Kopiointia vai koodausta

[Heikki Särkkä]

Kopioinnilla tarkoitan vanhan asiakirjan nimimuodon siirtoa sellaisenaan nykytekstiin, olipa kyse etu- tai sukunimestä. Koodauksella tarkoitan nimen muuttamista tavalla tai toisella, sukunimestä puheen ollen nimenomaan nykyasuun.

Etunimistä on ollut tarpeeksi puhetta, mutta sukunimiäkään ei sovi unohtaa.
Jos vanhassa oikeinkirjoitusasussa olevia sukunimiä nimiä siirretään sellaisenaan esim. sukukirjan tekstin, joudutaan taivutuksessa kummallisuuksiin. Ristiinassa on asiakirjanimi Särkä (=Särkkä), josta edellisestä voisi kysyä, mikä sen monikon partitiivi on. Jos taivutetaan kuten adjektiivia märkä, saadaan muoto Särkiä, joka sekaantuu nimeen Särki. Kukaan ei liene tosissaan ehdottanut, että näin pitäisi tehdä. Otin asian esille ajatellen uusia tutkijoita, joiden on turha sotkeutua lillukanvarsiin ja yrittää säilyttää tekstissä vanhoja oikeinkirjoitusnuotoja. Juoksevaan tekstiin siis pelkäämättä nykymuoto sukunimestä, niin taivutuksesta ei tule ongelmaa!

[Kovanen]

Tervehdys! Tosi hyvä keskustelun aihe, tätä täytyy oikein huolella pohdiskella lisää.

Otsikkoon liittyen lienee paikallaan jatkaa seuraavasta:

Lainaan aluksi taustaksi avauksesi alkuosaa: "1) Kopioinnilla tarkoitan vanhan asiakirjan nimimuodon siirtoa sellaisenaan nykytekstiin, olipa kyse etu- tai sukunimestä.

2) Koodauksella tarkoitan nimen muuttamista tavalla tai toisella, sukunimestä puheen ollen nimenomaan nykyasuun."

1) Kopiointi käsite on syntynyt tekniikan kehityksen myötä, eli kopiokoneiden kautta. Tätä aikaisemmin käsite oli jäljentäminen, joko kynällä tai kirjoituskoneella.

2) Koodaus käsite on tai ainakin aikaisemmin oli ymmärtääkseni tietoteknisiä käsitteitä. Tähän toivonkin alan asiantuntijan määritelmää ja apuja.

Olenkohan jäänyt jo junasta?

Mietiskelee Eila

[esteri]

Minulle selvisi vieraspaikkakuntalaisena vasta Suuren Atressin nimiä lukiessa, miksi Mäntyharjulla sanottiin: "Käytiin Piiraan kaupassa." Kuitenkin kauppiaan sukunimi oli virallisesti, Piira. Kirkonkirjoissa en juuri ole tormännyt Piiraa nimeen.

Siellä ihmiset kirjoitti sukunimensä muotoon, Piiraa Suureen Atressiin ja tietysti muihinkin asiakirjoihin.
Puhekielessä muoto kesti kaupan viime vuosituhannen loppupuolella tapahtuneseen lopettamiseen asti.

Tämä viesti nyt väljästi sivuaa aloitusta, suonette senkin.

[PVuorio]

Hej

Tuo olikin hyvä esimerkki. Jos minulle tulisi vastaan sama tai samankaltainen, niin en lähtisi taivuttelemaan vaan yrittäisin kiertää lauserakennelmalla tms tavalla.
”Särkä-nimisiä”, ”Särkä-perheen jäseniä”. Nimen muodon yrittäisin kaikin keinoin säilyttää tähteen mukaisena.
Tämä on tietenkin vain mielipiteeni-

t Pertti Vuorio

[Matti Lund]

Kopioinnilla tarkoitan vanhan asiakirjan nimimuodon siirtoa sellaisenaan nykytekstiin, olipa kyse etu- tai sukunimestä. Koodauksella tarkoitan nimen muuttamista tavalla tai toisella, sukunimestä puheen ollen nimenomaan nykyasuun.

