Arkistonäkymässä ei tällä hetkellä lainaus erotu varsinaisesta viestistä. Suosittelemme että vilkaisette ns. täydellistä versiota: : Aateliston tavat ja perinteet
Mistä kannattaisi aloittaa tutustuminen Suomen aateliston tapoihin ja perinteisiin? Olen saanut käsityksen, että ne poikkesivat kyllä ns. rahvaan tavoista. Itselläni kiinnostaisi vähän tietää näistä, kun suuremmalta osin esivanhempani olivat talonpoikais- ja/tai pappissäädystä lähteneitä. Kyllä joitain sukujuuria aatelistoonkin on olemassa.
Mikko
Kaija Salminen
04.06.10, 23:38
Hei!
Tässä olisi muutama opus aiheesta:
Mäkeläinen, Eva-Christina: Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Helsinki : Suomen historiallinen seura, 1972. Diss., Tampereen yliopisto.
Wirilander, Kaarlo: Herrasväkeä : Suomen säätyläistö 1721-1870. Helsinki, Suomen Historiallinen Seura, ISBN 951-9254-01-3.
Koskinen, Riitta & Hagelstam, Katja: Säätyläiskoti Suomessa : sisustuksia, historiaa ja tapakulttuuria 1700-luvulta. Helsinki, WSOY, 2003. ISBN 951-0-27510-7.
Terv. Kaija
Antti Järvenpää
05.06.10, 08:50
Mielenkiintoinen aihe selvitettäväksi, jossa vielä on omat piirteensä eri aikakausilla. Toisaalta aateliston etuoikeudet eivät ole määräämättömän pitkä jakso ja siinä on nousunsa ja laskunsa.
Noin omana havaintona voisin sanoa, että asiaa on käsitelty varsin monessa historian opuksessa tavalla tai toisella, mutta tiedon sirut joutuu kaiketi nyppimään sieltä ja täältä. Etenkään varhaisemmalta ajalta, kuin mihin Kaija viittaa yllä olevilla teoksilla, ei ole ainakaan omiin silmiini osunut mitään kysymääsi, mutta paljon pieniä tiedon siruja siellä täällä.
Vanha sanan lasku sanoo, että: "rumat ne vaatteilla koreilee." Lieneekö kyseessä ironian muoto, mutta vaatteilla koreilu oli suorastaan kielletty rahvaalta ja kaupunkien porvaristolta ainakin keskiajalla ja luultavasti aika pitkään vielä senkin jälkeen. Rahvas sai tyytyä pellavaan ja värittömiin vaatteisiin. Sametit ja silkit olivat vain aatelistoa ja papistoa varten. Näin ollen kansallispuvut kirkkaine väreineen eivät ole kovin vanha asia, vaan tapojen vapautumisen tulos.
Kuvittelisin itse, että hyvinä tiedonlähteinä olisi kartanoiden historia, perunkirjat ja niiden tavaraluettelot – oikeustapaukset ryöstöistä tai kaupunkien paloista, joissa on kaikenlaisia luetteloja – rahtiluettelot ylellisyystavaroiden osalta jne.
Historialliset romaanit antavat myös jonkinlaista taustakuvausta kunhan vain voi vakuuttua, että kirjailija on tehnyt riittävän tausta työn ajan tapojen selvittämisen osalta. Erityisen hyviä voisin kuvitella olevan aikalaiskuvausten, joita tosin ei ole monia. Itse luin noin 5 vuotta siten SKS kustantaman Balthasar Russowin Liivinmaan kronikan. Vaikkakin se koskee pääsääntöisesti Tallinnaa ja sen lähialueita, niin se kuitenkin on niin lähellä, että on arvokas lähde, etenkin siksi, että se kuvaa niin talonpoikien, porvariston, papiston kuin aatelistonkin elämää ja on kaiken lisäksi muutenkin hyvin mielenkiintoinen tarina.
Tässä joitakin ajatuksiani aiheesta, ja jään mielenkiinnosta odottamaan muita näkökulmia ja mielenkiintoisia viitteitä aiheeseen joka myös kiinnostaa ainakin iltalukemisen tasolla itseänikin.
Mielenkiintoinen aihe selvitettäväksi, jossa vielä on omat piirteensä eri aikakausilla. Toisaalta aateliston etuoikeudet eivät ole määräämättömän pitkä jakso ja siinä on nousunsa ja laskunsa.
Noin omana havaintona voisin sanoa, että asiaa on käsitelty varsin monessa historian opuksessa tavalla tai toisella, mutta tiedon sirut joutuu kaiketi nyppimään sieltä ja täältä. Etenkään varhaisemmalta ajalta, kuin mihin Kaija viittaa yllä olevilla teoksilla, ei ole ainakaan omiin silmiini osunut mitään kysymääsi, mutta paljon pieniä tiedon siruja siellä täällä.
Vanha sanan lasku sanoo, että: "rumat ne vaatteilla koreilee." Lieneekö kyseessä ironian muoto, mutta vaatteilla koreilu oli suorastaan kielletty rahvaalta ja kaupunkien porvaristolta ainakin keskiajalla ja luultavasti aika pitkään vielä senkin jälkeen. Rahvas sai tyytyä pellavaan ja värittömiin vaatteisiin. Sametit ja silkit olivat vain aatelistoa ja papistoa varten. Näin ollen kansallispuvut kirkkaine väreineen eivät ole kovin vanha asia, vaan tapojen vapautumisen tulos.
Kuvittelisin itse, että hyvinä tiedonlähteinä olisi kartanoiden historia, perunkirjat ja niiden tavaraluettelot – oikeustapaukset ryöstöistä tai kaupunkien paloista, joissa on kaikenlaisia luetteloja – rahtiluettelot ylellisyystavaroiden osalta jne.
