karikukka
21.09.09, 15:59
Löysin Helsingin Kaiku -lehdestä seuraavan Aleksin veljenpojan muistelun:
Helsingin Kaiku Jouluk. 14 p. 1907. s 541-545
Vanhoja muistoja runoilija Aleksis Kivestä.
Vuosina 1876—78 oleskelin Siuntion pitäjässä. Siellä tulin tuntemaan neiti Lönnqvistin, jonka luona Kivi asui suurimman osan nuoruuden aikaansa, ja myöskin erään mieshenkilön, jonka nimi oli Gustaf Manelius. Hänen isänsä piti kestikievaria Bolstan kylässä siihen aikaan, kun Kivi oleskeli Siuntiossa. Tästä Maneliuksesta ja Kivestä tuli hyvät ystävät, koska olivat läheiset naapurit. Siuntiossa ollessani piti sama Gustaf kestikievaria isänsä jälkeen. Hän kertoi minulle muistojaan Kivestä ja niitä minä nyt vuorostani kerron, koska on varmaa, että jokainen tahtoo mielellään tietää jotakin Kiven nuoruuden ajoilta. Maneliuksen kertomia. Kivi ei rakastanut suuria seuroja. Hänen paras huvinsa oli heittää pyssy olalle ja mennä metsään. Koska tämä oli minusta yhtä hauskaa, niin oltiin usein yhdessä. Kerran varustimme itsemme oikein suurella eväspussilla. Oli aikomus mennä takamaille ja viipyä siellä pari päivää. Aamu oli kaunis, kun lähdettiin kotoa. Kivi oli oikein iloisella tuulella ja sanoi olevansa valmis menemään vaikka karhua vastaan. Meidän oli ensin käytävä maantietä joitakuita virstoja, ennenkuin piti poiketa metsään. Vaan pitkälle emme ennättäneet, ennenkuin eräs hämäläisukko tuli vastaamme ja kysyi, olisiko meillä tietoa, mistä hän voisi saada ojankaivuutyötä. Sitä ei voitu ukolle neuvoa ja hän asteli edelleen. Mutta nyt alkoivat Kiven askeleet harveta, ja lopulta hän seisahtui kokonaan. Katsoin taakseni. Siinä seisoi Kivi käsi otsalla ja katseli ukon jälkeen. Kysyin, mitä hän tuumi. Hän sanoi voivansa kovin pahoin ja olevansa pakoitettu menemään takaisin. Kun kohtaus on ohi, tulen jälestäpäin, hän selitti. Ällistyneenä jäin seisomaan, ja katselin, miten Kivi verkalleen asteli takaisinpäin. Sitten jatkoin matkaani. Vähän käytyäni vilkasin vielä taakseni. Ihme ja kumma, mikä kiire Kivellä oli. Hän riensi eteenpäin, kuin olisi kulo ollut kintereillä. Ihmettelin, että mahtaa olla tauti kova, kun niin on kiire sänkyyn. En viitsinyt yksinäni mennä etäälle, vaan käännyin samana päivänä takaisin, kun olin huolissani, miten Kiven laita mahtoi olla. Huono oli minulla metsästysonnikin. En saanut ammutuksi kuin pari oravaa ja ne toin kotiin ravunsyötiksi. Kun tieni kulki Kiven asunnon ohi, niin poikkesin heti katsomaan, miten hänen laitansa oli. Pihaportilla tuli minua vastaan sama ukko, joka ojankaivuutyötä haki, ja veteli aika savuja piipustaan. Kysyin, oliko hän saanut työtä. — En ole, vastasi ukko — vaan olen täällä koko päivän jutellut sen herran kanssa, joka teidän seurassanne vastaani tuli, ja poltellut kartuusia. Toimittipa hän vielä ruokaakin ja oikeaa kahvia ja tuossa porstuassa pisti vielä vähän rahaa kouraani. Lupasi toiste enemmän, jos satun käymään. Sellaista kohtelua en ole tottunut saamaan ruotsalaisissa pitäjissä. Mistä lie niin hyvä mies tänne eksynyt, tuumaili ukko mennessään. En tahtonut oikein ymmärtää ukon kaikkia sanoja, kun hän puhui eri murretta ja minä olin huono suomalainen. Olisin mieluimmin puhunut Kivenkin kanssa ruotsia, vaan sitä hän ei suvainnut, haastoi aina kanssani suomea. Astuin pihan poikki Kiven huoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua. Itse käveli Kivi, pitkä piippu suussa, pitkin permantoa. Pyssynsä hän oli heittänyt sänkyyn. — Eipä tämä juuri näytä sairashuoneelta, virkoin minä. — Niin, näes, minä tapasin karhun ja säikähdin niin, että tulin terveeksi. — Olisit ampunut! — Ei maar. Meistä tuli hyvät ystävät. Opetin sen kartuusia polttamaan ja täältä se läksi piippu suussa. Kysyin vielä, mitä hän tarkoitti sellaisella karhujutulla ja mitä hauskaa hämäläisukon seurasta oli. — Siitä kerron sinulle toiste, vaan nyt eväspussi auki ja pihalle koivun alle syömään, sillä minulla on kova nälkä. Karhu söi, vaan itse en ole syönyt. Terveempänä en ole koskaan Kiveä nähnyt, kuin hän sinä iltana oli, ja hyvä oli hänellä ruokahalukin. Syötyämme läksin kotiin ja hän lupasi ryhtyä koko yöksi kirjoitustöihin.
