[Leo Suomaa]

Virmailan suku II, s. 745, kertoo (esiäitini) Pälsilän Martta Samuelintyttären nuorimmasta pojasta V-11776 Mikko Laurinpojasta, että hänen 1779 vihitty puolisonsa oli Katariina Matintytär Kuoksen torpasta. Sitten eri kappaleessa kerrotaan torpan syntyneen n. 1768 kun Päijälän Leissalan talon poika Matti Mikonpoika (28.2.1736-1788) muutti Kuoksenjärven Pirttilahdelle. Matin vaimoksi ilmoitetaan Kristiina Heikintytär Lechlin (28.3.1738-1788). Vaimon isän kerrotaan olleen ent. kersantti ja pitäjänkirjuri Henrik Lechlin. Matti Mikonpojalla ja Kristiina Lechlinillä tiedetään olleen tytär Katariina, joka on sama kuin Mikko Laurinpojan vaimo. Näin siis Virmailan suku -kirjan mukaan. Se ei kirjasta selviä, onko Kalevi Vuorela itse tutkinut tämän asian vai onko joku toinen avustanut kirjan toimittajaa.

Moninkertainen etäserkkuni Sanna B. ja eevertti ovat epäilyksineen ja kysymyksineen tärkeällä asialla.

Miten ollakaan, oheinen viime kesänä omista tekemisistäni kirjoittamani juttu tuntuu sopivan tähän paikkaan:

Vääriä tutkimustuloksia levittämässä

Kesällä minua otettiin hihasta kiinni ja muistutettiin vääräksi osoittautuneen tiedon levittämisestä sukututkimuksen tuloksena.

Totta se oli. Olin pannut kirjoitukseeni tiedon, joka ei pitänyt paikkansa. Mutta niin oikeastaan pitääkin tapahtua. Tulokset julkaistaan, jotta niissä mahdollisesti olevat virheet paljastuisivat ja tulisivat korjattua. Joskus tuntuu olevan vaikea käsittää, että julkaisemisen yhtenä tarkoituksena on mahdollisten erehdysten paljastaminen ja tutkimustulosten korjaaminen ellei peräti – kumoaminen!

Julkaisemisessa on omat vaikeutensa. Täytin ja palautin jokin aika sitten lomakkeen, jolla pyydettiin tietoja matrikkeliin. Aikaisemmin antamiini tietoihin verrattuna lyhensin niitä olennaisesti. Siitä pääsemmekin keskusteluun, joka käytiin, kun samantapainen matrikkeli tehtiin kuutisenkymmentä vuotta sitten.

Silloin Suomen Insinöörejä ja Arkkitehtejä 1948 Ingenjörer och Arkitekter i Finland -matrikkelista käytiin kipakka sananvaihto (Genos 1949:4, 1950:3 ja 1950:4). Luultavasti siinä nousivat esille asiat, jotka todennäköisesti voivat tulla esille jokaisen sukukirjan tai matrikkelin kohdalla. Kaikkia, joiden kuuluisi olla kirjassa, ei siihen ole otettu. Kaikista ei ole esitetty – tai saatu esittää – yhtä kattavia tietoja. Nimiä on kirjoitettu väärin, eikä ainakaan kaikkia virheitä voida selittää pelkiksi painovirheiksi. Tietoja on lainattu toisen käden lähteistä tarkistamatta niitä alkuperäislähteistä. Arvonimet ja ammatit on esitetty väärässä järjestyksessä.

Jokaiselle padasjokelaisiakin sukuja tutkivalle on edelleen ajankohtainen huomautus, joka koskee nimien suomentamista. Onko esimerkiksi kirjoitettava Johan Adolf vai Juhana Aadolf? Oliko isoisäni oikeasti Karl Johan, kuten kastettujen luettelossa lukee, vai Kalle Juho taikka Kalle, millä nimellä hän eli suurimman osan elämästään; mutta esimerkiksi Kaarlo Juhana hän ei ainakaan ollut. Hänen isänsä oli kirkonkirjojen mukaan Erik Johan, mutta perheelleen hän ei ollut Erkki eikä edes Eerik vaan Jussi.