Historialliset romaanit antavat myös jonkinlaista taustakuvausta kunhan vain voi vakuuttua, että kirjailija on tehnyt riittävän tausta työn ajan tapojen selvittämisen osalta. Erityisen hyviä voisin kuvitella olevan aikalaiskuvausten, joita tosin ei ole monia. Itse luin noin 5 vuotta siten SKS kustantaman Balthasar Russowin Liivinmaan kronikan. Vaikkakin se koskee pääsääntöisesti Tallinnaa ja sen lähialueita, niin se kuitenkin on niin lähellä, että on arvokas lähde, etenkin siksi, että se kuvaa niin talonpoikien, porvariston, papiston kuin aatelistonkin elämää ja on kaiken lisäksi muutenkin hyvin mielenkiintoinen tarina.
Tässä joitakin ajatuksiani aiheesta, ja jään mielenkiinnosta odottamaan muita näkökulmia ja mielenkiintoisia viitteitä aiheeseen joka myös kiinnostaa ainakin iltalukemisen tasolla itseänikin.
Esimerkkinä 'mainostan' seuraavaa:
Filosofian tohtori Birgitta Stjernvall-Järvi: Kartanoelämää Itä-Hämeessä. Gummerus 2009. ISBN 978-952-5720-03-7
Kirjan takakannen teksti:
"Kirja vie lukijansa Päijänteen itäpuolella sijaitsevien kartanoiden maailmaan. Kirja kertoo elävästi kartanoiden arkkitehtuurista, sisustuksesta ja tapakulttuurista. Se kuvaa myös arjen askareita naisen näkökulmasta sekä torppareiden elâmââ. Kertomuksessa, joka alkaa 1500-luvun loppupuolelta ja etenee 1900-luvun alkuun, nousee esille erityisesti Tandefelt-suvun, mutta myös muiden Sysmän ja Hartolan kartanoita hallinneiden säätyläissukujen vaiheet. Mukaan mahtuu kuvauksia sukujen jäsenten värikkäistä elämänkohtaloista heidän palvellessaan sotilaina ja virkamiehinä Ruotsin kuningasta ja Venäjän keisaria."
___________________
Ossian Mesterton (http://www.mesterton.net)
of that Ilk (http://www.mesterton.net/kolmensuora.htm)
Vanha sanan lasku sanoo, että: "rumat ne vaatteilla koreilee." Lieneekö kyseessä ironian muoto, mutta vaatteilla koreilu oli suorastaan kielletty rahvaalta ja kaupunkien porvaristolta ainakin keskiajalla ja luultavasti aika pitkään vielä senkin jälkeen. Rahvas sai tyytyä pellavaan ja värittömiin vaatteisiin. Sametit ja silkit olivat vain aatelistoa ja papistoa varten. Näin ollen kansallispuvut kirkkaine väreineen eivät ole kovin vanha asia, vaan tapojen vapautumisen tulos.
Eikös koko Suomen kansallisromanttinen hömpötys ollut peräisin suomenruotsalaisista paremmista piireistä?
Lönnrot keräsi kalevalaisia taruja, Sibelius sävelsi kansallisromanttisia sävelmiä, mm. Finlandian ja Suomen kansallislaulu oli Paciuksen säveltämä.
Taisivat vihatut rantahurrit nostaa suomenkielisen rahvaan itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Mika J
Matti Lund
05.06.10, 14:50
Mielenkiintoinen aihe selvitettäväksi, jossa vielä on omat piirteensä eri aikakausilla. Toisaalta aateliston etuoikeudet eivät ole määräämättömän pitkä jakso ja siinä on nousunsa ja laskunsa.
Noin omana havaintona voisin sanoa, että asiaa on käsitelty varsin monessa historian opuksessa tavalla tai toisella, mutta tiedon sirut joutuu kaiketi nyppimään sieltä ja täältä. Etenkään varhaisemmalta ajalta, kuin mihin Kaija viittaa yllä olevilla teoksilla, ei ole ainakaan omiin silmiini osunut mitään kysymääsi, mutta paljon pieniä tiedon siruja siellä täällä.
Vanha sanan lasku sanoo, että: "rumat ne vaatteilla koreilee." Lieneekö kyseessä ironian muoto, mutta vaatteilla koreilu oli suorastaan kielletty rahvaalta ja kaupunkien porvaristolta ainakin keskiajalla ja luultavasti aika pitkään vielä senkin jälkeen. Rahvas sai tyytyä pellavaan ja värittömiin vaatteisiin. Sametit ja silkit olivat vain aatelistoa ja papistoa varten. Näin ollen kansallispuvut kirkkaine väreineen eivät ole kovin vanha asia, vaan tapojen vapautumisen tulos.
Kuvittelisin itse, että hyvinä tiedonlähteinä olisi kartanoiden historia, perunkirjat ja niiden tavaraluettelot – oikeustapaukset ryöstöistä tai kaupunkien paloista, joissa on kaikenlaisia luetteloja – rahtiluettelot ylellisyystavaroiden osalta jne.
Historialliset romaanit antavat myös jonkinlaista taustakuvausta kunhan vain voi vakuuttua, että kirjailija on tehnyt riittävän tausta työn ajan tapojen selvittämisen osalta. Erityisen hyviä voisin kuvitella olevan aikalaiskuvausten, joita tosin ei ole monia. Itse luin noin 5 vuotta siten SKS kustantaman Balthasar Russowin Liivinmaan kronikan. Vaikkakin se koskee pääsääntöisesti Tallinnaa ja sen lähialueita, niin se kuitenkin on niin lähellä, että on arvokas lähde, etenkin siksi, että se kuvaa niin talonpoikien, porvariston, papiston kuin aatelistonkin elämää ja on kaiken lisäksi muutenkin hyvin mielenkiintoinen tarina.