Oli taas suvi ja juhannusaatto. Sain viekotelluksi Kiven seuraani juhannustulille, joita poltettiin pappilan takana olevalla kalliolla. Ei hän ollut oikein halukas tulemaan, vaan yhdessä sitä sentään mentiin. Paljon oli sinne karttunut nuorta kansaa ja myöskin joitakuita säätyhenkilöitä, muun muassa eräs ylioppilas, joka seurusteli kahden neidin kanssa. Ensin mainittua Kivi meni tervehtimään ja tämä näkyi esittelevän hänet naisille. Kauvaa ei Kivi ollut, käveli enimmän osan itsekseen ja katseli toisten touhua. Minä sekaannuin nuorten joukkoon enkä nähnyt Kiveä enää sinä iltana. Menin sitten edemmäksi kyliin ja palasin kotiin vasta juhannuspäivän illalla. Seuraavana päivänä pistäysin Kiven luokse. Ovi oli auki, kun astuin sisään, ja hän istui kirjoitustyössään. Mainitsin hyvän päivän, mutta hän ei ollut minua huomaavinaan. Siitä havaitsin heti, ettei hän ollut hyvällä tuulella. Kysyin, oliko ollut hauska juhannus. Jotain hän tähän murahti, mutta en tiennyt, mitä se merkitsi. Kynä kulki vihaista vauhtia paperilla. Kun näin, että hän oli äkeissään, teki mieleni vähän härnätä. Siksi kysyin, saiko hän tyttöjä kiinni juhannustulisilta, kun sieltä niin pian katosi. Vaan tätä ei minun olisi pitänyt tehdä. Hän nousi tuolilta, heitti kynänsä pöydän alle, pisti lakin päähänsä ja läksi ulos. Oikein ällistyin. En luullut häntä niin äkäiseksi. Siirryin itsekin huoneesta ja poikkesin neiti Lönnqvistin luo, jonne mentiin samasta porstuasta. Kerroin miten Kivi oli tänään tuimalla tuulella ja kysyin, mikä mahtoi olla syynä. — Ei ole ihme, että poika-raukka väliin on äkeissään; eihän ole ketään, joka häntä ohjaisi ja lausuisi lohdutuksen sanoja hänen vaikeassa työssään. Väliin hän on niin kärsimätön, että oikein tulee sääli, on juhannus-ehtoosta asti ollut synkkämielinen. Tultuaan kotiin juhannusiltana ei hän syönyt eikä juonut mitään, vaikka olin häntä varten teetä valmistanut. Ei ollut maannutkaan, sillä sänkynsä oli koskematta. Aamulla oli mennyt ulos, en tiedä missä He käynyt. Mutta kun hän puolen päivän ajoissa palasi, niin huomasin, että hän oli vähän päissään. Hän tuli luokseni ja kysyi, luulinko hänen kelpaavan urkujen polkijaksi, koska hänestä ei tule pappia eikä lukkaria. Kysyin, mitä hän sellaisella puheella tarkoitti. Hän sanoi käyneensä juhannusiltana tulisilla ja siellä tavanneensa erään ylioppilaan, jonka vähän tunsi, ja tämä oli esitellyt hänet kahdelle mukanaan olevalle naiselle. Jonkun ajan hän oli ollut heidän seurassaan, vaan Sitten eronnut ja mennyt erään suuren kiven taakse pitkäkseen ja siinä haaveillut omissa ajatuksissaan. Vähän aikaa näin maattuaan kuuli hän kiven toiselta puolen lähestyvien henkilöiden iloista naurua sekä puhetta. Sitä mukaa kuin he lähenivät, kuuli hän myöskin sanat. Naisääni kysyi: Mihinkä katosi sinun tuttavasi, jonka meille esitit? Hän oli niin intressantin näköinen, hänestä tulisi varmaan siivo maalaispappi. Johonka toinen naisista naurain lisäsi: — tahi pikkulasten opettaja. Tähän vastasi mieshenkilö: Hän ei ole enään täällä, hän ei viihdy kauaa seuroissa, sillä hänestä on tullut ihmispelkuri. Ja siksi toiseksi hänestä ei tule pappia eikä lukkaria, hän on lopettanut lukemisensa, asuu nykyään täällä maalla eräässä torpassa jonkun vanhanpiian luona ja kirjoittelee ryövärisatuja. Tämän puheen jälkeen seurasi taas naurua. Kun sain kuulla, mitä hän oli kertonut, en ihmetellyt, että hän oli äkäinen minulle, koska olin houkutellut hänet sinne. Koko viikkona en sen jälkeen tavannut Kiveä, vaan seuraavana sunnuntaina tuli hän luokseni ja pyysi minua seuraansa järvelle uistinta soutamaan. Olinkin valmis lähtemään. Järvelle tultuamme minä rupesin soutamaan ja hän piti uistinta. Jonkun aikaa soudettuani alkoivat kirkonkellot soida. Minä vanhaan tapaan nostin lakkiani, vaan hän veti suunsa pilkalliseen hymyyn, joka minua vuorostani harmitti. Sentähden sanoin: Tuli kirkonaika, kenties lähdemme pois. — Souda sinä vaan, ei kirkolla ole mitään eri aikoja. Se on seisonut siinä monta aikaa ja seisoo vielä eteenpäin. Tämä vastaus harmitti minua vielä enemmän. Jonkun aikaa tuumailin, mitä nyt sanoisin, mutta jo tuli mieleeni ja tokasin sanoa, että ihmiset täällä luulevat, että et sinä usko Jumalaan. Hän katsoi minuun vähän pitkään ja sanoi: Vai niin. Mutta minä uskon kuitenkin, että saadaan tänään hauki. Ja nythän se nykäsi, soudappas hiljempää, niin vedän sen ruuheen. Hän rupesi lapomaan siimaa ruuheen, sillä uistimessa oli jotain. Kun hän sen veti vedestä, niin koukussa riippui suuri sammakko. — Tämä ei merkitse hyvää, sanoin minä. — Mennään heti pois. Siinä on varoitus siitä, kun pilkkaa Jumalaa. Mutta hän ei ollut siitä milläänkään, irroitti vaan sammakon koukusta, pani sen veneen istuinlaudalle ja virkkoi: — Minä en ole pilkannut Jumalaa enkä ihmisiä — mutta tapahtukoon tahtos, men-nään pois, vaan sillä ehdolla, ettei sammakko viiden minuutin kuluessa loikkaa takaisin järveen. Hän otti kellonsa ja ruvettiin odottelemaan. Mutta ei ennättänyt kulua viittä minuuttia, ennenkuin sammakko teki pari hyppäystä ja katosi järveen. — Kas niin. Soudappas, mies, että saan uudelleen uistimen veteen, sillä olen voittanut. Ei auttanut muu kuin totella. Lähellä kotirantaa tempasi taas uistinta oikein tuntuvasti. — Se ei ole laita kala, virkoin minä. — Luulet kai siellä itse Lusiferuksen olevan. Ja jos niin on, niin otetaan veneeseen ja soudetaan rantaan, vastasi hän. Mutta ei ollut Lusiferus eikä muukaan pelätti, vaan oikein pulska hauki. — Näethän nyt, että Jumala antaa vaikka kirkonaikana, lausui Kivi. Tämä oli pieni pistos, vaikk'en siitä suuttunut. Lähdettiin kotia ja kala annettiin neiti Lönnqvistille.