Etunimistä on ollut tarpeeksi puhetta, mutta sukunimiäkään ei sovi unohtaa.
Jos vanhassa oikeinkirjoitusasussa olevia sukunimiä nimiä siirretään sellaisenaan esim. sukukirjan tekstin, joudutaan taivutuksessa kummallisuuksiin. Ristiinassa on asiakirjanimi Särkä (=Särkkä), josta edellisestä voisi kysyä, mikä sen monikon partitiivi on. Jos taivutetaan kuten adjektiivia märkä, saadaan muoto Särkiä, joka sekaantuu nimeen Särki. Kukaan ei liene tosissaan ehdottanut, että näin pitäisi tehdä. Otin asian esille ajatellen uusia tutkijoita, joiden on turha sotkeutua lillukanvarsiin ja yrittää säilyttää tekstissä vanhoja oikeinkirjoitusnuotoja. Juoksevaan tekstiin siis pelkäämättä nykymuoto sukunimestä, niin taivutuksesta ei tule ongelmaa!


Tällöin kannattaa huomata mm. kaksi vanhan kirjoitetun kielen tasoa:

1. Suomalaista tekstiä on niissä pyritty ruotsittamaan, eli on siirretty aivan eri kieliryhmän ääntämistä ohjaavia kirjoitetun kielen pikku rakenteita aivan eri pohjalta äännettävän suomen kielen kirjoitettuun tekstiin. Tämä on synnyttänyt kirjoitettuun kieleen suuren määrän aivan tarpeettomia kielikukkasiaja tilkkeitä, jotka sotkevat suomalaisten nimien kirjaamista. Näistä voidaan puhua myös ns. muukalaisuuksina.

2. Aivan sama yhteensopimattomuusongelma oli aluksi kirjoitetun ruotsinkielen ja sen mallikielen virastosaksan välillä. Virastossa käytetty latinahan vaihdettiin Kustaa Vaasan johdolla kansankieleen ja kun pöytä oli tyhjä, käytiin hakemassa Saksasta malli kansankieliselle virastokielelle. Fraktuuran lisäksi otettiin saksasta (ja ehkä oli vielä muistumia latinastakin) lainaksi pikku rakenneosia, jotka eivät aivan ilmeisestikään ilman kankeutta sopineet ruotsin kirjaamiseen. En ole varsinainen geneerinen kieliasiantuntija tässä, mutta me jokainen kun lähdemme lukemaan tekstiä voudintileistä lähtien ja päädymme vaikkapa 1800 -luvun loppupuolen kirkonkirjoihin, huomaamme valtaisan kielellisen muutosprosessin kirjoitetussa ruotsin kielessä. Kun se otettiin käyttöön, virastoruotsi kehittyi aika hitaasti, mutta kypsyi sitten melko nopeaan tahtiin 1800 -luvulla. Ei kai tähän ole muuta selitystä kuin, että kehityksen kulussa karsiutuivat ns. muukalaisuuksiksi koetut kirjoitetun kielen elementit pois. Näin on siitäkin huolimatta, että ruotsi ja saksa kuuluvat samaan kieliryhmään ja niillä on sikäli myös jotain yhteensopivuutta.

Edellisestä lähtötasosta johtuen olen päätynyt koodaamaan yhtä lailla ruotsalaiset nimet ja suomalaiset nimet "nykymuotoon".

"Nykymuoto" ei ole harrastajille selvä asia. Monien nimien kohdalla kuvitellaan reaalinen ero "nykymuodon" ja vanhan muodon välillä, vaikka sellaisesta ei ole näyttöä.

Eräs tapaus, joka koskee yhtäläisesti suomea ja ruotsia on c -kirjaimen ylenpalttinen viljely muinoisessa virastoruotsissa ja varsinkin suuri lukkarinrakkaus "ck" -kirjainyhdistelmään. Nämä ovat niitä muukalaisuuksia, joilla ei ole funktiota suomen eikä ruotsin kielellekään. Virastoruotsi oli 1800 -luvulle asti pullollaan "ck" -kirjainyhdistelmiä, mutta vuonna 1900 oli ruotsin kielessä jäljellä enää kourallinen sanoja ja nimiä, joihin on jäänyt "ck" -kirjainyhdistelmä ja c -kirjain on korvautunut k -kirjaimella. Kun tämä ei enää kelpaa nykyruotsissakaan, on kummaa, että jotkut sukututkijat jotenkin "diggaavat" ja viljelevät tätä, vaikka joiltain osin pyrkivätkin nykymuotoihin, ja kirjaavat päkäpäisesti nimet tapaan "Pucki" tai "Tickanen". - Pitää kysyä, mikä tarve tähän on? Tietysti jos on niin horjuva kielikorva, ettei tunnista geminaattaa, niin kokee tarvetta kirjata niin. Niinhän muukalaiset juuri kokevat, kun he kirjaavat suomalaisia nimiä.