Tässä joitakin ajatuksiani aiheesta, ja jään mielenkiinnosta odottamaan muita näkökulmia ja mielenkiintoisia viitteitä aiheeseen joka myös kiinnostaa ainakin iltalukemisen tasolla itseänikin.
Kannattaa välttää "stereotypioita" aateliston suhteen ja huomata, että aatelistossakin oli kerrostumia statusaseman ja varallisuuden mukaan.
Säätyhteiskunnassa ei aatelistokaan säästynyt pauperialta, jos kohtalo oli kova. Tunnettuahan ovat itse aiheutetut vararikot, kun korskea kartanonherra pelasi juovuksissa uhkapelillä kartanonsa alta pois ja pelin voittanut myi voittonsa herran pehtoorille, kun köyhä aatelissuku ei kyennyt sitä lunastamaan, tai kaupunkiporvari, joka oli aatelisherran päävelkoja, lunasti kartanon itselleen.
Maalaisaateliston joukossa oli vähävaraisia sodassa haavoittuneita ja raihnaisia upseereita, jotka olivat parhaat päivänsä nähneet.
Esimerkiksi omia sukujuuriani siten sivuava maakapteeni Joachim Friedrich von Nessen, että oli esiäitini siskon mies, ja oli paroni, vanhaa balttilaista aatelia, ollen eri haaraa kuin kreivilliset von Essenit Westfalenin Essenbergistä, mutta hänellä oli yhteinen kantavanhus heidän kanssaan.
Hyvissä varoissa hän ei kuitenkaan ollut. Hän sai haltuunsa Laihian kirkkoherran Haquinus Nicolain omistaman Ratikylän Ollilan talon, kun nai tämän pojan lesken Vendla Alstadiuksen. Ollila ei ollut sen kummempi talo kuin kylän muutkaan talot paitsi, että Haquinus oli saanut pantiksi tai omistukseensa tukun ylimääräisiä peltoja ruumispaarimaksujen ym. vastikkeeksi, mutta nämä maat olivat kesannoilla ja sittemmin loputtomien riitojen aiheita.
Von Nessen, paroni, ajoi kuitenkin ankarasti ja tarmokkaasti omia asioitaan ja pääsi hiljalleen Laihian varakkaimpien talollisten joukkoon. Hän riiteli jatkuvasti renkiensä kanssa käräjillä. Syynä oli monesti liiallinen ratsupiiskan käyttö. Tätä pahensi se, että palvelusväki lähti käpälämäkeen tarpeeksi siiman iskuja saatuaan.
Kun sitten vuonna 1697 Laihiaa kohtasi täysi viljakato, Laihian isännät luottivat epätoivoissaan savolaisen uudisasukkaan Pieti Hokkasen lupaukseen, että hän pystyy ostamaan Savosta pitäjän siemenviljat. Von Nessen pani tähän likoon huomattavan osan omia varojaan, ja kun tämä operaatio paljastui Pieti Hokkasen huijaukseksi, von Nessen eli koko loppuelämänsä varattomana köyhimyksenä, jolla oli suuria vaikeuksia maksaa Ollilan ulosteot.
Von Nesseniltä jäi taloon kaksi tytärtä, joista toinen pysyi vanhanapiikana ja toisen nai rutiköyhäksi kirjatun Ilmajoen Palonkylässä asuneen suutarin Juho Eskonpojan poika Gabriel. Hän oli jäänyt leskeksi Kumaalan Kumaran talon vävyn paikalta. Tämä ei ollut sattuma, sillä Gabriel oli valistusmies ja myöhemmin Jaakko Kärrmäen paras uskontoveri. Kärrmäkeläisyys muuten vetosi voimakkaasti köyhään maalaisaatelistoon. Aatelisneito vaimona edellytti kuitenkin, että miehelläkin on jonkinlaisia hengellisiä harrastuksia.
Tämä vain esimerkiksi, ettei kartanoromantiikka aina toteutunut.
terv Matti Lund
Ps. Anu Lahtisen (Flemingit ym.) ja Mirkka Lappalaisen (mm. Creutzit) väitökset ja muut kirjoitukset valaisevat myös erinomaisesti aatelin tapakulttuuria vanhoina aikoina, varsinkin laajat kirjeenvaihdon läpikäynnit.
Eikös koko Suomen kansallisromanttinen hömpötys ollut peräisin suomenruotsalaisista paremmista piireistä?
Lönnrot keräsi kalevalaisia taruja, Sibelius sävelsi kansallisromanttisia sävelmiä, mm. Finlandian ja Suomen kansallislaulu oli Paciuksen säveltämä.
Taisivat vihatut rantahurrit nostaa suomenkielisen rahvaan itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Mika J
Olihan se isolta osalta. Lönnrot ei tosin ollut ruotsintaitoinen, ei ainakaan puhunut ruotsia ennen kuin koulussa oppi. Suomen kielen sille kuuluvaan asemaan nostamista en kyllä sanoisi hömpötykseksi.
JormaV
Finlandia ja Pacius?
Minulla on kyllä historian kirjat sekaisin, jos tuohon uskoisin!
Päivi
Finlandia ja Pacius?
Minulla on kyllä historian kirjat sekaisin, jos tuohon uskoisin!
Päivi
Mikä tuossa on epäselvää?
Jean Sibelius sävelsi Finlandian ja Fredrik Pacius Maamme-laulun.
