampi, vaan on vain ensin tunnistettava Pohjanmaan reunaehdot ja tartuttava sitten "härkää sarvista".
4.
Lisänimi on tiedollisesti arvotettavissa oleva seikka. Se on suvullisena identifikaattorina aina suhteellinen asia. Lisänimillä voidaan luotettavasti paikantaa niiden kantajia suvuissa, kunhan on vain riittävä määrä sellaisia taustatekijöitä, joilla kohdetta voidaan riittävästi tarkentaa tai löytää kohteelle ainutkertainen tunnistetietojen yhdistelmä.
5.
Lisänimen valinnassa yhden nimen sukukaavioihin tai primaarinimeksi sukukaavioon on suositeltavana kriteerinä se, mikä kohteen lisänimistä osuvimmin identifioi kohdetta suvussa. Esipolvikaavioissa se on yleensä ottaen syntymän yhteydessä esiintyvä lisänimi. Ellei syntymätiedon yhteydessä esiinny lisänimeä, tutkimalla lapsen vanhempien nimiolosuhteita hänen syntymänsä aikana tai selvittämällä lapsen vanhempien alkuperä, voidaan antaa lapselle hänen suvullisen identifiointinsa kannalta osuva lisänimi.
Pohjanmaa, Savo tai Tasmania - tuskin näiden välillä on mitään olennaista eroa lisänimien suhteen (minulla ei ole ainakaan havaintoja sellaisesta olennaisuudesta), vaan ainoastaan aste-eroja ja siten lisänimen painoarvo suvullisen identifioinnin kannalta saattaa eri alueiden välillä hieman vaihdella.
terv Matti Lund
Missä vaiheessa sukunimi yleistyi? Nykyäänhän se on kaikkialla käytössä. Ruotsissa on paljon -son -päätteisiä sukunimiä, ja Islannissa kai on vieläkin käytössä isän etunimestä periytyvä käytäntö.
Kiinnostaa esim. Saksan käytäntö, milloin siellä sukunimet yleistyivät?
Mika J
Matti Lund
04.07.10, 09:35
Missä vaiheessa sukunimi yleistyi? Nykyäänhän se on kaikkialla käytössä. Ruotsissa on paljon -son -päätteisiä sukunimiä, ja Islannissa kai on vieläkin käytössä isän etunimestä periytyvä käytäntö.
Kiinnostaa esim. Saksan käytäntö, milloin siellä sukunimet yleistyivät?
Mika J
Yleensä pyydämme tämän harrastuksen aloittelijoita tutustumaan Paikkalan ja Mikkosen nimiartikkeleihin SSS:n sivuilta, joita voidaan pitää jo klassikkoina alan opetuksessa.
Toisaalta kun olet keskittänyt yrityksesi Lapin läänin sukuihin, nimiasioistakin puheenollen löytyi mielenkiintoinen sivusto samoja pyrkimyksiä omaavalle tässä linkissä:
http://www.tervola.fi/KUUSELA/sukututkimus.html
Siinä on myös hyvä vastaus kysymykseesi ja toivottavasti virike sille, että lakkaat hakkaamasta päätäsi osoittamallasi tavalla sukututkimuksen seinään. Näin säästyt monilta virhepäätelmiltä.
Siinä on myös selostusta vuoden 1920 sukunimilaista, jonka ansiosta sukunimet tulivat tutkimuksenkin kuvaan mukaan.
Siis sukunimissä kysymys on sellaisista lisänimistä, jotka periytyvät suvussa mistään ympäristöolosuhteista riippumatta, kun taas ennen vuotta 1920, jolloin sukunimen perimiseen velvoittava laki säädettiin, rahvaan ja pitkälle säätyväenkin lisänimet ritarihuoneen jäseniä lukuunottamatta, joille oli laadittu ainoana ryhmänä omat nimen periyttämisen säännöt, olivat täysin ympäristöolosuhteista johtuvia nimiä, joilla ei voinut suoranaisesti tai varmasti perustella henkilön sukua.
terv Matti Lund
Seppo Niinioja
04.07.10, 10:17
Muutama maininta tutkimuksen realiteeteista pikaisesti tähän.
2.
"Sukunimi" -termi on tullut kohtuullisen luotettavaksi suvun identifikaattoriksi vasta sukunimilain säätämisen myötä. Se on siis tiettyyn historian vaiheeseen liittyvä seikka, 1920 -luvulta alkaen sovellettavissa oleva: se kuuluu ainoastaan nykyaikaan eli on ahistorinen termi nykyajan ulkopuolella (Ritarihuoneeseen introdusoiduilla suvuilla 1620 -luvulta alkaen on ollut tietyillä säännöillä periytyvä ja suojattu sukunimi. Se on ainoa sukunimisaareke nykyajan ulkopuolella eikä siis rahvaansuvuissa eteentuleva tapaus).
Pohjanmaa, Savo tai Tasmania - tuskin näiden välillä on mitään olennaista eroa lisänimien suhteen (minulla ei ole ainakaan havaintoja sellaisesta olennaisuudesta), vaan ainoastaan aste-eroja ja siten lisänimen painoarvo suvullisen identifioinnin kannalta saattaa eri alueiden välillä hieman vaihdella.
terv Matti Lund
Nimistöntutkija, FT, dosentti Sirkka Paikkalan artikkeli Sukunimet sukututkimuksessa on erinomainen selvitys asiasta, ks.
http://www.fennia.nu/artiklar/sukunimet_paikkala_no.htm . Se on nähtävästi päivitetty versio SSS:n palvelimella olevasta samannimisestä artikkelista, http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm .
Paikkala kirjoittaa:
Olen yrittänyt pohtia sukunimen määritelmää sen olemuksesta lähtien ja päätynyt seuraavaan: sukunimi on sellainen lisänimi, joka kuuluu (sellaiseen) nimisysteemiin, jossa nimillä on tarkoitus osoittaa nimenkantajan kuuluvuus tiettyyn sukuun. Hieman oikoen voitaisiin sukunimen määritelmä esittää myös seuraavasti: sukunimi on sellainen lisänimi, joka on tarkoitettu periytyväksi tai nimi, jolla on haluttu osoittaa suhde sukuun tai vielä lyhyemmin: sukunimi on lisänimi, jonka funktioihin kuuluu periytyvyys.