Kerran oli minut, Kivi ja neiti Lönnqvist kutsuttu nimipäiväkemuille erääseen metsäseudun taloon lähelle Inkoon rajaa. Kivi ei ollut siellä ennen käynyt, sentakia oli hän halukas tulemaan seuraan. Ja oli niitä toisiakin kutsutuita, kun yhdessä sunnuntai-iltapäivällä lähdettiin. Talon tuvassa olivat jo tuttavamme koossa. Nuoret ja vanhat olivat saaneet luvan tanssia myöhemmällä, viuluniekka oli myös saapuvilla ja soitti meille marssin astuessamme sisään. Hauskasti kului ilta. Mutta lähdön aikana ei löydetty Kiveä mistään. Me toiset lähdimme paluumatkalle, luullen hänen menneen edeltäpäin; vaan tultuamme kotiin ei ollut Kivi vielä saapunut. Minulla oli jo aikomus lähteä takaisin häntä hakemaan, mutta tuli mieleeni, että hänellä usein oli tapana kävellä metsässä myöhään iltasella, ja luulin hänen olevan samoilla reiteillä. Siksi menin kotiini ja paneuduin levolle. Aamulla läksin kuitenkin katsomaan, oliko Kivi kotona. Tullessani makasi hän vielä sängyssä ja hautoi kylmällä vedellä päätään. Oikein säikähdin, vaan kuultuani asian en voinut muuta kuin nauraa. Hän kertoi vähää ennen lähtöämme käyneensä tarkastelemassa seutua talon ympärillä, ja huomaamattaan oli hän joutunut lähelle erästä poikalaumaa, joka ryyppäsi viinaa myötä olevasta pullosta. Kivi oli utelias kuulemaan heidän juttujaan ja istui nurmelle heidän huomaamattaan. Heidän puheestaan sai hän selvän, että oli aikomus tapella ja antaa Siuntion poikia aika lailla selkään sitten, kun kutsutut vieraat ensin olivat lähteneet. Tästä päättäen olivat nämä pojat Inkoon puolelta ja heillä oli rajapitäjän poikia vastaan jotain vanhaa vihaa. Kovasti siinä uhattiin pehmittää siuntiolaisten selkärankaa. Nyt päätti Kivi jäädä taloon katsomaan sivulta, mitenkä sitä oikein tapellaan. Mutta mihin mennä katselemaan, sillä hän ei tahtonut, että kukaan olisi häntä huomannut? Sopivampaa paikkaa hän ei löytänyt kuin tallinparven, mistä näki suoraan pihan yli tuvan ovelle asti. Sinne hän sitten kätkeytyi. Jonkun aikaa hän makasi siellä heinissä ja katseli ulos isosta raosta. Rupesi jo hämärtämään, sillä oli syksypuoli suvea. Mutta Kivi näki sentään raostaan, miten inkoolaisia toinen toisensa perään "pujahti tupaan. Viulun ääni kuului ja kova töminä tanssivien jaloista. Kesti hyvän aikaa hänen odotella ja hän arveli jo saapuneensa suotta. Oli jo aikonut lähteä pois, mutta samassa lensi tuvan ovi auki ja sieltä tuli mies härkäpyllyä pihalle. Tämä oli merkki ja pian oli täysi ottelu tuvassa sekä pihalla. Aidanseipäitä taitettiin, naiset huusivat ja lapset itkivät. Kivikin oli siirtynyt tallinparven ovelle paremmin nähdäkseen. Inkoolaiset saivat selkäänsä ja pakenivat. Eräs heistä juoksi suoraan tallinparvelle. Kivi vetäytyi syrjään, mies juoksi ohitse ja lymysi heiniin. Vaan tämän huomasi muuan poika ja sanoi, että joku juoksi tallinparvelle. Nyt oli Kiven aika kallis, hän kun ei tahtonut itseään ilmoittaa, sillä miehiä ryntäsi ylös tallinparveen. Mutta hätä keinon keksi, hän pujahti hevosen ruppuun ja siitä alas talliin. Tässä löi hän otsansa niin, että silmät tulta iskivät, vaan tätä ei ollut aikaa ajatella. Tallin ovi oli auki ja siitä ulos ja nyt juoksemaan kotiin päin. Tämän huomasi taas joku ja huusi: — Tuolla se p—e nyt menee! Eikä kestänyt kauvaa, kun oli mieslauma perässä. Nyt sanoi Kivi, että maa kelpasi. Kertoi olleensa poikana hyvä juoksemaan, vaan ei koskaan sentään sellaista lentoa eteenpäin mennyt kuin sinä yönä. Kiviä oli sadellut hänen peräänsä, vaan onneksi ei yksikään sattunut. Lopulta hän oli väsynyt ja heittäytynyt tienviereen lepäämään. Ei kuulunut enään mitään. Otsaa kirveli ja siitä vuoti vähän verta. Mutta pian kuuli hän taas ääniä ja askeleita, vaan tulijat olivatkin eräs poika ja tyttö. Näiden puheesta sai hän selville, että riita oli nostettu tyttöjen takia. Ei hän luvannut enään toiste mennä tappelua sivulta päin katselemaan. Minua kielsi hän virkkomasta mitään koko jutusta. — Kyllä se nainen sentään on yks' ijan-kaikkinen himphamppu, tuumaili Kivi, kun muutti kylmää käärettä otsalleen.
Olinpa kerran viemässä hevosia niinkutsuttuun hevoshakaan, joka oli vähän matkaa kotoani. Tulin sieltä takaisin suoraan muuatta polkua myöten, joka kulki erään koivumetsän läpi. Vähän matkaa käytyäni kuulin sellaisen äänen, kuin olisi tyhjä pullo lyöty rikki. Käännyin siihen suuntaan ja huomasin, että Kivi istui eräällä kivellä ja töykki kepillänsä sammaleita maasta. Minut huomattuaan hän ärjäsi: Luulin kerran saavani olla yksin! Minä vastasin, etten tahdo häiritä ja aloin poistua. Mutta en ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän kutsui minut takaisin ja käski istumaan viereensä sammaltuneelle kivelle. Tein niinkuin hän käski ja huomasin, ettei hän ollut oikein tavallisessa tilassa. Vieressään oli rikottu, tyhjä pullo. Vähän aikaa kepillään maata töykittyään virkkoi hän: Olen päättänyt matkustaa täältä pois. Tuletko minua kyytiin Hämeeseen? Rahaa minulla ei ole kyydistä maksaa, mutta annan sinulle hyvät talviturkit Lupasin tyytyä turkkeihin ja kysyin, koska lähdetään. — Tietysti huomenaamulla. Kun kerran olen päättänyt, niin se tapahtuu, sillä minun kapsekkini on pian valmis. Laittaudu sinä vaan reilaan ja ole luonani aamulla. Ja nyt saat mennä kotiin, sillä tahdon olla jonkun aikaa yksinäni. Lupasin olla aamulla valmiina matkalle ja jätin hänet siihen istumaan. Vaan itsekseni epäilin, tokko koko hommasta tulisi mitään. Läksin sentään aamulla katsomaan, ja tosiaankin, hylkeennahkainen kapsekki oli porstuan permannolla täydessä matkareilassa. Vaan neiti Lönnqvistin huoneesta kuului rähinää. Huomasin, että neidin ja Kiven välillä oli kova sanakiista. Aijoin juuri astua sisään, kun samassa neiti tuli ovesta, Kiven turkit kainalossa, käski minun mennä kotiini ja sanoi, ettei hän laske Kiveä sellaisessa tilassa mihinkään reisuun. Sen jälestä en tavannut Kiveä pariin kolmeen päivään, ja sitten hän ei puhunut Hämeen reisusta mitään enkä minäkään häntä siitä sen enempää muistuttanut. Huomasin kuitenkin, että hän rupesi senjälkeen käymään synkkämieliseksi, tahtoi ennemmin oleskella yksiksensä.