Mika J
Eikös koko Suomen kansallisromanttinen hömpötys ollut peräisin suomenruotsalaisista paremmista piireistä? Lönnrot keräsi kalevalaisia taruja, Sibelius sävelsi kansallisromanttisia sävelmiä, mm. Finlandian ja Suomen kansallislaulu oli Paciuksen säveltämä. Taisivat vihatut rantahurrit nostaa suomenkielisen rahvaan itsenäisten kansakuntien joukkoon. Mika J
Termi suomenruotsalainen soveltuu huonosti 1800-lukua käsittelevään keskusteluun useastakin eri syystä. Ensinnäkin koulutuksen seurauksena Suomessa koko sivistyneistö käytti kielenä ruotsia. Etnisesti sivistyneistöön kuului suomalaislähtöisiä, ruotsalaislähtöisiä, saksalaislähtöisiä, skotteja, puolalaisia ja monia muita ryhmiä. Kaikki ruotsia puhuvat eivät missään tapauksessa lukeutuneet sivistyneistöön (tai säätyläisiin). Inkoolaisen, ruotsinkielisen kalastajan (viittauksesi ns. rantaruotsalaisiin) näkökulmasta sivistyneistön pyrkimykset 1800-luvun alkupuolella olivat yhtä etäisiä kuin hämäläisen torpparin näkökulmasta.
Edellä on jo todettu Lönnrotin suomenkielisyys, mutta lisäksi on huomautettava Paciuksen saksalaisuudesta. Kansallisromantiikan alkuperän kannalta juuri saksalainen vaikutus on merkittävä. Riiassa vaikuttaneen Herderin ohella on syytä mainita tietysti Hegel ja maalaustaiteen Dusselldorfin koulukunta jne. Romantiikkaa ja kansallista kulttuuria toki löytyy muualtakin. Matkaillessa on kiinnostavaa katsoa kuinka samanlaista kansallinen herääminen oli esim. Virossa, Latviassa ja Suomessa. Itse hämmästelin asiaa viimeksi syksyllä Sloveniassa vieraillessani. On helppo löytää paikalliset Lönnrotit, Runebergit, Gallen-Kallelat ja muut Sibeliukset, Snellmanneista puhumattakaan.
Kyse ei siis ole suomenruotsalaisuudesta, vaan sivistyneistön yleis-eurooppalaisista pyrkimyksistä. Oikeastaan termiä suomenruotsalaisuus tulisi käyttää vasta sitten, kun Suomeen oli syntynyt myös suomenkielinen sivistyneistö ja svekomaanit kiinnostuivat ruotsia puhuvasta rahvaasta. Vasta tällöin alkoi maahan syntyä suomenruotsalaisuus, jossa kieli yhdisti ja loi yhteenkuuluvuuden tunnetta ruotsiksi. Svekomaanien poliittinen liike järjestäytyi ruotsalaiseksi kansanpuolueeksi vasta 1900-luvun puolella. Perusajatus siitä, että suomen asemaa 1800-luvulla korjattiin tuolloin ruotsia puhuvan sivistyneistön aloitteesta on tietyst fakta, jota ei käy kieltäminen.
t. Olavi A.
Hei!
Kaima on ihan oikeassa ettei voi "suomenruotsalaisuudesta" puhua varhaisemilta vuosisadoilta. Eihän erilistä Suomea ollut oli vain itäinen Ruotsi sanottiinko "itämaaksi". Olen joskus pohtinut miten nyky Suomen sisällä väestörakenne ja alueelinen maantiede on vaikuttanut suomenkielen kehitykseen.
Muutamia ajatuksia herättäviä huomioita on Pohjanmaan sukuja tutkiessa tullut vastaan. Pohjanmaan sivistyneistöön (pappis ja porvarisukuihin) tuli paljon vaikutteita Ruotsin Västerbottenista. Olen usein pohtinut että Sursill-sisarusten oheella sieltä on tullut lukuisia juurilta tuntemattomia miehiä. Opiskelemaankin mentiin vielä Upsalaan senkin jälkeen kun Turku oli perustettu vai oliko opiskelu jotenkin vielä eriytynyttä.
Pohjanmaalla ilmeisesti enemmän törmätiin suomenkieltä puhuvian rahvaan ongelmiin. Tunnetaanhan sieltä.
1. Ruotsin Maalain ja kaupunkilain suomentajana (1601) tunetaan Kirkkoherra Ljungo Thomansson. Joka tunnettiin myös rajankävijänä.
2. Olikohan ? Johan Curvonius Kajaanin kihlakunnatuomarina joka käänsi ja luetutti valtiopäiväpäätöksiä suomenkielellä rahvaalle. Pietari Brahe lupasi painattaa hänen Ruotsin lakia koskevan tutkimuksen, mikä kuitenkin jäi tekemättä kuoleman johdosta. Hän oli Antti Erikinpoja (Cajanus) vävy.
3. Johan Johanson Cajanus apulaisprofessori tunnetaan ensimäisen suomenkielisen "runon" virren kirjoittjana joka on edelleen virsikirjassa "Etkös ole ihmisparka aivan arka."
4. Cajanus suvussa oli 1700-luvulla useampi sekä virsikirjan tekeemiseen että sanomalehtitoimintaa osalistuneita henkilöitä ja Kalevalan runojen kerääjänä kai Lönrotin lisäksi toimi Johan Cajanus yhdessä ja kai erikeseen keruumatkalla kulkien.
5 Kuinka ollakkaan myöhäisessä vaiheessa Paltaniemeltä lähtöisin olivat Lönn Bladin eli Leinon veljekset ja samaa Paltaniemen Hövelön taloa kävi heidän jälkeen asumassa (omistamassa) hetken piirilääkäri Lönroth.