Kirjoittaessasi, että
"Sukunimi" -termi on tullut kohtuullisen luotettavaksi suvun identifikaattoriksi vasta sukunimilain säätämisen myötä. Se on siis tiettyyn historian vaiheeseen liittyvä seikka, 1920 -luvulta alkaen sovellettavissa oleva: se kuuluu ainoastaan nykyaikaan eli on ahistorinen termi nykyajan ulkopuolella (Ritarihuoneeseen introdusoiduilla suvuilla 1620 -luvulta alkaen on ollut tietyillä säännöillä periytyvä ja suojattu sukunimi. Se on ainoa sukunimisaareke nykyajan ulkopuolella eikä siis rahvaansuvuissa eteentuleva tapaus)
unohdat,että aateliston lisäksi on lukuisia säätyläissukuja, esim. papistoa, porvaristoa ja virkamiehiä, joilla on ollut perityvä sukunimi jo vuosisatojen ajan. Se ei sinänsä ollut aateliston tapaan suojattu, mutta täyttää kiistatta Paikkalan määritelmät.Näitä sukuja on julkaistu mm. Bergholmin Sukukirjassa, Wilskmanin Släktbokissa, Uudessa sukukirjassa, SSV:ssä, Genoksessa jne.
Tässä on itselleni läheinen säätyläissukusikermä (http://www.kolumbus.fi/carita.hjorth/), jonka tutkimiseen saimme aikanaan paljon apua Arne Ekmanin tämän Hjorth-suvun varhaispolvia koskeneesta Genos-artikkelista. Vaimoni isoäiti oli omaa sukua Hjorth ja tunnen itsekin erään miespuolisen suvun jäsenen, joten kyseessä on sukunimi, m.o.t. :) Useiden Hjorth-sivustolla olevien sukujen sukunimi periytyy jo 1600-luvulta tai kauempaakin, esim. kaikkien tuntemat Rothovius/Roth, Aejmelaeus jne. Kyllä näissä sukunimen painoarvo suvullisen identifioinnin kannalta on epäämätön, sanottiin niitä sitten lisänimiksi tai miksi hyvänsä.
Viimeiseen kappaleeseen vielä kommenttina: Aika yllättävästi et näytä olevan selvillä länsisuomalaisen ja itäsuomaisen nimikäytännön olennaisesta erosta, mikä ilmenee Paikkalan tekstistä ja kartasta. Meille molemmille itäinen käytäntö on kaiketi jokseenkin vierasta, mutta uskon Paikkalaa tässäkin kohdin:
---- nykyisen Mikkelin tienoille, syntyi maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Tämä tapahtui todennäköisesti jo 1200-luvulla, ja se säilyi vahvana koko Ruotsin vallan ja autonomian ajan lähes koko Savossa ja Karjalassa. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla - länsisuomalaisista poiketen - sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin metodein todistaa vakaasti periytyviksi. Periytyvyys on kuitenkin ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.
Patronyymien käyttö itse asiassa tuli Ruotsista hallinnon mukana, jos oikein muistan.
Terv.
Seppo Niinioja
Heikki Koskela
04.07.10, 10:29
Missä vaiheessa sukunimi yleistyi? Nykyäänhän se on kaikkialla käytössä. Ruotsissa on paljon -son -päätteisiä sukunimiä, ja Islannissa kai on vieläkin käytössä isän etunimestä periytyvä käytäntö.
Kiinnostaa esim. Saksan käytäntö, milloin siellä sukunimet yleistyivät?
Mika J
Matti Lund kirjoittikin jo sukunimilaista ja sukunimen perityvyydestä yleisellä tasolla. On kuitenkin olemassa selviä sukunimiä, jotka periytyvät suvussa aina nykypäiviin saakka. Usein on kyseessä ammattinsa takia sukunimen ottanut heniklö (mm. papit, suutarit, sotilaat ja monet muut). Vaikka sukunimlakia ei ollut, säilyi sukunimi "perintönä" jälkipolville. Monet näistä sukunimistä ovat luotettavia "johdannaisia" nykypäiviin saakka ja on tarkoitettukin sellaisiksi.
Ylivomiasesti yleisin tapa oli käyttää sukunimenä talon nimeä vaikka sekin oli vain käytännön kysymys. Suuri osa sukututkijoista käyttääkin patronyymin lisäksi talon nimeä sukunimen sijasta.
Ammattinsa puolelta sukuminet alkoivat yleistyä hyvin varhain.Omassa suvussani porvarillisia sukunimiä löytyy jo 1600-luvulta alkaen (mm. Woivalenius ja Ticcander).
Sukunimlaki vahvisti sukunimen käytön pakolliseksi vaikka sitä ennen jo käyettiin sukunimiä (esim. Koskela, jota käytettiin virallisissa asiakirjoissa ennen sukunimilakia).
Ainakin Islannin osalta voi sanoa, ettei siellä ole pysyvää sukua osoittavaa nimeä vaan etunimen jälkeen kirjoitetaan vanhempien (patronyymi/matronyymi) etunimi Finbogadottir (naishenkilö on siiis kyseessä).
mika68, kysyen löytyy vastauksia. Olet oikealla asialla.
(Nykyistä henkilötunnusta Suomeen oli kehittelemässä jo edesmennyt serkkuni Pentti Höykinopuro.)
Heikki Koskela
04.07.10, 11:18
En lukenut Matin kirjoitusta kovin huolellisesti.
En ymmärrä seuraavien asioiden tarkkaa asiayhteyttä: 1. "Siis sukunimissä kysymys on sellaisista lisänimistä, jotka periytyvät suvussa mistään ympäristöolosuhteista riippumatta..." ja 2. "kun taas ennen vuotta 1920, jolloin sukunimen perimiseen velvoittava laki säädettiin, rahvaan ja pitkälle säätyväenkin lisänimet ritarihuoneen jäseniä lukuunottamatta, joille oli laadittu ainoana ryhmänä omat nimen periyttämisen säännöt, olivat täysin ympäristöolosuhteista johtuvia nimiä..."
Seppo Niinioja
04.07.10, 13:13
En lukenut Matin kirjoitusta kovin huolellisesti.