Sinä talvena vähää ennen joulua lähdettiin yhdessä Helsinkiin. Minulla oli hiukan torilla myytävää ja samalla ostettava joulutarpeita, Suurta kuormaa ei Kivellä ollut, ainoastaan useita arkkeja täyteen kirjoitettuja papereita, Oli kova pakkanen. Minua palelti, en voinut istua reessä, vaan juoksin jälestä. Kivellä oli samat turkit yllään, joita hän minulle kaupitsi Hämeen reisusta. Ajattelin: olisivat nuo nyt hyvät olemassa, vaan kyllä ne ovat hänelle itselleenkin tarpeen. Helsinkiin tultuamme ajettiin suoraan Katajanokalle, sillä Kivellä oli siellä majatalo silloin, kun hän Helsingissä kulki. Siellä meidät otti vastaan eräs vanhanpuoleinen rouva, joka näkyi suosivan Kiveä. Saatuamme kuumaa teetä ja rouvan itsensä leipomaa leipää, minä läksin asioilleni ja Kivi lupasi tulla luokseni sitten, kun hän saisi asiansa toimitetuksi, Vaan häntä ei kuulunut. Odotin jo yli määrätyn ajan ja läksin Sitten Katajanokalle häntä hakemaan. Kun tulin hänen asuntoonsa, istui hän pöydän ääressä, käsi nojautuneena vasten poskea, ja pöydälle hän oli levittänyt suuren kasan kirjoitettuja paperiarkkeja. Kysyin, joko ostokset oli ostettu. Hän katsoi minuun ja huomasin, että hän oli itkenyt. — Ei ole, vastasi hän. Ja ostamatta ne jäävätkin, sillä minulla on roskatavaraa — ei kelpaa. Olen siis valmis tulemaan kotiin. Tässä kamarissa olen poikana ollessani läksyjäni lukenut ja usein syönyt kyyneleitä leivän särpimeksi. Ja tässä vielä miehenä tuppaa vedet silmiin. Vaan sama rouva lohdutti Kiveä niinkuin omaa poikaansa. Ja yhdessä lähdettiin taas kotiin päin. Minä lainasin Kivelle rahaa hänen tarpeisiinsa sillä kertaa, vaan sain ne jälestäpäin koron kanssa takaisin.
Tähän loppuivat Maneliukselta saamani tiedot.
Kerran jouduin sattumalta erääseen metsätölliin, jossa asui muuan vanha leskivaimo. Tupa oli Siuntion ja Lohjan rajalla. Pyysin häneltä vettä juodakseni. Hän katsoi minua hyvin tarkkaan ja tahtoi tietää nimeni ja ammattini. Kuultuaan nimeni sanoi hän%: Sama nimi kuin sillä hyvällä herralla, joka meillä kävi monta kertaa. Vaan sanovat, että hän tuli hulluksi ja kuoli. — Tiesin heti, ketä hän tarkoitti, ja rupesin häneltä vähän tiedustelemaan. Eukko innostui ja sanoi: — Olisittepa nähnyt ukkovainaan hautajaisissa — sattui tulemaan sisään, asetti pyssynsä nurkkaan. Ukko makasi kirstussa keskellä permantoa. Hän meni suoraan ukon luoksi, pani kätensä hänen otsalleen ja puhui niin kauniisti, että kaikki, jotka tuvassa olivat, rupesivat itkemään ja minä olin ihan kyyneliin sulaa. Sen jälkeen tuli hän usein sisään, kun oli linnustamassa, ja sai minulta kirnupiimää. Hän piti paljon piimästä. Kerran hän tuli, kun minulla oli leipomus. Silloin hän pani pyssynsä nurkkaan ja rupesi antamaan minulle leipiä uuniin. Sitten tarjosin hänelle tuoretta leipää, kirnupiimää ja voita ja kysyin, tahtoisiko hän joskus saarnata kirkossa, kun olin kuullut, että häntä kutsuttiin maisteriksi. Hän selitti, ettei kelpaa papiksi. Mutta minä en tyytynyt siihen. Kerran pistin voita pyttyyn ja läksin pappilaan. Jätin voin kyökkiin ja menin rovastin puheille. En oikein tahtonut saada asiaani puhutuksi, vaan kun oli annettu kahvia, niin rovasti uteli, oliko mummulla mitään erityistä asiaa. Silloin kysyin, sallisiko hän, että Polstan maisteri — jolla tarkoitettiin sitä ylioppilasta, joka asui neiti Lönnqvistin luona — saisi kerran saarnata kirkossa. Vastasi rovasti: Onko hän pyytänyt teitä minulta lupaa kysymään? Sanoin, että ei hän täällä käynnistäni mitään tiedä, vaan että meitä on muutamia, jotka haluaisimme kuulla hänen saarnaavan. Tähän rovasti vastasi, että kyllä hän saa saarnata, jos hänellä vaan itsellään on siihen halua, ja sanoi itsekin kernaasti tahtovansa häntä kuulla. Nyt oli asiani toimitettu ja tyytyväisenä läksin kotiin. Luulin tehneeni hyvän työn. Vaan kyllä se olisi saanut olla tekemättä, sillä kovasti suuttui maisteri, kun hänelle kerroin käynnistäni, ja käski minun saarnata itse, jos halutti. Pian hän sentään leppyi, pani kätensä olalleni ja virkkoi: Ei, mummu, kyllä nyt näitte turhaa vaivaa. Tarkoituksenne on ollut hyvä ja sentakia pyydän anteeksi, että pikastuin. Äiti-vainaani hartain toivo oli nähdä minut saarnastuolissa, vaan siinä hänkin pettyi Minä en ole luotu papiksi. Jos menisin saarnaamaan, niin epäilen, että jäisin yksin kirkkoon. — Ei tainnut uskoa Jumalaan, tuumaili mummu, vaan kyllä hän muuten oli hyväntahtoinen herra. Sanovat hänen tulleen hulluksi ja kuolleen. Niin käy, kun Jumalan hylkää. Kun sitten selitin, että sama herra oli minun setäni ja että hän kyllä uskoi Jumalaan, vaikka hänellä oli omat mielipiteensä, niin mummu kestitsi minua kahvilla ja ruoalla, ennenkuin laski pois.