Asian vierestä: Nythän kerrotaan Eino Leino talon, joka on Hövelön talon "kopio" ja rakenettu Cajanusten Sutelan talon maille lähelle Paltaniemen kuvakirkkoa, olevan Kajanin kaupungin toimesta myynissä. Sutela jo myytiin metsänhoitoyhdistyksen toimesta kai yksityiskäyttööön. Sutelaakin oli kai pyritty kunnostamaan ja ylläpitämään yhteisöjen toimesta ja EU-rahoituksella. Tuon kultuurihistorialisesti merkittävän Paltaniemen pappilat on ollut jo pitkään yksityisasuntoina
Olavi
...Taisivat vihatut rantahurrit nostaa suomenkielisen rahvaan itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Mika J
Mielenkiintoinen lause...
nimimerkki "rantahurri"
Mielenkiintoinen lause...
nimimerkki "rantahurri"
no, olen kyllä yo ja hieman akateemisesti kouluttautunut, mutta käytän kuitenkin rahvaanomaisia ilmaisuja.
ei ollut tarkoitus loukata tuolla rantahurri- sanonnalla, tarkoitin lähinnä sitä, että suomenkielinen väestönosa usein väheksyy ruotsinkielisten merkitystä maamme historiassa ja itsenäisyytemme synnyssä.
Olihan esim. ruotsalainen 8000 miehen vapaaehtoisprikaati Sallan suunnalla Talvisodan loppuvaiheessa.
Mika J
itse olen supisuomalainen, ripaus kyllä säätyläisverta.
no, olen kyllä yo ja hieman akateemisesti kouluttautunut, mutta käytän kuitenkin rahvaanomaisia ilmaisuja.
ei ollut tarkoitus loukata tuolla rantahurri- sanonnalla, tarkoitin lähinnä sitä, että suomenkielinen väestönosa usein väheksyy ruotsinkielisten merkitystä maamme historiassa ja itsenäisyytemme synnyssä.
Olihan esim. ruotsalainen 8000 miehen vapaaehtoisprikaati Sallan suunnalla Talvisodan loppuvaiheessa.
Mika J
itse olen supisuomalainen, ripaus kyllä säätyläisverta.
Oikeastaan "vihatut" sana pisti silmään, ei rantahurri -sana. En pidä hurri -sanaa minkäänlaisena haukkumansanana. Mikäli jollain on pakottava tarve lokeroida minut - niin lokeroikoon mikäli oma olo sillä paranee. Mutta - vihatut rantahurrit... Tuntuu niin 1900-luvun, jopa myöhäisemmältä konstruktiolta.
Ruotsalaisten tekemisistä sodassa en ole niin selvillä enkä edes niin välitä, mutta ruotsinkieliset suomalaiset tekivät siellä osansa ja se on minulle reilusti tärkeämpää ja se kannattaa mieluummin muistaa kuin ruotsalaisten vapaaehtoisten tekemiset.
Hasse
Suomalainen, kuulemma turhan ylpeä pohjalainen, 100% maalaissuvun jälkeläinen. Säätyläiset puuttuvat onneksi suvusta täysin (ainakin 1500-l. lopun jälkeen), ei Sursillejä, ei kuninkaita - eikä kristallikruunuja katossa... Mitä vielä - joo - meinasi unohtua, minua ei ole siis syötetty hopealusikalla, eli olen sellainen tavallinen rantahurri.:D:
Rantahurreista vielä - kun kerta nykyisen Raaseporin kaupungin alueelta olen kotoisin.
Kyllähän nuo kaikki riidat ja ongelmat ovat melko myöhäissyntyistä sekä suurelta osin keksittyä problematiikkaa.
YLE Radio Ykköseltä tuli vuosi pari sitten erinomainen historiasarja nimenomaan suomenruotsalaisista. En tiedä löytyykö sitä enää mistään kuunneltavaksi - otin itselleni talteen kylläkin. Suosittelen kyllä kaikille "suomifanaatikoille".
Minullekin ainakin särähti ylipäätänsä tuon hurrisanan käyttö - en tiedä Hassesta ja Pohjanmaasta, mutta Länsi-Uusimaalla se kyllä oli selkeä haukkumasana - samaa sarjaa kuin ryssä jne.
Juha, jolla sukujuurissa sekä suomalaisia että ruotsalaisia, jopa savolaisia
Kyllähän se hurri ainakin Ylä-Savossa, missä suurimmaksi osaksi olen kasvanut, oli selkeästi haukkumasana. Samalla tavoin kuin Ruotsissa meitä suomalaisia on kutsuttu finnjäveleiksi, Virossa poroiksi ja Venäjällä tsuhniksi.
Itä-Suomessä on mielestäni havaittavissa nykyäänkin selkeää hurrivihaa, esim. ruotisn kielen opiskelu on nihkeätä, mieluummin halutaan panostaa venäjänkieleen.
Tietysti täytyy muistaa, että suomenruotsalaiset ovat Suomen kansalaisia siinä kuin suomenkielisetkin.
Henk. koht. olen hyvinkin ruotsinmyönteinen, pidän ruotsinkielestä, olen aina seurannut ruotsinkielisiä tv-ohjelmia.
Mika J
Antti Järvenpää
09.06.10, 07:42
Hurri on kyllä ihan tavallinen sukunimi Itä-Suomessa, joten kyllä siellä Hurreja tapaa. Etymologiaa en tiedä nimelle, mutta olettaisin nimen iän historian olevan pitkän. Esim. Kiteellä on K-Maatalous Hurri. Itse ketjun aloitukseenhan tämä ei mitenkään liity, eikä minunkaan pitäisi jatkaa siitä.
Haluaisin palata itse aiheeseen, josta Ossianilta oli mielenkiintoinen ja tuore vinkki, joka on mennyt ainakin omien silmieni ohitse, mutta löysin mm. Ylen kotisivuilta lyhyen haastattelunkin aiheesta.