En ymmärrä seuraavien asioiden tarkkaa asiayhteyttä: 1. "Siis sukunimissä kysymys on sellaisista lisänimistä, jotka periytyvät suvussa mistään ympäristöolosuhteista riippumatta..." ja 2. "kun taas ennen vuotta 1920, jolloin sukunimen perimiseen velvoittava laki säädettiin, rahvaan ja pitkälle säätyväenkin lisänimet ritarihuoneen jäseniä lukuunottamatta, joille oli laadittu ainoana ryhmänä omat nimen periyttämisen säännöt, olivat täysin ympäristöolosuhteista johtuvia nimiä..."
Lyhyt kommentti: Ei väite pidäkään paikkaansa.
Matti Lund
04.07.10, 14:18
Matti Lund kirjoittikin jo sukunimilaista ja sukunimen perityvyydestä yleisellä tasolla. On kuitenkin olemassa selviä sukunimiä, jotka periytyvät suvussa aina nykypäiviin saakka. Usein on kyseessä ammattinsa takia sukunimen ottanut heniklö (mm. papit, suutarit, sotilaat ja monet muut). Vaikka sukunimlakia ei ollut, säilyi sukunimi "perintönä" jälkipolville. Monet näistä sukunimistä ovat luotettavia "johdannaisia" nykypäiviin saakka ja on tarkoitettukin sellaisiksi.
Ylivomiasesti yleisin tapa oli käyttää sukunimenä talon nimeä vaikka sekin oli vain käytännön kysymys. Suuri osa sukututkijoista käyttääkin patronyymin lisäksi talon nimeä sukunimen sijasta.
Ammattinsa puolelta sukuminet alkoivat yleistyä hyvin varhain.Omassa suvussani porvarillisia sukunimiä löytyy jo 1600-luvulta alkaen (mm. Woivalenius ja Ticcander).
Sukunimlaki vahvisti sukunimen käytön pakolliseksi vaikka sitä ennen jo käyettiin sukunimiä (esim. Koskela, jota käytettiin virallisissa asiakirjoissa ennen sukunimilakia).
Ainakin Islannin osalta voi sanoa, ettei siellä ole pysyvää sukua osoittavaa nimeä vaan etunimen jälkeen kirjoitetaan vanhempien (patronyymi/matronyymi) etunimi Finbogadottir (naishenkilö on siiis kyseessä).
mika68, kysyen löytyy vastauksia. Olet oikealla asialla.
(Nykyistä henkilötunnusta Suomeen oli kehittelemässä jo edesmennyt serkkuni Pentti Höykinopuro.)
Hei monista "säätyläisnimistä" kuten vaikkapa Anglenius, Bäck, Lithovius ja Rislachius on esimerkkejä miten joku papin pojista ei jatkakaan pappis- tai kirjurisäädyssä uraansa, vaan menee vävyksi ja isännäksi johonkin taloon. On tapauksia, joissa papin saama lisänimi säilyy pojalla, mutta yhtä lailla esimerkkejä, että isän säätyläisnimi väistyy pojalta, joka ei lähtenytkään opintielle. On myös tapauksia, että papin poika kävi kyllä triviaalikoulun ja vielä siellä esiintyy pappissäädyn lisänimellä, mutta sitten myöhemmin oltuaan pelkkänä talonisäntänä, pappissäädyn lisänimi häneltä väistyy ja hänen lisänimenään esiintyy jatkossa talonnimi ja varsinkin hänen lapsillaan ja koko jälkipolvella.
Jotta esimerkkieni Angelinius, Bäck, Lithovius ja Rislachius olisivat sukunimiä, näissä tuntemissamme tapauksissa talollispojalla olisi tämä lisänimi pitänyt pysyä hänen isännyydestään ja talon omistamisesta huolimatta, mutta niin ei ole käynyt.
Täten esimerkiksi Angelinius, Bäck, Lithovius tai Rislachius eivät voi olla mitään sukunimiä, koska sukunimen kriteerit eivät alkuunkaan täyty. Kaikki muutkin lisänimet, jotka ovat näihin mainitsemiini nimiin rinnastettavissa, eivät voi olla sukunimiä, koska ne eivät noudata pitävästi mitään ympäristöolosuhteista riippumatonta nimen pysyvyyssääntöä!
Tässä talollistapauksessa on kysymys "par excellance" ympäristöolosuhteesta, täysin suvun ulkopuolisesta tekijästä, joka voittaa nimen periytyvyyden isältä pojalle.
Väitteessä, jossa esitetään, ettei minun väitteeni voi pitää paikkaansa (ks. Sepon kommentti) tämän paikkansapitämisklausuulin täytyy perustua johonkin eri käsitteeseen, jota samalla sanalla tarkoitetaan.
Teroitan myös mieliin mainitaani lisänimen painoarvon eri asteista, eli toisin sanoen nimen heikompaa tai voimakkaampaa taipumusta periytyä sukupolvelta toiselle. Sukunimi on käsite, jolla ei voi olla astevaihtelua, vaikkakin sukunimilaeissa vuodesta 1920 alkaen on määritelty ehtoja, joiden puitteissa sukunimiä voidaan vaihtaa.
terv Matti Lund
Ps. patronyymillinen nimeämistapa on sikäli edullinen, että se ilmaisee aina pääargumentin suvullisessa periytymisessä kahden vierekkäisen sukupolven välillä. Pääargumentti ei ole koskaan sinänsä riittävä, mutta upotettuna oman paikallisympäristönsä muihin nimiin, se muodostaa lähes aina uniikin yhdistelmän, joka identifioi kohdehenkilöitä ja näin voidaan muodostaa hyvin luotettavia useiden sukupolvien ketjuja, vaikka paikallisnimissä ei olisikaan täydellisyyttä.
Matti Lund
04.07.10, 15:24
...
Viimeiseen kappaleeseen vielä kommenttina: Aika yllättävästi et näytä olevan selvillä länsisuomalaisen ja itäsuomaisen nimikäytännön olennaisesta erosta, mikä ilmenee Paikkalan tekstistä ja kartasta. Meille molemmille itäinen käytäntö on kaiketi jokseenkin vierasta, mutta uskon Paikkalaa tässäkin kohdin:
---- nykyisen Mikkelin tienoille, syntyi maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Tämä tapahtui todennäköisesti jo 1200-luvulla, ja se säilyi vahvana koko Ruotsin vallan ja autonomian ajan lähes koko Savossa ja Karjalassa. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla - länsisuomalaisista poiketen - sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin metodein todistaa vakaasti periytyviksi. Periytyvyys on kuitenkin ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.