William Stenvall"
antoi tiedoksi
Kari Kukkanen
Helsingin Kaiku Jouluk. 14 p. 1907. s 541-545
Vanhoja muistoja runoilija Aleksis Kivestä.
Vuosina 1876—78 oleskelin Siuntion pitäjässä. Siellä tulin tuntemaan neiti Lönnqvistin, jonka luona Kivi asui suurimman osan nuoruuden aikaansa, ja myöskin erään mieshenkilön, jonka nimi oli Gustaf Manelius. Hänen isänsä piti kestikievaria Bolstan kylässä siihen aikaan, kun Kivi oleskeli Siuntiossa. Tästä Maneliuksesta ja Kivestä tuli hyvät ystävät, koska olivat läheiset naapurit. Siuntiossa ollessani piti sama Gustaf kestikievaria isänsä jälkeen. Hän kertoi minulle muistojaan Kivestä ja niitä minä nyt vuorostani kerron, koska on varmaa, että jokainen tahtoo mielellään tietää jotakin Kiven nuoruuden ajoilta. Maneliuksen kertomia. Kivi ei rakastanut suuria seuroja. Hänen paras huvinsa oli heittää pyssy olalle ja mennä metsään. Koska tämä oli minusta yhtä hauskaa, niin oltiin usein yhdessä. Kerran varustimme itsemme oikein suurella eväspussilla. Oli aikomus mennä takamaille ja viipyä siellä pari päivää. Aamu oli kaunis, kun lähdettiin kotoa. Kivi oli oikein iloisella tuulella ja sanoi olevansa valmis menemään vaikka karhua vastaan. Meidän oli ensin käytävä maantietä joitakuita virstoja, ennenkuin piti poiketa metsään. Vaan pitkälle emme ennättäneet, ennenkuin eräs hämäläisukko tuli vastaamme ja kysyi, olisiko meillä tietoa, mistä hän voisi saada ojankaivuutyötä. Sitä ei voitu ukolle neuvoa ja hän asteli edelleen. Mutta nyt alkoivat Kiven askeleet harveta, ja lopulta hän seisahtui kokonaan. Katsoin taakseni. Siinä seisoi Kivi käsi otsalla ja katseli ukon jälkeen. Kysyin, mitä hän tuumi. Hän sanoi voivansa kovin pahoin ja olevansa pakoitettu menemään takaisin. Kun kohtaus on ohi, tulen jälestäpäin, hän selitti. Ällistyneenä jäin seisomaan, ja katselin, miten Kivi verkalleen asteli takaisinpäin. Sitten jatkoin matkaani. Vähän käytyäni vilkasin vielä taakseni. Ihme ja kumma, mikä kiire Kivellä oli. Hän riensi eteenpäin, kuin olisi kulo ollut kintereillä. Ihmettelin, että mahtaa olla tauti kova, kun niin on kiire sänkyyn. En viitsinyt yksinäni mennä etäälle, vaan käännyin samana päivänä takaisin, kun olin huolissani, miten Kiven laita mahtoi olla. Huono oli minulla metsästysonnikin. En saanut ammutuksi kuin pari oravaa ja ne toin kotiin ravunsyötiksi. Kun tieni kulki Kiven asunnon ohi, niin poikkesin heti katsomaan, miten hänen laitansa oli. Pihaportilla tuli minua vastaan sama ukko, joka ojankaivuutyötä haki, ja veteli aika savuja piipustaan. Kysyin, oliko hän saanut työtä. — En ole, vastasi ukko — vaan olen täällä koko päivän jutellut sen herran kanssa, joka teidän seurassanne vastaani tuli, ja poltellut kartuusia. Toimittipa hän vielä ruokaakin ja oikeaa kahvia ja tuossa porstuassa pisti vielä vähän rahaa kouraani. Lupasi toiste enemmän, jos satun käymään. Sellaista kohtelua en ole tottunut saamaan ruotsalaisissa pitäjissä. Mistä lie niin hyvä mies tänne eksynyt, tuumaili ukko mennessään. En tahtonut oikein ymmärtää ukon kaikkia sanoja, kun hän puhui eri murretta ja minä olin huono suomalainen. Olisin mieluimmin puhunut Kivenkin kanssa ruotsia, vaan sitä hän ei suvainnut, haastoi aina kanssani suomea. Astuin pihan poikki Kiven huoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua. Itse käveli Kivi, pitkä piippu suussa, pitkin permantoa. Pyssynsä hän oli heittänyt sänkyyn. — Eipä tämä juuri näytä sairashuoneelta, virkoin minä. — Niin, näes, minä tapasin karhun ja säikähdin niin, että tulin terveeksi. — Olisit ampunut! — Ei maar. Meistä tuli hyvät ystävät. Opetin sen kartuusia polttamaan ja täältä se läksi piippu suussa. Kysyin vielä, mitä hän tarkoitti sellaisella karhujutulla ja mitä hauskaa hämäläisukon seurasta oli. — Siitä kerron sinulle toiste, vaan nyt eväspussi auki ja pihalle koivun alle syömään, sillä minulla on kova nälkä. Karhu söi, vaan itse en ole syönyt. Terveempänä en ole koskaan Kiveä nähnyt, kuin hän sinä iltana oli, ja hyvä oli hänellä ruokahalukin. Syötyämme läksin kotiin ja hän lupasi ryhtyä koko yöksi kirjoitustöihin.