Matin kirjoitus taasen herättää monia ajatuksia. Aateliston synty tai ainakin suomalaisen aateliston synty alkoi aikoinaan ratsupalveluksesta ja kun mennään sinne varhaisimpiin aikoihin, ei ero välttämättä talonpoikaisuuden ja rälssivapautta nauttivien välillä ollut suurta. Meidän kotoiset aateliset valtaosaltaan eivät asuneet missään aatelislinnoissa, joskin muutama kivikartanokin Suomesta löytyy, mutta monet nykyaikaan säilyneet aateliskartanot eivät ulkoisilta puitteiltaan paljoa eroa vauraista talonpoikaistaloista.
Joku nyt voisi auttaa, mutta itselläni on se käsitys, että 1600-luku toi meille varsinaisen aateluuden. Silloin syntyi ritarihuoneet ja maasta annettiin suuria läänityksiä mm. Baltti aatelisille. Vaikka toki tätäkin ennen oli rälssivapaudet ja monet ikiaateliset suvut, mutta 1600 luku kaikkine tapahtumineen vaikutti syvästi yhteiskuntaan, jossa talonpojista valtaosa menetti perintöoikeutensa tilaan – monella paikkakunnalla maaluonto muuttui lähes 100 prosenttisesti ja pitkälti läänitysherrojen aikakaudella.
En sitten tiedä onko kyse tavoista ja perinteistä, mutta ainakin elämäntavasta, jos mietitään aikaisempien rälssimiesten velvoitteita. Rälssivapautta vastaan he tekevät, mitä kuningas käski ja nämä käskyt veivät heidät usein pitkälle ja pitkäksi aikaa. Erään seikkaperäisen kertomuksen rälssimiehen elämästä on kirjannut Pentti Renvall kirjaan: ”Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita, Forum-sarja, Tammi 1962, Helsinki”, jossa on käyty läpi Jaakkima Didrikinpoika Brandin elämänkaari, jonka huippukohdat sattuivat Juhana kuninkaan aikakaudelle.
Itse asiassa tuon Matin kirjoituksen pohjalta ajatukseni luisuivat Brandin kaltaisiin tapauksiin Ruotsin vallan sotaisilla kausilla ja mieleen jotenkin tuli, että ainakaan miespuoliset eivät joutaneet kovinkaan paljoa niitä tapoja ja perinteitä rakentamaan ainakaan kotikartanossa, koska matkoilla oltiin vuosikausia. Toisaalta sotaretkillä ja kuninkaanmiehenä muutoin toimittaessa saatettiin kyllä sopia ja järjestellä monenlaisia asioita miesten kesken, josta ehkäpä tuli ajan normeja.
Itse ajatus tavoista ja perinteistä herättää ainakin omassa mielessäni mielikuvan siitä, että joku alkaa normittamaan muiden elämää omien mielikuviensa kautta. Monasti nämä normit ulottuvat vain perheen tai läheisten piiriin, mutta osasta normeja syntyy sitten maantapakin, jos ne vain ovat kyllin kantavia. Tällaisia normeja on syntynyt ennen ja syntyy nykyisinkin.
Olen samaa mieltä kuten Antti Järvenpää, että 1500 luvulla ja osin 1600 luvullakin (esi-)aateliset eli vanhat rälssisuvut elivät ja asuiva melko tavanomaista talonpoikais- ja/tai maakauppisas elämää. Tästä osituksena on esimerkkinä tiedot Helsingin Tomtebackasta (Haltialan) tulipalojen takia kirjoitetut tiedot. Mallitilaksi rakenettu Helsingin Kuninkaan kartanokin oli taisi vastata kaksikeroksista myöhemmän ajan talonpoikaistaloa.
Usein on pohdituttanut miksi nuo (harvat) kaksi kolme rälssisukua pystyi rakenatmaan poikkeavia harmaakivi kartanoita (yhteensä n. 30). Esimerkiksi Uuudella maalla neljä ? (Suitia, Sjundby ja pari Porvoo Pernaja aleella, satumaako ettei nykyisellä pääkaupunkiseudulla ainoatakaan?).Oliko taustalla kruunun halu saada aikaan laadukaampia pysähdyspaikkoja vai sukujen omaa vallankäyttöä. Rakentaminen lienee liittyi harmaakivikirkkojen sekä linnojen rakentamiseen tuotua ammattitaitoa. Sanotaisiinko nykyisin (korruptioksi) oheisrakenatmiseksi?
Kun sitten vertailuna katselee Euroopassa ja Ruotsissakin keskiajalla ja esim 1600-luvulla (yleensä sotasaaliilla) rakenettuja linnoja, kirkkoja sekä kartanoita, joissa omistajat eivät edes kerennyt käymään. Lienee 1600-luvulla tuo palkitsemishysteria siirtyi Suomeenkin mm. Ruotsille kuuluneessa Baltiassa palvelleita "aatelisille", kunnes yritettiin vuosisadan puolivälin jälkeen reduktiolla peruuttaa kohtuuttomat verovapaudet ja läänitykset, lukuunottamatta ns. vanhat rälssisukujen (1400-1500 luvulla myönnetyt esi-aateliset etuja. (Onko esiaateluus oikea termi, jos aateluus sidotaan 1600-luvulla perustettuihin ritarihuoneisiin?). Kuten historia osoitti että se osittain onnistui kuitenkin omaisuuden ja etuisuuksien jälleen keskittyessä valtaa pitäville.
Vastakohtana itseäni on myös pohdituttanut että oliko tuohon aikaan Suomen alueella merkittävästi "köyhää väestöä". Huolehtiko (kuolema?) tai perheet sairaansa, lesket, orvot ja vanhuksensa. Tietysti mm. säätyläisten verovapauksia ja avustuksia anottiin jos aihetta vähänkin löytyi. Itse olen kuvitellut että vasta väestönkasvu ja sotarasitukset lisäsivä "vähäosaisten" määrää joka sitten kuolleisuuden sekä lapsikuolleisuuden vähentyessä kasvoi. Ja esimerkiksi aluksi sinäänsä hyvä torpparilaitos osittautui riittämättömän toimeentulon antavaksi, lopulta agraariyhteiskunnan rajat tuli täyteen ja johti siirtolaisuuteen ja teollistumiseen, josta nyt ollaan siirtymässä palvelu- ja tietoyhteiskuntaan.