Patronyymien käyttö itse asiassa tuli Ruotsista hallinnon mukana, jos oikein muistan.
Terv.
Seppo Niinioja
Hei Seppo, itäinen käytäntö ei ole minulle vieras, vaan äitini isän suku oli kainuulaista ja oletettavasti aika suurelta osin Savosta lähtöisin.
Nyt vain omien itäisten juurieni tapaus ei ole niitä aivan tyypillisimpiä, ja hyvä niin, koska se teroittaa mieleen tämän itäisten "sukunimien" suhteellisuuden: monilla esivanhemmillani on ollut savolaisen suursuvun lisänimi, joka on ympäristöolosuhteista johtuen muuttunut. Äitini tyttönimi oli Jahnson ja hänellä oli isän puolelta kainuulaiset juuret. Tämä nimi oli tullut äitini isoisän isoisälle tai oikeammin se esiintyi alunperin muodossa "Jeanson", "Jeansonin" isä oli kuitenkin Kärkkäisiä (erittäin vaikea nimi, tiedossani monia erehdyksiä vääristä nimioletuksista) ja äiti Oikarisia (aika helppo seurattava Ristijärvellä ja myöhemmin Melalahdella).
Savolaisiin "sukunimiin" kuuluu monia heikkouksia. Savolaisnimi väistyi sotamiesnimen tieltä. Esimerkiksi erään esivanhempani veli oli Pentti Karjalainen, joka sai ruotuarmeijaan värvättynä aika suositun sotamiesnimen Hurtig. Savolaisnimi Karjalainen häneltä sitten väistyi. Hän myi perintöoikeutensa isänsä taloon vieraalle, ja hänen itsellisluokkaan jääneillä jälkeläisillään muodostui asiakirjojen perusteella uusi lisänimi Hurtti. Näin periytyi Savossa "sukunimet". Näitä samanlaisia tapauksia on tietysti lukematon määrä Kainuussa ja Savossa. Näissä tapauksissa savolainen lisänimi ja länsisuomalainen talonnimi osoittautuivat aivan samanarvoisiksi.
Mutta teroitan edelleenkin nimien painoarvoja ja eriasteisuutta tapaus kerrallaan ja alue kerrallaan. Tottakai savolaisilla nimillä on periytyvyyden kannalta yleensä ottaen enemmän painoarvoa, mutta kunkin tapauksen painoarvo on arvioitava aina erikseen, koska savolaisnimen periytyvyyssäännöt eivät ole kovin luotettavia, vaan ainoastaan suuntaa-antavia.
Jos tekisin omien kainuulaisjuurteni sukutaulun samanlaisella oletuksella savolaisista "sukunimistä" kuten täällä jotkut selvästi tekevät, se olisi täysin metsässä tai paremminkin olisin juuttunut hakkaamaan päätäni sukututkimuksen seinään 1800 -luvun alkupuolelle pääsemättä siitä taaksepäin.
Omia kainuulaisjuriani on ollut mahdotonta jäljittää Savoon (vain pari tapausta on onnistunut), vaan voidaan vain yleisesti olettaa, että huomattava osa on lähtöisin Savosta lisänimien perusteella.
Mutta läheskään jokaisessa tapauksessa siihenkään ei voida luottaa. Olen nimittäin kyennyt paljon paremmin jäljittämään kainuulaisten esivanhempieni sukusuhteita Pohjanmaan eri pitäjiin kuten Iihin, Kalajoelle, Liminkaan, Muhokselle, Pyhäjoelle ja Saloiseen. Näissäkin tapauksissa saattaa olla kysymys 1400 -luvun savolaisekspansiosta, eli savolaisia on tullut uudisasuttajiksi Pohjanmaan eri pitäjiin ja sittemmin toisen, kolmannen tai neljännen sukupolven jäsenet sekoituttuaan paikallisiin pohjalaissukuihin, ovat lähteneet asuttamaan Kainuuta. Omat juureni sotivat näin olleen kovasti asutushistorian osalta yleistä historiankirjoitusta vastaan.
Savolaiset uudisasuttajat ovat antaneet nimen lukuisille taloille Pohjois-Pohjanmaalla ja Perä-Pohjolassa, ja sen jälkeen suvut näissä taloissa ovat vaihtuneet useaan otteeseen. Varmuudella on Hiltusia, Kankkosia, Määttiä, Pulkkisia ja Tihisiä, joilla suurin osa juuria menee Savoon, mutta kussakin nimessä myös tapauksia, joissa juuria on enemmän Ruotsissa kuin Itä-Suomessa, joillakin jopa äidinkieli muu kuin suomi.
terv Matti Lund
Heikki Koskela
04.07.10, 15:30
Hei monista "säätyläisnimistä" kuten vaikkapa Anglenius, Bäck, Lithovius ja Rislachius on esimerkkejä miten joku papin pojista ei jatkakaan pappis- tai kirjurisäädyssä uraansa, vaan menee vävyksi ja isännäksi johonkin taloon. On tapauksia, joissa papin saama lisänimi säilyy pojalla, mutta yhtä lailla esimerkkejä, että isän säätyläisnimi väistyy pojalta, joka ei lähtenytkään opintielle. On myös tapauksia, että papin poika kävi kyllä triviaalikoulun ja vielä siellä esiintyy pappissäädyn lisänimellä, mutta sitten myöhemmin oltuaan pelkkänä talonisäntänä, pappissäädyn lisänimi häneltä väistyy ja hänen lisänimenään esiintyy jatkossa talonnimi ja varsinkin hänen lapsillaan ja koko jälkipolvella.
Jotta esimerkkieni Angelinius, Bäck, Lithovius ja Rislachius olisivat sukunimiä, näissä tuntemissamme tapauksissa talollispojalla olisi tämä lisänimi pitänyt pysyä hänen isännyydestään ja talon omistamisesta huolimatta, mutta niin ei ole käynyt.