Oli taas suvi ja juhannusaatto. Sain viekotelluksi Kiven seuraani juhannustulille, joita poltettiin pappilan takana olevalla kalliolla. Ei hän ollut oikein halukas tulemaan, vaan yhdessä sitä sentään mentiin. Paljon oli sinne karttunut nuorta kansaa ja myöskin joitakuita säätyhenkilöitä, muun muassa eräs ylioppilas, joka seurusteli kahden neidin kanssa. Ensin mainittua Kivi meni tervehtimään ja tämä näkyi esittelevän hänet naisille. Kauvaa ei Kivi ollut, käveli enimmän osan itsekseen ja katseli toisten touhua. Minä sekaannuin nuorten joukkoon enkä nähnyt Kiveä enää sinä iltana. Menin sitten edemmäksi kyliin ja palasin kotiin vasta juhannuspäivän illalla. Seuraavana päivänä pistäysin Kiven luokse. Ovi oli auki, kun astuin sisään, ja hän istui kirjoitustyössään. Mainitsin hyvän päivän, mutta hän ei ollut minua huomaavinaan. Siitä havaitsin heti, ettei hän ollut hyvällä tuulella. Kysyin, oliko ollut hauska juhannus. Jotain hän tähän murahti, mutta en tiennyt, mitä se merkitsi. Kynä kulki vihaista vauhtia paperilla. Kun näin, että hän oli äkeissään, teki mieleni vähän härnätä. Siksi kysyin, saiko hän tyttöjä kiinni juhannustulisilta, kun sieltä niin pian katosi. Vaan tätä ei minun olisi pitänyt tehdä. Hän nousi tuolilta, heitti kynänsä pöydän alle, pisti lakin päähänsä ja läksi ulos. Oikein ällistyin. En luullut häntä niin äkäiseksi. Siirryin itsekin huoneesta ja poikkesin neiti Lönnqvistin luo, jonne mentiin samasta porstuasta. Kerroin miten Kivi oli tänään tuimalla tuulella ja kysyin, mikä mahtoi olla syynä. — Ei ole ihme, että poika-raukka väliin on äkeissään; eihän ole ketään, joka häntä ohjaisi ja lausuisi lohdutuksen sanoja hänen vaikeassa työssään. Väliin hän on niin kärsimätön, että oikein tulee sääli, on juhannus-ehtoosta asti ollut synkkämielinen. Tultuaan kotiin juhannusiltana ei hän syönyt eikä juonut mitään, vaikka olin häntä varten teetä valmistanut. Ei ollut maannutkaan, sillä sänkynsä oli koskematta. Aamulla oli mennyt ulos, en tiedä missä He käynyt. Mutta kun hän puolen päivän ajoissa palasi, niin huomasin, että hän oli vähän päissään. Hän tuli luokseni ja kysyi, luulinko hänen kelpaavan urkujen polkijaksi, koska hänestä ei tule pappia eikä lukkaria. Kysyin, mitä hän sellaisella puheella tarkoitti. Hän sanoi käyneensä juhannusiltana tulisilla ja siellä tavanneensa erään ylioppilaan, jonka vähän tunsi, ja tämä oli esitellyt hänet kahdelle mukanaan olevalle naiselle. Jonkun ajan hän oli ollut heidän seurassaan, vaan Sitten eronnut ja mennyt erään suuren kiven taakse pitkäkseen ja siinä haaveillut omissa ajatuksissaan. Vähän aikaa näin maattuaan kuuli hän kiven toiselta puolen lähestyvien henkilöiden iloista naurua sekä puhetta. Sitä mukaa kuin he lähenivät, kuuli hän myöskin sanat. Naisääni kysyi: Mihinkä katosi sinun tuttavasi, jonka meille esitit? Hän oli niin intressantin näköinen, hänestä tulisi varmaan siivo maalaispappi. Johonka toinen naisista naurain lisäsi: — tahi pikkulasten opettaja. Tähän vastasi mieshenkilö: Hän ei ole enään täällä, hän ei viihdy kauaa seuroissa, sillä hänestä on tullut ihmispelkuri. Ja siksi toiseksi hänestä ei tule pappia eikä lukkaria, hän on lopettanut lukemisensa, asuu nykyään täällä maalla eräässä torpassa jonkun vanhanpiian luona ja kirjoittelee ryövärisatuja. Tämän puheen jälkeen seurasi taas naurua. Kun sain kuulla, mitä hän oli kertonut, en ihmetellyt, että hän oli äkäinen minulle, koska olin houkutellut hänet sinne. Koko viikkona en sen jälkeen tavannut Kiveä, vaan seuraavana sunnuntaina tuli hän luokseni ja pyysi minua seuraansa järvelle uistinta soutamaan. Olinkin valmis lähtemään. Järvelle tultuamme minä rupesin soutamaan ja hän piti uistinta. Jonkun aikaa soudettuani alkoivat kirkonkellot soida. Minä vanhaan tapaan nostin lakkiani, vaan hän veti suunsa pilkalliseen hymyyn, joka minua vuorostani harmitti. Sentähden sanoin: Tuli kirkonaika, kenties lähdemme pois. — Souda sinä vaan, ei kirkolla ole mitään eri aikoja. Se on seisonut siinä monta aikaa ja seisoo vielä eteenpäin. Tämä vastaus harmitti minua vielä enemmän. Jonkun aikaa tuumailin, mitä nyt sanoisin, mutta jo tuli mieleeni ja tokasin sanoa, että ihmiset täällä luulevat, että et sinä usko Jumalaan. Hän katsoi minuun vähän pitkään ja sanoi: Vai niin. Mutta minä uskon kuitenkin, että saadaan tänään hauki. Ja nythän se nykäsi, soudappas hiljempää, niin vedän sen ruuheen. Hän rupesi lapomaan siimaa ruuheen, sillä uistimessa oli jotain. Kun hän sen veti vedestä, niin koukussa riippui suuri sammakko. — Tämä ei merkitse hyvää, sanoin minä. — Mennään heti pois. Siinä on varoitus siitä, kun pilkkaa Jumalaa. Mutta hän ei ollut siitä milläänkään, irroitti vaan sammakon koukusta, pani sen veneen istuinlaudalle ja virkkoi: — Minä en ole pilkannut Jumalaa enkä ihmisiä — mutta tapahtukoon tahtos, men-nään pois, vaan sillä ehdolla, ettei sammakko viiden minuutin kuluessa loikkaa takaisin järveen. Hän otti kellonsa ja ruvettiin odottelemaan. Mutta ei ennättänyt kulua viittä minuuttia, ennenkuin sammakko teki pari hyppäystä ja katosi järveen. — Kas niin. Soudappas, mies, että saan uudelleen uistimen veteen, sillä olen voittanut. Ei auttanut muu kuin totella. Lähellä kotirantaa tempasi taas uistinta oikein tuntuvasti. — Se ei ole laita kala, virkoin minä. — Luulet kai siellä itse Lusiferuksen olevan. Ja jos niin on, niin otetaan veneeseen ja soudetaan rantaan, vastasi hän. Mutta ei ollut Lusiferus eikä muukaan pelätti, vaan oikein pulska hauki. — Näethän nyt, että Jumala antaa vaikka kirkonaikana, lausui Kivi. Tämä oli pieni pistos, vaikk'en siitä suuttunut. Lähdettiin kotia ja kala annettiin neiti Lönnqvistille.