Olavi
Suomen sodan jälkeen Suomen puolelle jääneiden sotilasaatelisten elämä saattoi muuttua huomattavastikin. Esimerkiksi von Esseneitä siirtyi rautaruukkien palvelukseen, von Numersit jatkoivat maanviljelystä virkatalosta vuokratilaksi muuttuneilla mailla. Kirjeistä päätellen arkielämä oli varsin yksinkertaista. Avioliittoja solmittiin myös pappissäätyyn eikä rahvaastakaan pyritty tietoisesti erottautumaan.
H.Arjava
Matti Lund
11.06.10, 11:51
Suomen sodan jälkeen Suomen puolelle jääneiden sotilasaatelisten elämä saattoi muuttua huomattavastikin. Esimerkiksi von Esseneitä siirtyi rautaruukkien palvelukseen, von Numersit jatkoivat maanviljelystä virkatalosta vuokratilaksi muuttuneilla mailla. Kirjeistä päätellen arkielämä oli varsin yksinkertaista. Avioliittoja solmittiin myös pappissäätyyn eikä rahvaastakaan pyritty tietoisesti erottautumaan.
H.Arjava
Hei, yhden von Essenin, luutnantin Gustav Johanin elämäntarinan tunnen aika hyvin, koska hän oli läheisissä kanssakäymisissä esi-isäni perheen kanssa.
Suomen Sodan jälkeen Gustav Johan von Essen halusi ennen muuta olla esimerkillinen talonpoika ja eli siksi vaatimatonta elämää Laihian maalaisrahvaan parissa.
Hän oli ystävystynyt esi-isäni kanssa, joka oli korpraali ja osallistunut sotaan, kuten Oravaisten taisteluun. Jotain kiitollisuudenvelkaa von Essenillä oli jäänyt esi-isääni kohtaan, sillä hän otti heti sodan jälkeen esi-isäni torppariksi hallitsemaansa Moskan puustelliin (hän oli toiminut armeijassa komppanianvääpelinä) antaen tälle käyttöön tilan parhaimpia maita. Vaikka puustelli oli mailtaan ehkä paras ja laajin koko Etelä-Pohjanmaalla, ja siis ihanteellinen kehittämiskohde edistysmieliselle maanviljelijälle, von Essen yllättäen luopui puustellista ja hommasi esi-isäni sen arrendaattoriksi. Tämä alkoi vaurastua siellä nopeaan tahtiin, sillä von Essen oli tehnyt erinomaista pohjustustyötä apunaan juuri esi-isäni.
Luovutettuaan puustellin von Essen osti kahden Laihian Kirkonkonkylän talon Hakalan ja Nyystilän maita ja yhdisti niistä tilan, jota myöhemmin nimitettiin Essiläksi. Von Essen hoiti tilaansa mallikelpoisesti, hyvänä esimerkkinä pitäjän talollisille. Tämänkin tilan on omistanut myöhemmin sen suvun eräs haara, johon itsekin kuulun. Siis von Esseniä saamme tästäkin jonkin verran kiittää.
Gustav Johan von Essen vaikuttaa siis olleen vaatimaton ja joustava mies, joka sopeutui elämään vaatimattomasti rahvaan pariin, vaikka olikin kreivillistä sukua.
Von Essenin poika ei kuitenkaan pitänyt isänsä avokätisyydestä, vaan yritti riidellä esi-isääni vastaan isänsä kuoltua Moskan puustellia itselleen takaisin. Se melkein onnistui, mutta esi-isäni poika kertoi, että hänen isänsä ja von Essen olivat laatineet keskenään ystävällisen kirjallisen sopimuksen, jolla von Essen turvasi esi-isälleni puustellin hallinnan niin, etteivät hänen perillisensä voisi siihen puuttua. Tuomari pyysi esittämään tämän sopimuksen. Kävi ilmi, että siitä oli vain yksi kappale von Essenin kuolinpesällä, joka oli von Essenin pojan hallussa ja hän oli kovin haluton sitä antamaan oikeudelle. Siinä oli jotain kiusallista von Essenin pojan näkökulmasta. Tuomari suostui siihen, että von Essenin poika lukee kunniasanallaan sopimuksen ja se merkitään kuulluksi, mutta siitä ei liitetä kopiota oikeudenistunnon asiakirjoihin? - Näin tehtiin ja tuomari ja lautamiehet totesivat, ettei von Essenin pojalla ole perustetta riidellä asiasta ja se näin soviteltiin.
Vähän harmittaa, että näin en ole voinut suoraan tutustua tuohon dokumenttiin, joka niin merkittävästi vaikutti esi-isieni elämänkulkuun.
terv Matti Lund
Heikki Särkkä
12.06.10, 16:25
Mielenkiintoinen tarina. Vaikka asiakirjan sisällöstä ei olekaan tietoa, onko itse kunniasanalla lukemisen tapahtuma dokumentoitu pöytäkirjoihin?
Matti Lund
12.06.10, 19:03
Mielenkiintoinen tarina. Vaikka asiakirjan sisällöstä ei olekaan tietoa, onko itse kunniasanalla lukemisen tapahtuma dokumentoitu pöytäkirjoihin?