Täten esimerkiksi Angelinius, Bäck, Lithovius tai Rislachius eivät voi olla mitään sukunimiä, koska sukunimen kriteerit eivät alkuunkaan täyty. Kaikki muutkin lisänimet, jotka ovat näihin mainitsemiini nimiin rinnastettavissa, eivät voi olla sukunimiä, koska ne eivät noudata pitävästi mitään ympäristöolosuhteista riippumatonta nimen pysyvyyssääntöä!
Tässä talollistapauksessa on kysymys "par excellance" ympäristöolosuhteesta, täysin suvun ulkopuolisesta tekijästä, joka voittaa nimen periytyvyyden isältä pojalle.
Väitteessä, jossa esitetään, ettei minun väitteeni voi pitää paikkaansa (ks. Sepon kommentti) tämän paikkansapitämisklausuulin täytyy perustua johonkin eri käsitteeseen, jota samalla sanalla tarkoitetaan.
Teroitan myös mieliin mainitaani lisänimen painoarvon eri asteista, eli toisin sanoen nimen heikompaa tai voimakkaampaa taipumusta periytyä sukupolvelta toiselle. Sukunimi on käsite, jolla ei voi olla astevaihtelua, vaikkakin sukunimilaeissa vuodesta 1920 alkaen on määritelty ehtoja, joiden puitteissa sukunimiä voidaan vaihtaa.
terv Matti Lund
Ps. patronyymillinen nimeämistapa on sikäli edullinen, että se ilmaisee aina pääargumentin suvullisessa periytymisessä kahden vierekkäisen sukupolven välillä. Pääargumentti ei ole koskaan sinänsä riittävä, mutta upotettuna oman paikallisympäristönsä muihin nimiin, se muodostaa lähes aina uniikin yhdistelmän, joka identifioi kohdehenkilöitä ja näin voidaan muodostaa hyvin luotettavia useiden sukupolvien ketjuja, vaikka paikallisnimissä ei olisikaan täydellisyyttä.
Ilmiselvästi Seppo ja minä (ja Paikkalakin) käsittelemme asiaa toisella tavalla. Perusajatus eroaa siinä, että puhut koko ajan lisänimestä, jolla et tarkoita samaa kuin sukunimi. Lienee sama asia onko se toinen nimi sukunimi tai lisänimi luonteeltaan. Mutta olennaista asiassa on se, että kun otettiin erillinen sukunimi/lisänimi, oli sen tarkoitus nimittää suku mainitulla nimellä. Näin Paikkalakin asian mielestäni tulkitsee. Mainitsen erityisen sukunimen, jota esim. Bergholm painottaa sukunimenä - nimittäin Bergroth. Tässä yhteydessä Bergholm puhuu selvästi sukunimestä ja tämänkin sukunimi on säilynyt tälle vuosituhannelle.
Olihan niitä sukuja pilvin pimein, jotka hylkäsivät aikoinaan perimänsä sukunimen ja siirtyivät käyttämään esimerkiksi talon nimeä. Bergholmin kokoamat suvut ovat kuitenkin oiva esimerkki siitä kuinka sukunimi on säilynyt samana satoja vuosia. Henkilökohtaisesti en ole tavannut teosta, jossa sukunimen kriteerit olisi määritelty. En myöskään tunnista ajatusta erivahvuisista suku-/lisänimista.
Sukututkimus ei kenenkään kohdalla tähän kaadu - käyttipä sitten sukunimeä tahi ei. Itse käytän lähes poikkeuksetta samasta suvusta kirjoittaessani sukunimenä talon nimeä. Tutkimuksen eteen päin vieminen on silloin minulle loogisempaa.
PS Täällä on lämmintä. Mittari näyttää rapiat 29 astetta.
Jouni Kaleva
04.07.10, 19:01
Ei Jouni,
tuota en todellakaan tarkoita. Sotut ja sutut sikseen, historiakirjoissa olevat s-aikojen, k-aikojen ja v-aikojen avulla pärjäää hyvin tuonne 1600-luvun loppupuolelle. Mutta kun hakee esim. jo edellä mainitun bravuurin. saman henkilön viiden eri nimen perusteella, millä nimellä hän avioitui tai millä nimellä lapset on kastettu, saa Hiskiä naputella nelkoisesti. Kuolleitahan ei kaikilla paikkakunnalla vielä Hiskistä käykään selville.
Tarkoitan lähinnä järjestystä, aloitetaanko alusta (syntmänimi) vai lopusta (k-nimi) ja että talojen nimet erottaisi vähäisellä silmäyksellä talojen nimiksi jne. Kaikki käyttäisivät mahdollisuuksien mukaan näitä yhteisiä periaatteita vaikkapa järjestyksen ja muiden sovittujen periaatteisen osalta. Esim. Sukujutut ohjelmassa lapsen tauluun tuleva isän nimi määräytyy nimien järjestyksen mukaan. Ja onhan lomakkeitakin varten luotu standardit, jotta jokainen löytää heti lähettäjän ja vastaanottajan jne.
Kun puhutaan tieteellisyydestä, onko esim. sallittua nimetä kaikki lapset samalla isän nimellä (vaikka ovat sattuneet syntymään eri taloissa, ehkä huomauttaen asiasta viitteessä)?
Vai onko tosiaan niin, että tuo nimien sekamelska ei aiheuta kenellekään muille ongelmia? Omat (harvalkuiset) tieteelliset tutkimukseni on tehty aloilla, jossa samantapaisenkaan ongelmaan en ole törmännyt.
Ahaa
Siis tarkoitit hyvinkin pragmaattisesti: millä ihmeellä erottaa vaikkapa kahden tutkijan tiedoista sen, puhutaanko samasta ihmisestä vai ei? Mikä olisi standardoitu nimeämiskäytäntö.
Asiasta poiki laaja periaatekeskustelu, joka taitaa ylittää tämän käytännön lähtökohdan.
Mitään yhtenäistä suositusta lienee mahdoton antaa, saati noudattaa, eiköhän se ainakin jo ole tästäkin keskustelusta implisiittisesti käynyt esiin :)
Itse yritän olla sillälailla johdonmukainen, että käytän aina ensimmäisenä syntymähetken tilanteen mukaista suku/talon/lisänimeä, jos sellainen on tunnistettavissa. Muussa tapauksessa vain patro/matronyymistä nimeä.