Vanhan kielen suomalaisten nimen kirjauksiin on vaikuttanut paljon ruotsin ääntämyssäännöt. Esimerkiksi kirjattu e voidaan ääntää ruotsissa kahdella tavalla yhteydestä riippuen, mutta suomessa se voidaan ääntää ainoastaan yhdellä tavalla. Siksi kohtaamme vanhoissa asiakirjoissa usein esimerkiksi tavan kirjata lisänimi Väisänen "Weisein(en)" ja lisänimen Keränen "Kärein" ja Väänänen "Weneine".

Oma lukunsa on vanhojen veroluetteloiden "litterointi". Tätä olisi joissain tapauksissa omasta mielestänikin tarvetta harjoittaa, koska nimien oikeellinen tulkinta sitä erittäin hankalissa tapauksissa edellyttää. Mutta esimerkiksi voudintileissä on kymmeniä fontteja, lyhennemerkkejä ja muita erikoismerkkejä, joille ei ole valmiita fontteja, vaan pitäisi ilmeisesti ohjelmoida erikseen useita kymmeniä uusia fontteja voudintileistä graafisesti napattujen mallinteitten mukaan, jotta voudintilejä voisi "litteroida" uskottavasti ja oikeellisesti tietokoneella ja esittää lähde siinä muodossa netissä.


terv Matti Lund

[Heikki Särkkä]

Suomen kieltä on ylen hankala käyttää, jos substantiiveista ei käytä genetiiviä. Sekaannuksia ei myöskään voi poista pelkällä asiakirjamuodon tunnontarkalla kopioinnilla. Onhan mahdollista, että olisi olemassa esim. eri suvut Talka ja Talkka, joista jälkimmäisen nimi aiemmin kirjoitettiin joko Talka tai Talcka.
Matti Lundin mainitsema litterointi on tietenkin asia erikseen. Siinähän esim. puhe "siirretään tekstiksi" tai sukututkijoiden kielenkäytössä käsinkirjoitetusta tekstistä tehdään kopio painokirjaimin. Jos nimiä sukututkimuksessa juoksevassa tekstissä käsitellään litterointimenetelmällä, säilytetään vanhan tekstin ymmärtämisen vaikeudet.
Tällä en tietenkään halua kiistää litteroinnin tarpeellisuutta, jos halutaan välittää vanhan asiakirjan kirjaimellinen ulkoasu ikään kuin pohjatiedoksi tutkimusta varten eli hienosti sanottuna tehdä asiakirjaeditio.

[mika68]

Itseäni häiritsee savolaisten nimien ruotsalainen kirjoitusmuoto. Järjestään -nen pääte on pudotettu pois, ja tilalla pelkkä n. -tar päätteen käyttö aiheuttaa sekaannusta eri sukunimien välillä.Ei voi olla varma, mikä on sukunimen mieskantainen muoto. Itse laitan sukupuussani olevia savolaisia -tar päätteisiä nimiä -nen päätteiseen muotoon. Pitäisi tietysti käyttää kirkonkirjoihin merkattua muotoa, mutta olen ottanut selville naisen isän sukunimen, ja sitten muuttanut -nen päätteiseen muotoon.

Mika J

[Heikki Särkkä]

Mikalle voisi sanoa savolaisittain: "Haetanneeko tuo mittään". Noissa tar-loppuisissa naisennimissä on sekin erikoisuus, että joissakin seurakunnissa ilmeisesti savolaissyntyinen pappi on kirjannut ne heikkoasteisina todennäköisesti puhutun kielen mukaisesti esim. Nautar (<Natunen), Suetar (<Susi), Kokotar (<Kokko, Kokkonen).

Kannattaa muistaa, että ius-loppuista sukunimeä vastasi aiemmin ia-loppu naisilla, siis vaikkapa kirkkoherra Bergiuksen tyttäret olivat Bergioita (Bergia). Tämä ia-pääte yleensä säilytetään tesktissä naisilla.