Kopiota minulla ei siitä ole (Eli en ole nähtävästikään saanut muinoin lupaa kopioida nidettä, vaan on minun suoraan niteeltä suomentamani referaatti, josta en uskalla sanoa, onko käytetty "vitsord" -sanaa tai vain "försäkrar" -sanaa tai muuta sellaista), mutta minulla on lohdutukseksi kopioituna katselmointioikeuden pöytäkirjaote, jossa viitataan von Essenin kuolinpesän ja mainitsemani esi-isäni pojan, esi-isäni niin ikään, väliseen myöhempään keskinäiseen sopimukseen, jolla esi-isäni joutui hyvittämään kuolinpesää hoitaneen von Essenin pojan nuorempia alaikäisiä sisaruksia tietyllä määrällä rukiita ja ohria (4 + 4 tynnyriä).
Sitä käännellessäsi huomaat entisen elämän proosallisuuden, kun kreivi ja rahvaanmies sopivat asioista sulassa sovussa tai ilman sen kummoisempaa erotusta.
Eli tullaan sellaiseen omituisuisuuteen, että omaa superrahvasta edustava esi-isäni on maksanut omista tuloistaan kreivien ja kreivittärien perintöosia, kun kerran taloa hallitsee!
Korostan vielä, että minulla ei ole juuria mihinkään Suomessa tunnettuun aatelissukuun ja säätyläisjuurenikin ovat tunnetuilta osin jonkin rahvaanmiehen jälkeläisiä, muutamia alempia virkamiehiä ja pappeja, jotka ovat vastikään nousseet säätykiertoon.
terv Matti Lund
Mielenkiintoista. Erään esi-isäni poika ja pojanpoika rupesivat 1800-luvun puolivälissä upseerien virkatalojen arrendaattoreiksi: poika Sievin Lakson vänrikinpuustellin ja pojanpoika Reisjärven varusmestarin virkatalon. Vänrikki sen enempää kuin varusmestarikaan ei ollut aatelinen, mutta esisetäni ja -serkkuni olivat ruotsinkieliseltä seudulta kotoisin ja luultavasti siksi otettiin arrendaattoreiksi. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että upseerit eivät puustelleitaan kenelle tahansa vuokranneet.
Matti Lund
13.06.10, 00:05
Mielenkiintoista. Erään esi-isäni poika ja pojanpoika rupesivat 1800-luvun puolivälissä upseerien virkatalojen arrendaattoreiksi: poika Sievin Lakson vänrikinpuustellin ja pojanpoika Reisjärven varusmestarin virkatalon. Vänrikki sen enempää kuin varusmestarikaan ei ollut aatelinen, mutta esisetäni ja -serkkuni olivat ruotsinkieliseltä seudulta kotoisin ja luultavasti siksi otettiin arrendaattoreiksi. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että upseerit eivät puustelleitaan kenelle tahansa vuokranneet.
Minullakin oli esi-isien kolmen ketjun lisäksi myös esi-isän veli toisaalla arrendaattorina. Puustelleillehan olivat omat mallitilan sääntönsä niin rakennusten kuin viljelystenkin osalta, joten siellä pysyminen vaati vähän parempaa kurinalaisuutta. Tosin kruunun hiillostus ei ollut kovin kovaa puristusta. Esimerkiksi tilalla piti olla monipuolinen yrittimaa, mutta esi-isäni saivat katselmoinneissa muutaman kerran "sapiskaa" siitä, että perunan osuus yrittimaassa oli liiallinen. Liekkö heillä sitten ollut viinatehdaskin tai muuta mukavaa, mutta heidän yrttimaansa ei ollut sellainen kuin ohjesääntö edellytti.
Venäjän vallan aikana piti periaatteessa olla vapaa kilpailu kruununpuustellin arrendaattoriksi ryhtymiseksi, eli jos tarjosi "huutokaupassa" kruunulle enemmän tuottoa kuin kilpailijat, piti periaatteessa päästä puustellin arrendaattoriksi kruunun intressin kannalta, jos tarjousta voitiin pitää uskottavana.
Mutta korkein tarjous ei ilman muuta voittanut, ja niin oli esi-isienikin tapauksessa, kun vuokrakausi oli katkolla. Tämäkin puustelli pysyi esi-isieni hallinnassa noin 70 vuotta, vaikka he katkolla esittivät matalimman tarjouksen. Ilmeisesti "kassakaappisopimus" von Essenin kanssa vaikutti tähän ja erään hävinneen hakijan tapauksesta kirjoitettiin pieni Kiistakirjoitus esi-isieni meiningistä Åbo Underrättelseriin. Siis syytettiin, että taustalla on epätervettä vaikuttamista ja suojelua, eikä anneta mahdollisuutta sellaiselle hakijalle, jolla on enemmän kunnianhimoa mallitilan kehittämiseksi. Esi-isieni elämäntapaa pidettiin sen sijaan liian suureellisena puustellin kantokykyyn ja sen kehittämispotentiaalin käyttämiseen nähden, kun pääelinkeino oli luisumassa hevoskasvatuksen puolelle.
Kova kritiikki esi-isiäni kohtaan oli tavallaan oikein kruunun tuotto-odotusintressin kannalta. Esimerkiksi esi-isäni vävy sai ostettua muutaman vuoden puustellin torppaa viljeltyään ensin erään naapurikylän talon ja sitten takaisin vanhan sukutilansa, jonka hänen isänsä oli menettänyt ja jonka pastori oli ostanut. Nyt pastorin leski myi sen tuhlaajan pojalle takaisin. Samoin yksi esi-isäni pojista osti itselleen esi-isääni jonkin ajan puustellissa autettuaan, talon, jota muinoin kirkkoherra ja paroni olivat asuneet. - Siis puustellin tuotot valuivat pikavoittoina ennemminkin "herraskartanoita ostelevan" sukuni jäsenille kuin senaatin talousosaston kassaan.
Reisjärven ja Sievin suvut ovat kyllä jonkin verran tuttuja minullekin.
terv Matti Lund
vBulletin® v3.8.11, Copyright ©2000-2024, vBulletin Solutions Inc.