Esim. Pekka Juhonpoika, sn. 1660, tulee Heikkilän taloon vävyksi 1682, myöhemmin Heikkilän isäntä alk. 1702 appensa jälkeen. Pekan lapset saisivat nimen Antti Pekanpk. Heikkilä jne kun samassa talossa pysytään.
Tämä talollisten perheiden osalta. Palkollisten osalta tilanne on taas hankalampi ja sekavampi.
Kun vertaillaan kahden tutkijan tietoja, niin eihän siinä usein auta muu, kuin lähteä ihmisen yksilöiviä tietoja lähteä vaikka pala palalta vertailemaan, kunnes ollaan päästy yhteisymmärrykseen siitä, puhutaanko samasta vai eri ihmisestä. Onhan tuota nähty esimerkkinä, että isäntä Juho Jaakonpoika kuolee ja pian leskiemäntä ottaa miehekseen rengin samoin nimeltään Juho Jaakonpoika. Tällainen vaihdos voi jäädä (ja on jäänyt) huomaamattakin, esim. rippikirja ei välttämättä sitä noteeraa mitenkään.
Suurkiitokset kaikille
tähän keskusteluun osallistuneille.
Vaikka lähtökohtani olikin varsin pragmaattinen, olen saanut arvaamattoman monipuolista ja asiantuntevaa palautetta. Tästä on uskoakseni hyötyä monille muillekin kuin itselleni. Aioinkin tutkia sitä tarkasti.
Suur-Iissä ja varsinkin sen pohjoisosissahan kulkee tässä paljon esillä ollut länsi- ja itäsuomalaisen nimikäytännön raja. Oman lisänsä nimisoppaan antoivat monet saksalaiset ja balttilaiset kauppiaat, jotka toivat vähitelen suomenkuuloiseksi muuttuvat suku- tai lisänimet mukanaan.
Toki pelkkä suku- tai lisänimen etsiminen ei varmista mitään, mutta usein se helpottaa. Onneksi meillä Suomessa ovat kirkonkirjat apulähteinä lähes aarteita, vaikka monin paikoin tahtovat vuotaa kuin seulat lukuisten hävitysten myötä.
1600-luvun tuomiokirjoissa saa sitten kokeilla onneaan, kun samasta kylästä löytyy viisi Tuomas Tuomaanpoikaa. Kummasti he kuitenkin tulevat kerta kerralta tutummiksi. Näin ainakin Pohjanmaalla, saa nähdä mitä löydän Satakunnan tuomiokirjoista, kun siirryn tarkastelemaan toisesta sukuhaarastani peräisin olevia Dyhrejä. Kysyn sitten neuvoa uudestaan. =:)
Kiitos ja Lämmintää päivän jatkoa!
Sami Lehtonen
05.07.10, 21:23
Hyvä lähtökohta sukunimikeskusteluun on tosiaan jo aiemmin mainitut artikkelit.
En silti malta olla tuomatta myös omaa näkökulmaani keskusteluun. Kyllä laajassa katsannossa myös useita rahvaan käyttämiä lisänimiä ennen sukunimilakia voidaan kutsua sukunimiksi. Sukunimi on vain yksi lisänimen alalaji. Karkeasti ottaen lisänimet ennen sukunimilakia olivat enemmän tai vähemmän periytyviä - yleensä vasta myöhemmällä iällä seuraava sukupolvi vaihtoi omansa avion, muuton tai ammatinvaihdon yhteydessä. Sukunimilaki ei tähän ole merkittävää muutosta tuonut - edelleen joku lisänimi tulee syntymän yhteydessä jommaltakummalta vanhemmalta, jonka sitten uusi tulokas voi myöhemmin vaihtaa, jos sille päälle sattuu - avion tai muun syyn takia. Merkittävin kontribuutti sukunimilailla onkin vain järjestelmän tarjoama oletus sukunimeksi henkilölle, joka ei itse keksi uutta nimeä tai muuten vaihda sitä. Järjestelmä tarjoaa myös oletusnimen aviopuolisoille, jotka eivät itse osaa päättää, kumpaa nimeä käyttäisivät.
Jos saivartelemaan ruvetaan, niin voidaan todeta, ettei aateliston käyttämät nimet missään tapauksessa mitään sukunimiä olleet, vaan aatelisnimiä, joiden periytyvyyttä säätelivät omat sääntönsä. Toisin kuin sukunimi, joka periytyy tarvittaessa myös äidiltä lapsille, ja joka on oikeus lain mukaan vaihtaa, toisin kuin aatelisnimen, jonka vaihtamisesta oli säädetty kuolemanrangaistus.
Kiitos lisänäkökulmasta, Sami.
Kun on tottunut arkielämässä käyttämään sukunimi-sanaa, ei tule edes erotelleeksi sitä lisänimistä. Mutta onhan se hyvä käyttää oikeita termejä, jotka sukututkimus tieteenä on määritellyt. Tutustun nyt hiljalleen koko tähän aineistoon, joka antaa paljon eväitä jatkoon.
:confused:
Matti Lehtiö
06.07.10, 20:35
Pieni ripaus jo hiljentyneen keskustelun jälkilaineille.
Keskustelussa ei näyttänyt nousevan esiin missään vaiheessa se tosiasia, että nämä erilaisissa asiakirjoissa esiintyvät joskus monta kertaa muuttuvatkin lisänimet, eivät ehkä kuitenkaan olleet koskaan sellaisia nimiä, joilla henkilö tunnettiin ja yksilöitiin omassa ympäristössään. Lisänimen tarkoitushan oli (on) yksilöidä henkilö, kun siihen ei enää pelkkä etunimi tai patronyymi riitä.
Hyvin usein henkilö kantoi koko elämänsä ajan jotakin sellaista lisänimeä, jota ei koskaan merkitty virallisiin asiakirjoihin. Esimerkkinä vaikkapa tässä minun asuinpaikalla sata vuotta sitten asunut Hermanni Tarkkanen, josta aina puheessa käytettiin nimimuotoa Kalliomäen Hermanni, asuinpaikkansa paikannimen mukaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy varmaankin jokaisen sukututkijan tiedostoista.