[Matti Lund]

Suomen kieltä on ylen hankala käyttää, jos substantiiveista ei käytä genetiiviä. Sekaannuksia ei myöskään voi poista pelkällä asiakirjamuodon tunnontarkalla kopioinnilla. Onhan mahdollista, että olisi olemassa esim. eri suvut Talka ja Talkka, joista jälkimmäisen nimi aiemmin kirjoitettiin joko Talka tai Talcka.
Matti Lundin mainitsema litterointi on tietenkin asia erikseen. Siinähän esim. puhe "siirretään tekstiksi" tai sukututkijoiden kielenkäytössä käsinkirjoitetusta tekstistä tehdään kopio painokirjaimin. Jos nimiä sukututkimuksessa juoksevassa tekstissä käsitellään litterointimenetelmällä, säilytetään vanhan tekstin ymmärtämisen vaikeudet.
Tällä en tietenkään halua kiistää litteroinnin tarpeellisuutta, jos halutaan välittää vanhan asiakirjan kirjaimellinen ulkoasu ikään kuin pohjatiedoksi tutkimusta varten eli hienosti sanottuna tehdä asiakirjaeditio.


Niin, tietotekniikassa oli suosittua käyttää runsas 20 vuotta sitten lyhennetermiä "wysiwyg", kun liiketoimintasovelluksissa oltiin siirtymässä merkkipohjaisesta käyttöliittymästä graafiseen liittymään ja tietokoneen näytölle tavoiteltiin arkielämän ilmiasujen vedoksia. Lähes kaikessa tähän onkin nykyään päästy näppäimistöavusteisesti, muttei alkuunkaan vanhojen dokumenttien osalta muuten kuin yrittämällä digitoida ne skannerilla "bittimäppi" -vedoksiksi.

Näköisenkaltaisia asiakirjaeditioitahan on tuotettu vanhan kirjapainotekniikan avulla, eli esimerkiksi voudintililuettelon näköisasiakirjaeditiota varten on täytynyt "panna lyijy palamaan" ja fraktuuran vakiokirjaisimien lisäksi ährätä ja valaa kehikkoon kaikki voudintilien erikoismerkit ja lyhennekirjaisimet, esimerkiksi markan ja muiden mittayksiköiden sangen omituiset merkit, per -merkki, nen -lopun eri lyhennemerkit yms., jotka on pitänyt aina erikseen räätälöidä, jotta saadaan näköiseditio aikaan.

Lähinnä näen "litteroinnin" tarpeen savolaisnimien identifioimiseksi, mikä on joissakin tapauksissa germaanisen kirjoitusasun takia pelkän näennäistekstin perusteella mahdotonta, ellei ole erikseen syvällisesti ja seikkaperäisesti selvittänyt paikallisnimien oikeellisuutta.

Esimerkiksi otan nimet Kärkinen, Kärkkäinen ja Kerkkonen, jotka ovat olleet meille suomalaisille kirkkaasti eri nimiä, mutta näköjään vanhojen veroluetteloiden kirjureille yhtä ja samaa epämääräistä höhhöä: niitä on siellä täällä kirjattu ilman mitään eroa ilmiasussa tai vaihtelu ilmiasussa on sangen horjuva. Täytyy olla tarkat tiedot paikallisesta asutus- ja sukuhistoriasta, jotta kykenee selvittämään tällaiset ambivalentit nimet oikein. Historiantutkijat ovat joissakin teoksissaan näitä sekoittaneet, enkä ollenkaan ihmettele. Tässä onkin sellainen tapaus, jossa sukututkija, eikä kukaan muu, voi auttaa historiantutkijaa, ettei tämä pistä jotain asutushistoriallista tapausta aivan väärän suvun piikkiin.

Mielestäni historiantutkija, joka ei ole erikseen täydellisesti tutkinut ko. asuttajien sukuja, on pakotettu näissä erityisisssä tapauksissa vedättämään näköisvedoksen lähteestä, mieluummin sekä skannatun että "litteroidun", ja käyttämään "mikroskooppia" eli pyytämään siitä lausuntoa luotettavalta sukututkijalta, jos sellainen on tavoitettavissa. Ellei ko. sukuja ole riittävästi selvitetty, pitäisi asia jättää näissä tapauksissa toistaiseksi auki, toki näköismateriaalia piilottamatta oheisissa.

terv Matti Lund

[Kovanen]

Kopioinnilla tarkoitan vanhan asiakirjan nimimuodon siirtoa sellaisenaan nykytekstiin, olipa kyse etu- tai sukunimestä. Koodauksella tarkoitan nimen muuttamista tavalla tai toisella, sukunimestä puheen ollen nimenomaan nykyasuun.