Kerran oli minut, Kivi ja neiti Lönnqvist kutsuttu nimipäiväkemuille erääseen metsäseudun taloon lähelle Inkoon rajaa. Kivi ei ollut siellä ennen käynyt, sentakia oli hän halukas tulemaan seuraan. Ja oli niitä toisiakin kutsutuita, kun yhdessä sunnuntai-iltapäivällä lähdettiin. Talon tuvassa olivat jo tuttavamme koossa. Nuoret ja vanhat olivat saaneet luvan tanssia myöhemmällä, viuluniekka oli myös saapuvilla ja soitti meille marssin astuessamme sisään. Hauskasti kului ilta. Mutta lähdön aikana ei löydetty Kiveä mistään. Me toiset lähdimme paluumatkalle, luullen hänen menneen edeltäpäin; vaan tultuamme kotiin ei ollut Kivi vielä saapunut. Minulla oli jo aikomus lähteä takaisin häntä hakemaan, mutta tuli mieleeni, että hänellä usein oli tapana kävellä metsässä myöhään iltasella, ja luulin hänen olevan samoilla reiteillä. Siksi menin kotiini ja paneuduin levolle. Aamulla läksin kuitenkin katsomaan, oliko Kivi kotona. Tullessani makasi hän vielä sängyssä ja hautoi kylmällä vedellä päätään. Oikein säikähdin, vaan kuultuani asian en voinut muuta kuin nauraa. Hän kertoi vähää ennen lähtöämme käyneensä tarkastelemassa seutua talon ympärillä, ja huomaamattaan oli hän joutunut lähelle erästä poikalaumaa, joka ryyppäsi viinaa myötä olevasta pullosta. Kivi oli utelias kuulemaan heidän juttujaan ja istui nurmelle heidän huomaamattaan. Heidän puheestaan sai hän selvän, että oli aikomus tapella ja antaa Siuntion poikia aika lailla selkään sitten, kun kutsutut vieraat ensin olivat lähteneet. Tästä päättäen olivat nämä pojat Inkoon puolelta ja heillä oli rajapitäjän poikia vastaan jotain vanhaa vihaa. Kovasti siinä uhattiin pehmittää siuntiolaisten selkärankaa. Nyt päätti Kivi jäädä taloon katsomaan sivulta, mitenkä sitä oikein tapellaan. Mutta mihin mennä katselemaan, sillä hän ei tahtonut, että kukaan olisi häntä huomannut? Sopivampaa paikkaa hän ei löytänyt kuin tallinparven, mistä näki suoraan pihan yli tuvan ovelle asti. Sinne hän sitten kätkeytyi. Jonkun aikaa hän makasi siellä heinissä ja katseli ulos isosta raosta. Rupesi jo hämärtämään, sillä oli syksypuoli suvea. Mutta Kivi näki sentään raostaan, miten inkoolaisia toinen toisensa perään "pujahti tupaan. Viulun ääni kuului ja kova töminä tanssivien jaloista. Kesti hyvän aikaa hänen odotella ja hän arveli jo saapuneensa suotta. Oli jo aikonut lähteä pois, mutta samassa lensi tuvan ovi auki ja sieltä tuli mies härkäpyllyä pihalle. Tämä oli merkki ja pian oli täysi ottelu tuvassa sekä pihalla. Aidanseipäitä taitettiin, naiset huusivat ja lapset itkivät. Kivikin oli siirtynyt tallinparven ovelle paremmin nähdäkseen. Inkoolaiset saivat selkäänsä ja pakenivat. Eräs heistä juoksi suoraan tallinparvelle. Kivi vetäytyi syrjään, mies juoksi ohitse ja lymysi heiniin. Vaan tämän huomasi muuan poika ja sanoi, että joku juoksi tallinparvelle. Nyt oli Kiven aika kallis, hän kun ei tahtonut itseään ilmoittaa, sillä miehiä ryntäsi ylös tallinparveen. Mutta hätä keinon keksi, hän pujahti hevosen ruppuun ja siitä alas talliin. Tässä löi hän otsansa niin, että silmät tulta iskivät, vaan tätä ei ollut aikaa ajatella. Tallin ovi oli auki ja siitä ulos ja nyt juoksemaan kotiin päin. Tämän huomasi taas joku ja huusi: — Tuolla se p—e nyt menee! Eikä kestänyt kauvaa, kun oli mieslauma perässä. Nyt sanoi Kivi, että maa kelpasi. Kertoi olleensa poikana hyvä juoksemaan, vaan ei koskaan sentään sellaista lentoa eteenpäin mennyt kuin sinä yönä. Kiviä oli sadellut hänen peräänsä, vaan onneksi ei yksikään sattunut. Lopulta hän oli väsynyt ja heittäytynyt tienviereen lepäämään. Ei kuulunut enään mitään. Otsaa kirveli ja siitä vuoti vähän verta. Mutta pian kuuli hän taas ääniä ja askeleita, vaan tulijat olivatkin eräs poika ja tyttö. Näiden puheesta sai hän selville, että riita oli nostettu tyttöjen takia. Ei hän luvannut enään toiste mennä tappelua sivulta päin katselemaan. Minua kielsi hän virkkomasta mitään koko jutusta. — Kyllä se nainen sentään on yks' ijan-kaikkinen himphamppu, tuumaili Kivi, kun muutti kylmää käärettä otsalleen.
Olinpa kerran viemässä hevosia niinkutsuttuun hevoshakaan, joka oli vähän matkaa kotoani. Tulin sieltä takaisin suoraan muuatta polkua myöten, joka kulki erään koivumetsän läpi. Vähän matkaa käytyäni kuulin sellaisen äänen, kuin olisi tyhjä pullo lyöty rikki. Käännyin siihen suuntaan ja huomasin, että Kivi istui eräällä kivellä ja töykki kepillänsä sammaleita maasta. Minut huomattuaan hän ärjäsi: Luulin kerran saavani olla yksin! Minä vastasin, etten tahdo häiritä ja aloin poistua. Mutta en ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän kutsui minut takaisin ja käski istumaan viereensä sammaltuneelle kivelle. Tein niinkuin hän käski ja huomasin, ettei hän ollut oikein tavallisessa tilassa. Vieressään oli rikottu, tyhjä pullo. Vähän aikaa kepillään maata töykittyään virkkoi hän: Olen päättänyt matkustaa täältä pois. Tuletko minua kyytiin Hämeeseen? Rahaa minulla ei ole kyydistä maksaa, mutta annan sinulle hyvät talviturkit Lupasin tyytyä turkkeihin ja kysyin, koska lähdetään. — Tietysti huomenaamulla. Kun kerran olen päättänyt, niin se tapahtuu, sillä minun kapsekkini on pian valmis. Laittaudu sinä vaan reilaan ja ole luonani aamulla. Ja nyt saat mennä kotiin, sillä tahdon olla jonkun aikaa yksinäni. Lupasin olla aamulla valmiina matkalle ja jätin hänet siihen istumaan. Vaan itsekseni epäilin, tokko koko hommasta tulisi mitään. Läksin sentään aamulla katsomaan, ja tosiaankin, hylkeennahkainen kapsekki oli porstuan permannolla täydessä matkareilassa. Vaan neiti Lönnqvistin huoneesta kuului rähinää. Huomasin, että neidin ja Kiven välillä oli kova sanakiista. Aijoin juuri astua sisään, kun samassa neiti tuli ovesta, Kiven turkit kainalossa, käski minun mennä kotiini ja sanoi, ettei hän laske Kiveä sellaisessa tilassa mihinkään reisuun. Sen jälestä en tavannut Kiveä pariin kolmeen päivään, ja sitten hän ei puhunut Hämeen reisusta mitään enkä minäkään häntä siitä sen enempää muistuttanut. Huomasin kuitenkin, että hän rupesi senjälkeen käymään synkkämieliseksi, tahtoi ennemmin oleskella yksiksensä.