Tiedon jäljentäminen aikaisemmasta julkaisusta ilman, että se tarkistetaan alkuperäislähteistä, johtaa helposti väärän tiedon periytymiseen. Y.S. Koskimies kirjoitti (Genos 1941:2) varoittavia sanoja väärän tiedon leviämisestä. Hänen aikanaan vaarana oli varsinkin vanhan ja usein väärän perimätiedon periytyminen. Koskimiehen mukaan se yksinkertaistaa tosiasioista ja usein myös suurentelee esivanhempien arvoa ja kunniaa.

Koskimiehen yhtenä esimerkkinä perimätiedosta oli – edelleen voimissaan oleva – tarina erään Padasjoellekin levinneen suvun kantaäidistä, joka olisi ollut kuningas Eerik XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tyttärentytär.

Esivanhempien valintatilanteessa näyttää olevan houkuttelevaa kallistua tunnetun suvun kannalle, vaikka sen puolesta ei olisi täyttä näyttöä. Jos olisi laissa rangaistavaksi säädetty rikos olla esimerkiksi Virmailan suvun kantaäiti, niin Virmailan suku -kirjassa esitetyn näytön perusteella Rapalan Hannua ei tuomittaisi Virmailan suvun appiukoksi. Silti kirjassa on tultu siihen tulokseen, että hänen tyttärensä on suvun kantaäiti, vaikka sitä ”ei sanota missään asiakirjassa”. Toisaalta asioita voidaan tietää, vaikka niitä ei olisi kirjoitettu viranomaisen paperille. Silloin pitäisi etsiä kaikki mahdolliset todisteet, joilla olettamus voitaisiin osoittaa vääräksi, ja jos se tämänkin testin kestää, se voidaan ainakin toistaiseksi hyväksyä.

Nykyisin voisi varoittaa tarkistamattoman nettiselailutiedon leviämisen vaaroista. Vaikka internet on tuonut kotikäyttöön paljon mikrofilmattuja alkuperäisasiakirjoja, se on antanut myös mahdollisuuden tehdä nopeita johtopäätöksiä pelkkien hakukoneiden antamien tulosten perusteella. Vaikka hakuohjelmalla sattuisi löytymään esimerkiksi joku Brita Hannuntytär ja samasta seurakunnasta joku Hannu, jolla on Brita-niminen tytär, sen perusteella ei vielä tiedetä, kuka Hannu oli Britan isä.

Ei ole aivan harvinaista, että painettuna julkaistun sukukirjan sivuilla on mainittu henkilöitä, jotka uudemman tutkimuksen perusteella eivät kuulukaan sukuun. On luonnollista, että suvun tai peräti sukuyhdistyksen jäseniä kiinnostaa enemmän kysymys, saataisiinko tietoa siitä, keitä muita kuuluu sukuun jo tiedossa olevien lisäksi, tai voitaisiinko saada tietoja vieläkin vanhemmista sukupolvista, kuin sen tarkistaminen, onko jo julkaistuissa tuloksissa erehdyksiä. Silti virheetkin pitäisi korjata.

Vaikka tiedot olisivat paikkansapitäviä, ei ole samantekevää miten ne julkaistaan. Kaarlo Wirilanderin arvostelu Militaerbiografier-teoksesta (Genos 1951:4) koskettelee muun ohella tätä asiaa. Miten tulokset olisi julkaistava, jollei niitä ole ajateltu pelkästään seurallisen uteliaisuuden tyydykkeeksi?

Wirilander huomauttaa, että upseerien esittäminen aakkosjärjestyksessä ei, ilman suurta vaivaa, anna mahdollisuutta kronologisen, topografisen eikä sosiaalisen kokonaisuuden hahmottamiseen. Upseerien tapauksessa aakkosjärjestystä hedelmällisempi ryhmittely voisi olla esimerkiksi sellainen, mistä näkyy ketkä palvelivat samoihin aikoihin samoissa joukko-osastoissa.

Myös talonpoikaissukujen tutkimisen kannalta mielenkiintoinen on se lähiympäristö, missä tutkittava suku tai suvunjäsen on vaikuttanut. Silloin on ainakin yhtä kiinnostavaa katsoa, ketkä olivat puolison isovanhemmat, kuin selvittää, ketkä olivat avioparin lapset. Monesti ympäristö- ja säätytietoisuus auttaa myös tutkimusoletuksen muotoilemisessa: puoliso löytyy todennäköisesti vertaisryhmästä.

Leo Suomaa