Etunimistä on ollut tarpeeksi puhetta, mutta sukunimiäkään ei sovi unohtaa.
Jos vanhassa oikeinkirjoitusasussa olevia sukunimiä nimiä siirretään sellaisenaan esim. sukukirjan tekstin, joudutaan taivutuksessa kummallisuuksiin. Ristiinassa on asiakirjanimi Särkä (=Särkkä), josta edellisestä voisi kysyä, mikä sen monikon partitiivi on. Jos taivutetaan kuten adjektiivia märkä, saadaan muoto Särkiä, joka sekaantuu nimeen Särki. Kukaan ei liene tosissaan ehdottanut, että näin pitäisi tehdä. Otin asian esille ajatellen uusia tutkijoita, joiden on turha sotkeutua lillukanvarsiin ja yrittää säilyttää tekstissä vanhoja oikeinkirjoitusnuotoja. Juoksevaan tekstiin siis pelkäämättä nykymuoto sukunimestä, niin taivutuksesta ei tule ongelmaa!

Oikein hyvä, että täällä ohjataan uusiakin tutkijoita. Lillukanvarsissa olen pyörinyt ees sun taas yhden jos toisenkin asian kanssa. Tämän nimenkirjoitusasun suhteen olen soutanut ja huovannut.

Kun nimet muutetaan nykymuotoon, saadaan luonnollisesti myös yhdenmukaisen näköistä tekstiä. Nimen kirjoitusmuotokin näyttää joskus muuttuvan kirkonkirjoissa matkan varrella, eikö vain? Kun myöhemmin joutuu syystä tai toisesta palaamaan alkuperäislähteisiin, muodostuuko henkilön löytämisen suhteen pulmaa?

Eila

[Heikki Särkkä]

Yleensä oikeinkirjoitus on muuttunut samalla tavalla kaikissa nimissä, joten esim. in-päättistä vanhaa nimeä vastaa nykyinen inen-päätteinen (Kowain/Kovanen, Lafwicka/Lavikka jne.). Tärkeintä on pitää mielessä, että kirjaimen, parin ero nimessä useimmiten johtuu oikeinkirjoituksen muuttumisesta vuosien ja vuosisatojen kuluessa. Haluttaessa voidaan tietysti aina ilmoittaa tekstin alaviitassa, mikä nimimuoto asiakirjassa oli. Missään tapauksessa ei kannata ajatella, että vaikkapa 1600-luvulla olisi löydettävä Pukki-niminen esi-isä, jos silloin aina kirjoitettiin Pucki. (Anteeksi tahallisen yksinkertaistettu ensimmäisenä mieleen tullut esimerkki). Elämän tekee turhan vaikeaksi itselleen, jos joka kohdassa juoksevassa tekstissä ilmoittaa 4-5 varianttia, joita nimestä on eri aikoina käytetty. Riittää vallan hyvin, jos esim. sukukirjan alussa ilmoittaa eri nimimuodot, joiden katsoo olevan nykyisen nimen oikeinkirjoitusedeltäjiä. Jos nimimuodot ovat niin erilaisia, että niitä ei voi selittää oikeinkirjoituksen muutoksilla (esim. Nikuin - Nickin - Nikarain), on tietysti löydettävä muita perusteita sukujohdon seuraamiselle kuin pelkkä pintapuoleinen nimien samantapaisuus. Nimien erilaisuushan voi johtua kirjurin virheestä tai sitten siitä, että on todella kyse kahdesta eri suvusta.

[Heikki Särkkä]

Väärinkäsitysten välttämiseksi lisään: Pukki-niminen juuri näin kirjoitettu esi-isä.

[Matti Lund]

