Näytä yksi viesti
  #2  
Vanha 17.02.14, 08:54
M.Sjostrom M.Sjostrom ei ole kirjautuneena
Forumin jäsen - Medlem i forumet
 
Liittynyt: Mar 2008
Viestejä: 1,342
Oletus Vs: Maahenkeä: maatilaperimyksestä ja perintöoikeudesta luopumisesta

Korpiolan väitteissä ja paatoksessa on kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva puute ja virhe.
Dosentti Korpiola tuossa nimittäin jättää mainitsematta ja huomiotta, että ilmiön kannalta tärkeiden vuosisatojen (noin 1600..1900) lävitse, valtaosa noista maatiloista ei ollut perheiden jaettavissa olevaa omaisuutta, vaan kruununomaisuutta johon tilanpitoa jatkamaan kykenevillä perheenjäsenillä oli perinnöllinen asumisoikeus ja käyttöoikeus.

miksi tärkeät vuosisadat nämä: jos ylipäänsä joskus, niin lähinnä vain 1700..1900 viljeltävissä oleva maapinta-ala Suomessa oli mennyt niin niukaksi resurssiksi että jo voidaan puhua tarpeesta olla jakamatta maita elinkelvottomiksi silpuiksi. Ennen 1700 tienovia, Suomessa oli vielä niin paljon maata ja autioituneita viljelyksiä, että ne olivat enemmänkin otettavissa olevia kuin kenellekään viljelijäksi kykenevälle kovin niukkoja ja saavuttamattomissa olevia. Niinpä ainakin 1700-luvulle saakka suomalaiset viljelijäperheet vielä käytännössä jakoivat viljelyksiään, ja/tai naapurustosta löytyi hylättyä maata niin että melkein jokaiselle seuraavan sukupolven perheelle riitti omansa.
Me tiedämme, että vasta 1750..1800 tienovilta, tilattoman väestön lukumäärä maaseudulla alkoi kasvaa valtavaksi ja esimerkiksi ylittää tilallisväestön lukumäärän.

Vuonna 1700 ja sen jälkeen, vain harva suomalainen maatila oli verotila eli perintötila. On etenkin oikeustieteilijän syytä kiinnittää huomio siihen, että vain sellaisiin saattoi ylipäänsä kohdistua perintöoikeuden osana oleva vaatimus jakamiseksi perillisille.

Valtaosa tiloista oli kruununtiloja, joihin viljelijällä ei ollut omistusoikeutta. Miksi oikeustietelijä haluaa että sellaiset tilat saisi jakaa viljelijän perillisten kesken vaikka jako aiheuttaisi elinkelvotomuutta.... tätä ihmettelen. Onko sama oikeustieteilijä tänä päivänä vaatimassa vuokra-asunnon periytymistä vuokralaisen perillisille, ja jaettavaksi heille...

Vasta 1800-luvun loppupuoliskolla yleistyi hyvin laajaksi kruununtilojen lunastaminen viljelijänsä omistukseen.

Kun tilat olivat kruununtiloja:
Kruununtiloja johdettiin veronsaajan näkökulmasta. Veronsaajalle tärkeintä oli maatilan elinkelpoisuus. Elinkelpoisen maatilan siirtymisen veronsaaja salli (tapaoikeudellisena sallimisena) yhdelle tai useammalle viljelytyöhön kykenevälle perilliselle, kunhan nämä kykenivät yhteistyöhön keskenään. Tämäkin on aika iso myönnytys. Nykyään ei vuokralla olevaa resurssia (vaikkapa vuokra-asuntoa) mitenkään itseoikeutetusti vuokransaaja siirrä vuokralaisvainajan lapselle.

Se että kruununtilan viljelijän perilliset eivät perineet omistusoikeudella muuta kuin kyseisen kuolleen viljelijän irtaimen omaisuuden, ei ole outo eikä lähtökohtaisesti moitittava asia. Se irtain (tai sen arvo) tyypillisesti jaettiin laillisten perillisten kesken. Sellaisen irtaimen omaisuuden lainmukainen jakoarvo oli tyypillisesti juuri sellainen joista tuossa kirjoituksessa sanotaan että ei vastannut osuutta maatilan arvosta. Kirjoittaja Korpiolan näkemyksen ongelma on, että hän haluaa 'vuokralla' olevan omaisuudenkin jaettavaksi kuin omistuksen, kun omistettua varallisuutta kuitenkin oli vain irtain ja se irtain tyypillisesti jaettiin.

Hyvin tyypillisesti minkä tahansa perheen asema kruununtilalla oli syntynyt niin, että heidän esivanhempansa oli päässyt viljelijäksi autiolle viljelykselle. Ilman että oli maksanut sitä yhtään mitään tai juuri mitään.
Tällaisiako maaresursseja sitten pitäisi kohdella suvun ensimmäisen, eli 'anastajan' (valtaajan), perillisten omana omaisuutena.... ja uhrata niiden elinkelpoisuus vain sen takia että jokainen perillinen saisi palan silppua, vaikka olisi kuinka yhteistyökyvytön tai työkyvytön.
Maa oli silloin tärkein tuotantoväline, resurssi, siis ratkaiseva elintarvikkeiden lähde, ja 1700-luvulta lähtien niukka resurssi.
Tuskinpa sellaista maata on syytä kohdella kenenkään perintöomaisuutena, ennen kuin siitä on maksettu asiallinen hinta.

Mitä tapahtui kun kruununtiloista sata vuotta sitten tuli perintötiloja?
Kun kruununtila oli lunastettu viljelijänsä omistukseen, ja tämä kuoli, tyypillisesti 1900 tienovilla tai sitä seuraavina vuosikymmeninä,
niin sellaiset tilat sitten tyypillisesti silputtiin perillisten kesken. Syntyi elinkelvottomia tai lähes elinkelvottomia tiloja. Pientilallisongelma, ja se oli suurimmillaan 1900-luvun puolivälin vuosikymmeninä. Tilanne oli hyvin kestämätön. Siitä ja samanaikaisesta laajasta teollistumisesta seurasi mm nk maaltapako, joka sitten aiheutti aika levottomia kaupunkioloja 1960- ja 1970-luvuilla.
Kaiken kaikkiaan, suomalaisten maatilojen mittava muuttuminen jaettaviksi perintötiloiksi vuotta 1900 ympäröivinä vuosikymmeninä, on ollut eräistä näkökulmista järkyttävimpiä typeryyksiä mitä on tehty. Ja jollei maatalous olisi koneistunut ja tehostunut aivan valtavasti ja elintarviketuonti kasvanut rajusti nykyisen kaltaiseksi, se muutos ja seurannaisvaikutukset olisivat muun muassa voineet tuhota yhteiskuntamme ja aiheuttaa nälänhätätilanteita.

Mutta tätähän oikeustieteilijä ei osannut nähdä. Vaan ohittaa tiedot omistusoikeudesta ja vaatii perinnönjakoa ei-omistajien lapsille.


-juu, taisinpa kirjoittaa vastakolumnin. Poleemisuutta minulta. Jyrkkiä vastanäkemyksiä.
Vastaa sitaatilla