Sinä talvena vähää ennen joulua lähdettiin yhdessä Helsinkiin. Minulla oli hiukan torilla myytävää ja samalla ostettava joulutarpeita, Suurta kuormaa ei Kivellä ollut, ainoastaan useita arkkeja täyteen kirjoitettuja papereita, Oli kova pakkanen. Minua palelti, en voinut istua reessä, vaan juoksin jälestä. Kivellä oli samat turkit yllään, joita hän minulle kaupitsi Hämeen reisusta. Ajattelin: olisivat nuo nyt hyvät olemassa, vaan kyllä ne ovat hänelle itselleenkin tarpeen. Helsinkiin tultuamme ajettiin suoraan Katajanokalle, sillä Kivellä oli siellä majatalo silloin, kun hän Helsingissä kulki. Siellä meidät otti vastaan eräs vanhanpuoleinen rouva, joka näkyi suosivan Kiveä. Saatuamme kuumaa teetä ja rouvan itsensä leipomaa leipää, minä läksin asioilleni ja Kivi lupasi tulla luokseni sitten, kun hän saisi asiansa toimitetuksi, Vaan häntä ei kuulunut. Odotin jo yli määrätyn ajan ja läksin Sitten Katajanokalle häntä hakemaan. Kun tulin hänen asuntoonsa, istui hän pöydän ääressä, käsi nojautuneena vasten poskea, ja pöydälle hän oli levittänyt suuren kasan kirjoitettuja paperiarkkeja. Kysyin, joko ostokset oli ostettu. Hän katsoi minuun ja huomasin, että hän oli itkenyt. — Ei ole, vastasi hän. Ja ostamatta ne jäävätkin, sillä minulla on roskatavaraa — ei kelpaa. Olen siis valmis tulemaan kotiin. Tässä kamarissa olen poikana ollessani läksyjäni lukenut ja usein syönyt kyyneleitä leivän särpimeksi. Ja tässä vielä miehenä tuppaa vedet silmiin. Vaan sama rouva lohdutti Kiveä niinkuin omaa poikaansa. Ja yhdessä lähdettiin taas kotiin päin. Minä lainasin Kivelle rahaa hänen tarpeisiinsa sillä kertaa, vaan sain ne jälestäpäin koron kanssa takaisin.
Tähän loppuivat Maneliukselta saamani tiedot.
Kerran jouduin sattumalta erääseen metsätölliin, jossa asui muuan vanha leskivaimo. Tupa oli Siuntion ja Lohjan rajalla. Pyysin häneltä vettä juodakseni. Hän katsoi minua hyvin tarkkaan ja tahtoi tietää nimeni ja ammattini. Kuultuaan nimeni sanoi hän%: Sama nimi kuin sillä hyvällä herralla, joka meillä kävi monta kertaa. Vaan sanovat, että hän tuli hulluksi ja kuoli. — Tiesin heti, ketä hän tarkoitti, ja rupesin häneltä vähän tiedustelemaan. Eukko innostui ja sanoi: — Olisittepa nähnyt ukkovainaan hautajaisissa — sattui tulemaan sisään, asetti pyssynsä nurkkaan. Ukko makasi kirstussa keskellä permantoa. Hän meni suoraan ukon luoksi, pani kätensä hänen otsalleen ja puhui niin kauniisti, että kaikki, jotka tuvassa olivat, rupesivat itkemään ja minä olin ihan kyyneliin sulaa. Sen jälkeen tuli hän usein sisään, kun oli linnustamassa, ja sai minulta kirnupiimää. Hän piti paljon piimästä. Kerran hän tuli, kun minulla oli leipomus. Silloin hän pani pyssynsä nurkkaan ja rupesi antamaan minulle leipiä uuniin. Sitten tarjosin hänelle tuoretta leipää, kirnupiimää ja voita ja kysyin, tahtoisiko hän joskus saarnata kirkossa, kun olin kuullut, että häntä kutsuttiin maisteriksi. Hän selitti, ettei kelpaa papiksi. Mutta minä en tyytynyt siihen. Kerran pistin voita pyttyyn ja läksin pappilaan. Jätin voin kyökkiin ja menin rovastin puheille. En oikein tahtonut saada asiaani puhutuksi, vaan kun oli annettu kahvia, niin rovasti uteli, oliko mummulla mitään erityistä asiaa. Silloin kysyin, sallisiko hän, että Polstan maisteri — jolla tarkoitettiin sitä ylioppilasta, joka asui neiti Lönnqvistin luona — saisi kerran saarnata kirkossa. Vastasi rovasti: Onko hän pyytänyt teitä minulta lupaa kysymään? Sanoin, että ei hän täällä käynnistäni mitään tiedä, vaan että meitä on muutamia, jotka haluaisimme kuulla hänen saarnaavan. Tähän rovasti vastasi, että kyllä hän saa saarnata, jos hänellä vaan itsellään on siihen halua, ja sanoi itsekin kernaasti tahtovansa häntä kuulla. Nyt oli asiani toimitettu ja tyytyväisenä läksin kotiin. Luulin tehneeni hyvän työn. Vaan kyllä se olisi saanut olla tekemättä, sillä kovasti suuttui maisteri, kun hänelle kerroin käynnistäni, ja käski minun saarnata itse, jos halutti. Pian hän sentään leppyi, pani kätensä olalleni ja virkkoi: Ei, mummu, kyllä nyt näitte turhaa vaivaa. Tarkoituksenne on ollut hyvä ja sentakia pyydän anteeksi, että pikastuin. Äiti-vainaani hartain toivo oli nähdä minut saarnastuolissa, vaan siinä hänkin pettyi Minä en ole luotu papiksi. Jos menisin saarnaamaan, niin epäilen, että jäisin yksin kirkkoon. — Ei tainnut uskoa Jumalaan, tuumaili mummu, vaan kyllä hän muuten oli hyväntahtoinen herra. Sanovat hänen tulleen hulluksi ja kuolleen. Niin käy, kun Jumalan hylkää. Kun sitten selitin, että sama herra oli minun setäni ja että hän kyllä uskoi Jumalaan, vaikka hänellä oli omat mielipiteensä, niin mummu kestitsi minua kahvilla ja ruoalla, ennenkuin laski pois.
William Stenvall"
antoi tiedoksi
Kari Kukkanen