Matti Lehtiö
Pieni ripaus jo hiljentyneen keskustelun jälkilaineille.
Keskustelussa ei näyttänyt nousevan esiin missään vaiheessa se tosiasia, että nämä erilaisissa asiakirjoissa esiintyvät joskus monta kertaa muuttuvatkin lisänimet, eivät ehkä kuitenkaan olleet koskaan sellaisia nimiä, joilla henkilö tunnettiin ja yksilöitiin omassa ympäristössään. Lisänimen tarkoitushan oli (on) yksilöidä henkilö, kun siihen ei enää pelkkä etunimi tai patronyymi riitä.
Hyvin usein henkilö kantoi koko elämänsä ajan jotakin sellaista lisänimeä, jota ei koskaan merkitty virallisiin asiakirjoihin. Esimerkkinä vaikkapa tässä minun asuinpaikalla sata vuotta sitten asunut Hermanni Tarkkanen, josta aina puheessa käytettiin nimimuotoa Kalliomäen Hermanni, asuinpaikkansa paikannimen mukaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy varmaankin jokaisen sukututkijan tiedostoista.
Matti Lehtiö
Äitini hämäläisen isoäidin veli käytti elämänsä aikana ainakin kolmea eri nimeä. En tiedä kenen keksintö oli viimeinen nimi 'Hoikka', jolla hänet tunnettiin ja jota itsekin käytti. Alunperin saattoi hyvinkin liittyä ulkomuotoon. :rolleyes:
Heikki Koskela
07.07.10, 10:15
Matti Lehtiön esiinottama käsite lisänimestä olisikin aivan oma lukunsa. Minäkin tunnen melko runsaasti erilaisia lisänimiä, joiden tarkoitus oli mielestäni yksilöidä tietty henkilö esimerkiksi kyläyhteisössä.
En ole niitä erikseen koonnut talteen mutta täällä Alajärvellä käytettiin mm. Luoma-ahon kylässä samassa pihapiirissä asuvien henkilöiden osalta lisänimiä, joita joskus kutsutaan myös korkonimiksi. Nämä nimet eivät olleet "julkisia" vaan käytettiin kylän oman väen keskuudessa.
Samanlaisia korkonimiä käytti mm. Kalle Päätalo kirjoissaan yksilöidessään mm. Hilturannalla ja Jokjärven ympärilää asuvia silloin tunnettuja henkilöitä.
Kiinnostava tutkimuksen kohde. Lisänimien käyttö saattaisi kertoa jotain mm. paikallisesta historiasta mutta se vaatii perehtymistä asiaan.
Markku_Tahkokorpi
07.07.10, 11:49
Kun nyt Kaariaro kysyi mitä nimijärjestelmää kukin käyttää kerron minäkin omani.
Käyttämässäni GRAMPS ohjelmistossa on erikseen syntymänimi ja sen lisäksi tarvittava määrä muita nimiä. Listaan kaikki henkilön käyttämät nimet, jotka kulkevat yleensä joko otsikolla "Avioliiton mukaan saatu nimi" tai "Tunnetaan myös". Jossakin tapauksessa nimen tyyppi on "Tuntematon" jos lisänimen lähde ei ole tiedossa. Yksi nimistä, normaalisti kronologisesti viimeisin on oletusnimi jolla henkilö näytetään ja raportoidaan. Kaikki muutkin nimet käyvät hakukriteereinä ja näytetään tekstilistauksissa.
Kommenttina aiempaan keskusteluun toteaisin että Pohjanmaalla löytyy todella laaja astevaihtelu tuossa lisänimen periytymisessä. Lähes kaikki variaatiot taisi kuitenkin jo tulla keskustelussa esille. Minunkin tietokannassa on noita "pappisnimen" tai sotilasnimen menettäneitä vaikka itsellissädyssä ne usein periytyikin useita sukupolvia.
Matti, Markku ja Heikki,
kiitos lisäkannanotoista. Ehkä on asiallista kertoa omakin käytäntöni: Merkitsen syntymänimen ensin ilman kommentteja, jos isä pysyvästi oli nimeä käyttänyt, muuten selvennän "sukujaan" tms kommentilla tekstissä. Sitten lisänimet siinä järjestyksesä, kun henkilö niitä on käyttänyt (vaikka haluaisin tosiassa kertoa nämä talot vain tekstiosassaa) ja lopuksi nimi, jolla merkitty kuolleeksi.
Olen havainnut, että monet ainakin siellä Pohjanmaalla haudattiin samalla nimellä, jolla olivat syntyneet, ei tosin läheskään kaikki. Tässä omaiset lienevät olleen asialla. Olin erittäin hämmästynyt, kun lähipiirin kuuluneesta suuresta joukosta samaa lisänimeä käytttäneistä henkilöistä vain neljällä on kuolinimenä tämä nimi. "Sukukirjassa" taas samaa nimeä oli pilvin pimein. Tämä 1600-1700-luvulla.
Tuo henkilön tunteminen talon tai jollakin muulla "lisänimellä" on ihan nykypäivääkin, mutta koskaan sitä ei kirjoiteta asiakirjoihin. Näin on kuulemma joissakin muissakin maissa esim. Irlannissa. Oma "lisänimeni" on 400-500 vuotta kulkenut suvussa, liekö sitten periytynyt tai ei, vaikka ei löydy Savosta sukua :=:)
Voisiko olla myös mahdollista, että kun rippikirjoissa useimmiten vain talon nimet ovat esillä, nykyajan sukutukijat, tai osa meistä harrastelijoista, tulkitsevat ne oikopäätä lisänimiksi tai peräti sukunimiksi, kuten itse omani. Toinen havainto, jonka olen tehnyt, on että monet vanhat paikkakunnat alkuperäiset "suvut", varsinkin talonpoikasuvut, eivät muuttaneet nimeään mitenkään muuttaessaan talosta toiseen. Tästä on toki paljon poikkeuksia.
Mielenkiitoisia juttuja on tullut esiin ja todella hyödyllistä taustatietoa käytäntöjen pohjaksi.
Kiinnostava aihe innosti minut tekemään pienen selvityksen lasteni esivanhempien sukunimistä. Otin käsiteltäväksi polven, jossa on 32 nimeä.