Yleensä oikeinkirjoitus on muuttunut samalla tavalla kaikissa nimissä, joten esim. in-päättistä vanhaa nimeä vastaa nykyinen inen-päätteinen (Kowain/Kovanen, Lafwicka/Lavikka jne.). Tärkeintä on pitää mielessä, että kirjaimen, parin ero nimessä useimmiten johtuu oikeinkirjoituksen muuttumisesta vuosien ja vuosisatojen kuluessa. Haluttaessa voidaan tietysti aina ilmoittaa tekstin alaviitassa, mikä nimimuoto asiakirjassa oli. Missään tapauksessa ei kannata ajatella, että vaikkapa 1600-luvulla olisi löydettävä Pukki-niminen esi-isä, jos silloin aina kirjoitettiin Pucki. (Anteeksi tahallisen yksinkertaistettu ensimmäisenä mieleen tullut esimerkki). Elämän tekee turhan vaikeaksi itselleen, jos joka kohdassa juoksevassa tekstissä ilmoittaa 4-5 varianttia, joita nimestä on eri aikoina käytetty. Riittää vallan hyvin, jos esim. sukukirjan alussa ilmoittaa eri nimimuodot, joiden katsoo olevan nykyisen nimen oikeinkirjoitusedeltäjiä. Jos nimimuodot ovat niin erilaisia, että niitä ei voi selittää oikeinkirjoituksen muutoksilla (esim. Nikuin - Nickin - Nikarain), on tietysti löydettävä muita perusteita sukujohdon seuraamiselle kuin pelkkä pintapuoleinen nimien samantapaisuus. Nimien erilaisuushan voi johtua kirjurin virheestä tai sitten siitä, että on todella kyse kahdesta eri suvusta.


Lisäisin vielä, että ruotsin virastokielen oikeinkirjoitus on ollut sen kehittymättömyyden takia aina 1700 -luvun lopulle asti sangen horjuvaa.

Siinä miltä virastoruotsi on näyttänyt vuonna 1900 ei ole yksityiskohdiltansa mitään uutta, vaikka vuoden 1550 virastoruotsi on yleispiirteeltään näyttänyt kirjoitettuna hyvin erilaiselta. Nimittäin lähes kaikki ne kirjoitetun kansankielen muodot ja sanaelementit, joihin ruotsin virastokieli oli vakiintunut vuoteen 1900 mennessä, olivat silloin tällöin hyvin näkyvissä jo 1500 -luvulla.

Yhtenä esimerkkinä on kirjaimet c versus k. Oli voudintili- ja käräjäkirjureita, jotka viljelivät jo 1500 -luvulla k -kirjainta: kirjasivat etunimet "Markus, Karl, Karin, Kirstin" jne. Nämä kirjurit kirjasivat nähtävästi kielikorvaansa käyttäen. Kuitenkin vallitsevampana oli kirjata c -kirjaimella. Luulisin, että taustalla oli kaksi eri koulukuntaa Uppsalan yliopistossa, jossa enimmäkseen kansallisia kirjureita leivottiin, erittäin ankara ja ankara, ja myös se, että vielä aika monet kävivät opiskelemassa myös saksankielisissä yliopistoissa 1600 -luvulla. Kirjaamiseen vaikutti myös latinan opiskelu: kirkkolatinassahan ei ollut käytössä k -kirjainta, ei edes kielilainoissa (k -kijainta käytettiin vanhimmassa latinassa a -kirjaimen edellä, ei muuten).

Kovaa k -kirjainta vältettiin 1500 -luvulla niin, että se kirjattiin yleensä kuten sanassa vero "schatt". Tästä germanismista kuitenkin luovuttiin 1600 -luvulle tultaessa asiakirjojen leipätekstissä, mutta horjunta germanismin ja ruotsin välillä jatkui vielä joidenkin erisnimien osalta, esimerkiksi sopii etunimi Heikki. Ei oltu kypsytty vielä kirjaamaan Henrik, kuten 1800 -luvulla, vaan soudettiin ja huovattiin -ich ja -ick -muotojen välillä ("Henrich", "Hindrick").



Taas kirjausnormin opetus vielä yliopistossakin oli 1600 -luvulla erittäin ankaraa: keppiä käytettiin ahkerasti: jos oppilas, vaikka olisi ollut jo vihkimistä vaille pappi, ja kirjasi niin, ettei opettaja hyväksynyt sitä, saattoi tulla kepistä sähäkkä isku kynsille: virastoruotsi on kipeillä kynsillä opittu ja kirjattu.

Lähes kaikki lopullisen kirjaruotsin muodot oli lyöty pöytään jo 1500 -luvulla, jonka takia oli horjuvuutta, ankarasta kielikurista huolimatta: kielen pakkopaita oli niin luonnoton, että kielikorvan mukainen kirjaustapa löi aina silloin tällöin läpi. Kehitys ei ollut selvää eteenpäinmenoa, vaan vuoristorataa ja kehitys meni eteenpäin silloin, kun jokin taka-askel välistä unohtui.

terv Matti Lund