20 nimeä eli 67 § on savolais-karjalaisia jo ennestään periytyneitä nimiä (näistä 16 -nen-loppuisia)
5 koulunkäynnin kautta otettua, nämäkin jo 2–3 sukupolven takaa (4 Pohjanmaalla ja 1 Hämeessä)
7 patronyymiä eli 21 § Varsinais-Suomesta ja Hämeestä (seuraavassa polvessa 2 periytyväksi tulevaa ja 2 talon mukaan muuttuvaa)
Uskallan kyllä kutsua sukunimiksi noita 25:ttä, koska ne ovat miehen puolella jatkuneet tähän asti ja naisten suvun nimet säilyneet sivuhaaroissa. Muutama nimenmuutos on joukossa, kuten mieheni isän muuttama 1929.
H. Arjava
Heikki Särkkä
08.07.10, 16:35
Olen joskus ehdottanut ja ehdotan nytkin, että lisänimi voitaisiin graafisesti erottaa sukunimestä kirjoittamalla se kokonaan isoin kirjaimin ja sopimalla, että kyse ei ole huutamisesta.
Sukunimettömällä alueella radikaali ratkaisu olisi luopua lisänimien käytöstä ja kirjata henkilöt vain etunimellä ja patronyymillä. Kieltämättä kuitenkin lisänimen käyttö helpottaa, jos myöhemmin jatkaa tutkimusta lisänimellisen henkilön kohdalla. Toinen vähemmän radikaali ratkaisu olisi kirjata henkilö hänestä viimeksi käytetyn lisänimen mukaan, vaikka asiallisempaa olisi esim. sukukirjan hakemisto-osassa ehkä pitäytyä etunimi+patronyymi -kantaan.
Hei H. ja Heikki,
Mitenköhän onnistuisi tuo pelkän patronyymin käyttö tänä päivänä (vaikka laki ei sitä velvoittaisikaan, kuten Suomessa)? En ole missään yhteyksissäni ainakaan länsimaalaisten kanssa törmännyt henkilöön ilman sukunimeä (tai lisänimeä). Onko muilla kokemuksia tästä?
Tuota grraafista erottomista teen itse koko ajan - mutta vain konsepteissa. Kirjoitan sukunimen (tai suvun nimen) ensimmäiselle riville isolla ja loput sitten seuraavalle. Sen avulla hallitsen itse helpommin kokonaisuuden.
Mukavaa, että aihe on kiinnostanut muitakin, vaikka keskustelu tuskin mihinkään pragmaattisiin muutoksiin voisi johtaa.
Sami Lehtonen
08.07.10, 21:10
Hei H. ja Heikki,
Mitenköhän onnistuisi tuo pelkän patronyymin käyttö tänä päivänä (vaikka laki ei sitä velvoittaisikaan, kuten Suomessa)? En ole missään yhteyksissäni ainakaan länsimaalaisten kanssa törmännyt henkilöön ilman sukunimeä (tai lisänimeä). Onko muilla kokemuksia tästä?
Tuota grraafista erottomista teen itse koko ajan - mutta vain konsepteissa. Kirjoitan sukunimen (tai suvun nimen) ensimmäiselle riville isolla ja loput sitten seuraavalle. Sen avulla hallitsen itse helpommin kokonaisuuden.
Mukavaa, että aihe on kiinnostanut muitakin, vaikka keskustelu tuskin mihinkään pragmaattisiin muutoksiin voisi johtaa.
Et sitten ole käynyt Islannissa?
Nykyään on ollut suosittua antaa lapselle yhtenä etunimenä patronyyminkaltainen etunimi, mutta siihen laki suhtautuu kuten etunimeen, eli sitä ei sitten myöskään voi jättää arkikäytössä pois, vaikka sukunimi puhuttelunimen kera henkilön yksilöisikin.
Markku_Tahkokorpi
08.07.10, 22:33
Intiassa monilla alueilla käytetään pelkkää etunimeä. Vain erittäin virallisissa yhteyksissä käytetään isännimeä eräänlaisena patronyyminä.
Ainakin Kemijärvellä, Sallassa ja Sodankylässä on talon nimi ollut sukunimenä rippikirjoissa 1700-luvulla. Talon lapset ovat kantaneet kotinsa talonnimeä sukunimenään esim. vihkiytyessään.
Itä-Lapissa on ollut myös periytyviä -nen-päätteisiä sukunimiä varsinkin 1600-luvulla, mutta ne ovat haihtuneet melko nopeasti, kun sukunimeksi on vakiintunut talon nimi.
Mika J
Niinpä, kaikenlaisia käytöntöjä on esiintynyt eri paikoissa ja kaikki ne ovat palvelleet tarkoitustaan kyseisenä aikana ja siinä elinpiirissä. Verottajaa puolestaan ei ole niinkään kiinnostanut, kuka verot kustakin talosta maksaa, kunhan vain tulevat perille.
Sukukirjojen näkökulmasta oleellista ehkä on, ketä ja mitä kirjan tekeminen ja toisaalta sen lukemisen on tarkoitus palvella. Tekijän kannalta pelkät nimet - olivat ne sitten mitä tahansa ja oli niitä kuinka paljon tahansa, eivät riitä yksilöimään henkilöä. Yksilöiminen ja sijoittaminen sukupolvien ketjuun vaatii suunnattomasti muitakin tietoja. Jos lisäksi kirjan on tarkoitus palvella lukijaa, pitkät nimirimpsut - varsinkin jos ja useimmiten kun - ei tiedä, millä tavalla mikäkin nimi liittyy kyseiseen henkilöön, nimilitania ainoastaan sekoittaa kokonaiskuvaa. Varsinkin siksi, että eri kirjoittajat käyttävät eri tapoja ilmaista samaa asiaa.
Toisaalta turha lienee toivoa että tilanne paranisi. Päinvastoin, nykyinen maailmanmeno - nimen valinnan vapaus, kanssakäymisen kansanvälistyminen, monikulttuurisuuden lisääntyminen jne. - kaikki hyviä asioita - antanee vain lisää haastetta sekä tuleville kirjoittajille että sukunsa ja itsensä juurien etsijälle.
Mielenkiintoisia lukukokemuksia kaikille osallistuneille. Kiitos.
=:rolleyes:
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.